(Luku)päiväkirja: Armia ja Neiti etsivää

Maanantai 26.7.2021 

En ole pahemmin taas lukenut viime päivinä. Syytän lomatouhuja sekä Armi Aavikosta kertovaa Yle Areenasta löytyvää kuunnelmaa Armi Aavikko - siinä välissä olin elossa. Olen tässä muutamassa päivässä kuunnellut joa melkein 17 jaksoa kahdestakymmenestä. 

Kuunnelma koukuttaa. Ensinnäkin siinä on paljon musiikkia, jonka tunnistan omasta lapsuudestani. Toiseksi, minähän muistan näitä tapahtumia. Osaa kuulin sivukorvalla lapsena, osaa olen kai itsekin seurannut telkkarista ja lehtien lööpeistä 80-90 luvulla. "Tahdon olla sulle hyvin hellä" kuuluu ehdottomasti lapsuuteni tuttuihin sävelmiin. 

Nyt kun kuuntelen laulun sanoja viisikymppisen näkökulmasta, tuntuu se oikeastaan lasten suuhun melko sopimattomalta vonkauslaululta (niin kuin kuunnelmassa eräs musiikintutkija sitä kutsuu), mutta eihän sitä silloin haleja pidemmälle kuvitellut. Ajateltiin vaan, että ovat kilttejä toisilleen. 

Samoin Armin ja Dannyn välinen suhde tuntuu vähän joltain muulta kuin romanttiselta rakkaussuhteelta. Itse asiassa se tuntui jotenkin oudolta jo silloin aikoinaan, mutta ehkä sitä silloin ajatteli enemmän naimissa olevan miehen ja "toisen naisen" laittomana suhteena. Nyt tarkastelu saa vielä uusia sävyjä. Työnantaja ja tapaamishetkellä tuplasti vanhempi Danny ryhtyy suhteeseen missiksi kruunatun juuri ja juuri 18-vuotiaan Armin kanssa. Kyllä vastuu tuossa kohtaa on minun silmissäni kokeneemmalla miehellä, eikä naiivilla tyttösellä, varsinkin valtasuhdeasetelmaa tarkastellessa. Ei menisi #metoo-filtteristä läpi  puhtain paperein. Toki on vaikea ulkopuolelta, ja erityisesti vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, sanoa yhtään mitään, eikä kuunnelmakaan kovin pahasti sormella osoittele. Armikin tuntuu kertomuksessa kantavan oman vastuunsa, varsinkin suhteen jatkuessa. 

Samoin vähän kuunnellessa harmittaa Armin puolesta, miten "musiikkisedät" muokkaavat hänen julkista imagoaan ja Danny komentelee tekemään milloin mitäkin. Ihan kauheasti ei siinä kysytty Armin omia toiveita. Niin se taitaa mennä usein vieläkin, vai mitä mahtavat sanoa musiikkimaailmaa paremmin tuntevat ? 

Yhdistelmä aitojen haastattelujen nauhoituksia, musiikkia, näyteltyä dialogia ja Armin kertojanääntä on yllättävän toimiva. Lopputuloksena voisi olla aikamoinen sillisalaatti, mutta homma pysyy kasassa. Taitavat näyttelijät tietysti tuovat oman osansa. Äänet kuulostavat aidoilta, keskustelut sellaisilta, että niiden voisi kuvitella menneen juuri noin. Kuvitella, sillä Armi itsekin muistuttaa, ettei kukaan ole enää kertomassa koko totuutta, jos sitä kukaan on koskaan ihan tarkkaan tietänytkään. 

Kaikkiaan kuuntelemisen arvoinen juttu. 

Tänään loikoilin yksin rannalla kuumassa auringonpaisteessa ja kuuntelin. Oli oikeastaan aika täydellisen rento hetki. Kun osaisikin pitää huolen järjestää tällaisia hetkiä useammin. Ehkei stressi pääsisi niin pahasti niskan päälle. 

Torstai 29.7.2021 

Toiseksi viimeinen virallinen lomapäivä. En olisi millään vielä valmis töihin, mutta ei auta. Onneksi on vielä perjantai ja viikonloppu. 

