Lukudiplomia jahtaamaan... (melkein) koko perheen voimin ?

Huomasin tässä äsken tosi kiinnostavan haasteen, jonka hdcanis on heittänyt ilmoille. Kyseessä on siis kirjalistoilta valittujen teosten lukeminen ja niihin liittyvien tehtävien suorittaminen.

Kuulostaa tosi kivalta ja toivottavasti niin innostavalta, että saan muutkin meidän perheen kynnelle kykenevät mukaan talkoisiin. Tämä tarkoittaa noita kahta koululaista - isännän suomenkielen taito ei taida riittää eikä puolitoistavuotiaalta kai vielä odoteta lukutaitoa.

Palaan siis haasteseen, kunhan olen saanut suostuteltua, uhkailtua, maaniteltua pojat mukaan...

Tulkaa muutkin !

Marsha Mehran : Ruusuvettä ja lammaspataa

Tässä kirjassa yhdistyvät kaksi lempiharrastustani - lukeminen ja kokkaaminen. Ensiksi mainittu tosin vähän kyseenalaisella tavalla sillä kirja meinasi tosissaan jäädä kesken pari kertaa. Ei oikein napannut. Paitsi se siinä kuvattu ruoka.

Sainkin kirjan kuvaavasti samalla kerralla, kun ystävän luona syötiin siitä löytyvillä resepteillä valmistettu lounas. Ruoka oli herkullista, joten kirjakin houkutteli. Jotenkin vain kuvaus Irlannin takamailla kahvilaa pitävien iranilaistyttöjen tarinasta ei sitten napannutkaan. Keskelle oli ympätty rannalta löytyvää parantajatyttöä, katolista dj-pappia ja rikasta perijää. Aikamoinen sillisalaatti siis. Paitsi, että sillisalaattia on kirjan sivuilta turha etsiä. Niistä tuoksuvat minttu ja korianteri muista lähi-idän mausteista puhumattakaan. 

Lukiessa tuli nälkä. Onneksi kirjan lopussa on myös reseptejä, joista täytyy kokeilla ainakin yhtä ennen kuin pokkari lähtee kiertoon. Ja luinhan minä kirjan loppuun saakka, että ei se nyt niin kamala ollut. Ihan kelpo viihdettä, kun ei odota liikaa.

Lämpimäisiä leivästä

Työkiireet eivät häiritse pelkästään lukuharrastusta, ne myös vaikuttavat suoraan perheen ruokapöytään. Onneksi meillä isäntä tekee ruokaa vähintäänkin yhtä hyvin kuin minäkin. Voin siis luottaa lasten saavan ruokaa, vaikka itse olisinkin jumissa toimistolla.Omaan ruoanlaiton ja leipomisen himoon tuo tosin ei auta. Niinpä oli pakko laittaa leipätaikina alulle, heti kun hiukan hellitti.

Ja mikäs siinä, leivän tuoksu on yksi kaikista parhaista kotoisuuden tuojista, eikä leivänteko oikeasti ole vaikeaa tai edes varsinaisesti työlästä. Varsinkaan, kun käytän vuosien varrella eri puolilta bongattuja luottoreseptejä. Jotta halukkaat saisivat helposti noita luottoreseptejä käyttöönsä, niin aloitin myös uuden sivun tähän blogiin. Sinne kerään omankin muistini virkistykseksi hyväksi todettuja ja usein käytössä olevia reseptejä. Päivitän niitä sitä mukaa, kun ehdin leipomaan...

Ensimmäisenä sieltä löytyy meillä ehkä eniten käytetty ohje neljän tunnin juureen leivotulle sekaleivälle. Tosin viimeksi taisi tuo "seka" tulla enemmänkin vehnäjauhojen eri tyypeistä kuin eri jauholajeista... Alkuperäinen ohje lienee Glorian ruoka- ja viinilehdestä, mutta ei taida enää näin vuosien jälkeen näyttää ihan samalta.

Syksyn väriloistoa...

Minä sitten rakastan tätä ikkunasta näkyvää väriloistoa. Tämän takia meillä ei ole olohuoneessa verhoja-

Howard's End Is On the Landing...

Niin, se toinen viimeisen kahden viikon aikana lukemani kirja on "Howards End is on the Landing : A year of reading from home" by Susan Hill. Se oli minulla kesken pidemmän aikaa, mutta tuli lopulta luettua, luku per ilta.

