Pannulla sipulin ja pekonin kanssa kypsennetyt myskikurpitsapalat eivät parhaalla tahdollakaan näytä kauhean hienostuneilta, ainakaan meidän keittiössämme. Maussa ei kuitenkaan ole mitään vikaa, päinvastoin. Tämä on hienostuneen pehmeän makuinen herkku, johon ricotta tuo täyteläisyyttä ja salaatti raikkautta. Ehdotonta aatelia alkuruoaksi tai kevyeksi lounaaksi.
Ricotta oli tällä kertaa myöskin itse tehtyä Glorian ruoka ja viini-lehden ohjeella. Tosi hyvää pienellä limevivahteella, mutta tein jotain hassusti varmaan lämpötilojen suhteen sillä juustoa tuli vain murto-osa reseptin lupaamasta määrästä. Täytyy siis kokeilla jossain välissä vielä uudelleen.
Salviakurpitsaa ricotan kera
Leikkaa pekonia (tai pancettaa) paloiksi ja heitä pannulle tirisemään öljytilkkaan. Lisää lohkottu punasipuli ja anna kuullottua hetken verran. Lisää joukkoon myskikurpitsakuutioita (butternut squash), tuoretta salviaa ja 1-2 valkosipulinkynttä hienonnettuna. Mausta suolalla ja pippurilla.
Lorauta sekaan valkoviinia, sekä pikkuisen valkoviinietikkaa. Lisää vettä ja anna muhia puolisen tuntia. Lisää hiukan vettä, jos kuivuu liikaa ennen kuin kurpitsa on pehmeän kypsää.
Asettele salaattia tai pinaatinlehtiä tai molempia lautasen pohjalle. Lusikoi kurpitsaseos päälle ja asettele muutama lusikallinen ricottaa keon harjalle. Lorauta päälle hiukan oliiviöljyä jos haluat.
Clafoutis on leivonnainen, jota voi höystää kotoa kulloinkin löytyvillä herkuilla. Perinteisin höyste lienevät kirsikat, mutta onnistuu se viinirypäleilläkin. Niitä nimittäin sattui olemaan puolikas rasiallinen pöydällä. Ei vielä pahentuneina, mutta ei enää ihan parhaimmillaan. Tähän ihan omiaan.
Sen verran hyvää oli, että katosi nopeammin kuin tekijä ehti apajille. Juuri ja juuri ehdin nappaamaan viimeisen kulmapalan.
Lämmitä uuni 180 asteeseen. Riko kananmunien rakenne haarukalla. Lisää sokeri ja suola ja vatkaa hivenen vaahtomaiseksi. Lisää sulatettu voi ja sitten jauhot. Sekoita joukkoon maito.
Halkaise viinirypäleet kahtia ja tarkista, ettei niissä ole siemeniä. Kypsennä puolikkaita hetki (5min) miedolla lämöllä voissa pannussa. Kaada ne voidellun uunivuoan pohjalle ja valuta taikina päälle. Kypsennä uunissa 20min ja tarjoile haaleana. Ripottele päälle vielä halutessasi sokeria juuri ennen tarjoilua.
Minä olen huono kuluttaja "korkeakulttuurille". Konsertissa olen käynyt joskus viimeksi kouluaikoina, oopperakäynnistä on muutama vuosi ja balettiin en ole tainnut eksyä vielä koskaan. Teatterivisiitistäkin on luvattoman kauan ja se sentään oli nuorena lähellä sydäntäni, haaveilinpa jossain vaiheessa näyttelijänurastakin.
Äitini työpaikalla oli kausilippuja Turun kaupunginteatteriin. Niinä näytöspäivinä, kun ei lipuille ollut muita varauksia, saivat työntekijät niitä käyttää perheineen. Arvatkaapa, kuka istui teatterin penkeillä aina kun oli mahdollista ? Marja-Leena Koukinkin näin varmaan 5 kertaa esittämässä Rikhard III:sta ja olin joka kerta yhtä innoissani.
Jossain päin Blogistaniaa silmiini osui, että Helsingin kaupunginteatterissa on parhaillaan menossa Omatunto, tarina Juhani Ahon ja Soldanin sisarusten kolmiodraamasta. Kun ei Neiti Soldanin lukemisestakaan ole niin kovin kauan, houkuttelin siskon seurakseni ja suuntasimme teatteriin.
