(Luku)päiväkirja: Keskeneräisten kauhistus

Lauantai 13.3.2020

Aloittaisiko sitä taas kauhistelemalla ajan nopeaa kulkua? Että miten sitä voikin taas olla viikonloppu ja maaliskuu jo puolivälissä ? Ehkä kauhistelen vaihteeksi jotain muuta.

Instassa joku taas kysyi kesken olevien kirjojen määrästä. Kirja kerrallaan vai monen välillä hyppien? Ei liene yllätys, että minulla on homma viime vuosina levähtänyt ihan käsiin. Pahimmillaan on kirjoja ollut samanaikaisesti kesken lähemmäs kolmekymmentä. Nyt on Goodreadsin "currently reading"-listalla "vain" kymmenkunta kirjaa. Tähän pääsy vaati kylmäveristä siivousta. Yli vuoden kesken olleet joko kokonaan pois (kesken jäävät) tai sitten "want to read"-listalle. 

Kirjahyppely on salakavala tauti. Se alkoi hyvinkin viattomasti. Ensin  mietin, että ei kai se haittaa, jos minulla on samaan aikaan kirja kesken suomeksi, englanniksi ja ranskaksi. Aivoille on hyväksi vähän vaihtaa välillä... Kirjaformaattien valikoiman laajetessa minulla alkoi olla kirja kesken suomeksi, englanniksi ja ranskaksi sekä painettuna että ekirjana. Sitten tulivat äänikirjat... Taidatte jo tietää, mitä tapahtui ? 

Olen muutamana vuotena joutunut  nolona tunnustamaan, että ranskaksi lukeminen on jäänyt ihan kokonaan. Silti kirjoja on kesken melkoinen määrä. Kai se on myönnettävä, että nuoruuden "kirja kerrallaan ja mielellään kovakantisena" -periaatteesta on tullut tingittyä. Niin sitä ihminen muuttuu. Kaikki muutos ei tietenkään ole huonoon suuntaan ja jousto helpottaa elämää, mutta ehkä sitä voisi yrittää pitää tuon keskeneräisten listan edes jotenkin hallinnassa. 

Tällä viikolla olenkin toiminut varsin esimerkillisesti. 

Luin loppuun Rachel Cuskin Ääriviivoja, josta pidin valtavasti. Jotenkin luonnosmainen rakenne ja ajatuksina soljuva teksti loivat unenomaisen maiseman ääriviivoiltaan terävästä sarjasta kuvia. Ihan kuin olisi katsonut samasta rannasta eri kohdista otettuja yksittäisiä kuvia vierekkäin. Sitä jotenkin hahmottaa rannikon reunan ja kallioiden ääriviivan, mutta tietää väleissä olevan vielä paljon piilossa. 

Samoin aloitin ja luin loppuun Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjan kuudennen osan Kadonneet ja kuolleet. Aihealueessa pyörittiin lapsenmurhien, -sieppausten ja väärien syytösten kiemuroissa muutaman sadan vuoden ajalta. Kauhea aihe, mutta selvästi olen nyt ohi yliherkkyyden, joka minuun lasten ollessa pieniä iski täydellä voimalla. Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kirjaa lukea, ihan vain sen takia, että siinä tapahtui ikäviä asioita pienille lapsille. 

Arkeologia näyttää olevan aihealue, johon viittaaminenkin saa minut lukemaan (vakka Amelian seikkailuista). On ihan sama, miten suuressa roolissa varsinainen historiatutkimus on. Minä luen. Ruth Galloway-kirjoissakin toki aina kaivetaan luita esiin ja niitä tutkitaan sekä luodaan historiallista kontekstia, mutta pääpaino on kyllä varsinkin tässä osassa nimenomaan ihmisissä, heidän reaktioissaan ja suhteiden labyrintistä. Kumman koukuttavaa, kun kirjat ovat kuitenkin myös melko hajanaisia ja juonenpätkiä sinkoilee, tai ehkä juuri siksi. Lopussa kyllä sidotaan pätkät rusetille ja sehän näissä dekkareissa yleensä on lohdullista. Saadaan juttu loppuun, syylliset kiinni ja voidaan siirtää katse seuraavaan. Elämässähän harvemmin kai menee ihan noin selkeästi. 

