Taustapeili 2021

Taas on aika katsoa taaksepäin. 

Minulle tämä ei ole luontaista, sillä yleensä viiletän vauhdilla kohti tulevaa, mutta kerran vuodessa pysähdyn mielenkiinnolla. Todennäköisesti syynä ovat kaikenlaiset graafit, joita tosin on luvassa vasta sitten seuraavaan postaukseen. Nyt vähän pohdintaa. 

Vuosi 2021 on ollut sanalla sanottuna omituinen. Jos olisin tosissani suunnitellut jotain, voisin sanoa, ettei mikään mennyt suunnitelmieni mukaan. Kun en suunnitellut, sanon vain, etten minä ihan tällaista odottanut. Koko vuosi kului jonkinlaisessa välitilassa. Niin kuin kai koko maailmalla.

Iso K on tietysti ollut kaikkialla ja luonut taustan, mutta en oikein voin syyttää pelkästään sitä vuoden omituisuudesta. Tämä oli myös ensimmäinen kokonainen vuosi "kahden maan perheenä". Kaikkiaan selvisimme poikien kanssa vallan mainiosti. Rutiinit toimivat ja aika kului, mutta ikävä oli tietysti koko ajan - paitsi silloin, kun oltiin yhdessä. 

Vuoteen mahtui siis huikeita kohokohtia. 

Alkuvuosi on jonkinlaisen sumun peitossa, mutta kesäkuu Biarritzissa Toton ja isännän kanssa oli ihana. Töitä toki tehtiin, mutta maisemanvaihdos teki hyvää, eikä Baskimaassa ole vierailupaikkana muuta vikaa kuin sadepitoinen Atlantin sää. 

Heinäkuu lomailtiin helteisessä Suomessa koko perhe yhdessä ja vähän myös äiti omillaan. Ihanaa! 

Isommat pojat viettivät syyslomansa Biarritzissa ja minä elin tietysti hengessä mukana. Marraskuussa saimme viettää kokonaisen pitkän viikonlopun ihan kaksistaan. Oltiin kuin opiskeluaikoina. 

Ja nyt saimme isännän kotiin peräti kuukaudeksi - ensin hän käväisi esikoisensa ylioppilasjuhlissa ja nyt sitten viettää joulua ja uutta vuotta meidän kanssamme.

Kohokohdat vuodessa liittyvät siis selvästi perheeseen ja yhdessä oloon. Sattuneesta syystä olemmekin poikien kanssa viettäneet enemmän aikaa kotosalla kuin varmaan koskaan. Yhdessäolo on ennemminkin lähentänyt kuin erottanut, eli jotain positiivista erityisvuodessakin.  

Kun sitten katselen niitä vähän ikävämpiä asioita, ne valitettavasti näyttävät liittyvän töihin, stressiin ja väsymykseen. Toki erikoistilanne vaikuttaa taustalla, eikä ollut isäntäkään kotona pakottamassa hidastamaan tahtia, mutta kahden viikon pakkotauko lokakuussa kertoi jo pidemmän aikaa tuloillaan olleesta... niin mistä? En romahtanut, selkäranka ei katkennut, mutta kahden viikon tauolla katosi rinnasta paino, henki alkoi kulkemaan uudelleen, perspektiivi laajeni. Pikästä aikaa tunsin eläväni, enkä vain tekeväni töitä. Tauko siis lasketaan positiivisiin, sen tarve negatiivisiin. 

En ole kuivilla vieläkään. Pitää vahtia omaa vauhtiaan, pitää puolustaa rajojaan - ensi vuosi näyttänee, miten käy. 

Harmillisesti näyttää vuosi myös päättyvän terveysharmien kera. Näin viimeisellä viikolla on suunta taas lääkäriin. Todennäköisesti ei mitään vakavaa, mutta tarkistettavaa kuitenkin. Kävi tuossa mielessä sekin, josko kroppa yrittää viestiä muutoksen tarpeesta...  

Mitä sitten oikein olen arkena puuhannut vuoden aikana? 

Töitä. Lukenut jotain (graafit seuraavat). Töitä. Neuloosi jatkui, mutta lieveni vähän. Kokkausjumi ei helpottanut yhtään, mutta loppuvuodesta pistin Ruokaboksin tilaukseen. Taivaallista. Ei enää hätää illan ruoasta, kun reseptit ja ainekset ovat valmiina. Ihan parasta on lykätä reseptivihko pojalle käteen ja istua sitten valmiiseen ruokapöytään suoraan palaverin päätyttyä. Luksusta suorastaan. 

Helppouden lisäksi minusta tuntuu, että Ruokaboksi on vähentänyt ruokamenojamme. Tämä pitänee todentaa alkuvuodesta seurannalla. Syksyllä seurasin ruokamenoja pari viikkoa. Nyt tehdään sama, mutta Ruokaboksilla. Katsotaan, miten käy. 

(Luku)päiväkirja: Joulu meni jo

 

Hurjaa, miten aika kuluu. Se vain katoaa jonnekin. Piti joulukuussa kirjoittaa joulukalenterikirjoista, ruokakirjoista ja muuten vaan kirjoista. Sitten en oikein edes lukenut - tai no jotain sentään, mutta kaukana suunnitellusta. 