Heti teatterin aulassa mietin, miksi ihmeessä edellisestä käynnistä on niin kauan. Jo se pikkuisen tunkkainen teatterin tuoksu, hiljainen puheensorina ovien avautumista odottaessa ja pieni utelias esityksen odotus saivat aikaan rennon kotoisan olon.
Nautin esityksestä. Lavasteet olivat hyvin yksinkertaiset - kirjoituspöytä, kehto, puulaatikoita ja vanerikolmioita, jotka esittivät milloin Vennyn taideteoksia, milloin metsän kuusia. Äänillä oli elämyksessä suuri merkitys. Nauhoituksia oli käytetty jonkin verran, mutta parasta olivat näyttelijöiden itse tuottamat "erikoisefektit". Varsinkin vauvan itku ja jokeltelu toivat pienet henkilöt elävinä lavalle osallistumaan, vaikka vauvaa saattoikin esittää miehen puvuntakki ja yleisö näki itkua tuottavan näyttelijän korkealla kopissaan.
Kehystarinassa Aho & Soldan-tuotantoyhtiö on tekemässä elokuvaa Ahon
kirjasta Juha. Vennyn ja Tillyn pojat keskustelevat filmiä leikatessaan
vanhempiensä välisestä kolmiodraamasta ja tapahtumista viime vuosisadan
vaihteen molemmin puolin. Tarina kehkeytyy auki erillisistä
kohtauksista.
Näyttelijät olivat aivan mahtavia. Päähenkilöiden luonteet tulivat esille melkein karikatyyreinä. Venny (Ursula Salo) komensi ja oli melkein kylmän kova tahdossaan säilyttää avioliiton status quo. Tilly (Lotta Lindroos) oli tunteidensa vietävänä ja Jussi (Santeri Kinnunen) juuri niin päättämätön nahjus kuin voisi kuvitella kahden naisen vietävänä olevan heikkoluonteisen miehen olleenkin. Vaikka kolme poikaa ovatkin lavalla suurimman osan aikaa ja tärkeässä
osassa tarinan etenemisessä, ovat he selkeästi statisteina kolmen vahvan
päähenkilön varjossa.
Alkuosa näytelmästä keskittyy aika puhtaasti Jussin, Vennyn ja Tillyn välisen kolmiodraaman kehittymiseen. Väliajan jälkeen on kuin tulisi katsomaan toista näytelmää ja painopiste on miltei kokonaan Suomen itsenäisyyden ajan alun ja erityisesti kansalaissodan aikaisissa tapahtumissa. Näkökulman muutos on hieman hämmentävä, mutta toisaalta... kuka sitä soutamista ja huopaamista kahden naisen välillä olisi enää toista näytelmäpuoliskoa jaksanutkaan ? Ehkäpä näytelmä nimi, Omatunto, viittaakin useampaan asiaan. Huonoa omatuntoa voi potea henkilökohtaisissa suhteissa tehdyistä valinnoista, mutta myös isommat asiat vaativat toisinaan jonkun puolelle asettumista. Poliittisten näkemysten erilaisuuden aiheuttamien ristiriitojen voi hyvin kuvitella purkautuneen Ahon perheessä juuri näytelmän esittämien kohtausten kautta.
Kaikkiaan ilta oli siis nautinnollinen. Pyhästi lupaan pitää huolen siitä, että seuraavaan teatterikertaan ei tule yhtä pitkää väliä. Ehkä tämäkin kulturellikokelas vielä saa itsensä opetettua ahkeraksi kulttuurin kuluttajaksi.
Jälkihuomautus : Ohjelmalehtinen kannatti tällä kertaa ehdottomasti ostaa. Se sisältää hurjasti mielenkiintoisa taustatietoa. Varsinkin tarinaa tuntemattomalle se antaa kuvan sekä henkilöistä että historian tapahtumista.
Takaan, että tästä leivästä tulee jokaisen vakioresepti kiireisille päiville, kun kuitenkin tekee mieli lämpimäisiä. Näin ainakin meillä kävi. Ohje on muistaakseni aikoinaan bongattu Glorian ruoka ja viini -lehdestä (kuten meillä useimmat leipäreseptit muutenkin).
