12.11.2022

(Luku)päiväkirja: Uusia dekkareita

Onpa taas tullut luettua useampikin dekkari ja hauskasti kolme neljästä painetussa muodossa. Olen pitkästä aikaa nauttinut kirjan tunnusta käsissä, sivujen kahinasta ja siitä, miltä painettu sana näyttää ja tuntuu. Kirja on esineenä edelleen yksi suosikeistani, ja vaikka pidänkin ekirjojen helppoudesta ja äänikirjojen soljuvuudesta, on painettujen kirjojen lukemisessa edelleen se sama luomous kuin kirjainten ensimmäisen kerran hypähtäessä edessäni ymmärrettäviksi sanoiksi. 

Kaikki neljä lukemaani dekkaria ovat ilmestyneet tänä vuonna ja kolme niistä sain Gummerukselta Clare MacIntosh - videotapaamisen yhteydessä arvostelukappaleina. Clare MacIntoshin dekkarista Tummat vedet jo kirjoitinkin, mutta sen jälkeen olen lukenut myös kaksi muuta. 

B.A.Paris: Herätä minut kuolleista
Gummeruksen arvostelukappale 

Herätä minut kuolleista ei ole perinteinen dekkari, mutta edustaa viime vuosina muodikasta psykologista trilleriä, jossa henkilöhahmot eivät ole aina erityisen rakastettavia. He tekevät virheitä ja kauheita asioita hyvästä tahdosta huolimatta ja välillä joudutaan miettimään, kenen mieli tekee tepposet. 

Kaksitoista vuotta sitten Finn kadotti tyttöystävänsä. He olivat palaamassa matkalta ja pysähdyspaikalla Layla vain katosi. Finn kävi vessassa ja hänen palatessaan ei autossa enää ollut ketään odottamassa. 

Nyt Finn on menossa naimisiin Laylan sisaren kanssa, mutta uutisen julkaisemisen jälkeen alkavat oudot tapahtumat. Onko Layla sittenkään kuollut ? Menivätkö tapahtumat pysähdyspaikalla juuri niin kuin Finn muistaa ja on kertonut?

Asetelma on mielenkiintoinen, mutta  minulla kesti aika kauan päästä tarinaan kiinni. Luin kirjaa pienemmissä pätkissä, kunnes yht'äkkiä huomasin kiinnostuvani siitä, millainen tarinan kuvio lopulta sitten onkaan. En arvannut loppuratkaisua, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä juttu. 

Kaikkiaan siis hyvä genrensä edustaja. En ole ihan varma, miksi odotan jotain uutta. Ei liene ihan helppoa keksiä jotain todella erilaista tämän genren sisällä, mutta jotenkin tuli sellainen olo kuin olisin lukenut jotain melkein samanlaista ennenkin. 


Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö
Gummeruksen arvostelukappale

On aina ilahduttavaa, kun Suomesta löytyy uusia hyviä dekkarikirjailijoita. Tällä kertaa tosin taitaa "löytöpalkkio" mennä länsinaapuriimme, sille kirja on alunperin ilmestynyt Ruotsissa. 

Kyseessä on dekkarifanin esikoisteos. Nilla Kjellsdotter sijoittaa tapahtumat kotiseudulleen Pohjanmaalle ja hän on todellakin genrensä lukenut. Kyseessä on melko tyylipuhdas pohjoismainen dekkari. 

Päähenkilönä on - tällä hetkellä niin muodikkaasti (?) - nuori naispoliisi, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Nyt Vaasan Kivipuistosta löydetään pahasti kylmettynyt tyttö. Hän ei vastaa kenenkään kadonneeksi ilmoitetun kuvausta ja kohta poliiseilla on tutkittavanaan myös tunnetun tutkijan murha. Kummasti tapaukset näyttävät linkittyvän toisiinsa ja vuosien takaisten kauheuksien kerä alkaa aueta. 