Se tarkoittaa myös Goodreads lukuhaasteen melkein surkeaa tilaa. Haastessa minun piti lukea vuoden aikana 100 kirjaa. Sen ei pitänyt olla kummoinenkaan ongelma. Itse asiassa sen piti olla ihan läpihuutojuttu. Tänä vuonna mikään asia ei ole ollut läpihuutojuttu. Luettuja kirjoja on tällä hetkellä 91. Vuotta on jäljellä 5 päivää. 

Eihän tuokaan ole ollenkaan huono määrä, mutta minulle vähän alakanttiin. Sellainen vuosi. 

Palataan kuitenkin joulukuuhun. Ihan vielä ei ole "Taustapeilin" aika. 

Olemme Toton kanssa nyt pari kertaa lukeneet "joulukalenteri"-kirjoja. Viime vuonna tykkäsimme kovasti Yöjunan tarinasta. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Ruukin salaisuus. Kummassakin seikkailee nuori tyttö unenomaisissa ja vähän pelottavissakin ympäristöissä. 

Flora on saapunut äitinsä kanssa jouluksi Helmerinkylään vanhan kartanon portinvartijan tupaan. Kartanon puutarha vetää Floraa puoleensa ja hän löytää sieltä niin erikoisen ystävän kuin seimen palasia. Vähitellen kartanon tarina alkaa selviämään ja Flora sukeltaa yhä syvemmälle menneisyyden tragediaan. 

Tunnelma ja yliluonnollinen vire tarinoissa kummituksineen ja kirouksineen on mielenkiintoinen, mutta jotenkin en kuitenkaan nyt hirmuisesti pitänyt kirjasta. Vanhemmalle lukijalle loppuratkaisu ja sitä edeltävät tapahtumat ovat vähän ennalta-arvattavia. Henkilöhahmot jäivät jotenkin keskeneräisiksi, ehkä heitä oli tällaiseen tarinaan vähän turhankin paljon. Lisäksi minua jäi ihmetyttämään, miksi joulunodotukseen tarkoitetut kirjat kertovat kadonneista ihmisistä, kuolemasta, kummituksista ja onnettomista kohtaloista? Ruukin salaisuus oli jotenkin Yöjunaakin paljon surumielisempi. Ensi vuonna haluaisin lukea jotain iloisempaa. 

Muuten joulukuussa tulin lukeneeksi vain yhden kirjan loppuun. Kuuntelin nimittäin äänikirjana The Murderous Affair of Stone Manor. Siinä oli joulun hömpäksi sopiva tarina. Nuori nainen perii vanhan rakennuksen Skotlannista ja lähtee tutkimaan perintöään. Mukaan änkeää uraansa pelastava näyttelijä tekemään dokumenttia. Joukkoon heitetään komea yleismies ja kirottu aarre ja hauskasti kirjoitettu tarina. Nauratti, vaikka oli tarinassa tietysti myös murha. 

Noin muuten on menty ja mennään vähän asialinjalla. Olen kummasti tykästynyt kuuntelemaan äänikirjana Kaari Utrion elämäkertaa Kaari: Kirjailija Kaari Utrion elämä. Olen tietysti lukenut jo nuorena hänen kirjojaan ja lehdistä vaiheistaan, mutta on mielenkiintoista saada tällainen kokonaisnäkemys. 

Lisäksi sain joululahjaksi toivomani opuksen Suomen ruokahistoria - suolalihasta sushiin. Se on parin ensimmäisen luvun perusteella mukaansatempaava ja täynnä asiaa. 

Käsissä on siis niin pitkä tietokirja kuin pitkä elämäkertakin. Lukumääräisesti ei siis kirjoja taida enää tälle vuodelle kertyä montaa, varsinkin kun välipäivät menevät tänä vuonna töiden parissa. Yhtään en kuitenkaan valita. Mielenkiitnoista luettavaa riittää. 

(Ruoka)päiväkirja - Ylioppilasjuhlat!

 

Meillä oli juhlat. Hitsit, että tuntuu oudolta sanoa näin, mutta tosi se on. 

Esikoisen ylioppilasjuhlat pidettiin - kutistettuina ja porrastettuina, mutta kuitenkin. Oli kivaa. Ainakin meillä ja näyttivät vieraatkin viihtyvän. 

Äiti tietysti ylpeänä ja vähän itku kurkussa - miten äidin pieni voi olla jo noin iso? 

Kahdet rippijuhlat se otti, mutta opin sentään. Essu valokuvassa on harhaanjohtava, sillä näihin juhliin en tehnyt muuta kuin mietin, mitä halutaan ja purin pakkauksista. Oli se helpottavaa, kun suurin piirtein kaikki tuli valmiina kotiovelle. Vain juustot ja vähän lohta kävin ostamassa itse. Loput tilattiin Patisserie Teemu Auran valikoimista. Palvelu pelasi ja tuotteet olivat herkullisen lisäksi myös hyvän kokoisia. Tilataan toistekin. 