Varsinainen lomaohjelma on nyt kuitenkin lopussa, kun tuli tuo vuoden ainoa lapsivapaakin jo pidettyä. Olin poissa kotoa peräti yhden yön ja niinkin villeissä merkeissä kuin siskon luona. Nautimme helteisestä päivästä Turun jokirannassa. Siis kävelimme kirjastolta linnalle ja puoleen väliin takaisin. Testasimme jopa funikulaarin! Menomatkalla se oli jostain syystä jumissa, mutta paluureitillä kokeilimme uudelleen ja pääsimme Kakolanmäelle. Liekö sitten vanhan turkulaisen epäluuloa, mutta minusta asfalttipiha tuntui lähinnä ahdistavalta, vaikka kuinka olisi ollut kehuttu ravintola vieressä. 

Kirjastolta piti saada kuva, tietysti. Lapsena tuolla käytiin säännöllisesti ja aina se oli yhtä suuri seikkailu. Vieläkin tulee hyvä mieli heti, kun näkee rakennuksen, sisälle kurkistamisesta puhumattakaan. 

Minulle kirjaston kulmat myös symboloivat Turussa tapahtunutta suurta muutosta. Muistan isäni varoitelleen, ettei rannan puolelle rakennusta saisi mennä kyytiä odotellessa. Niinpä sitten vain portailta kurkimme nurmikoilla öriseviä juoppoja ja koitimme tihrustaa näkyisikö huumepiikkejä. Ero nykyiseen siistiin, trendikkääseen ja vanhojen puiden varjoon houkuttelevaan jokirantaan on melkoisen suuri. Nautin kävelystä ja katselusta suunnattomasti. Vanha kotikaupunkini on muuttunut hurjasti ja jokirantanäkökulmasta vain parempaan päin. 

Melkein jo arvannette, ettei lukeminen ole hurjasti edennyt. Tosin olimme illalla siskon kanssa niin väsyneitä, ettemme jaksaneet lähteä minnekään riekkumaan, joten lösähdimme sohvalle ja puhelimessa soi Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus. Syytän tästä Kujerruksia-Linneaa. Hän kun on Instan puolella ruotinut lapsuuden kirjoista tutun neiti etsivän edesottamuksia siihen malliin, että oli ihan pakko kuunnella itsekin yksi. Hyvin influenssoitu! 

Eihän tuo edelleenkään kovin suurta kirjallisuutta ole, mutta pahimmat epäloogisuude taisivat tästä puuttua eikä Paulan isän yksityiskoneellakaan lennelty mihinkään vaan pysyttiin kotikulmilla. Kaikenlaista hurjaa toki tapahtui varkauksien ja päällekarkausten ja jäihin tippumisten muodossa, ja olipa rikoksiakin useampia. Ihan viihdyttävä suupala siis, ihan jo nostalgiamielessä, vaikken Paula Drewn suuri fani ollut lapsenakaan. Minä tykkäsin enemmän sarjoista Seikkailu tai SOS tai 3 etsivää... ja itse asiassa siirryin jo melko nuorena Dame Agathan faniporukkaan. 

"Aktiivisesti" kesken on tällä hetkellä Rottien pyhimys, jota pitää taas jatkaa nyt tuon Neiti Etsivä sivujuonteen jälkeen. Pidän kovasti Pelliinan ja Hattulan kirkonmaalareiden tarinasta. Kirjan kuvaukset maalaustyöstä kävivät mielessä katsellessamme Turun Linnan maalauksia (ja puuveistoksia).  

Ihan painettuna kirjana minun pitäisi edistää Talo taivaansinisellä merellä-romaania, varsinkin kun Toto odottaa vuoroaan. Jotenkin en vaan jaksa lukea. Johtunee ehä siitä, että olen neulonut aika paljon. Silmät väsyvät. 

Loppuun luettuja / kuunneltua: 

Armi Aavikko - Siinä välissä olin elossa (kuunnelma) 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus 

äänikirja Bookbeat, lukijana Heljä Heikkinen 

Kuuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

 

Olen huomannut tänä kesänä keskittymiskykyni olevan normaalia huonompi. Pitkääkin tarinaa tulee kuunneltua lyhyissä pätkissä. Siksi lyhyistä pätkistä muodostuva kirja on oikein omiaan lomalukemiseksi. Sitä paitsi, kissoista on aina kiva lukea. 