Susan Hill on kirjailija ja kustantaja, joka tässä kirjassa käy läpi kodistaan löytyviä kirjoja ja luo niiden pohjalta 40 ehdottomasti luettavan kirjan listan. Toisten lukemisesta on aina kiva lukea, vaikka ei ihan joka asiassa olisikaan samaa mieltä. Saa ainakin vinkkejä omalle lukulistalleen.

Susan Hillin kanssa olen samaa mieltä joissakin asioissa ja toisissa taas en. Minäkin pidän Virginia Woolfin joistakin teoksista, tosin en samoista kuin Susan Hill, mutta kuitenkin. E-kirjojen suhteen olemme täysin eri linjoilla. Susan Hillin mielestä kirjaa ei voi kutsua kirjaksi ennen kuin paperiset sivut kahisevat, minusta taas on sisältö tärkein eikä muodolla ole niin väliä. Mielipide-erolla voi tietysti olla alkuperänsä myös elämäntilanteen erilaisuudessa. Kaipa minäkin haluaisin kirjoja hyllyt täyteen, jos niitä hyllyjä olisi useammassa kerroksessa ihanassa englantilaisessa maalaistalossa. Lottovoittoa (tai kahta) odotellessa nautin enimmäkseen siitä, kun katson Koboani ja tiedän, että tuossa ohuessa läpyskässä on nelisenkymmentä kirjaa, jotka eivät koskaan päädy hyllyille ja pöydille pinoja kasvattamaan.

Hieman rasittavaksi kävi myös kirjailijakontaktien hehkuttaminen. Anekdootit ovat kivoja, mutta joukossa oli aika paljon lyhyitä mainintoja "tunsin myös" tai " tuttujeni joukossa on myös..." Ihan kiva, mutta vähän tuli snobbaileva kuva kirjailijasta.

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan ja luettavien listanikin kasvoi muutamalla - vielä kun saisi ne päivitettyä tuonne 100 TBR listaan... Sen verran "vanhahtava" kuva Susan Hillistä kuitenkin tämän kirjan perusteella tuli, että yhtään hänen omaa teostaan ei tällä kertaa lukulistalleni ilmestynyt.

Ehtiikö sitä lukeakaan ? No jotain lyhyttä sentään koiranäkökulmasta ja vähän junista ja...

Siis ehtikö, kun tässä välissä meni pari viikkoa niin, että melkein kaikki hereilläoloaika kului töissä ?

No, itse asiassa kirjojani tutkaillessani huomasin, että kiireestä huolimatta olen lukenyt yhden lyhytromaanin ja saanut kaksi kirjaa loppuun. Tosin ne olivat aika pitkällä jo ennen... Kummasti sitä vaan on sivuja saanut käännettyä. Ei siis mikään ihme, että vähän väsytti ja väsyttää edelleenkin vielä kahden rokulipäivän jälkeenkin.

Tuo koiranäkökulmainen on muuten Spencen Quinnin  "A Cat Was Involved : A Chet and Bernie Mystery eShort Story" En ole aiemmin muistaakseni Chet-sarjaan tutustunut, mutta ihan oli hauska tuttavuus. Kyseessä on poliisikoirakoulutuksessa oleva märkäkuono, joka päätyy hyppykokeessa reputettuaan erään yksityisetsivän kaveriksi. Tässä on kyseessä ensimmäinen osa, jossa kerrotaan, miten pari löysi toisensa.

Koko tarina on kirjoitettu puhtaasti koiran näkökulmasta. Ihan uskottavalta kuulosti koko ajan, sikäli, mikäli minä nyt pystyn tuota yhtään arvioimaan. Ainakin tuli sellainen olo, että tuollaista ne karvakuonot voisivat hyvinkin ajatella.

Ei tämä mitään suurta kirjallisuutta ole, eikä oikein edes varsinainen dekkari, mutta kuriositeettina mainio. Olipa itse asiassa sen verran viihdyttävä, että voisin vaikka lukea joskus toisenkin osan.

Toinen viime aikoina loppuun kahlaamani kirja on Andrew Martinin  "The Necropolis Railway : A  Novel Murder, Mystery and Steam" Siinä kerrotaan rautateille töihin päätyneen nuoren pojan seikkailuista Lontoon rautateillä 1900-luvun alussa, kun höyryjunat vielä vallitsivat raiteilla ja sähköistyminen oli vasta alussa.

