(Luku)päiväkirja : Aika kuluu ja kirjoja luetaan

 Niinpä niin. Edellinen postaus taisi olla huhtikuussa ja nyt eletään lokakuun loppua. Niin se aika rientää. 

Kylppäriremontti on viimein valmis. Olimme evakossa lopulta kaikkiaan 6.5kk. Siihen mahtui muutama epätoivon hetki, mutta myös kolmen viikon ihana loma Turun evakkokämpässä. Turku on aina Turku ja yllättävä viivästys muutti siivoamiseen ja järjestämiseen alun perin suunnitellut lomaviikot oikeasti rennoiksi. Kun ei kerran voinut tehdä mitään... Siispä käytiin salilla, torilla, rannalla ja loikoiltiin iltapäivät katsellen Ranskan ympäriajoa. Onko mitään rentouttavampaa ? 

Lepo tuli tarpeeseen. Kotiinpaluu ei tietenkään mennyt ihan putkeen. Alkusyksyn kosteus nosti käytävän vanhan parketin sijoiltaan niin, että paukahti. Juuri parkettikorjauksen aikataulutettuani istuin olohuoneen pöydän vieressä pohtimassa, että kyllä tämä tästä. Listan loppu häämöttää. Siitä 15 minuutin päästä alkoi tiskikone piippaamaan. Uusiksi meni sekin. 

Nyt ollaan oltu jo viikko ilman, että mikään paikka on hajonnut tai vaatinut lisäkorjausta. Siispä voinen virallisesti ilmoittaa, että tämä remonttirupeama on nyt valmis. Kaikki nyt rikkoutuva tarkoittaa uutta projektia ja uutta listaa ruksittavaksi. Piste. 

Tämän syksyn kirjamessusaalis

Kaikessa tohinassa on yksi pysyvä asia ja se on kirjat. Enemmän tai vähemmän aktiivisella lukemisella. 

Tämän vuoden teemana on ollut Virginia Woolf käynnissä olevan lukupiirin ansiosta. Olen melko uskollisesti pysynyt mukana lukulistalla sillä toistaiseksi olen perässä vasta yhden kirjan verran. Kirjamessuilta vasta ostamani Vuodet, on vielä kesken. 

Yleisesti ottaen en kyllä ole pysynyt lukutahdissa erityisen hyvin. Goodreadsin lukuhaasteessa olen perässä noin 10 kirjan verran. Siinä on sen verran kirittävää, ettei ehkä enää ihan onnistu. Katsotaan. 

Lukulista on melkoisen dekkarikeskeinen kesän ja alkusyksyn ajalta. Cozy dekkaria, fantasiapainotteista dekkaria ja jotain ihan perusdekkaria.  Kaikkein eniten taisin pitää Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortuí non silent - sarjan kolmannesta osasta Vainajat vailla armoa. Oikeuslääkäri Viola Kaario on suuria suosikkejani ja kirjan henkilöhahmot herkullisen moninaisia, miltei karikatyyrimäisiä, mutta kuitenkin uskottavia.  Olen nautinnolla lukenut kaikki kolme osaa. 

Toinen mieleen jäänyt kirja ei ole dekkari. Polly Samsonin Haaveilijoiden saari vei mukanaan auringon ja aaltojen keskelle Hydran saarelle. Kirjaa markkinoidaan Leonard Cohenin ja Marianne Ihlenin rakkaustarinana, mutta vaikka he ovatkin tarinassa mukana, on kirja minulle enemmän kertomus ajan kulumisesta, kaipuusta muualle ja siitä, miten elämä kuitenkin saa jossain kohtaa karkulaiset kiinni. Saaren tunnelma, kuumista kivistä hohkaava auringon lämpö ja yhteisön jännitteet ja virtaukset vievät mukanaan. Nautiskeltava kirja tämäkin ja sopi valtavan hyvin kesäkuun rentoon evakkomeininkiin. 

Kaikkiaan luin huhtikuun jälkeen ja tähän päivään mennessä 33 kirjaa. Siinä olisi perattavaa, mutta jätetään taulukot toiseen kertaan. 

(Luku)päiväkirja eli pari lukemisen arvoista dekkaria muidenkin lukulistoille

 Jokaisella meistä taitaa olla muutama kirjailija tai kirjasarja, joihin automaattisesti tartumme niiden osuessa kohdalle. Tässä pari dekkaria, jotka kummatkin nappasin nopsaan lukulistalle, vähäsen eri syistä tosin. 

Sari Rainio, Juha Rautaheimo : Vaeltavat vainajat (Mortuí non silent #2)

ekirja Storytelista 

Jo Mortuí non silent -sarjan ensimmäinen osa Vainajat eivät vaikene oli vakuuttava. Kulmikas oikeuslääkäri Viola Kaario saa leikkauspöydälleen murhan uhrin, jonka tapaus osoittautuu oletettua mutkikkaammaksi ja johdattaa rikosylikonstaapeli Ville Karilan todellisen Auervaaran jäljille. 

