27.2.2021

Jokin meissä valvoo

 "Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta." Tottahan tämä nyt piti lukea. Nautiskelin siis kirjaa jonkin aikaa, esseen tai parin kertalukutahdilla. Viimeisen sivun jälkeen olo oli vähän hämmentynyt.

Ihan ensin pitänee päivittää oma käsitys esseen määritelmästä. (Käsitykseni toki perustuu vain hähmäisiin olettamuksiin. Mitään varsinaista asiaan perehtymistä en ole harrastanut mutu-menetelmää tieteellisemmin.) 

Tieteen termipankki toteaa esseestä mm. seuraavasti

"yleistajuinen lyhyehkö kirjoitelma tai tutkielma rajatusta aiheesta"

Minun hämmennykseni selventämiseksi tosin tärkeämpi lause löytyy vähän alempaa : 

"Essee on usein vapaasti assosioivaa tekstiä, jossa ei yleensä 
pyritä tieteellisen esityksen kaltaisiin lopullisiin synteeseihin. "

Ok. Ilmiselvästi olen kuvitellut esseen lähemmäs tieteellistä artikkelia, toki vapaamuotoisemmaksi, mutta kuitenkin proosan keinoin aihettaan analysoivaksi. 

Nyt kun tästä on päästy yli, niin palataan taas kirjaan 

Jokin meissä valvoo - Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta
Heidi Backström, Titta Halinen, Lea Kalenius, Tuomas Laitinen, Johanna Matruka, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala, Jonna Wikström
Oma ostos. Osittain mielenkiinnosta, osittain siksi, että Heidi on tuttavani ja olen nähnyt  Janne Saarakkalan mielenkiintoisen teatteriesityksen, jonka muistan edelleen

Jo ajatus vuoden ajan kerran kuussa kirjoittamaan (fyysisesti ja sitten sattuneesta syystä virtuaaliesti) kokoontuvasta ryhmästä esittävän taiteen ammattilaisia saa minut innostumaan. Tässä on pakko olla jotain mielenkiintoista. 

Ensinnäkin siksi, että yhdessä (ja samalla erikseen, sillä kirjoitukset ovat kunkin omia) kirjoittamisen ja keskustelun on pakko tuoda tekstiin jotain olennaista. Dialogi vie sisältöä eteenpäin. Se jalostuu.

Toiseksi, esittävän taiteen ammattilaiset määritteenä tuo minun mieleeni jotain dynaamista, visuaalista ja ennen kaikkea rytmitettyä. Enkä pettynyt. Esseet kolahtivat eri asteisesti. Tietysti. Jokaisella meillä on oma kokemuspohjamme, johon peilaamme lukemaamme. Yksi asia on kuitenkin kokoelman esseille yhteinen. Jokaisessa niistä on rytmityksensä, monessa mielenkiintoisesti narratiivia rikkova, mutta aina omanlaisensa. 

Janne Saarakkalan kokoelman nimiromaani Jokin meissä valvoo peilasi osittain omia ajatuksiani unettomuudesta ja pysähtymättä etenevästä tekijästä. Nuorempana nukuin yöni hyvin (poikien vauvavuosia ei lasketa). Nyt olen muutaman vuoden ajan kärsinyt yöllisistä heräämisistä. Herään miettimään työasioita, katselemaan kuuta tai muuten vaan kröhimään kroonista yskääni. En tiedä, onko syynä ikä, työstressi vaiko vain jonkinlainen vaihe. Toistaiseksi saan itseni melko helposti takaisin uneen äänikirjalla (Nigella!), mutta oletan unettomuuden olevan perinnöllistä ja äitiäni katsomalla uneni tulevaisuus hieman arveluttaa. Äitini ei myöskään pysähdy koskaan. Aina on jotain tekemistä, lepääminen toisarvoista. Tunnistan tuonkin. Nytkin suunnittelin päiväunia, mutten "ehtinyt". Olisi jäänyt liian monta juttua väliin... 

Toki Saarakkalan esseessä on paljon muutakin, mutta nuo asiat tunnistin. Se ei vähennä esseen kokonaisuuden arvoa. Tuntui siltä, että kirjoittaja päästi lähelle, kosketusetäisyydelle - tai sitten viereen tulivat juttua eteenpäin vievät rakenteelliset välihuutelijat. Oiva esimerkki rytmillisyydestä kietomassa lukija tekstin sisälle, syvemmälle ajatuksiin. 

Kosketuksestakin kokoelmassa on essee. Heidi Backströmin Ei tiedä enää, miten koskettaa - epidemiasta, suostumuksellisuudesta ja kättelemisestä. Liekö syynä pandemia-ajan kuplaeristäytyminen, mutta en nyt löytänyt sinänsä mielenkiintoisesta esseestä kosketuspintaa (pun intended) itselleni. Toisaalta, en koskaan ole ollut erityisen perso kosketukselle. Halauksestakin lähden helposti "tekemään jotain". Toki rakastan lapsen tuntua sylissäni ja miehen (oman tietysti!) läheisyys on tärkeää. Ehkä olenkin nyt vain oppinut olemaan ilman. Isäntä toisessa maassa ja isot pojat vähemmän kosketusetäisyydellä. Kaikkeen tottuu. 