Heike Reinecke, Andreas Schlieper: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä 

Nextory 

äänikirjan lukijana : Susa Saukko 

Olennaista näissä tarinoissa on kissakeskeisyys. Niinhän se tosielämässäkin menee. Me ihmiset voimme uskotella olevamme kissojen omistajia, mutta valtasuhteita hieman lähempää tarkasteltuna, huomataan tahtipuikon olevan tiukasti tassussa. 

Kirja siis kertoo kissoista, joiden ihmiset sattuvat olemaan kuuluisia tai kissoista, jotka ovat kuuluisia ihan omista ansioistaan. Koska kirjoittajat ovat ihmisiä, on painopiste ensinmainituissa. Niinpä saamme lukea Ernest Hemingwayn, Freddie Mercuryn, Winston Churchillin, Frida Kahlon ja  monen muun historiasta tutun henkilön rakkaudesta kissoihin. Eikä liene yllätys, että juuri nimenomaan kissat ovat monen poikkeusyksilön asuintovereina. Kyllähän kissojen maku ja tarkkasilmäisyys tiedetään, omanarvontunnosta puhumattakaan. 

Toki lyhyet elämäkerrat selventävät mainittujen ihmisten tarinaa, mutta kissoilla on aina enemmän tai vähemmän keskeinen rooli. Monen tutun hahmon kohdalla opin lisää. En esimerkiksi tiennyt, että Churchillin jäljiltä on Englannin pääministerillä aina kissoja virka-asunnossaan. Samalla tutustuin moneen uuteen kuuluisaan, mutta minulle tähän saakka tuntemattomaan kulttuurin, kirjallisuuden tai tieteen edustajaan. 

Äänikirjassa haasteena on minulla  muistijälkien keveys. En kuollaksenikaan saa painettua nimiä  mieleeni pelkästään kuulon perusteella. Kuuluisat kissat -kirja toimi vallan mainiosti kesäloman kevyenä kuunteluna,  mutta mieli tekee lukea se uudelleen myös ihan kirjana. Olisikohan siinä kuviakin? En tiedä, en näin äkkiseltään löytänyt tietoa siitä. Joka tapauksessa luulen mielenkiinnon riittävän toiseenkin lukukertaan.

Kaikkiaan tekstien pituus ja sisältö vähän vaihtelee. Toisista henkilöistä lienee saatavilla enemmän kissoihin liittyvää materiaalia ja muutenkin yksityiskohtia elämätarinasta, toisista vähän vähemmän. Kaikki luvut ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja selvästi ajatuksella kirjoitettuja. Ei ole vain hutaistu  jotain kissajuttuja, vaan oikeasti yritetty hahmottaa vähän laajempaa kaarta. Tykkäsin. Olen kovasti ihastunut viime vuosina tällaisiin kepeäasti kirjoitettuihin, mutta asiaa sisältäviin kirjoihin. Kai se on sitten vähän sitä tieteen popularisointia, mutta mitä vikaa on suoda tavallisille lukijoille tietosisältöä viihdyttävissä ja helposti nieltävissä paketeissa ? Mitä useampi ihminen oppii laajemmista aihealueista, sitä parempaa tulevaisuutta voi maailmalle ennustaa. 

Sitä paitsi, nälkä kasvaa syödessä. Yksi aihe johtaa toiseen. Sitä voi yllättäen löytää itsensä lukemasta vaikka mitä. 

(Luku)päiväkirja: Kaikkea muuta kuin lukemista

 

Torstai 22.7.2021

Tämä loma on aika erilainen kuin kuvittelin. Mielessäni istuin pihalla lukemassa, kirjoittelin blogia ja välillä kävin rantakävelyllä tai päiväretkillä - Grilli olisi kuumana harva se päivä. 

Eroa kuvitelmaan on jonkin verran - ensinnäkään en ole lukenut nimeksikään. Heinäkuun luettujen listalta löytyy tähän mennessä peräti yksi loppuun luettu sarjakuva (Alix L'île maudite), yksi dekkari (Torstain murhakerho) ja sitten se jo heti alkuunsa loppuun kuunneltu Hurmuriherttua. Yhden fantasiaromaanin luin suureksi osaksi jo lentokoneessa eli The Lost Plot, jossa maailmojen välisen kirjaston hoitaja seikkailee lohikäärmeiden poliittisten kiemuroiden keskellä. En vaan oikein tule tarttuneeksi kirjaan, bloggaamisesta puhumattakaan. Blogikin on tainnut olla kesälomalla - tosin eroa kevään hiljaiseen tahtiin lienee vaikea huomata. 