Oli itsestäänselvää, että halusin lukea myös jatkoa ja odotin seuraavan osan ilmestymistä miltei malttamattomana. Tiesin jo etukäteen varmasti pitäväni siitä. 

Toisessa osassa löytyy syrjäisestä asuntovaunusta puukotetun miehen ruumis. Se ei sinänsä olisi niin kauhean kummallista, mutta kun mies oli jo kertaalleen kuollut. Kuten ensimmäisessä osassa, tarina vie ajassa taaksepäin ja kummat yhteydet tuovat esille Helsingin suurimman kerrostalon ja Karilan oman lapsuuden. 

Pidin molemmista kirjoista hurjasti. Niitä voi kuvata kai yhdellä sanalla : laadukas. Juoni on tarpeeksi kiemurainen, Helsinki elävä miljöö ja aikakausi samaan aikaan yllättävän vieras ja tuttu. Ei 2009 nyt niin kovin  kaukana ole, ja silti... 

Kaikkein parasta kirjoissa ovat kuitenkin henkilöhahmot. Heidät on rakennettu todella huolellisesti ja siksikin tarina tuntuu niin täyteläiseltä. Rikosylikonstaapelin ja oikeuslääkärin erikoinen ystävyys sävyttää tapahtumia ja heijastaa tunnelmia. Niin heillä kuin muillakin hahmoilla on historiansa ja tapansa, tunteensa ja toiveensa, omat kummallisuutensa eli he ovat elämänmakuisia ja aidon tuntuisia. Henkilökohtaiset juonilinkitykset tutkittuihin tapauksiin ovat herkulliset ja rikastavat juonta. Sattumia on, mutta jotenkin kummasti ne uskoo. 

Mortuí non silent -sarja on ainakin tähän saakka ollut suorastaan nautinnollista luettavaa. Yleensä haukkaan dekkarit nopsaan, vähän niin kuin välipaloina, mutta näitä tekee mieli makustella. 

Anneli Kanto: Haihtuneet

ekirja Storytelista

Anneli Kannon uusimpaan tartuin aika puhtaasti uteliaisuudesta. Edellinen häneltä lukemani kirja Rottien pyhimys oli taitavasti rakennettu ja puhdasverinen historiallinen romaani, mutta nyt oli tarjolla psykologiseksi dekkariksi mainitun trilogian ensimmäinen osa. Pakkohan se oli lukea, ihan jo genre-erilaisuuden vuoksi. 

Näkijä-sarjan päähenkilönä tosiaan on kylään linja-autosta laskeutuva punatukkainen meedio. Maalitehdas on suljettu ja paikkakuntaa hallitsee veriryhmien mukaan seurakuntalaisia luokitteleva uskonlahko, jonka johtohahmo haluaa ajaa uuden tulokkaan pois mahdollisimman nopeasti.  Lievätkö syynä sitten 5 vuotta sitten mystisesti kadonneet kyläläiset, joiden kohtaloa meedio ryhtyy kunnanjohtajan ja maalitehtaan omistajan lesken kanssa selvittämään. 

Selvitettävää siten löytyykin enemmän kuin tarpeeksi, eivätkä hengetkään osoittaudu aina yhteistyökykyisiksi. Vähitellen kuona nousee esiin ja vanhat rikokset päätyvät päivänvaloon. 

Haihtuneet oli melkein riemastuttavaa luettavaa. Henkilöhahmot olivat lievästi karikatyyrisiä ja vaikka vähän ounastelinkin tiettyjä kohtia tarinasta, oli siinä tarpeeksi kiemuroita, jotta mielenkiinto säilyi loppuun saakka. Viihdyin mainiosti. Jotenkin kummasti tapahtumien kylä on ajaton esimerkki suomalaisen maaseudun lievästä nurkkakuntaisuudesta, ihmisten halusta uskoa parempaan ja siitä, miten vallan- ja kullanhimo korruptoi. 

Jotenkin tämä onnistuu samaan aikaan olemaan cozy mysteryn tyyppiesimerkki, ja kuvaus siitä, miten vanhojen pahojen ilmitulo puhdistaa ilmaa ja vapauttaa. 

Että tämmöiset dekkarit tällä kertaa. Kannatta pistää lukulistalle, sillä molemmat ovat jotenkin pikkuisen erilaisia, kuin suurin osa viime aikoina vastaan tulleista. 

Pitänee muuten palata yhden toisenkin aikoinaan uskollisesti lukemani sarjan pariin. Virpi Hämeen-Anttila nimittäin sai Vuoden johtolanka-palkinnon Björk-sarjan yhdeksännestä osasta Vapauden vahdit. Taidan olla useamman osan perässä, kun väsähdin Björkin naisjahkailuihin... Olisikohan hän jo päättänyt ?