Kirja edustaa genreään hyvin. Esikoisuuden huomaa ehkä siitä, että käänteissä ja luvuissa olisi vielä ollut hieman tiivistämisen ja linkittämisen varaa. Nyt punaista lankaa joutui välillä vähän miettimään. Toki jotain voi kertoa lukijan keskittymiskyvystä se, etten muutamaa viikkoa kirjan lukemisen jälkeen oikein muistanut loppuratkaisua ja piti palata tarkistamaan. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta pohjoismaiseen tapaan niitä on aika paljon ja heidän välisensä suhteet ovat kiemuraiset. Kaiken lisäksi pienelle paikkakunnalle tyypillisesti, kaikki tuntevat tai ainakin tietävät suurin piirtein kaikki, mikä lisää lievää sekavuutta. Pidin kuitenkin siitä, miten tunteet ja toiveet eivät ollut aina selkeitä päähenkilön ja hänen läheistensä välillä ja todellisuuden tapaan paljon jäi sanomatta.

Minun varmaan täytyy pitää vähän taukoa dekkareista tai katsoa seuraava vähän eri tyylialueelta, sillä nyt on peräkkäin osunut vähän turhan monta nuorta naispoliisia setvimään rikosten lisäksi omia traumaattisia kokemuksiaan. (Hildur, Italialainen peli, Tummat vedet, tämä...) Vaikka tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, miljööt erilaisia ja juonenkäänteetkin vaihtelevat, on kaikissa jotain kovin samaa ja se käy pidemmän päälle puuduttavaksi. 


Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Storytel ekirja

Kolmas, vähän vähemmän nuoresta naisesta kertova dekkari on Ruth Galloway -sarjan ties kuinka mones osa. Se viimeisin, jossa Ruth on tosiaan jo vähän vanhempi ja koululaisen äiti. Muutenkin suhdekuviot, työ ja asuinpaikkakin ovat menneet uusiksi. 

Sitten epäilty sarjamurhaaja lupaa paljastaa lisää uhriensa hautapaikkoja, kunhan vain nimenomaan Ruth tutkii luut. Tapaus tuo Ruthin takaisin sekä marskimaalle että komisario Nelsonin lähelle. 

Pidin tästä osasta itse asiassa enemmän kuin aikaisemmista, ehkä juuri dynamiikan muutoksen vuoksi. Ei kierretty samanlaista kehää kuin aina aikaisemmin Ruthin ja Nelsonin leikkiessä sitä kuuluisaa kissa ja kuuma puuro -leikkiä. Ratkaistava tapauskin on jotenkin aiemmista poikkeava ja ehkä vieläkin monisäikeisempi. 

Taattua Griffithsiä siis. Ruth Galloway on yksi niitä harvoja sarjoja, joista oikeasti luen aina uusimman. Onneksi niiden välillä on aikaa, sillä vähän samaan tapaan kuin Donna Leonin komisario Brunetti kirjoissa, näitä ei jaksa lukea kovin montaa peräkkäin. Silti suosittelen aloittamaan sarjan alusta, jollei vielä siihen ole tutustunut. Sen verran kronologisesti Ruthin elämä etenee. 


Jos vielä haluat lukea lisää, täältä löytyy kokonainen dekkarikimara tänä vuonna luettuja (uusia) dekkareita.

15 kommenttia:

  1. Kirjojen kuuntelu rentouttaa, mutta mikään ei kyllä voita ihan oikean kirjan lukemista.
    Kivaa viikonloppua sinulle Minna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä siinä on ihan oma tunnelmansa ja tuntunsa.
      Mukavaa sunnuntai-iltaa!

      Poista
  2. Minun on tullut tänä vuonna luettua niin vähän paperikirjoja, että melkein hävettää. Äänikirjoja on varmaan 90%, jos jotain uskaltaa veikata.
    Näistä kolmesta en ole (vielä) kuunnellut yhtään, mutta ainakin Ruth päätyy jossain vaiheessa luureihin. Mulla vain on kuuntelematta vielä se edellinenkin osa, se on päässyt unohtumaan kun en heti kuunnellut kun se ilmestyi. Ja kyllä niitä vaan aika tahtia ilmestyy, kaksi vuodessa, ja nyt vielä joulukirjakin joka (onneksi?) on vain tunnin mittainen 😃 Mutta jossain välissä tahtoisin ehtiä tutustumaan Harbinder Kauriinkin!