Aloitin jo seuraavankin Gallowayn eli Aavekentät. Noin muuten on näitä "lähimpiä" kesken olevia mm. Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään, joka etenee hitaasti, mutta varmasti. Kuulokkeet ovat palaverisuman vuoksi korvilla niin paljon, että jotenkin ei tee mieli yhtään enempää, mikä vähän rajoittaa äänikirjojen kuuntelua. Sama kohtalo on kohdannyt myös Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat - Mastering the Elements of Good Cooking klassikkoa. Kyseessä on tietokirja keittotaidosta, muttei keittokirja. Yhtään reseptiä ei pitäisi kirjasta löytyä. 

Kaikkiaan keskeneräisten listalta löytyvät tällä hetkellä (5 äänikirjaa, 2 painettua ja 4 ekirjaa - kahdella kielellä): 

• Elly Griffiths: Aavekentät (ekirja)
• Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään (äänikirja)
• Samin Nosrat: Salt, Fat, Acid, Heat (äänikirja)
• Mark Morris: The Wolves of London (äänikirja)
• Nancy Warren: Lace and Lies (äänikirja)
• Yotam Ottolenghi: Ottolenghi Flavour (painettu)
• Anni Kytömäki: Margarita (ekirja)
• Terhi Tarkiainen: Kitty - eli kuinka mies tuhotaan (ekirja)
• Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki (painettu)
• Alix E. Harrow: The Ten Thousand Doors of January (ekirja)
• Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes - The Definitive Audio Collection (äänikirja)

Lopuksi vielä viikonloppuvinkki pääkaupunkiseudulle: Kuva on meidän perjantain herkuttelusta. Kokeiltiin uutta Crunch Brunch -palvelua ja täytyy sanoa, että viikonloppuun laskeuduttiin varsin rennosti ja nautiskellen. Kaikille löytyi jotain ja asettelu oli houkuttelevaa. Tuotteet maistuivat tuoreilta,  mikä on tietysti supertärkeää, kun listalla on marjoja ja hedelmiä. Salaatin hummus oli huippuhyvää. Plussaa myös pääasiallisesti pahvisista pakkauksista. Tämä menee jatkoon ja tullaan tilaamaan uudelleen. 

Viikolla loppuun luettuja : 

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Rachel Cusk: Ääriviivat

Oma ostos Elisa Kirjasta 

(Luku)päiväkirja: Yhden viikon loppu

 7.3.2021 Sunnuntai 

Se on tosiaan jo sunnuntai. Taas on yksi viikko melkein loppu. Ihan hyvä viikko lukemisten osalta ja ok muutenkin, mutta miksi ihmeessä tuntuu, että elän viikko kerrallaan odotellen... niin mitä ? 

Joka viikko odotan viikonloppua. Töissä on ihan mielenkiintoinen vaihe menossa, mutta tahti kiihtyy ja vähän hirvittää. 

Odotan Koronan loppua (eikös me kaikki?), mutta näyttää taas vähän toivottomalta. Ehkä siksikin vain juoksen tätä oravanpyörää (miksi sanotaan oravanpyörä, eikös ne ole yleensä hamstereilla?) enkä oikein tiedä, missä se maaliviiva oikein häämöttääkään. Juoksen vaan - kehää tässä pienessä etäkuplassani. 

Odotan kesäkuuta ja sitä, että viimein taas oltaisiin edes vähän aikaa samassa paikassa isännän kanssa. Samalla pelkään, ettei se tule jostain syystä (Korona) onnistumaan. Ikävä on kova ja ajatuskin siitä, ettemme näkisikään saa kyyneleet nousemaan silmiin. Lisäksi stressaan jo nyt koronatestin ja tuloksen ajoittamisesta, että päästään koneeseen - tai mahdollisesta rokotustodistusvaatimuksesta, kun en tasan taida rokotusta saada kesään mennessä. 

