Jokin meissä valvoo

 "Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta." Tottahan tämä nyt piti lukea. Nautiskelin siis kirjaa jonkin aikaa, esseen tai parin kertalukutahdilla. Viimeisen sivun jälkeen olo oli vähän hämmentynyt.

Ihan ensin pitänee päivittää oma käsitys esseen määritelmästä. (Käsitykseni toki perustuu vain hähmäisiin olettamuksiin. Mitään varsinaista asiaan perehtymistä en ole harrastanut mutu-menetelmää tieteellisemmin.) 

Tieteen termipankki toteaa esseestä mm. seuraavasti: 

"yleistajuinen lyhyehkö kirjoitelma tai tutkielma rajatusta aiheesta"

Minun hämmennykseni selventämiseksi tosin tärkeämpi lause löytyy vähän alempaa : 

"Essee on usein vapaasti assosioivaa tekstiä, jossa ei yleensä 
pyritä tieteellisen esityksen kaltaisiin lopullisiin synteeseihin. "

Ok. Ilmiselvästi olen kuvitellut esseen lähemmäs tieteellistä artikkelia, toki vapaamuotoisemmaksi, mutta kuitenkin proosan keinoin aihettaan analysoivaksi. 

Nyt kun tästä on päästy yli, niin palataan taas kirjaan 

Jokin meissä valvoo - Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta

Heidi Backström, Titta Halinen, Lea Kalenius, Tuomas Laitinen, Johanna Matruka, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala, Jonna Wikström

Oma ostos. Osittain mielenkiinnosta, osittain siksi, että Heidi on tuttavani ja olen nähnyt  Janne Saarakkalan mielenkiintoisen teatteriesityksen, jonka muistan edelleen. 

Jo ajatus vuoden ajan kerran kuussa kirjoittamaan (fyysisesti ja sitten sattuneesta syystä virtuaaliesti) kokoontuvasta ryhmästä esittävän taiteen ammattilaisia saa minut innostumaan. Tässä on pakko olla jotain mielenkiintoista. 

Ensinnäkin siksi, että yhdessä (ja samalla erikseen, sillä kirjoitukset ovat kunkin omia) kirjoittamisen ja keskustelun on pakko tuoda tekstiin jotain olennaista. Dialogi vie sisältöä eteenpäin. Se jalostuu.

Toiseksi, esittävän taiteen ammattilaiset määritteenä tuo minun mieleeni jotain dynaamista, visuaalista ja ennen kaikkea rytmitettyä. Enkä pettynyt. Esseet kolahtivat eri asteisesti. Tietysti. Jokaisella meillä on oma kokemuspohjamme, johon peilaamme lukemaamme. Yksi asia on kuitenkin kokoelman esseille yhteinen. Jokaisessa niistä on rytmityksensä, monessa mielenkiintoisesti narratiivia rikkova, mutta aina omanlaisensa. 

Janne Saarakkalan kokoelman nimiromaani Jokin meissä valvoo peilasi osittain omia ajatuksiani unettomuudesta ja pysähtymättä etenevästä tekijästä. Nuorempana nukuin yöni hyvin (poikien vauvavuosia ei lasketa). Nyt olen muutaman vuoden ajan kärsinyt yöllisistä heräämisistä. Herään miettimään työasioita, katselemaan kuuta tai muuten vaan kröhimään kroonista yskääni. En tiedä, onko syynä ikä, työstressi vaiko vain jonkinlainen vaihe. Toistaiseksi saan itseni melko helposti takaisin uneen äänikirjalla (Nigella!), mutta oletan unettomuuden olevan perinnöllistä ja äitiäni katsomalla uneni tulevaisuus hieman arveluttaa. Äitini ei myöskään pysähdy koskaan. Aina on jotain tekemistä, lepääminen toisarvoista. Tunnistan tuonkin. Nytkin suunnittelin päiväunia, mutten "ehtinyt". Olisi jäänyt liian monta juttua väliin... 