Tässä kirjoittaessani katselen, kun neljä poikaa syö välipalaa. Melkein puolet leivästä katosi parempiin suihin alta aikayksikön :-)
Helppo peltileipä
5 dl maitoa tai muuta nestettä
pussillinen tuorehiivaa
1/2 dl rypsiöljyä
3 rkl hunajaa
1 1/2 tl suolaa
n. 3 dl spelttijauhoja
n.6 dl venhäjauhoja
3 dl kauraryynejä
Lämmitä neste kädenlämpöiseksi. Sekoita joukkoon hiiva, öljy, hunaja ja suola. Sekoita. Lisää jauhot ja kaurahiutaleet. Sekoita taikinaksi.
Levitä taikina leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan noin. parin sentin paksuiseksi. Pistele haarukalla. Voit myös jakaa taikinapyörällä valmiiksi neliöiksi.
Anna kohota leivinliinalla peitettynä noin 30min. Paista 225 asteessa noin 15-20min.
Parasta tuoreena (tai mikrossa lämmitettynä).
Helmikuun lempileivästä jutellaan täällä ja muitakin lempileipäreseptejä löytää täältä.
Fantasiaputki jatkuu tällä tunnetulla klassikolla, joka minulta on jäänyt jostain syystä aikaisemmin väliin. Pitkään olen pitänyt silmäni auki kirjastossa sen varalta, mutta aina on ensimmäinen osa ollut lainassa. Nyt minulla kävi tuuri. Hyllyssä minulle vilkutteli painos, jossa olivat kaikki kolme osaa : Maameren velho, Atuanin holvihaudat ja Kaukaisin ranta.
Kun lukee Maameren tarinat hektisen nykyfantasian perään, on kuin sukeltaisi viileään ja tyyneen lampeen. Tarina soljuu eteenpäin pehmeästi ja kuvailevasti. Henkilöhahmot ovat inhimillisiä, eivätkä sankaritkaan ole täydellisiä tai ylivoimaisia. Lohikäärmeet lentävät kaukaisten vesien taivaalla ja velhot osaavat vielä ikikieltä. Jotenkin näissä vanhemmissa on vielä tallella taikuuden lumous, joka on vähän kadonnut uudesta toimintatafantasiasta. Maameren tarinoita lukiessa ei hengästy, eikä sivujen kääntelyssä tule kiire. Siitä voi vain nauttia.
Ensimmäisessä osassa, Maameren velho, pääsemme seuraamaan nuoren pojan kehitystä mahtavaksi velhoksi, Varpushaukaksi. Nuoruuden ylpeydessä hän tekee virheen, joka johtaa karkumatkalle ja lopulta jahtimatkaan valtakunnasta toiseen ja merten yli. Ystävyyden arvo punnitaan ja pimeyden pelko taittuu uhmalla.
Atuanin holvihaudat -kirjassa ei Varpushaukka olekaan enää tarinan päähenkilö. Sankarittarena on Arha, Nimettömien jumalien ylipapitar, joka puolustaa pimeyden temppeliä ja labyrinttia Atuanin holvihautojen alla. Sitten sokkelon kätköistä löytyy mies, velho, eikä mikään palaa enää ennalleen. Kuvaus Arhan kehityksestä pienestä pelokkaasta tytöstä vahvaksi ylipapittareksi on mielenkiintoinen ja pitää lukijaa vallassaan, vaikka itse tarina oikeastaan tapahtuukin vasta kirjan jälkimmäisellä puoliskolla.
Kolmannessa kirjassa, Kaukaisin ranta, jokin tuhoaa taikuutta maailmasta ja tarvitaan arkkimaagi Gedin ja Enlandin prinssi Arrenin matka maailman laidalle, jotta lopulliselta tuholta vältytään. Kuolemanpelko johtaa elämästä luopumiseen. Ilman valoa ei ole pimeyttä. Tasapainon katoaminen avaa ovet kadotukseen ja kivisen portin voi sulkea vain luopumalla kaikesta voimastaan.
Tarinat ovat itsessään mielenkiintoisia ja vangitsevia, mutta niissä voi nähdä myös vaikuttavia opetuksia. Jokaisessa kirjassa pelon voittaminen , tasapainon säilyttäminen ja elämän valta yli pimeyden voimien ovat johtavina ajatuksia. Kaikki ovat edelleen trendikkäitä teemoja, joiden tärkeys on entisestään kasvanut. Niiden pohtimisen ja todelliseen elämään soveltuvuuden arvioinnin soisi kuuluvan jokaisen nykynuorenkin kehityskaareen. Voisi tehdä heillekin hyvää kaiken nykykiireen ja hälyn keskellä. Toivottavasti siis Maameren tarinat säilyttää suosionsa jatkossakin. Se ei saarnaa vaan pistää ajattelemaan. Niin kuin hyvät tarinat kautta aikojen ovat tehneet.