Ei lomassa silti ole mitään vikaa. Lukeminen vain on vaihtunut haahuiluun ja neulomiseen. Villapaidasta puuttuu enää kaulus. Kenties olen vain tarvinnut aikaa omille ajatuksille ja lepoa korville, kun eivät äänikirjatkaan ole oikein maistuneet. Puikkojen kopsahdukset riittävät, tai tuulen humina ja laineiden liplatus. 

Kotona ollessa tosin "riemuna" ovat myös läheisten rakennustyömaiden kolinat ja räminät ja pamahdukset ja piippaukset ja... Eivät ne kauhean kovia ääniä ole, mutta alkavat väsyttämään. Tässä on mennyt useampi vuosi, kun ollaan koko ajan jonkunlaisten työmaiden keskellä. 

Siksikin kai lyhyt kesälomareissumme tuntui niin kivalta. Tosin oli se mukava reissu muutenkin. Taas kerran mietin, miksemme enemmän lähde metsään. Teijon kansallispuistossa talsitut lyhyet (n5km kumpikin) kierrokset olivat ihania. Ei liikaa ihmisiä, paljon erilaisia maisemia ja hellekin hellitti sopivasti. Onneksi oli kuitenkin tarpeeksi lämmin järvipulahdukseen retkien päätteeksi. Mikä nautinto huuhtoa hikinen olo pehmeään järviveteen. Toisena päivänä koko pieni poukama oli ihan vain  meidän käytössämme. Todellista elämän luksusta.

Mathildedahl on tunnelmallinen kylä ja Mathildan Marina pääsi hiukan jopa yllättämään - varsinkin ruoka oli vieläkin tasokkaampaa kuin odotimme. Muutenkin pieni majapaikka oli juuri sopiva ja huoneet mukavia. Erityistä plussaa on pakko antaa erityissuurista kylppäreistä. Ihanaa, kun sai uima-asut ja pyyhkeet kuivumaan väljästi ja mahtui itsekin vielä suihkuun ilman minkäänlaista väistelyä tai ahtaudentunnetta.

Itse kylässä vierailu jäi aika minimiin, kun tultiin metsästä vähän myöhään ja sitten taas lähdettiin takaisin puiden keskelle niin aikaisin, mutta jäipähän katsottavaa seuraavaan kertaan. 

Ruissalon kylpyläkin oli ihan mukava paikka vaikka matkan loppuosuudella painopiste taisi kyllä enemmän olla isovanhempien luona vierailussa kuin kylpyläelämässä hotelliyön molemmin puolin. Hyödynnettiin kuitenkin sekä altaat että meri ja minäkin sain aikaiseksi mennä vihdoin kesäiseen jalkahoitoon. Nyt voisi kaivaa ne sandaalitkin kaapista, kun on varpaankynnet kuosissa. 

Vielä on kesää ja lomaakin jäljellä. Pieni matkakin on tulossa, kun hyödynnän vuoden ainoan "äitivapaan" eli lähden peräti yhdeksi yöksi siskon kanssa huitelemaan ilman perhettä. Ei mitään ihmeellistä, mutta vanhaa kotikaupunkia olisi tarkoitus käydä vähän katselemassa. Turkuun on tullut paljon kaikenlaista uutta mielenkiintoista. Enhän minä ole vielä ehtinyt edes funikulaaria testaamaan. Tosin helteiden (ja koronan) taas palatessa saattaa breikki mennä pururatakävelyihin ja rantaoleiluun. Katsotaan, miten käy. Ainakin otan mukaan kesken olevan kirjani eli  TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä sekä jonkin kesken olevan neuleen. Hurjaa menoa tiedossa siis... 