Onneksi aika kuluu nopeasti. Toisaalta, kurjaa kun aika vain kuluu. Eikös tässä pitäisi elää ? 

Kuva on kuin synkempikin goottilainen maisema. Se ei kerro koko totuutta kelistä, vaikka ehkä mielenmaisemana välillä toimiikin. Rannassa oli vänkää, kun aurinko paistoi lumisateen läpi, mutta ei siellä nyt ihan noin tummaa ollut... Pitäisi varmaan uusia kännykkä, että saisi paremman kameran kävelyseuraksi. 

No, ainakin kirjojen suhteen olen edennyt yllättävänkin hyvin. 

Tällä viikolla sain loppuun peräti kaksi kirjaa. 

Amelia Peabodyn seikkailujen 4. osa The Lion in the Valley oli samalla tavalla epäuskottava käänteissään ja karikatyyrimäinen henkilöhahmoissaan kuin kolme ensimmäistäkin osaa, mutta viihdyin varsin hyvin. 

Sain myös loppuun huikean ison urakan. Nigella Lawsonin How to Eat äänikirjana tuli kuunneltua hereillä kokonaisuudessaan. Jos lasketaan kaikki aika, jonka se on ollut päällä... No, kirja on rullannut varmaan ainakin pariin kertaan. Sen verran tehokas unilääke se on ollut. Yllättävän hyvin tuollainen tarinallinen keittokirja myös toimii äänikirjana. Tosin olen iloinen siitä, että minulla on hyllyssä alkuperäinen opus ihan painettuna. Reseptien käyttö äänikirjasta ei tule minulta onnistumaan koskaan. 

Seuraavakin ruokaan liittyvä opus on minulla jo aloitettuna Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat on genrensä klassikko, johon en ole koskaan tullut tarttuneeksi. Reseptejä kirjasta ei löydy, vaan luvassa on käsittääkseni opastusta tasapainoiseen kokkaukseen ilman niitä. Saa nähdä, miten käy. Olen kuunnellut vasta ekan luvun. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on myös äänikirjana mielenkiintoinen, mutta Toto on halunnut nyt lukea Nextorysta lukukunnari kirjojaan, joten se ei ole ollut minun käytettävissäni. Siispä olen kuunnellut Audiblesta hankkimaani The Wolves of London-romaania. Aika alussa olen siinäkin. Käsitin kyseessä olevan jonkunlainen fantasia, mutta ainakin toistaiseksi mennään ennemminkin dekkaritunnelmissa. Vähän tyyliin parannuksen tehnyt rikollinen joutuu vielä kerran vanhoihin piireihin. Katsotaan, miten etenee. 

Kirjahyppely siis vauhdissa taas, vaikka olenkin onnistunut saamaan jotain myös loppuun. Ekirjana minulla on kesken Rachel Cuskin Ääriviivoja. Pidän vahvasta kerronnasta todella paljon. Pitää ehdottomasti hankkia vielä Siirtymä ja Kunniakin. Harmittaa, kun en kerralla hankkinut koko trilogiaa Elisa Kirjan alesta, kun oli mahdollisuus. 

Loppuun luettuja: 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley

Ekirja

Nigella Lawson: How to Eat 

Audible äänikirja kirjoittajan itsensä lukemana

Ääni ja aksentti taattua Nigellaa. Tykkäsin, vaikka toimikin erittäin hyvin illan unilääkkeenä. 

Voi Amelia... riemastuttavan rasittava

Amelia Peabody on karikatyyri viktoriaanisen ajan "bossy lady"-hahmosta. Hän on englantilainen, pukeutuu käytännöllisesti, ei pyörry koskaan, haluaa arkeologisille kaivauksille ja pelastaa harhautuneita sieluja (ihmisiä) riippumatta näiden toiveesta tulla pelastetuksi. Lisäksi hän on mielestään aina oikeassa ja ryntää eteenpäin sateenvarjo ojossa keskellä Egyptin kuumuutta vaaroista ja vaikeuksista välittämättä. 