Avokadopasta on edelleen kokeilematta, mutta Safkaa-kirja tuli hankittua. Eihän siitä voinut ohi kävellä kun viime aikojen ehkä puhutuin keittokirja oli Kampin Suomalaisessa puoleen hintaan.
Ihan hyvä, että tuli hankittua. Pidin kovasti. Kirjassa ei varsinaisesti ollut meille mitään hurjan uutta, mutta hyviä perusreseptejä löytyi iso liuta. Kirja siis toiminee meillä pääasiassa muistilistana ja inspiraation lähteenä. Vähän nuoremmille kokeille, jotka eivät vuosien varrella ole vielä ehtineet niin monia reseptejä testailemaan, kirjasta on varmasti suurta iloa ja hyötyä. Eikä se meilläkään tietysti käyttämättä jää - en minä noita reseptejä ulkoa muista enkä aina löydä muistiinpanoistakaan...
Ensimmäiseksi kokeiltavaksi reseptiksi meillä valikoitui kirjan ihka ensimmäinen ohje eli Ceviche. Sitä ei meillä olekaan itse tehty aikaisemmin, ainakaan muistaakseni, vaikka sinänsä tutusta ohjeesta kyse onkin. Hyvää oli, vaikka minun makuuni vähän turhankin sitruunaista (mutta se kuulunee tuossa asiaan).
Toisena testattiin itämaissävyista lohta ja sitä tullaan meillä varmasti tekemään säännöllisesti uudelleenkin. Lapset söivät hyvällä halulla vielä seuraavan päivän tähdepastassakin. Meillä on nykyään reseptin arvioinnissa käytössä "nam-nam"-mittari. Yksi "nam-nam" Totolta tarkoittaa oikein hyvää reseptiä, useampi ohjaa sen suoraan vakiorepertuaariin. Tämän lohen kohdalle mentiin ulos asteikolta, sillä kehut kuultiin useammankin suupalan kohdalla ja lohta meni sellainen lasti, että mietin jo, mihin se kaikki oikein mahtuu. Hyvää siis.
Muuten seurattiin reseptiä, mutta kun kotoa sattui löytymään vielä puolikas nippu korianteria ja tuo näytti kaipaavan päällensä vielä jotain vihreää...
Kaikessa yksinkertaisuudessaan reseptissä paahdettiin ensin lohisiivuille kauniit raidat parilapannussa ja loppukypsennys tehtiin uunissa kuumassa mausteliemessä. Mausteliemestä löytyi makuja, jotka meillä poikkeuksetta kelpaavat kaikille eli limettiä, chiliä, inkivääriä ja limeä soijakastikkeessa. Ihan ehdottoman suositeltava alle 30min valmistusresepti arki-iltoihin. Lisukkeeksi vaikka riisinuudeleita ja vihreitä kasviksia...
Ymmärrän hyvin, että kirjasta puhutaan. Se on kokoelma trendikkäitä ja moderneja,suurimmalle osalle ainakin niminä tuttuja reseptejä. Ja
kyllä me vielä se avokadopastankin testaamme, kunhan esikoinen on
jossain reissussa. Hän kun rakastaa pastaa, muttei siedä avokadoa
missään muodossa... Noiden kahden sekoittaminen voisi olla vähän liian traumaattinen kokemus.
P.S. jos haluatte tietää, miten avokadot liittyvät täydellisiin paistinperunoihin niin kurkatkaapa tänne.
Jos kirjojen suhteen alkuvuosi on mennyt ihan fantasiaksi niin kokkaamisesta voisi samaan tyyliin todeta, että "kakuiksi meni". On meillä ruokaakin tietysti syöty, vaikka jostain syystä leipominen on nyt ollut päällimmäisenä. Ollaankin tehty ylenmääräisen paljon kaikenlaista makeaa. Tiramisukuppikakkujen, taalelikakun, salmiakkikakun ja salmiakkimarenkien jälkeen piti tietysti tehdä vielä suklaakakku, kun kaapista kerran löytyy laatutavaraa.