Torstain murhakerho

Ei pitäisi valittaa, kun on upeat ja lämpimät kesäkelit, mutta nyt on kyllä liian kuuma, liian pitkään. Pistää väkisinkin miettimään ilmastonmuutosta. Ovatko kesät tulevaisuudessa aina tällaisia ? Saanko enää koskaan kesälomalla mitään aikaiseksi ? 

On nimittäin ollut melkoista lojumista tämä loma tähän saakka Ranskasta paluu jälkeen, eikä nyt ole enää karanteenitekosyytäkään. Viimeisenä kotiutunut isäntäkin sai negatiivisen testituloksen jo maanantaina. 

Sitä luulisi, että lojuessa tulisi edes luettua, mutta ei. Aivot ovat ihan puuroa. Keittokirjoja olen selaillut ja välillä kuunnellut äänikirjaa. Viimeisimpänä kuuntelin kovasti hypetetyn Torsdain murhakerho -dekkarin. 

Richard Osman : Torstain murhakerho

Nextory, äänikirjan lukija : Jukka Pitkänen 

Siinä sitä sitten olikin vauhtia ja vaa.. no ei niinkään vaarallisia, mutta tilanteita kuitenkin. Torstain murhakerhossa vanhoja rikoksia tutkivat eläkeläiset ovat älykkäitä, omapäisiä ja varsin aktiivisia. Lisäksi heillä on kullakin omat erityistaitonsa, joita voi hyödyntää analyyseissä. Joukosta kun öytyy niin sairaanhoitaja, tiedustelussa uransa tehnyt konkari, sekä matemaatikko ja ammattiliittoaktivisti. 

Sitten tapahtuu eläkeläiskylässä murha ja tokihan murhakerho työntää lusikkansa soppaan ja sotkeentuu poliisin tutkimuksiin tai ennemminkin tekee omia tutkimuksiaan siinä sivussa. Sen jälkeen mennäänkin aika lujaa. On entisiä ja nykyisiä rikollisia, huumekauppiaita, kreikkalaista järjestäytynyttä rikollisuutta, nunnia ja rakennusmiehiä. Noiden lisäksi mietitään rakkaussuhteita, perhesuhteita ja kuolemaa. Kaikkea pitää tehdä, kunnes ei enää tehdä. 

Pidin kirjasta. Tunnelma on leppoisa ja positiivinen, vaikka tapahtumat välillä vähän makaabereitakin. Suru on lähellä, samoin kuoleman odotus, mutta niiden ei pidä antaa estää mielenkiintoa elämään. Vähän mentiin uskottavuuden tuolle puolelle varsinkin Elisabethin suhteiden ja kykyjen osalta, mutta mitäs siitä. Tämä tarina oli melkoisen kiemurainen jo muutenkin ja juonenkäänteet kertakaikkisesti solmussa keskenään. Jossain kohtaa olin vähän eksyksissä henkilöiden ja tapahtumien osalta, mutta kyllä se siitä sittent taas selkiytyi, kun päästiin uudelleen vauhtiin. 

Henkilöhahmot ovat rakastettavia, melkein kaikki pahiksetkin ovat omalla tavallaan melkein symppiksiä. Minua tosin hieman häiritsi, miten kevyesti kirjassa suhtauduttiin murhiin ja huumekauppaan, mutta saivathan tosi pahikset tavallaan palkkansa. Eikä pieni musta huumorin pilke ole yleensä pahitteeksi. 

Sinänsä eläkeläiskylä Cooper's Chase kuulostaa ihan sellaiselta paikalta, jonne itse lähtisin mielelläni eläkevuosia viettämään. Olisi seuraa ja tekemistä sekä kuvankaunis ympäristö.  Erityisesti toivon itse osaavani ottaa elämästä kaiken irti loppuun saakka ja pysyä juuri noin aktiivisena kuin Torstain Murhakerhon jäsenet. Geeneistä sen ei kai pitäisi olla kiinni. Yli kasikymppinen äitini tuossa juuri pisti toimeksi ja öljysi yhtenä aamupäivänä terassin, eikä se ole kovin pieni. Sen jälkeen hän onkin sitten pistänyt viikatteella kasvustoja matalaksi mökkipolkujen reunalta. Että mallia aktiiviseen ikääntymiseen löytyy kyllä ihan kotikulmiltakin. 