Itse asia Amelia on hahmo, jonka hyvin voisi vähän pyöristettynä ottaa vaikka esikuvakseen. Samanlaisesta itsevarmuudesta ja "puskutraktoriasenteesta" voisi olla apua vaikka nykyajan bisnesmaailmassa. Amelia on nimittäin myös hyvin rakastettava ja pidetty ja äärimmäisen hyväsydäminen. 

"Rasittava naisihminen" voisi kuulua aikalaisten (miesten) suusta, mutta lukijalle on tarjolla varsin piristäviä hetkiä - tosin mielellään kohtuuannoksissa.

Minulla meni neljän ensimmäisen osan Omnibus-painoksen lukemiseen vajaat 2 vuotta. 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley

Kirjat itsessään ovat käänteissään villejä ja juoneltaan välillä (usein) uskottavuuden tuolla puolen, muttta niissä on hauskasti jotain samaa kuin ilmestymisaikansa (1975-1985) humoristisissa seikkailu- / dekkarielokuvissa. Vaikka ollaan aikakautena aikaisemmin ja miljöökin on pyramidien kyljessä, on näissä jotain pikkuisen väreissä liiottelevaa ja letkeää. 

Amelia on piristävän omanlaisensa ja kirjoista löytyy muutama muukin naishahmo, jotka eivät ihan sovi kuvatun aikakauden käsitykseen naisten roolista ja tavasta toimia, vaikka ehkä sopivasti pyörtyilevätkin. Itse asiassa päähenkilöt ovat kaikki melko värikkäästi kuvattuja ja jonkinlaisia karikatyyrisiä hahmoja. Radcliffe Emerson on jonkinlainen sekoitus Indiana Jonesia ja merirosvoa ja pieni Ramses-poika pikkuvanhoine tapoineen ja kyvyllään joutua taukoamatta vaikeksiin on oikeastaan aika hellyttävä. Tosin kiitän kohtaloa siitä, että meidän pikkuvanhamme eivät ole koskaan olleet ihan tuolla tasolla. Puistattaa ajatuskin.

Murhat, antiikkivarkaudet ja kaikenlaiset epäilyttävät roistot villeine motiiveineen ja vielä villeimpine valeasuineen ovat kuin suoraan sarjakuvista. Kaikenlaisia kiemuroita riittää ja juoni on useimmiten sen verran odottamaton, että ihan helposti ei ratkaisua keksi. 

Minä sekä hermostuin Ameliaan ja vähän mutkat suoriksi vetäviin käänteisiin, mutta sitten pidin välillä taukoa ja taas nautin ja naureskelin. Joissan kohdin mentiin kyllä melko rankasti kaiken mahdollisen uskottavuuden tuolle puolen, mutta kun todellisuus on tällä hetkellä samanlaista kuin ennen luettiin dystopiakuvauksista, niin mieluusti pistän vaakaan jotain toiselle puolen nojatuolissa lukiessa. 

Kuriositeettina muuten mainittakoon, että kuvaukset arkeologisilta kaivauksilta ja Egyptistä yleensä vaikuttavat niin eläviltä todennäköisesti sen vuoksi, että kirjat on kirjoittanut oikea egyptologi... ilmeisesti ihan vain harrastuksekseen! 

Kolmas sisar - vetävää kotimaista fantasiaa

"Pitkästä aikaa kävi niin, että yöunet lyhenivät vetävän kirjan vuoksi. Halusin lukea tarinan loppuun. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että koukuttava kirja oli kotimaista fantasiaa. "

Tuosta blogikirjoituksen aloituksesta on jo jonkin aikaa. Sitten jumahti (niin muiden kirjojen lukeminen kuin blogin kirjoittaminen). Se ei kuitenkaan vähennä laisinkaan kirjan ansioita. 