Tämän kakun ohje osui silmiini maaliskuun Delicious-lehdestä (on kuulemma Lisa Faulknerin suosikkiresepti) ja se on juuri niin tymäkkää ja täyteläistä kuin mitä ohjeen perusteella voisi kuvitella. Onhan siinä sentään kolme kertaa enemmän suklaatakin kuin toisessa suosikkiohjeessani. Tätä kakkua voi syödä jälkiruoaksi vain, jos pääruokana on ollut jotain tosi pientä ja kevyttä. Omiaan se on paremminkin iltapäivän dekadenttina välipalana kahvin tai teekupillisen kera ja silloinkin vain ihan pienenä palana. Riittoisaa siis.
Kuorrutukseksi pläjäytin pikeeriä, kun kotona oli ylimääräistä valkuaista ja tomusokeria. Herkullistä tämä olisi myöskin jäätelön tai "kevyen" kermavaahdon kera, mutta saattaa sittenkin olla parhaimmillaan ihan sellaisenaan, kuivakakkupalana.
Koristelut ovat tällä kertaa äidin leikkien jäljiltä. Pitihän minunkin päästä vähän testailemaan uusia muotteja, kun salmiakkikakun kohdalla vain pojat pääsivät niitä käyttämään. Jälkikäteen mietin, että kuorrutuksen olisi voinut tehdä kaakaotomusokerilla - olisi voinut väri olla parempi perhosten kanssa, mutta kelpaa tämä näin kotiherkuksi näinkin.
Perhoset on muuten tehty sokerimassasta, sillä cittarista osui silmiin DrOetkerin rasia kyseistä ainetta. Minusta ainakin sokerimassa on helpompaa työstää kuin marsipaani ja se kuivuu myöskin nopeammin. Koristeet ovat tietysti aika hauraita, mutta kukapas niitä nyt niin heittelisi - ainakaan tahallaan.
Sulata suklaa vesihauteessa yhdessä siirapin ja vaniljauutteen kanssa. Sekoita keskenään jauhot, sooda ja kaakojauhe. Kiehauta vesi.
Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon kananmunat yksitellen, hyvin vatkaten joka välissä.
Lisää kolmannes kuivista aineista ja sekoita hyvin. Lisää puolet vedesta ja sekoita taas. Lisää toinen kolmannes kuivista aineista, sekoita. Lisää loppuvesi - kyllä, oikein arvasitte - sekoita taas. Lopuksi sekoita vielä joukkoon jäljellä olevat kuivat aineet. Taikina on tosi juoksevaa ja tasaista.
Kaada taikina vuorattuun vuokaan ja paista uunissa n.30min. Laske lämpö 150 asteeseen (ei-kiertoilmassa 170) ja anna kypsyä vielä puolisen tuntia lisää. Kuten yleensäkin kakkujen kanssa, testaa kypsyys tikulla. Jos tikku tulee kakusta ulos puhtaana, kakku on kypsä. Tämän kakun ei tarvitse olla ihan täysin kypsä uunista poistettaessa - pysyy kosteampana.
Anna jäähtyä vuoassa ja siirrä sitten tarjoiluastiaan. Koristele haluamallasi tavalla.
Minulla on alkuvuosi mennyt ihan fantasiaksi. Eivätkä fantasiaan ole riittäneet yksittäiset kirjat, vaan olen käynyt läpi kokonaisia kirjasarjoja - yleensä vähintään kolmen osan verran. Ei mikään ihme, että kirjabloggausten tahtikin on vähän hidastunut. Varsinkin, kun on aika paljon kokkailtukin viime aikoina ja touhuttu kaikenlaista muuta.
Iron Druid ja Alex Verus ovat tämän sarjan myötä saaneet seuraansa Konstaapeli Peter Grantin ja tällä hetkellä yöpöydältä löytyvät myös Maameren tarinat. Klassisempaan suuntaan mennään vähitellen. Niin, ja hauskat kirjannimet ovat jatkuneet edelleen - tosin tällä kertaa vähän pidempinä.
Rivers of London on Ben Aaronovitchin sarjan aloitusosa. Siinä juuri valmistuneet nuoret konstaapelit , Peter ja Leslie, joutuvat vastakkain historian hämärästä nykyajan ihmisien vitsaukseksi saapuvan pahanilkinen hengen kanssa. Se saa valtaamansa ihmisen muuttumaan murhaavaksi raivohulluksi ja mukavaksi lopuksi sitten myös romahduttaa tämän kasvot palasiksi ennen kuin jättää uhrinsa virumaan kuolleena. Koskaan ei tiedä kehen henki iskee ja tutkimukset muuttuvatkin hengästyttäväksi kilpajuoksuksi liiankin lähelle tunkevaa pahuutta vastaan.