(Luku)päiväkirja : Huh hellettä

Torstai 8.7.2021 

Ensimmäinen lomaviikko on jo takanapäin ja maailmankirjat aivan sekaisin. Ensinnäkin, koskaan aikaisemmin ei Etelä-Ranskasta paluu ole tuntunut yhtä... no helteiseltä. Meillä oli Biarritzissa kyllä ihan lämmin kesäkeli, mutta vasta kotiinpalattua tuli kuuma. 

Toiseksi, olen kesälomalla, mutta lukemisesta ei näytä tulevan yhtään mitään. Ymmärrän viimeisen Ranska-viikonlopun, jolloin missasin myös lukumaratonin (pöh). Silloin olin nimittäin tiivis ohjelma. Tätä karanteeniajan lukujumia ja -lamaannusta en kuitenkaan oikein ymmärrä. Nyt olisi aikaa, kun ei voi mennä mihinkään, enkä tässä lämmössä saa mitään muutakaan aikaiseksi. Ilmeisesti aivot vaan ovat sen verran sulamis- ja sumutilassa, ettei tule edes tartuttua kirjoihin. 

Tai no, olen minä yhtä kirjaa lueskellut. Sain nimittäin firman kesälahjana esihenkilön lähettämän keittokirjan! Ihan täsmäosuma oli siis tällä kertaa. Kyseessä on vieläpä ihan mielenkiintoinen opus eli Dan Buettnerin The Blue Zones kitchen - 100 recipes to live to 100. Se perustuu tutkimuksiin ensinnäkin siitä, missä ovat maailman pitkäikäisimmät ihmiset ja toiseksi heidän ruokavalioistaan. Pohdintaa, kuvia ja herkulliselta kuulostavia reseptejä. Keittokirja minun makuuni - ja ihan hyviä ajatuksiakin, resepteistä puhumattakaan. 

Lisäksi sain vihdoin ja viimein kuunneltua Sara Medbergin Hurmuriherttuan loppuun. Se kävi vähän työstä, vaikka halusinkin nähdä, miten pedattuun lopputulemaan päädytään. En tiedä, mikä kirjassa oikein tökki. Ehkä se, että tässä jotenkin naisen itsenäinen toiminta yhdistyi turhan usein tyhjäpäiseen ajattelemattomuuteen ja jopa suoranaiseen tyhmyyteen tai ainakin niin tälläinen täti-ihminen kokee mm. yksinään kujille roistoja vakoilemaan lähtemisen jne... Ehkä olen liian vanha näihin romanttisiin haihatteluihin - tai liian luutunut vanhoihin kirjojen juonikaavoihin.

(Luku)päiväkirja: Kesäloman eka päivä

Torstai 1.7.2021
 

Se on kuulkaas loma nyt! Sen huomaa siitäkin, että ehdin poikkeamaan myös blogin puolella pitkästä aikaa. Tässä kävi juuri niin kuin arvelinkin, että työt söivät ylisuuren osan ajasta ja loppu meni siihen, että tylsistynyt kymmenvuotias saatiin pysymään edes hetki irti ruuduista. 

Myönnän, olen ollut huono äiti. Tabletti ja puhelin ovat olleet aivan liian paljon käytössä, mutta ei täällä oikein voi muutakaan tehdä, kun ei yksinään voi päästää ulos harhailemaan ja lukeminenkaan ei maita ihan koko päiväksi. Kauhulla ajattelen edessä olevaa ruutuvierotusaikaa... 

Olemme me käyneet ulkonakin tietysti, heti töiden loppuessa ja välillä palaverien välissäkin. Rannalla, mutta pääasiassa vain haahuilleet. Onneksi jatkuvaa sadetta ei ole ollut kuin parina päivänä, vaikka kelit noin yleisesti ovat olleet viileähköjä ja pilvisiä. 

Biarritz itsessään on kiva kaupunki, mutta ehkä enemmän aikuiseen makuun. Paitsi, jos lapsena sattuu olemaan vesipeto, joka innostuu surffauksesta. Meidän ei yleensä suostu kunnolla edes kastautumaan - mitä lie kissaeläinten sukua - joten suurin osa tarjolla olevista aktiviiteista oli poissuljettu. 