Jossain kohtaa somea osui silmiini kirjailijan merkintä siitä, että toinen osa olisi piakkoin ilmestymässä. Pitänee siis saada tämä bloggaus ulos ennen kuin on seuraavakin osa luettuna, ja luetuksihan se tulee. 

Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Lune ja Ciel ovat nuoria noitia, joista odotetaan paljon. Valkoisen ja  mustan noidan tyttärinä heidän laulunsa pitäisi soida suuruutta. Niin ei kuitenkaan käy. Lunen laulu soi heikosti ja Ciel jää kaikkien kauhuksi lauluttomaksi. 

Ystävyys ja uskollisuus kuitenkin kantavat ja tytöt lähtevät kotimaailmastaan ja päätyvät Maahan. Suursodasta on aikaa, mutta mahtavat voimat ovat taas liikkeellä. Valkoisen noidan etsiessä epätoivon vimmalla tytärtään maailmojen välissä, joutuvat Lune ja Ciel pohtimaan lojaalisuudensa suuntaa samalla yrittäessään selviytyä vieraan ympäristön haasteista. 

Ensin mietin, onko tämä ehkä vähän liian YA minun makuuni, vaikka toki nuorille suunnattua kirjallisuutta luenkin tosi mielelläni. Asetelma oli jotenkin vähän liian yksinkertainen ja heijastumia aiemmista sarjoista (Potter koulusta, maailmojen väliset portit jostain muusta, laulu noidan voiman lähteenä on sekin jossain tullut vastaan) muistui mieleen säännöllisin väliajoin. Sitten meno koveni, panokset suurenivat ja eikä kuvio ollutkaan ihan niin yksinkertainen. Huomasin jääneeni koukkuun. 

Kolmas sisar on jotenkin virkistävän erilainen. Se yhdistää noidat, maailmojen (planeettojen?) väliset jännitteet ja koulumaailman jännäksi sekoitukseksi. En sitten ollutkaan ihan varma, miten tarina etenee, vaikka genren perussäännöt pysyvätkin mielessä (jos sellaisia nyt fantasiakirjallisuudessa voi edes ajatella olevan)). 

Henkilöhahmoissa pidin niiden pienestä särmästä. Maailma on ehkä musta ja valkoinen, mutta harmaa hivuttautuu mukaan monessa kohtaa, vihreästä puhumattakaan. Eivätkä rakkaus, ystävyys ja uskollisuuskaan ole aina ihan sellaisia kuin voisi kuvitella. Twistejä riittää. 

Pidin siis kovasti. Koskakohan se toinen osa ilmestyy ? Goodreads ei ainakaan näyttänyt vielä tietävän. 

(Luku)päiväkirja: Kun aivot auki loksahtivat

 Maanantai 22.2.2021 

Onpas tuossa kakkosia, ja helmikuukin taas lähellä loppuaan. Enää 2 työpäivää tätä kuuta jäljellä. Kyllä! Tulossa on pitkä viikonloppu. Ihanaa. Tulee tarpeeseen. 

Jonkunlainen koronaväsymys tässä onkin iskenyt. Siksi kai viikonlopun pikavisiitti muksujen kanssa isovanhempia moikkaamassa oli niin kiva. Vaikka autossa tuli istuttua paljon, oli tosi kiva nähdä, edes hetken aikaa ja maskien takaa. Onneksi yli kasikymppiset ovat nyt saaneet ensimmäisen rokotuksensa ja kesän korvilla sitten voidaan toisen piikin jälkeen nähdä vähän vapaammin. Luulen kaikkien odottavan sitä aikaa jo vähän malttamattomina. 