Hyvää oli. Merellinen voileipäkakku ja kasvisversio tekivät kauppansa. Vegaaninen suklaa-kirsikkakakku oli huippuhyvä. Suutuntuma oli jotenkin yllättävän kevyen oloinen, vaikken toki dieettiversioksi tätä silti kuvittele. Kunhan oli sekoitettu jotenkin ihanan pilvimäiseksi. Lisäkoristeeksi nakkasin keskelle tuotelistalta silmiini ihan ensimmäisenä osuneen "valkolakki" macaronin. Eikös sovikin mainiosti ? 

Muutenkin macaronsit olivat herkullisia. Pistaasi, vadelma ja kardemumma-kinuski ylioppilasmacaronsin lakutäytteen kavereina katosivat tarjoiluastiasta nopeasti. 

Menun henkilökohtaisesta tarinaosuudesta vastasi tällä kertaa juustotarjotin, tai oikeastaan sen lisukkeet. 

• Comté on kautta aikojen ollut meidän poikien herkkua ja erityisesti esikoinen tykkää dipata sitä ranskalaiseen kondimenttiin eli vähän sinappimaiseen Savoraan. Sitä siis paloina tarjolla ja dippi vieressä. 
• Hunajaisen vuohenjuuston kaveriksi tarjottiin isännän nykyisen kotipaikan eli Baskimaan alueelta tulevaa chilihyytelöä (piment d'Espelette)
• Roitelet-Brien seurana puolestaan oli minun omaa rommilla ja vaniljalla maustettua uuniomenahilloani. 

Sekoitus kotoista, perinteistä ja linkkiä toiseen kotimaahan. Pojan näköistä. 

Juotavana oli Wolfbergerin Crémant d'Alsace kuohuviiniä ja suomalaista Lehtikuohua. Täytyy sanoa, että nuoret pääsivät vähän yllättämään. Kuohuviiniä oli varattu kaikille 18 täyttäneille alkumaljaksi (ja osalle toiseen lasilliseen), mutta Magnum-pullot jäivätkin suurimmaksi osaksi meille varastoon. Lehtikuohua puolestaan kului pullotolkulla. Selvästi nykynuoret osaavat pitää hauskaa (jatkuvasta puheensorinasta ja naurunpurskahduksista päätellen) Lehtikuohun voimalla. Ihan mahtavaa! 

(Luku)päiväkirja : Black Friday huumaa ja kulutuskritiikkiä...

Mitä olen lukenut viime aikoina ? No , en oikein mitään. Se ei kuitenkaan estänyt minua taas hankkimasta uutta luettavaa. 

Selvisin ilman ostoksia sunnuntaihin saakka - sitten eksyin Elisa Kirjan alekirjojen listalle. 

Olen muuten selvästi alkanut luokitella kirjoja valitsemani lukutavan mukaan.

1. Suurin massa ja varsinkin cozy mystery tai viihdekirjat kuuluvat äänikirjamaailmaan - samoin elämäkerralliset "oppaat". 
2. E-kirjoihin haluan sarjoja, jotka jostain syystä olen aloittanut tässä muodossa, tai sellaisia kirjoja, jotka koen enemmän luettaviksi kuin kuunneltaviksi., tai jotka koen jostain syystä haluavani "säilyttää ulottuvillani". Viimeksi mainittu on sinänsä huvittavaa, koska luen kirjoja uudelleen erittäin harvoin.  
3. Lasten- ja nuortenkirjat Totolle (ja minulle), keittokirjat, kuvia sisältävät tietokirjat jne. puolestaan vetävät puoleensa painetussa muodossa. 

No, Elisa Kirjan ale sai minut nappaamaan luettavaksi kolme kirjaa : 

Haruki Murakamin Vieterilintukronikka kuuluu luokkaan "säilyttää ulottuvillani" - ihan vain siksi, että Murakami. 1Q84 kuuluu edelleen kolmeen parhaimpaan ikinä lukemaani kirjaan ja vaikka muutamasta muusta en niin ole innostunutkaan, on Murakamin nimessä edelleen taikaa. 

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti puolestaan on kirja, jota on kehuttu niin paljon, että haluan lukea sen keskittyneesti. Kuunnellessa teksti menee joskus liian nopeasti - luulen, että tätä haluan makustella. 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja - tämä ehkä menisi tavallaan tuohon äänikirjojen viihdekirjakategoriaan, mutta toisinaan on kiva ihan vain lukea. Itse asiassa olen näköjään äänikirjoissa jumiutunut nyt pääasiassa cozy mysteryyn tai tuohon "omaelämäkerralliset tietokirjat tai elämäntapaoppaat" 

Elisa Kirjan lisäksi nappasin Kobosta (kun piti päivittää) myös jatkoa Deanna Raybournin Veronica Speedwell -sarjaan, niin viihdyttävä kuin se onkin (ja omalla tavallaan cozy mysteryä). 

Hupaisaksi tämän ostospyrähdykseni tekee se, miten juuri olen viime aikoina lukenut Julia Thurénin Tieto-Finlandia ehdokkaan Kaikki kuluttamisesta-Näin aloin käyttää rahojani paremmin, jossa käsitellään kuluttamisen eri muotoja ja miten sitä pitäisi vähentää, puhumattakaan siitä, miksi kulutamme, sekä historiallisista että vähän psykologisistakin syistä. 