Työn lomassa luettua 

Vuosia olen valitellut laiskuuttani ranskankielisen lukemisen suhteen. Nyt petrasin tilannetta kerralla peräti nelinkertaistamalla keskimääräisen lukumääräni. Yhdestä kirjasta (melkein) neljään. Tosin on pikkuisen huijariolo, sillä kirjat ovat sarjakuvia. Jotenkin tuntuu siltä, ettei niissä ole tarpeeksi tekstiä, että laskettaisiin...  No, suunta on joka tapauksessa oikea. 

Idéfix-sarjakuva on koiraversio Astérixista ja Obélixista ja sellaisena ehkä vähän kevyt ja kaupallinen, mutta kaikki keinot (ja kirjatyypit) ovat sallittuja, kun yrittää saada jälkikasvunkin tarttumaan ranskankieliseen kirjallisuuteen. Tosin Toton osalta Idéfix ei toiminut. Hän ei ole sitä vielä edes avannut, mutta löysin toisen, täydellisen täsmäaseen. Pokemon-mangaa ranskaksi! Niitä poika luki tyytyväisenä jo peräti kahden kirjan verran. Pitänee vielä käydä uudelleen tuossa lastenkirjoihin erikoistuneessa (!) kaupassa. 

Itselleni löysin samasta kaupasta nostalgiamatkan lapsuuteen eli Alix-sarjakuvat. Niitä luin moneen kertaan. Itse asiassa saattoi olla kausia, jolloin kirjastosta ei kukaan muu kyseisiä sarjakuvia löytänyt, sillä ne olivat aina minulla lainassa. 

Vähän pelotti tarttua lapsuuden suosikkiin ja ostin varovaisesti ensin vain sarjan ensimmäisen osan. Onneksi kaukaisempi historiallinen konteksti on ehkä pikkuisen helpompi monessa suhteessa ja perusseikkailutarina ei itsessään ole liikaa vanhentunut. Toki kirjasta puuttuvat naishahmot kokonaan (mitä nyt yksi pahis pukeutuu naiseksi valeasuun!) ja seikkailu on muutenkin kovin kolonialistinen roomalaisnäkökulmasta, mutta seikkailu on seikkailu ja kaikessa suoraviivaisessa toiminnassaankin edelleen ihan viihdyttävä. Ostin siis kaksi seuraavaakin osaa kotiinviemisiksi. Kolmas osa on vielä vähän kesken. 

Kaikkiaan kesäkuussa tuli luettua 8 kirjaa, mikä on ihan hyvä määrä, kun ottaa huomioon muun elämän kiireet. 

• Chris Rylander : Gregin kohtalo
• Keiko Higashino : Uskollinen naapuri
• Elly Griffiths : Siniviittainen nainen
• Matthieu Choquet : Idéfix et les irréductibles
• Ann-Christin Antell : Puuvillatehtaan varjossa
• Jacques Martin : Alix - L'intrepide
• Jacques Martin : Alix - Le sphinx d'or
• Heike Reinecke, Andreas Schlieper : Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä 

Sarjakuvista jo vähän mainitsinkin. Dekkariviikolla luin peräti kaksi dekkaria eli japanilaisen Uskollinen naapuri ja sitten Ruth Rendell sarjaa eteenpäin. Molemmat olivat viihdyttäviä lajissaan. 

Puuvillatehtaan varjossa osoittautui sekin sujuvaksi historialliseksi romaaniksi. Viime aikoina on trendinä selvästi ollut korostaa sankarittarien itsenäisyyttä. Tässä romaanissa se jotenkin kietoutui jännästi tahtoon, mutta en ole ihan varma oliko kyky kuitenkaan paikallaan. Toki osin myös ajan ja ympäristön vuoksi. Historiallinen konteksti oli mielenkiintoinen ja näin (ikuisena) turkulaisena erityisen kiinnostava. 

Kaikkein paras kirja taisi kuitenkin kesäkuussa olla kuuntelemani Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä. Kissat vaan ovat aina kiehtovia ja tässä ne yhdistyivät mielenkiintoisiin historiallisiin henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa. Oikein mukavaa iltakuuntelua, vaikka tosin muutama tarina taisi tulla kuunneltua useampaankin kertaan unen keskeyttäessä ennen ajastuksen loppua. 

Mutta nyt lounaalle ja sitten...