Lukeminen on taas edellisviikon spurtin jälkeen ollut vähän niin ja näin. Lähinnä äänikirjaa, kevyttä sellaista. Vampyyrit jatkavat neulomista - niin kuin muuten minäkin. Aloitin Novitan yhteisneulonnan lapaset. Jämälankoja kun löytyy laatikosta useampaankin pariin. Malli näyttää kauniilta, mutta pitää tehdä toinen vähän erilaisella värivalinnalla. Nyt ei vaaleanpunainen kuvio erotu edukseen harmaasta pohjasta. Sinänsä ihan hauskat lapaset on tulossa. Glitteriä pitää elämään saada aina välillä, vaikka sitten lapasissa.

Mutta siis, yksi kirja kuunneltu loppuun. Tällä kertaa ratkaistiin maalaiskylän markkinoilla tapahtunut murha, ja ilmassa on pientä romantiikkaakin... Rentouttavaa kuunneltavaa. Muuten olen todennut, että uutiset ovat nyt hetken pannassa. Niistä tulee kertakaikkiaan liian paha olo tällä hetkellä, eikä pelkästään koronalukujen kasvusta. 

Onneksi ei autoa ole viikolla tarvittu 

Torstai 25.2.2021

Ahh... pitkä viikonloppu. Hiihtolomani kestää tänä vuonna peräti kaksi päivää, mutta nelipäiväinen viikonloppukin tuntuu tosi ihanalta. Harmi vaan, kun pääkallokelit ovat jo sillä tasolla, että ulos ei oikein ole asiaa ilman nastoja. Arvatkaa, olenko monen vuoden pohdinnan jälkeenkään saanut niitä nastoja hankittua ? 

Mitähän sitä kaikella tällä vapaa-ajalla oikein tekisi ? Siivota pitäisi (tietysti), ja käydä kaupassa, ja laittaa ruokaa, ja... ei kun hetkinen! Eikös tässä ollut tarkoitus olla jotain lomaan viittaavaa ? 

Neuloosia kai tulen hoivaamaan. Sitä en sitten tiedä vielä, tarkoittaako tuo sitä, että kesäkassi ja lapaset etenevät, vai saanko itseni joogaamaan selän jumeja käsitelläkseni. Suuntaan tai toiseen, ehkä jopa molempia. 

Lukeminen on edennyt tasaisen hitaasti, mutta edennyt kuitenkin. Vähän ruokapitoiselta on lukulista tosin näyttänyt. Äänikirjana Nigella Lawsonin How to Eat etenee kohti loppua. Millähän minä sitten itseni nukutan ? Ehkä aloitan alusta uudelleen. Yotam Ottolenghin Flavour on mielenkiintoinen, mutta en ole ihan varma, miten kaikki reseptit uppoaisivat meidän kriittiseen raatiimme. Pitää kuitenkin kokeilla edes jotain. 

Romaanien puolella olen Insta-suosituksien perusteella lukenut Olga Togarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli -romaania. En ole ihan varma olenko romaanin fantastisuudesta aivan samaa mieltä. Toistaiseksi lukukokemus on outo ja kirja toki hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin se pysyy minusta etäisyyden päässä, tai minä siitä. En tiedä. Katsotaan, miten käy jatkossa. 

Jokin meissä valvoo -esseekokoelma on pöydällä valmiina luettavaksi. Jokusen olen jo lukenutkin. Hieman hämmentyneenä, myönnän. Jotenkin joudun nyt päivittämään käsitystäni essee-muotoisesta kirjoittamisesta. Itse teksteistä pidän joistakin kovasti, jotkut jäävät minulle liian hajanaisiksi ja siten en pääse niihin oikein sisälle. Toki lukijan olotila vaikuttaa tällaisissa teksteissä paljon. Liian väsyneenä ja lievässä (tai vähemmän lievässä) koronakututuksessa on vaikea keskittyä. 

Perjantai 26.2.2021

Olen nauttinut näistä kahdesta lomapäivästä suunnattomasti ja ihan parasta on vielä edessä oleva viikonloppu. Vaikka päiviin mahtuu niin pyykkäystä, ruokaostoksia kuin kokkaustakin, olen kuitenkin ehtinyt myös istahtamaan ja antamaan ajan kulua, lukemaankin. Tänään iltapäivällä tunsin miltei fyysisesti, miten aivossa jokin laukesi, ajatukset aukenivat ja jaksoin keskittyä lukemaani. Ehkä siksi Jokin meissä valvoo - esseekokoelma viimeisinä lukemani esseet jotenkin kolahtivat enemmän ? 