Kaikki kuluttamisesta - Näin aloin käyttää rahojani paremmin 

Storytel äänikirja - lukijana Heljä Heikkinen 

En oikeastaan ihmettele kirjan listaamista Tieto-Finlandiaehdokkaaksi. Kaikki kuluttamisesta on kompakti paketti valtavasta määrästä historiallista ja muuta kuluttamiseen liittyvää tietoa, mutta kasattuna helposti sulateltavaan ja omakohtaiseen muotoon. Thurén kertoo esimerkkejä omasta elämästään tai tavastaan ajatella, mutta liittyen laajempaan kuvaan. Lukijan on helppo samaistua ja ymmärtää, vaikkei ihan kaikkia nimiä ja luokituksia muistaisikaan viimeisen sivun jälkeen. 

Kirja sai minutkin pohtimaan omia kulutustottumuksiani. En koe olevani kovin kulutuskeskeinen, paitsi ehkä kirjojen suhteen, tai keittiövälineiden, tai ruoan, tai... ehkä meillä kaikilla on omat "heikot kohtamme". Kuten yllä sanoin, huolimatta lukemastani kirjasta ja päätöksestäni olla ostamatta "turhaa", päädyin kuitenkin Black Friday aleen. Eiväthän kirjat voi olla turhaa ? Sähköinen muoto ei edes kuluta metsiä? (sähköntuotanto ja muu tuotantokoneisto tietysti sivuutetaan...) Perusteluja omille ostoksilleen on yllättävän helppo löytää. 

Toisaalta, juurihan minä perjantaina ostin uuden mekon esikoisen ylioppilasjuhliin (vaikka tiedän mahtuvani koronakiloista huolimatta edelleen ainakin yhteen vanhaan ja isäntäkin ehtii tuomaan sen kotiin Ranskasta, jonne sen viikonloppuna unohdin...) 

No, joka tapauksessa kulutustaan on hyvä tarkkailla ja siksi Thurénin kirja on varsin suositeltavaa luettavaa ihan kaikille, mutta ehkä vielä erityisesti meille keski-ikäisille, joilla ehkä on varaa kuluttaa enemmän kuin aiemmin elämässään ja siksi tarvetta pohtia, mihin rahojaan sitten oikein pistää. 

Tällä hetkellä kuuntelen myös Laura Frimanin kirjaa Tauko. Siinä kirjailija kertoo päätöksestään olla ostamatta yhtään uutta vaatetta vuonna 2020 ja samalla hän pohtii myös omaa tapaansa ostaa vaatteita tai yleensä pukeutua. 

Olen vasta kirjan alussa, mutta jo nyt voin sanoa, että Frimanin kuvaama miltei maaninen tapa ostaa vaatteita tuntuu vieraalta. Pukeutuminen ei ole koskaan ollut minulle se pahin kulutukseen houkutteleva elämänalue, melkein päinvastoin, mikä toki taitaa myös näkyä tyylissänikin. Huolimatta tuosta juuri ostamastani mekosta, olen nauttinut etätoistä ja videopalaverien antamasta mahdollisuudesta päästä kuin koira veräjästä siitä, että pukee ylleen vähän kulahtaneet vaatteet, jotka eivät enää läpäisisi "toimistokriteerejä" - kameran kautta kun eivät pienet kulumat näy, tai ainakin näin olen itselleni uskotellut. 

(Ruoka)päiväkirja: Ruokaboksi ja omenahillokriisi

Varauduin viikonloppureissun jälkeiseen viikkoon aloittamalla Ruokaboksi-tilauksen. Siinähän saa maanantaina kotiin laatikon, josta löytyvät niin reseptit kuin ainekset muutamaan ateriaan. 

Mainoksen uhri - nyt saa uusi tilaaja 10€ alennusta per viikko neljän viikon ajan. 

Olen testannut boksia aiemminkin (2018), mutta silloin haasteena oli ruokakunnan koko. Suurin boksi oli neljälle ja vähän ruokalajista riippuen jäi yksi nälkäiseksi. Toki riippuen nimenomaan ruokalajista, sillä annoskoot ovat kyllä reiluja. Nyt kun isäntä puuttuu ruokakunnasta suurimman osan vuotta, niin ajattelin tämän toimivan paremmin.

Annoskoot tosiaan riittävät ihan hyvin, sillä tällä kertaa olin vahingossa painanut meille pienemmän Ruokaboksin eli sen 2-3 hengen version. Silti neljä söi ihan ok. Pari kertaa tuli kommenttia, että olisi ehkä voinut syödä vähän isomman annoksen, mutta ainakaan ei nyt jäänyt tähteitä. Ensi viikolla otan sen isomman, niin päästään vertaamaan.