Kirjassa tapahtuu murhia useampiakin ja rakkauttakin on ilmassa, mutta pääpaino on selvästi päähenkilön mieltymyksessä juniin ja rautateihin. Minua kun nuo eivät niin hirveästi kiinnosta, niin huomioni herpaantui sivuja kahlatessa useammin kuin kerran. Tarina ei oikein pysynyt kasassa tai sitten minä vain en pysynyt väsymykseltäni perässä rautateiden terminologia-viidakossa. Joka tapauksessa, tämä kuuluu minulla valitettavasti sarjaan "melkein jäi kesken". Kirjaa voi suositella höyryjunista tai muuten matkustamisen historiasta kiinnostuneelle, mutta ihan puhtaasti dekkarien ystävälle voi lukeminen käydä raskaaksi. Sarjaa olisi tarjolla enemmänkin, mutta taitaapa minulta ainakin jäädä väliin.

Mistä tietää, että syksy on tullut ?

No tietenkin siitä, että kurpitsat ovat ilmestyneet kauppoihin (ja puutarhoihin) ja meidän isäntä innostuu leipomaan muffinsseja...

Nämä vaan ovat aivan ihanan herkullisia niin aamupalalla, iltapäiväteellä kuin mihin vuorokauden aikaan muutenkin.

Resepti on alunperin Jamie Oliverin "Jamie at Home"kirjasta ja löytyy myöskin täältä

Riikka Pulkkinen - Totta

Töiden alkamisen jälkeen on lukuaika ollut tosissaan kortilla. Onneksi näyttää siltä, että lukemisen laatu ei kuitenkaan ole ainakaan huonontunut. Riikka Pulkkisen "Totta" oli mielenkiintoinen, vaikkei ehkä kaikilta aiheiltaan miellyttävä lukukokemus.

Kirjassa Elsalla on todettu syöpä ja hän tekee kuolemaa. Perheen isä ja tyttäret yrittävät kukin selviytyä tilanteesta parhaansa mukaan, omalla tavallaan. Esikoinen komentelee, nuorempi myötäilee.
Perheen selviytymistarinan ohella seuraamme 60-luvun lapsenhoitajan kertomana perinteistä tarinaa, jossa perheen isä rakastuu hoitajaan ja seurauksena on monessakin mielessä tuhoisa suhde.

Aiheena perheen selviytyminen äidin menehtymisestä ei ehkä ole niitä kaikkein viihdyttävämpiä, mutta Pulkkisen kirjassa tarinasta selvittiin ilman lukijan kyyneliä. Ehkäpä syynä on äidin inhimillistyminen myös ei niin miellyttävien piirteiden kautta. Uraa tekevä ja aina poissaoleva äiti, aviomieheensä ja tyttäreensä omistavasti suhtautuva nainen himmensivät tragedian myötä välillä liikaakin kirkastuvaa naisenkuvaa.

Lapsenhoitajan tarina on sinänsä vähän turhankin tuttu ja jostain syystä minun ajatukseni siirtyivät Helvi Hämäläisen "Säädylliseen murhenäytelmään" useammin kuin kerran. Ei silti, kirja on yksi suosikeistani kautta aikojen, mutta kun kyseessä on kuitenkin kirja toisilta vuosikymmeniltä ja toiselta kirjailijalta, niin välillä vähän häiritsikin. En tiedä oliko kyseessä tarinan samankaltaisuus vaiko kielen lievä vanhanaikaisuus.

Kaikkiaan kirjaa luki nautinnolla. Tarina on hyvin kirjoitettu, henkilöt eläviä eikä eri aikakausien ja kertojien vaihtelu häirinnyt millään tavalla. Sen verran taitavasti oli kudelma rakennettu.

Pöydällä odottaa toinen Pulkkisen kirja, jonka ostin alennuksesta Suomalaisesta yhdessä Läckbergin "Merenneidon" kanssa. Jälkimmäinen on muuten myös Elisa-kirjassa vielä muutaman päivän hyvässä alennuksessa (4 euroa), jos haluaa e-kirjan kokoelmiinsa. Minä huomasin tuon vasta sen jälkeen, kun jo olin ostanut pokkarin. Ei sekään tietysti paljon kalliimpi ollut (6 euroa), mutta kun olisi selvinnyt ilman uutta kirjaa hyllyn päällä...

Siinä se sitten oli - Mistäs löytyisi Shardlaken seuraaja ?

Siihen loppui (ainakin tältä erää) Shardlake-sarja. Viimeisessä osassa ollaan mukana Portsmouthin edustalla tapahtuvassa ranskalaisen ja englantilaisen laivaston yhteenotossa ja Matthew Shardlake joutuu tahtomattaan tapansa mukaan keskelle suuria tapahtumia ja politiikkaa.