    Noista kahdesta muusta, Kivipuiston tyttö ei ole minun tyyliseni, harvoin tartun poliisivetoiseen dekkariin. Psykologisista trillereistä sen sijaan pidän! Herätä minut kuolleista kuulostaa lupaavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivipuiston tyttö on kyllä ihan tyylipuhdas pohjoismainen poliisivetoinen dekkari. Ehkä vähän turhankin perusteellisesti, sillä pieni rosoisuus ja omaäänisyys olisi tehnyt siitä mielenkiintoisemman.
      Ruth on tosiaan ilmestynyt uusine seikkailuineen tuhkatiheään. Melkein meni minulta tämä ohi, mutta sitten joku sattui mainitsemaan.

      Poista
    2. Minä muuten luin tuon Harbinder Kaur sarjan ekan osan. Pidin siitä. Siinä oli jännää yliluonnollista twistiä.

      Poista
  3. Hauskaa, molemmat laitoimme ryhmään kommentoitavaksi Kjellsdotteria! Minä en pitänyt siitä oikein yhtään. Liikaa kliseitä.
    B. A. Paris ei ole edes tuttu, Griffithsin juttua en uskaltanut lukea kun on vielä edellinenkin osa lukematta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hauska yhteensattuma.
      Minäkään en tuosta Kjellsdotterista innostunut kauheasti juuri sen takia, että se on niin tyylipuhdas genrensä edustaja. Toisaalta kirjan ansioksi voi myös laskea tuon tyypillisyyden - ainakin kirjailija on tutustunut tyylilajiinsa.

      Poista
  4. Tänä vuonna olen lukenut tai kuunnellut dekkareita todella vähän, näistäkään ei yhtäkään. Aiemmin Ruth Galloway kuului suorastaan automaattisesti seuralaisiini. Ehkä pitäisi palata selvittelemään, mitä hänelle kuuluu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dekkarit tulevat minullakin vähän kausittain, mutta nyt niitä on taas kertynyt. Ne ovat minulla vähän sellaista opportunistista luettavaa eli tartun, kun osuu vastaan ja yleensä niitä osuu tasaiseen tahtiin.

      Poista
  5. Kirja esineenä on minullekin kyllä hirveän tärkeä, lohdullinenkin - ja silti olen nykyisin enemmän äänikirjojen kuuntelija. Onneksi kirjastotöissä saa olla kirjojen ympäröimänä kaiket päivät, se on oikeasti terapeuttista! 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa on tosiaan jotain lohdullista ja rauhoittavaa. En osaisi kuvitella asuvani paikassa, jossa ei ole kirjahyllyjä...

      Poista
  6. En ole mitään näistä lukenut, mutta ensimmäinen alkoi kiinnostaa! On minulle entuudestaan tuntematon, kuten kirjailijakin. Olen huomannut, että dekkareissa minua kiinnostavat lähinnä joko leppoisat cosy crimet tai sitten sellaiset jännityskirjat, joissa on jokin psykologinen twisti. Tulkitsin tämän jälkimmäiseksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cozy Crimet ovatkin ihan parasta, mutta välillä on kiva vaihtaa tyylilajia. Tuo ensimmäinen on tosiaan luokiteltu psykologiseksi jännäriksi eli ihan oikein tulkitsit :-)

      Poista
  7. Minäkin luin useamman jännärin peräkkäin lähinnä valmistautuakseni Helsingin Kirjamessuihin, joissa lähes kaikki ulkomaiset kirjailijat olivat nimenomaan dekkaristeja. Myönnän, että dekkarikiintiö tuli hetkeksi täyteen, sillä kaipaan kirjallisuudelta vähän erilaista ajateltavaa. Sen sijaan dekkarit, jännärit, trillerit ovat erinomaista kuunneltavaa muiden puuhien ohessa. Olenkin säästänyt joulupuuhien seuraksi muutaman dekkarin, joita toki voi sitten jännimmässä kohdassa jatkaa lukien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, dekkareista tulee helposti yliannostus. Varsinkin, jos onnistuu lukemaan useamman vähän samaan kaavaan tehdyn. Minulla tosiaan on osunut eteen useampi noita nuori poliisinainen kuvioita viime aikoina, joten nyt on aika lukea jotain muuta.
      Lomilla ja pyhinä dekkarit ovat omiaan rentoutukseen.

      Poista