Ruokalajit olivat hyvää perusruokaa ja ainekset laadukkaan oloisia. Vain lehtikaali nahistui ennätysajassa ja huomattavasti naapurikaupasta ostettua nopeammin. En tiedä miksi. Siellä ne olivat kasvislaatikossa vierekkäin. Reseptit olivat ihan ok arkireseptejä. Lohicurry ja gremolata-kana upposivat ruokakuntaan, mutta eivät jättäneet sen suurempaa muistijälkeä. Peruna-halloumisalaatti on vielä kokeilematta.

Parasta oli, että saatoin lykätä reseptivihon keskimmäisen kouraan ja ruoka ilmestyi pöytään palaverini päättyessä. Toimii. 

Omenahillokriisi! 

Tänä viikonloppuna aloitimme myös joulutorttukauden. Perinteisesti tehtiin myös pikkusuolaista eli tällä kertaa Yhteishyvä inspiroi kiepsautustikkujen tekoon. 

Valmiit taikinalevyt siis voideltiin kanamunalla ja maustettiin savupaprikalla, emmentaljuustoraasteella ja seesaminsiemenillä ennen kuin ne kierrettiin ruuveiksi. Sitten vielä vähän munaa siveltimellä päälle ja uuniin. Ohjeen mukaan taikina olisi pitänyt laittaa kylmään kymmeneksi minuutiksi ennen kiepsautusta, mutta enhän minä tietenkään kerinnyt... Sitten 225 uuniin 12-15min. Aika määrittyy uunin ja toivotun ruskeusasteen mukaisesti.

Niin, ne joulutortut... Esikoinen kurkisti ensimmäisenä tortun sisään. Otsa rypistyi : "Ai, ei ollutkaan mummin omenahilloa." - Ei ollut ei. Kävin läpi niin jääkaapin kuin pakastimen useampaan kertaan. Viimeksimainitussa pari omenahilloksi luulemaani purkkia sisälsikin marjoja... OMENAHILLOKRIISI! Ensimmäistä kertaa varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen ei meillä olekaan mummin hilloa! Onneksi sisko on näillä näkymin tulossa käymään parin viikon päästä ja voinee tuoda hätäapua ainakin purkillisen... Siihen saakka pitänee vain yrittää pärjätä ja minun kestää jälkikasvun jäätävää paheksuntaa. 

(Matka)päiväkirja eli ihan paras viikonloppu

 

On ollut blogissa hiljaista, hyvässä mielessä tällä kertaa. Vietin juuri pitkän viikonlopun yhdessä isännän kanssa - rakkauslomaa Biarritzissa. 

Tosin kotiinpaluu oli sitten kahdelta maanantaiaamuna ja huomaan, etten oikein enää jaksa. Vasta tänään olen ns. normitilassa työnteossa... Ikä ei tule yksin, tai sitten vaan yksinkertaisesti suoraan töihin paluu heti aamusta ei ehkä ollut paras ideani. 

Mutta siis, Biarritz on edelleen ihana kaupunki.

 Naureskelimme olevamme ihan kuin opiskeluaikoina, silloin joskus ennen lapsia. Pieni kämppä,  kävelyt ja yhdessä kokkailu toivat mieleen muistoja, varsinkin kun nyt oli myös Beaujoulais Nouveau - viikonloppu. 

Muistimme senkin yhden kerran, kun molemmat saivat aivan järisyttävän krapulan puolesta muovimukillisesta kyseistä lientä, tai ehkä tulimme kipeäksi siitä mikrossa kypsennetystä perunasta. Muuta ei opiskelijan jääkaapista sinä iltana löytynyt, eikä uunikaan toiminut... Muistoja, muistoja (niitä ajan kultaamia). 

Emme juoneet Beaujoulais Nouveauta tänäkään vuonna. 

Muuten kyllä söimme kaikenlaisia herkkuja. Heti torstai-aamuna lähetin isännän toimistolle ja lähdin itse haahuilemaan halleille. Olisin voinut ostaa vaikka mitä! 

Minulla oli lupa ottaa mukaan vain  yksi kassi, joten se vähän rajoitti. Ymmärrettävää, sillä illalla menimme ihanaan ravintolaan, jossa en kuvannut mitään vaan keskityin nauttimaan. 

Ruoan lisäksi nautin myös auringosta. Baskimaan sää on epävakainen, mutta tänä syksynä se on suosinut meitä. Isompien poikien syyslomalla paistoi aurinko ja nyt minä sain nauttia annoksesta d-vitamiinia. 

Aurinkoa, kävelyjä, hyvää ruokaa ja vieressä rakas. Mitäpä sitä muuta ? 

No, onhan se kiva nähdä uusiakin paikkoja. Biarritzista ajaa 40 minuutissa Espanjan puolelle San Sebastianiin. Emme ihan uskaltautuneet pieniin pintxo-paikkoihin ryysikseen tiskien vieressä, mutta löysimme ihanan terassin auringosta. Oli  muuten herkkua! 

Vaikea siis sanoa, onko tämä ote matkapäiväkirjasta vai ruokapäiväkirjasta. Ehkä minun matkani liittyvät jotenkin aina ruokaan - onhan ihmisen syötävä, hyvänen aika. 

Toki me haahuilimme turisteina ympäri San Sebastiania. 

Ranta oli kaunis. 