Toki Saarakkalan esseessä on paljon muutakin, mutta nuo asiat tunnistin. Se ei vähennä esseen kokonaisuuden arvoa. Tuntui siltä, että kirjoittaja päästi lähelle, kosketusetäisyydelle - tai sitten viereen tulivat juttua eteenpäin vievät rakenteelliset välihuutelijat. Oiva esimerkki rytmillisyydestä kietomassa lukija tekstin sisälle, syvemmälle ajatuksiin. 

Kosketuksestakin kokoelmassa on essee. Heidi Backströmin Ei tiedä enää, miten koskettaa - epidemiasta, suostumuksellisuudesta ja kättelemisestä. Liekö syynä pandemia-ajan kuplaeristäytyminen, mutta en nyt löytänyt sinänsä mielenkiintoisesta esseestä kosketuspintaa (pun intended) itselleni. Toisaalta, en koskaan ole ollut erityisen perso kosketukselle. Halauksestakin lähden helposti "tekemään jotain". Toki rakastan lapsen tuntua sylissäni ja miehen (oman tietysti!) läheisyys on tärkeää. Ehkä olenkin nyt vain oppinut olemaan ilman. Isäntä toisessa maassa ja isot pojat vähemmän kosketusetäisyydellä. Kaikkeen tottuu. 

Toisaalta ihmiset myös ovat erilaisia. Omista pojistani yhdeltä piti jo pienenä pyytää lupa koskettamiseen. "Saako ottaa syliin?" Kosketusherkkä lapsi ei pitänyt yllätyksistä ihollaan (karheista vaatemateriaaleista puhumattakaan). Toinen taas vaati jatkuvan kosketuksen, oli varsinainen Äidin kylkiäinen. Äidin osa on sopeutua. Antautua kosketukselle, kun on sellainen hetki tai hyväillä sanoin, kun sitä tarvitaan. 

Löytyihän sitä sitenkin, kosketuspintaa. Eikä tarvinnut edes kaivaa syvältä. Sitä paitsi, esseessä on paljon mielenkiintoista pohdintaa. 

Pilvi Porkolan essee "Ihminen, mikä se on?" vei ajatukseni Sapiens-kirjaan ja näytelmään (tietysti). Tuomas Laitisen Esityksen vanki puolestaan tarjosi näkökulmia tai näkemyksiä, ei ehkä niinkään näytelmiin, vaan esityksiin. Tuntematta sen enempää teatteritaidetta (tai -teoriaa), oli mielenkiintoista seurata esityksen kokemuksen muutosta katsomosta, osaksi esitystä tai jonnekin ilman esitystä. Miten esitys muodostuu ilman tilaa, virtuaalisesti, digitaalisesti - luontaisesti tai pandemiapakon edessä? 

Tämä on minun yhden lukukertani tulkintaa, maallikon ajatuksia ammattilaisen tekstistä. Meniköhän ihan metsään ? Olisiko sillä merkitystä?

Jokin meissä valvoo siis käynnisti työn parissa luutuneen aivotoiminnan ihan uuteen vauhtiin. Ehkä vapaamuotoisempi kirjoitustapa herättää ajatuksia vielä enemmän kuin alkuperäinen käsitykseni esseistä rakenteellisina analyyseinä. Ainakin nautin lukemisesta. Olen kirjannut vain päällimmäisiksi mieleen jääneitä pohdintojani, mutta jokainen teksti tyrkkäsi ajatuksia liikkeelle. Reitit ja päätelmät sitten ovat tietysti lukijan omia.

Puhuva pää eli isä ja äiti vapaalla jalalla

Teimme eilen illalla testin. Jätimme ensi kertaa isoveljet lapsenvahdeiksi siten, että emme olleet ihan kulman takana kaupassa tai kävelyllä, ja lähdimme teatteriin. Hieman jännitti, mutta pitäähän poikiin luottaakin joskus? Sitä paitsi, kotona oli kaikki hyvin vielä palatessamme paria tuntia myöhemmin - ja vanhemmat jaksoivat paremmin pikkuisen mukavuusalueeltamme poistuneina, uutta kokeneina ja virkistyneinä.