Konstaapeli Peter Grant ei koskaan ole suoranaisesti uskonut taikuuteen, mutta tämän tapauksen myötä hän löytää maailmasta niin jokijumalat ja heidän väliset poliittiset jännitteensä kuin poliisilaitoksen salaisen, yliluonnollisista tapauksista vastaava osaston. Osasto tosin lähinn koostuu vanhasta velhosta, jonka oppipojaksi Peter päätyy
Toisessa osassa, Moon over Soho, ihmetellään muusikoiden outoja
kuolemantapauksia ja jahdataan jazzvampyyrejä. Peter myös tapaa lumoavan naisen, jonka tapaaminen saa Peterin äidin reagoimaan oudosti.
Kolmannessa kirjassa,
Whispers under Ground mennään maan alle Lontoon metroverkostoon, tutustutaan taikavälineiden salamarkkinoihin ja löydetään siinä sivussa ihan uusi sivilisaatio. Niin, ja kalistellaan kalpoja CIAn agenttien kanssa. Mielikuvitusta ei kirjailijalta
ainakaan puutu.
Kirjasarja antaa taas uudenlaisen kuvan Lontoosta. Tuttuja maamerkkejä vilisee tässäkin, mutta samalla pääsemme tutustumaan myös Karibian siirtolaisten elämään ja kulttuuriin. Jazzmuusikko isä ja siivooja-äiti sekä laaja ja kirjava sukulaisten kokoelma tuovat tarinaan elävyyttä ja mausteisen ruoan tuoksua.
Silti, vaikka tarinoissa tapahtuu ja henkilöhahmot ovat sympaattisia, ei tämä sarja kunnolla koukuttanut. Siinä oli jotain vähän teatraalista, mikä ehkä toi sellaisen hiukan keinotekoisen tunnelman. Ihan kuin olisi katsellut toisella silmällä tv-sarjaa. Viihdyttävää, vauhdikasta ja välillä luovan omituistakin, mutta silti henkilöhahmot ja varsinkin päähenkilö jäivät vähän etäisiksi. Kolmannen osan jälkeen ei mielessä käynytkään, että tulisi varsinaisesti ikävä sarjan pariin.
On tämä silti hyvin kirjoitettua ja sopii viihdykkeeksi genrestä pitäville.
Salmiakkikakun jäljiltä meillä oli vajaa pussi turkinpippuricrushia, lemon curdia ja sitruunakreemin tekemisestä jääneet valkuaiset. Ensin ajattelin kokeilla tehdä macaronseja, mutta se kaatui laatikosta löytyneen mantelijauhepussin pienuuteen. Koska kauppa tuossa 50 askeleen päässä tuntui niin kovin kaukaiselta, tuli suunnitelmiin muutos. Pistin puolet valkuaisista pakkaseen ja tein lopuista marenkeja, salmiakilla tietenkin.
Pikkumarengit salmiakilla
Tästä ei resepti enää paljon yksinkertaisemmaksi pääse. Pistettiin vaan valkuaiset (2-3) yleiskoneen kulhoon, pari pisaraa limemehua sekaan ja kone täysille. Sitten tyhjensin tiskikoneen, laitoin leivän alkuun ja muutenkin kulutin sijaistoimintoihin ainakin 7 minuuttia. Lisättiin sokeria parin desin verran ja unohdettiin kone metelistä huolimatta vielä ainakin viideksi minuutiksi. Marenkimassa ei saa vispilää nostettaessa lerpahtaa, vaan sen pitää pysyä tymäkästi pystyssä. Vasta sitten sen voi laittaa pursotinpussiin ja pursottaa leivinpaperille haluamaansa muotoon. Minä onnistuin ensimmäisen kerran marenkien teossa vasta kun sain yleiskoneen. Kärsivällisyyteni ei vain koskaan aikaisemmin riittänyt tarpeeksi pitkään vatkaamiseen ja yleiskoneen kanssakin pitää keksiä sijaistoimintoja.