Vanhakaupunki mielenkiintoinen

Kahvi vahvaa ja hyvää 

Mitäpä tässä muuta. Viikonloppu tuntui pitkältä, mutta silti lyhyeltä. Loppuvuonna isäntä tulee kuukaudeksi Suomeen. Ihanaa sekin. Ensi vuoden reissuista ei vielä tiedä, mutta Biarritzin Rocher de la Vierge odottaa paikoillaan. 

p.s. en lukenut muuta kuin yhden cozy mystery äänikirjan eli Posie Parker sarjan Murder in Venice. 

(Luku)päiväkirja: Heräämisen jälkeen eli tähtikauden avaus

Miten menee nyt pari viikkoa sairasloman päättymisen jälkeen ? "Hyvin, kiitos kysymästä", on varovainen vastaus.

Olo on aivan eri, mutta edelleen väsyttää. Jää jalkojen alla ritisee välillä ja katse pitää kiinnittää tiukasti vastarannalle. Olen opetellut uuden sanan: "Ei" - tai oikeastaan olen kaivanut sanan kaapin pohjalta ja kiinnittänyt sen uusiin kehyksiin. 

"Ei" - minun ei tarvitse aina olla parhaimmillanin / tehokkaimmillani - voin myös lusmuta välillä 

"Ei" - minun ei tarvitse osallistua kaikkeen - toisetkin osaavat 

"Ei" - ei saa täyttää päiviä vain työllä tai kodin työlistalla - etsi aika myös levolle, hauskalle ja ennen kaikkea ihmisille 

"Ei" -  muista sana "Ei" 

Tästä lähdetään. Seuraavaksi teen uuden listan. Tällä kertaa en kirjaa asioita, jotka "pitää" tehdä, vaan asioita, joita haluaisin tehdä, joista tulee hyvä mieli. Erityisesti haluan listata tapoja tavata ystäviä. Luulen, että tätä pitää alkuun vähän suorittaa, ennen kuin se tulee uudelleen osaksi olemista.

Työpäivät ovat pysyneet toistaiseksi rajoissaan. Miten onkaan outo tunne, kun voi illallakin istahtaa sohvalle ja ottaa kirjan käteen, tai ehtii käymään kenkäostoksilla kuopuksen kanssa, tai jopa kirjoittaa jotain. Luksusta - vaiko sitä normaalia elämää ? Ainakin haluan tämän vapaudentunteen osaksi omaa uutta normaaliani. 

Myös aika on lähtenyt liikkeelle. Syksy meni keskellä tahmeaa siirappia, tunnit kestivät vuorokauden, työpäivät ikuisuuden. Mikään ei mennyt minnekään. Ihmettelin tunnetta työpsykologille ja hänellä oli vastaus valmiina. Ehkä kyseessä ei ollutkaan mielen luoma harha, ehkä aivot olivat oikeasti hidastuneet ja toimivat vain tahmeasti nykien. Jotain sellaista tiedetään uupuneen päässä välillä tapahtuvan. Pelottavaa, mutta silti vähän lohdullistakin. En vain kuvitellut, olin oikeasti keskellä aikajumia. 

Näyttää siltä, että selvisin tällä kertaa helpolla. En ollut vielä liian pitkällä. Tosin tämä taitaa olla vähän niin kuin alkoholismi. Ei koskaan ohi, mutta valppaus pitää loitolla. 

Onneksi ollaan kuitenkin tässä - tänään sain tähdet ikkunoihin ja leivoin madeleine-leivoksia. Molemmat listalta kivoja juttuja. 

Lisäksi on sopivasti lukemista ja jaksan myös keskittyä kirjoihin. 

Äänikirjana olen kuunnellut Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta - näin aloin käyttämään rahojani paremmin. Kyseessä on tuhti pakkaus erilaista pohdintaa siitä, miksi ihminen kuluttaa sekä tietoa kuluttamisen historiasta. Moni asia resonoi omassakin elämässäni, vaikka Thurén toki lähestyy asiaa myös henkilökohtaisesta näkökannastaan. Pitääpä pohtia - kuluttamisen tavat ja tarpeet liittyvät  tähän hetkeen ja tilanteeseen. Suositeltava kirja luettavaksi / kuunneltavaksi, sillä on hyvä pohtia tarvitsemmeko kaikkea hankkimaamme. Minäkään en ole varsinaisesti muodin suurkuluttaja, mutta entäpä kaikki kirjat ja keittiöhärpäkkeet ? Puhumattakaan taloutemme ylimitoitetusta käyttöelektroniikasta... 

Toto puolestaan alkoi lukemaan Anniina Mikaman Myrrys-romaania, mutta hän on välillä vähän pysähdellyt sen kanssa hieman pelottavilta tai ahdistavilta vaikuttavien kohtien vuoksi. Siispä minäkin aloitin kirjan itse ja olen kohta saanut hänet jo kiinni. Sitten on tarkoituksena jatkaa yhdessä. Orvon Niilo-pojan tarina ei olekaan ihan helpoimmasta päästä ja siihen mahtuu paljon ikäviäkin asioita. Olen kuitenkin ihmetellyt hieman Toton reaktioita, sillä minusta hän on lukenut paljon pelottavampaakin. Ehkä perheen puuttuminen ja toisten armoilla oleminen on hänestä jotenkin pahempaa kuin hirviöt ja taistelut. 