Kuningatar Catherine (Parr) pyytää Shardlakea selvittämään palvelijattarensa pyynnöstä muutamaa vuotta aiemmin holhouksen alle joutuneen sisarusparin asioita. Mitä pidemmälle asiaa tutkitaan, sitä varmemmalta näyttää, että tapaukseen liittyy väärinkäytöksiä. Mutta millaisia ? Saadakseen kaiken selväksi Matthew Shardlake joutuu kärsimään erilaisia olosuhteita aina sotalaivojen kansia  myöten ja kohtaa ennen loppuratkaisua vanhan vihollisensa silmästä silmään.

Samaan aikaan holhoustapauksen kanssa Shardlake on myös henkilökohtaisella selvitysmatkalla. Bedlamin mielisairaalassa oleva nainen on herättänyt hänen mielenkiintonsa ja hän yrittää auttaa tätä parhaansa mukaan. Tosin välillä näyttää siltä, että olisi parempi ollut antaa menneiden pysyä menneinä.

Sansom on taas tapansa mukaan kutonut monisyisen ja kompleksisen kudoksen. Jotenkin tämä kirja ei kuitenkaan ihan yltänyt aikaisempien osien tasolle. Ehkäpä kirjailija on jo kyllästynyt Henry VIII:n aikaan ja Shardlakeen. Onhan tämä myös tähän mennessä viimeinen osa sarjasta. Toisaalta tuntui kirjailija ehkä turhankin innostuneelta Tudorin ajan sotalaivoista. Saattaa olla, että minun mielenkiintoni herpaantui niiden kuvauksen aikana ja samalla meni ohi myös juonen kannalta tärkeitä asioita. Jotenkin vain tällä kertaa kertomus tuntui hiukan hajanaiselta ja loppuratkaisuunkin jotenkin vain tipahdettiin. Tietysti syynä voi minulla olla sekin, että työt ovat alkaneet ja aikaa lukemiseen on vaikea löytää. Kun lukee Shardlakea vain pienissä pätkissä, on vaarana kärryiltä putoaminen.

Pienistä hankaluuksista huolimatta, on tämän kirjasarjan lopussa vähän haikea olo. Matthew Shardlake on ollut kiinnostavin ja koukuttavin tuttavuus pitkään aikaan. Käynnissä on kova seuraajan etsiminen. Olisikohan S.J.Parrisin Giordano Brunosta astumaan suuriin saappaisiin ?

Äiti lukee - Taikavaras-trilogia loppuun

Poika ei sitten koskaan sen enempää avannut Taikavaras-trilogian ensimmäistä osaa. Äiti taas tapansa mukaan luki trilogian loppuun - eihän sitä tarinaa kesken voi jättää.

Trilogian kaksi muuta osaa jatkavat siitä, mihin ensimmäinen jäi. Ehtoisan taikuus on edelleen vaarassa ja jäljet johtavat Deshin aavikkokaupunkiin, taikurikuningas Jaggotin valtakuntaan. Conn matkustaa etsimässä vaaran syytä ja sen löydyttä alkaa hurja taistelu pelkotaikuutta, Arhonvaria vastaan.

Koko trilogia muodostaa kokonaisuuden, jossa tyyli ei petä missään kohtaa ja tarinassa tapahtuu jatkuvasti jotain jännää. Juonen käänteet ammentavat perinteisestä fantasiakirjallisuudesta, mutta jotenkin raikkaalla tavalla. Vaikka sankari ja juoni itsessään ovat tuttuja, niin joukosta löytyy mielenkiintoisia ajatuksia. En esimerkiksi muista aikaisemmin törmänneeni ajatukseen taikuudesta elävänä olentona...

 Mukavaa välipalalukemista ja ehdottomasti suositeltavaa nuoremmille lukijoille. Uskoisin 10-vuotiaiden poikien erityisesti nauttivan tarinasta (ja miksei tyttöjenkin). Kunhan siis kirjaan oikeasti tarttuvat.

Mitä ihmettä tuon meidän esikoisen kanssa oikein pitäisi tehdä ? Lukeminen on taas kääntynyt aika puhtaasti Aku Ankkoihin ja niitäkin vain joskus harvoin. Eikä äidi ehdi oikein sen enempää patistelemaan kuin oikein näyttämään esimerkkiäkään. Työt nimittäin alkoivat, ja kaiken lisäksi aikamoisella rytinällä.