Lopuksi ripottelin loput turkinpippurimurskasta osalle marenkeja. Puolet piti jättää ilman, koska isäntä ei siedä edes salmiakin hajua, mausta puhumattakaan. Hulluja nuo ranskalaiset. Eivät ymmärrä hyvän päälle.
Nämä marengit olivat tosi pieniä, joten niille riitti vajaa puoli tuntia 130 asteessa ja pari tuntia jäähtyvässä uunissa. Sitten otin ne pois leivän tieltä, annoin hetken jäähtyä ja liimasin pareiksi lemon curdin kanssa.
Arvaatkaapa olivatko hyviä ? Sitä en kerro, montako söin.
Tässä vielä sitruunakreemin ohje. Olen kokeillut muutamaa hitusen toisistaan erilaista, mutta tämä on ehdoton suosikkini.
Lemon Curd
6 keltuaista
1 dl sokeria
1 dl hillosokeria
yhden sitruunan kuori ja mehu
100g voita
Laita keltuaiset, sokerit ja sitruunan kuori ja mehu kattilaan. Lämmitä keskilämmöllä kunnes seos sakenee huomattavasti. Nosta pois levyltä ja sekoita joukkoon kylmä voi pieninä palasina.
Laita jääkaappiin jähmettymään.
Tämän reseptin lisään blogiin kahdesta syystä. Ensinnäkin, koska se on tosi hyvä ja herkullinen. Toiseksi, minun pitää saada kilpailija tuolle blogiartikkelille Nigellan meksikolaisesta lasagnesta. Jostain syystä se keikkuu kuukaudesta (ja kohta jo vuodesta) toiseen katsotuimpien artikkelien kärjessä. Kun ei muista artikkeleista ole sille vastusta niin ehkä sitten uusi Nigella pistäisi kampohin ?
Nigellan kirjoista pidän ehkä eniten siitä ensimmäisen tv-sarjan Nigella Bites- kirjasta. Se ei ole hurjan paksu, mutta sitä on ensinnäkin kiva lukea ja toiseksi, siitä on meille jäänyt useampi lempiresepti. Reseptit tietysti vähän elävät ajan myötä, mutta niinhän niiden kuuluukin.
Sitruunarisotto on alunperin Nigellalta, mutta sitä on pikkuisen muutettu vuosien varrella. Nigellan reseptissä ei esimerkiksi laitettu ollenkaan valkoviiniä, mutta meistä ei isännän kanssa kumpikaan oikein osaa kuvitella risottoa ilman sitä. Viimeksi myös kerma oli lopussa, joten totesimme pärjäävämme ilman sitä. Lisäsimme vaan parmesaanin määrää entisestään. Sehän on myös maitotuote - eikös ?
Seuraavaksi pitää myös ostaa taas oikeasti italialaista risottoriisiä. Tuosta Pirkan risottoriisistä ei jostain syystä saa millään sellaista ihanan valuvaa, vaikka miten väittävät arborioriisiä olevan. Tiedä sitten onko vika riisissä vai tekijässä, mutta olemme me ennen onnistuneet.
Melkein Nigellan sitruunarisotto
2 salottisipulia hienonnettuna
1 rkl sellerisuolaa
50g suolatonta voita
1 rkl oliiviöljyä
300g risottoriisiä
lasillinen valkoviiniä
1 litra kasvislientä
puolikkaan sitruunan kuori ja mehu
timjamia
1 kananmunan keltuainen
muutama kourallinen parmesaania
(suolaa, jos siltä tuntuu, mutta tarkkana)
mustapippuria
Kuumenna puolet voista ja oliiviöljy padan tai syvän pannun pohjalla. Lisää salottisipuli ja sellerisuola. Lisää pannulle risottoriisi timjamin kera ja sekoita kunnes se muuttuu hitusen kuultavammaksi. Kaada joukkoon viini ja anna höyrystyä hyvin sekoittaen.
Lisää kasvislientä kauhallinen kerrallaan, koko ajan sekoitellen, kunnes riisi on tuntuu maistaessa kypsältä. Lientä voidaan tarvita vähän vähemmän tai vähän enemmän - riisistä ja päivästä riippuen.
Nosta pannu pois liedeltä ja sekoita parmesaania sekä keltuainen sen joukkoon. Tarjoile heti.
Herkkua esimerkiksi pannulla valkosipulin ja persiljan kera paistettujen sienien kanssa.