Joka tapauksessa, me molemmat pidämme Myrryksen maailmasta ja tarinasta aivan valtavasti. Jossain luin, että kirjan tahti oli koettu turhankin verkkaiseksi, mutta ainakin minä nautin valtavasti metsäkuvauksista ja Niilon päivien "tavallisista" tapahtumista. En yhtään kaipaa enempää vauhtia juoneen. Samaa sanoo Toto. Hän nauttii "uppoamisesta". Sitä paitsi, kyllä tarinassa tapahtuu, mutta isommat asiat tuntuvat koostuvan pienemmistä muutoksista. 

Olen siis onnistunut jopa keskittymään kirjoihin ilman sen pahempaa hyppelyä. Mitä nyt välillä vähän kuuntelen ruokapodcasteja ja vilkuilen ruokalehtiä. Seuraavaksi kuunneltavakseni osui Eeva Kilven Sininen muistikirja. Vaikuttaa lupaavalta. 

 

Loppuun luettuja : 

Julia Thurén: Kaikki kuluttamisesta - näin aloin käyttämään rahojani paremmin

lukijana Heljä Heikkinen

Storytel 

Tämä kirja on muuten myös 2021 Tieto-Finlandian ehdokaslistalla - Muita en listalta olekaan lukenut. Suomen ruokahistoriaa tosin olen katsellut vähän sillä silmällä... 

(Ruoka)päiväkirja: Lehtikaalilovee

 

Kuvittelin aina inhoavani lehtikaalia. Minulla on kaaleihin noin yleensä vaikea suhde, todennäköisesti perustuen nuoruuden traumaattiseen kokemukseen. En nimittäin ikinä ole ollut kaaliruokien ystävä, mutta Englannissa kielikurssilla ollessani sain vuosikausiksi sellaisen kammon, että happo nousi suuhun jo pelkästä kaalin hajusta. Siellä nimittäin isäntäperheen äiti tarjosi englantilaista keittiöperinnettä pahimmillaan eli vetiseksi höyrytettyä kaalimössöä ja sen kaverina huonoimpia mahdollisia jauhonakkeja. Kotona oli opetettu syömään kiltisti, mitä tarjotaan, ja lautanen tyhjäksi... 

Niinpä, traumaattista. 

Meillä siis ei edelleenkään tehdä kaalilaatikkoa, -keittoa, -kääryleitä tai mitään muutakaan kypsennettyyn kaaliin viittaavaa. Paitsi joskus kukkakaalia, sillä siitä yllättäen pidän (paitsi paahdettuna). Harvoin tosin sitäkin, sillä se taas sitten ei uppoa keneenkään muuhun perheenjäseneen. Raakana toki tykkään kaalista monissakin yhdistelmissä. 

No, lehtikaali siis oli uusi tuttavuus muutama vuosi sitten ja toki halusin kokeilla. Ei toiminut. Maistui kypsennettynä kaalilta ja raakanakin oli sellainen lievästi tukehduttava tuttavuus. 

Nyt olen kuitenkin ihan koukussa. Tajusin nimittäin, että lehtikaalin, niin kuin monen muunkin aineksen, salaisuus on siinä, että se pitää osata valmistaa. 

Pipsa Hurmerinnan kirjassa Pipsan keittiössä kerrottiin lehtikaalisipseistä. Kokeilin, mutten ollenkaan onnistunut. Nyt sitten ihan muuten vain tulin laittaneeksi uunikurpitsan kaveriksi oliiviöljyssä hieman kieriteltyjä lehtikaalin suikaleita ja tadaa! Lopputulosena oli ihanan rapsakoita lehtikaalisipsejä. Ero oli paistolämpötilassa ja -ajassa. Miedompi ja hitaampi metodi ei minulla toiminut laisinkaan, mutta vähän yli 200 astetta ja noin 10 minuuttia toi täydellisen lopputuloksen. 

Samasta kirjasta löytyy kuitenkin ohje, jonka avulla pääsin myös raa'an lehtikaalin makuun. Muistin nimittäin tässä yhtenä päivänä, Pipsan neuvoneen (sekä telkkarissa jossain että kirjassa), että lehtikaali tulee käsin hieroa pehmeäksi ennen tarjoilua. Leikattuihin suikaleihin lisätään suolaa ja sitruunaa (tai vinegrettiä eli noin yleisesti ottaen happoa) ja sitten hierotaan reippaasti puhtailla käsillä ennen tarjoilua. Olettaisin, että myös ajalla on oma osuutensa, eli ainakin minulla lopputulos oli vielä parempi kun malttoi odottaa hetkisen (ja seuraavana päivänä myös maistui hyvältä). Sitten vaan lisäsin joukkoon vielä paahdettuja manteleita ja marinoitua salaattijuustoa. Lopputuloksena oli lievää himoa aiheuttava salaatti, jota varten tänään ostin lisää lehtikaalia... 

p.s. sen parhaan kurpitsakeittoreseptin metsästys on edelleen käynnissä. Kaapissa odottaa jo seuraava Hokkaido parin löytyneen ohjeen testaamista. 