Toisaalta ihmiset myös ovat erilaisia. Omista pojistani yhdeltä piti jo pienenä pyytää lupa koskettamiseen. "Saako ottaa syliin?" Kosketusherkkä lapsi ei pitänyt yllätyksistä ihollaan (karheista vaatemateriaaleista puhumattakaan). Toinen taas vaati jatkuvan kosketuksen, oli varsinainen Äidin kylkiäinen. Äidin osa on sopeutua. Antautua kosketukselle, kun on sellainen hetki tai hyväillä sanoin, kun sitä tarvitaan. 

Löytyihän sitä sitenkin, kosketuspintaa. Eikä tarvinnut edes kaivaa syvältä. Sitä paitsi, esseessä on paljon mielenkiintoista pohdintaa. 

Pilvi Porkolan essee "Ihminen, mikä se on?" vei ajatukseni Sapiens-kirjaan ja näytelmään (tietysti). Tuomas Laitisen Esityksen vanki puolestaan tarjosi näkökulmia tai näkemyksiä, ei ehkä niinkään näytelmiin, vaan esityksiin. Tuntematta sen enempää teatteritaidetta (tai -teoriaa), oli mielenkiintoista seurata esityksen kokemuksen muutosta katsomosta, osaksi esitystä tai jonnekin ilman esitystä. Miten esitys muodostuu ilman tilaa, virtuaalisesti, digitaalisesti - luontaisesti tai pandemiapakon edessä? 

Tämä on minun yhden lukukertani tulkintaa, maallikon ajatuksia ammattilaisen tekstistä. Meniköhän ihan metsään ? Olisiko sillä merkitystä?

Jokin meissä valvoo siis käynnisti työn parissa luutuneen aivotoiminnan ihan uuteen vauhtiin. Ehkä vapaamuotoisempi kirjoitustapa herättää ajatuksia vielä enemmän kuin alkuperäinen käsitykseni esseistä rakenteellisina analyyseinä. Ainakin nautin lukemisesta. Olen kirjannut vain päällimmäisiksi mieleen jääneitä pohdintojani, mutta jokainen teksti tyrkkäsi ajatuksia liikkeelle. Reitit ja päätelmät sitten ovat tietysti lukijan omia.

10 kommenttia:

  1. Kiva, että löysit esseet. Viime vuosina on ilmestynyt myös useampi TV-sarjoja käsitteleviä esseekokoelmia, esimerkiksi Parasta katseluaikaa. Suosittelen lisäksi Jantso Jokelinin esseitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksista! Pitääpä tsekata nuo :-)

      Poista
  2. Essee, ilman muuta se on sellaista "oppikirjamateriaalia" koska niitähän me kirjoitettiin koulussa koevastauksina :D Eli harhateillä olin itsekin siihen asti, että Emily Pinen Tästä on vaikea puhua tuli viime vuonna ja sitä kutsuttiin esseekokoelmaksi ja silti luin sen. Niin että uskaltaisin sillä logiikalla tarttua tähänkin, mutta tästä ensimmäisenä lukemastani jutusta en vielä oikein osannut muodostaa käsitystä onko tämä minun kakkupalani vai ei. Eli nähtäväksi jää tuleeko tämä minun lukemistoon vai ei :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Sieltä kouluesseistä tuo käsitys varmaan kumpuaa.
      Tämä on aika erikoinen kokoelma, mutta nautin nimenomaan esseiden erilaisuudesta ja monen mielenkiintoisesta rakenteesta.
      Kokeilemallahan tuo sopivuus selviää parhaiten :-)

      Poista
  3. Ensiksi, hähmäiset olettamukset ovat minusta hyvä lähtökohta melkeinpä minkä tahansa lukemiselle, koska a)se on rehellinen lähtökohta b)niihin on kätketty mahdollisuudet yllättymiselle (iloisesti tai ei).

    Tämän esseekokoelman olin pannut merkille, mutta en niin vakavasti, että oikeastaan olisin hoksannut, mistä on kysymys. Nyt alkoi kevyesti kiinnostaa, täytyypä laittaa mieleen. Kiitos kiinnostavasta esittelystä siis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hähmäisistä aluista tulee useimmiten mielenkiintoista jatkoa. Tylsäähän se olisi, jos kaikki olisi aina selvää kuin pläkki.
      Kannattaa tarttua tähän kokoelmaan. Sen esseet herättivät ainakin minussa paljon ajatuksia.

      Poista
  4. Kaikenlaista mahtuu esseen alle. Ei oikein ikinä voi tietää, mitä on tulossa. Itse preferoin vakavahkoja esseitä, joissa on jokin selkeä punainen lanka. Tämä lukemasi esseekokoelma on varmasti kiinnostava, mutta ainakaan nuo mainitsemasi aiheet eivät minuun varsinaisesti kolahda. Tätä voisi kyllä ainakin selailla, jos vaikkapa joskus kirjastossa osuu eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa selailla. Minä mainitsin vain itsessäni eniten ajatuksia herättäneitä esseitä, siellä oli monta muutakin :-)

      Poista