Ajatus italialaisen ruhtinattaren pakanallisen komean kultakorun matkasta kautta historian on kiehtova. Erilaiset henkilöhahmot ja historialliset tapahtumat kietoutuvat toisiinsa ja kelluvat ajan virran vietävinä. Kuolema korjaa ja tunteet leiskuvat, eikä korukaan selviä koskemattomana tai edes kokonaisena.
Nautin kirjan tarinoista suunnattomasti noin vähän yli puoleenväliin. Runsas ja vähän makaaberi historiankuvaus, intohimoiset ja pikkuisen karikatyyriset henkilöhahmot ja vauhdilla tapahtuvat korusiirrot kädestä toiseen pitivät otteessaan.
Sitten tapahtui jotain. Ehkä korun siirtyessä pohjoisemmaksi tunnekuohut laimenivat ja värit katosivat tarinasta. Katkos tipautti ainakin minut vauhdista ja olo oli kuin kirjasta toiseen vaihtaessa. Kertomukset olivat edelleen täynnä yksityiskohtia ja henkilöhahmot hankkiutuivat vaikeuksiin tunteidensa vietävinä, mutta minä en enää ollut tarinassa sisällä. Harmi. Olikohan koru jo liian sirpaleina, jotta taika ulottuisi lukijaan saakka.
Silti Passio on kokonaisuutena aivan mahtavaa luettavaa. Pitkästä aikaa käsissäni oli tiiliskivi, johon saattoi upota ja antaa mennä. Luin aikoinaan Saision Punaisen erokirjan, johon en varauksetta ihastunut. Siinä oli jotenkin sellaista vimmaa, jonka koin itselleni vieraaksi. Nyt samanlainen vimma valtasi tarinan alusta lähtien, mutta tällä kertaa se oli jalostuneena piiloutunut raadollisen henkilökuvauksen alle ja vei lukijaa tarinan virrassa vahvasti eteenpäin.
Kirjan henkilöt etsivät kaikki onnea (rakkautta?) omalla tavallaan, mutta kummallisesti toisensa ohittaen ja nähden vain oman kaipauksensa ja halunsa. Samalla myös historian, tai paremminkin historiassa toimivien ihmisten julmuus hakee vertaistaan. Juurikin kai tuo onnen tavoittelu estää huomaamasta tekojen vaikutusta eteen osuviin, kunnes ei enää estäkään ja onni kaikkoaa lopullisesti (?) - ainakin joidenkin kohdalla. Toiset taas oppivat tyytymään ja löytämään onnensa toisten onnelliseksi saattamisesta.
Kaikkiaan siis rikas ja huikea tarina, jonka vietäväksi kannatti heittäytyä, vaikka kirja tuntuikin hajoavan keskeltä kahdeksi erilliseksi kokonaisuudeksi. Molemmilla on omat ansionsa. Minä ehkä nautin enemmän alun leiskunnasta, joku toinen pitänee parempana jälkipuoliskon tyylikästä liukua.
Et ole ainoa joka on kokenut kirjan jotenkin hajonneen jossain vaiheessa. Itse en sitä kyllä huomannut, olin tosi myyty aika lailla koko ajan. Ja todellakin oli ihana uppoutua tähän tiiliskiveen!
VastaaPoistaJoo, ihan kuin olisi ollut kaksi erilaista kirjaa samoissa kansissa. Molemmat ihan hyviä, mutta ensimmäisestä pidin enemmän :-)
Poista