(Luku)päiväkirja: Taikuuden talo eli rento viikonloppu sohvannurkassa

Halusin luettavakseni jotain herttaista, perinteistä ja pikkuisen jännittävää. Yleensä tähän kaavaan sopivat lastenkirjat ja niitähän löytyy Toton hyllystä jo melkoinen määrä. Joukossa monta sellaista, jotka Toto on lukenut, mutta minä en. 

Taikuuden talo kuulosti sopivalta ja sai Totoltakin vahvat peukut. Siispä asetuin sohvannurkkaan ja keskityin. Kuten varmaan jo arvasittekin, pyhäinpäivän viikonloppu otettiin meillä superrennosti. 

Mikki Lish, Kelly Ngai: Taikuuden talo 

Oma ostos Totolle luettavaksi (en muista  mistä) 
 

Hedy ja Spencer saapuvat vanhempiensa matkan ajaksi isoisänsä vanhaan taloon. Talo on täynnä omituisia tavaroita, joihin isoisä kieltää ehdottomasti koskemasta. Sitten pölyyn piirtyvät sanat "etsi minut". 

Siitä alkaa tietysti seikkailu, johon kuuluvat niin haamut, puhuvat esineet kuin aikuiset, jotka tietävät taikuudesta enemmän kuin suostuvat myöntämään, erityisesti asioita piilottelee kuuluisana taikurina nuoruudessaan esiintynyt isoisä. Yhdessä serkkujensa kanssa Hedy ja Spencer ryhtyvät selvittämään kadonneen isoäitinsä arvoitusta huolimatta varoituksista ja käskyistä. 

Kuten kunnon tarinaan kuuluukin, on pahis tosi paha, lapset rohkeita ja sivuhenkilöt (karhu ja hirvi) vitsikkäitä. Vietin Taikuuden talossa varsin nautinnollisen viikonlopun. Tarina eteni jouhevasti, eikä lukijaa päästetty liian helpolla. Vähän joutui miettimään ja tapahtumat seurasivat toisiaan ripeään tahtiin. Pikkuisen jännittikin paikoin. Tässä on perinteinen, hyvin kirjoitettu seikkailu taikuuden keskellä. Pidin myös siitä, ettei kirjassa pyritty kertomaan mitään suurta sanomaa tai opettamaan viisauksia, paitsi ehkä perheen ja puhumisen tärkeydestä. 

Toinenkin osa on ilmestynyt ja Toto pisti sen samantien toivelistalle. Taitaa joulupukki tuon hankkia mielellään, sillä äitikin haluaa lukea. 

(Ruoka)päiväkirja: Täydellistä kurpitsakeittoa etsimässä

Täydellinen kurpitsakeitto

Ihan kuin olisin sellaisen jo joskus löytänyt. Siis sellaisen ihanan täyteläisen ja kermaisen, muttei raskaan. Sellaisen, jota kulhollisen syötyään koko kroppa hyrisee tyytyväisyydestä eikä jälkiruoka edes käväise mielessä (ainakaan ihan heti). Itse en sellaista osaa tehdä. Haluaisin opetella. 

Muutama vuosi sitten valitsin syksyisin aina ravintolassa alkuruoaksi kurpitsakeiton. Itse asiassa valitsin usein kurpitsakeiton ja sitten sen kaveriksi jonkin toisen alkuruoan, hieman hapokkaamman, ennen jälkiruoan nauttimista. Ainakin Pinellan kurpitsakeitto on jäänyt mieleen ja pari muutakin, joista muistan vain keiton tuoman onnentunteen, en paikkaa. 

Nyt olisi hyvä hetki opettelulle, sillä kaupat ovat täynnä toinen toistaan upeampia kurpitsapinoja. Hokkaido-kurpitsa on tämän syksyn suosikkini. Sen maku on pyöreä ja vahva, olematta päällekäyvä. Olettaisin sen oleva myös oiva kandidaatti täydelliseen kurpitsakeittoon. Toistaiseksi olen paahtanut Hokkaidoa muiden kasvisten kanssa sellaisenaan syötäväksi, lykännyt risottoon ja tosiaan yhteen keittoonkin. 

Olen siis kurpitsaa lisännyt vuosien varrella myös kasviskeittoihin - viimeksi perjantaina, mutta lopputulos ei ole koskaan sen oikean kurpitsakeiton makuinen, mikä lienee ihan odotettavissakin, kun aineksia on kurpitsan lisäksi useampaa muutakin. Lähimmäksi nyt etsimääni makumaailmaa taisin päästä viime viikon kurpitsarisoton kanssa. Mitähän minä siihen taas laitoinkaan? Paahdettua kurpitsaa nyt ainakin, ja ranskankermaa... 

Sen verran laiskottaa, etten viitsisi ruveta kokeilemaan ilman suosituksia.  Olisiko jollain vinkata suosikkia kurpitsakeittoresepteistä ? Mistä pohjaa kokeiluille ?