Näimme nimittäin puhuvan pään.

Janne Saarakkala : Puhuva pää  
Mad House in Ihana Baari 

Puhuva pää on tunnin esitys, jonka aikana Janne Saarakkala kertoo yleisölle kaikki päässään virtaavat ajatukset ja toteuttaa yhden tehtävän. Show on siis joka kerran erilainen, sillä kuka sitä nyt samoja ajatuksia kerrasta toiseen... (Voi ei, unohdin kysyä toistuvatko teemat ja ajatukset esitysten välillä... no, ensi kerralla)

Enimmäkseen olen käynyt katsomassa perinteistä teatteria. Siinä on käsikirjoitus, joka toteutetaan lavalla ja näyttelijät esittävät ennalta määritellyn tekstin. Tällä kertaa olivat niin yleisö kuin esiintyjä täysin Janne Saarakkalan ajatusten tai ympäriltä kuuluvien äänien varassa. Silmälappujen takaa kuulimme kaikuja muistoista, ajatuksia äänistä ja yleisöstä, muutaman mielipiteenkin...

Ensin kokemus tuntui intiimiltä, vähän ehkä nolostuttavaltakin. Eihän meidän kuulu tietää toisten ajatuksia, ei kukaan voi paljastaa noin paljon (?) Sitten huomasin epäileväni, ettemme kuulekaan kaikkea. Minun oli varsinkin vaikea uskoa, että kukaan ehtisi kertomaan ajatuksiaan tarpeeksi nopeasti. Toki Saarakkala mainitsi jo esityksessä ajatusten kulkevan useammalla tasolla, vain osa päätyy ulos kuultavaksi - ne kaikkei päällimmäisenä tiedostetut. Kysyin epäilemääni asiaa esityksen päätteeksi ja oli mielenkiintoista kuulla kuvausta ajatusten kerrostumista tai jopa siitä, miten ne jonottavat päästäkseen yleisön korviin. Tunnistin nimittäin ilmiön omasta palaverikäyttäytymisestäni. Välillä ikäänkuin varastoin ajatuksia ja asioita vedettäväksi esiin keskustelun edettyä sopivaan pisteeseen.

Mietin myös kielen etäännyttävää vaikutusta. Me olimme kuuntelemassa esitystä englanniksi, mikä toi siihen oman vivahteensa. Kysyessäni asiasta Saarakkala mainitsi ajatusten ehkä virtaavan huulilta hieman hitaammin ja toisaalta kielen muutoksen ikään kuin muuttavan häntä esiintyjänä. Olemmekohan me tosiaan eri ihmisiä riippuen siitä, millä kielellä kommunikoimme?  Ainakin ystäväni välillä näyttävät tunnistavansa jo kaukaa pelkästään elekielestäni, millä kielellä milloinkin kommunikoin. Ehkä sama pätee myös esiintyvään taiteilijaan?

Meneepäs tämä nyt pohdinnaksi. Vielä viimeiseksi kerrottakoon, että Puhuva pää on ollut lavoilla jo melkein viidentoista vuoden ajan. Ainoa muutos on Janne Saarakkalan mukaan ollut esiintyjän jännityksen tason lieventyminen.

Tykkäsin kovasti. Tekee aina hyvää, kun joku herättelee omiakin ajatuksia, vaikka sitten tajunnanvirran voimalla. Pitänee mennä katsomaan tämä vielä uudelleen jossain vaiheessa ja Mad House pitää/kannattaa ehdottomasti muistaa.

Isäntäkin tykkäsi ja lupasi lähteä mukaani vielä toistekin...

Kiitokset siis Mad House bloggaajalipusta ja Janne Saarakkala rohkeasta ja ajatuksia herättäneestä esityksestä. 


Kuva on otettu jo ennen esitystä - olimme huomattavasti sivistyneemmän näköisiä (toivottavasti) sen aikana.

Kuvalla ei ole mitään tekemistä esityksen kanssa, paitsi että me nautimme vapaalla olosta