Aamulla heräsin jo kuudelta, eikä nukuttanut enää yhtään. Niinpä luin loppuun Olga Togarczukin romaanin Aja aurasi vainajain luitten yli. Kirja on nimensä mukaisesti vähän synkkä ja kuolemaan kallellaan, oudosti vanhahtava ja pikkuisen vinksallaan. Tunnistan kirjailijan taituruuden, mutta tällä kertaa Puolan ja Tsekin rajamailla, karuilla rinteillä asuvan kertojan ja hänen enemmän tai vähemmän omituisten naapureidensa tarina ei jostain syystä koskettanut. Toki, teema metsästyksestä ja julmuudesta on aina ajankohtainen ja jaan toki monia ajatuksia, mutta jotenkin jäin ulkopuolelle. 

Nyt on hyvä lukudraivi päällä. Mitähän sitä seuraavaksi ? Jopa Voice of Finlandin viimeinen ääni ratkaisee -jakso jäi nyt toiseksi blogimerkinnän ja kirjapohdintojen jälkeen... 

Sunnuntai 28.2.2021

Helmikuun viimeinen päivä. 

Tämä on ollut ihan hyvä kuukausi. Pitkä viikonloppu pelastaa paljon. Seuraava on sitten vasta pääsiäisenä, mutta se on huhtikuun puolella. Maaliskuusta siis on tulossa pitkä ja työntäyteinen. 

Mitenkähän sitä osaisi / onnistuisi pitämään tämän fiiliksen ? Mieli  on vastaanottavaisempi kuin pitkään aikaan ja lukeminenkin sujuu. Jopa haluan lukea ja kaipaan sitä tehdessäni jotain muuta. 

Olotila näkyy myös kuukauden luetuissa. Helmikuun lista ei ole pitkän pitkä, olen lukenut 7 kirjaa, mutta pitkästä aikaa olen lukenut monenlaisia kirjoja ja äänikirjojakin on listalla alle puolet. Hyvä minä! Hyvä keväinen aurinko ja eläköön pitkät viikonloput! 

Viikon aikana loppuun luetut: 

Nancy Warren: Fair Isle and Fortunes 

Äänikirjan lukijana Sarah Zimmerman

Nextory

Ennustajan avustajan rooli osoittautuukin odotettua hankalammaksi, kun yksi ennustuksista osuu oikeaan heti samana päivänä ja sen vastaanottaja kuolee nuoli rinnassaan. Noituus pelottaa nykypäivänäkin ja Lucy päättää selvittää oikean murhaajan, jotta vanhan ajan noitavainot eivät nosta päätään. Kaunis maalaiskylä kätkee julkisivunsa alle monenlaisia vähemmän viehättäviä salaisuuksia ja kyläläisten joukossa on murhaaja, jolle viimeisin kuolema ei välttämättä ole ensimmäinen. 

Todellisuuden tutkimuskeskus: Jokin meissä valvoo 

Esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta

Oma ostos 

Esittävän taiteen edustajien kirjoitusprojektin lopputuloksena syntynyt esseekokoelma vaatii minua muuttamaan käsitystäni esseistä. Monet näistä teksteistä ovat rakenteeltaan jopa "kokeellisia" ja minun ajatuksissani ajautuvat melkein novellin suuntaan. Pitääpä vähän pohtia. 

Osa herätti ajatuksia, osa vähän vieraannutti. Todennäköisesti riippuen sekä lukijan olotilasta että kunkin esseen aiheesta. 

Olga Togarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tunnistan taituruuden, mutta jotenkin tämä ei nyt päästänyt lähelle laisinkaan. 

Roope Lipasti, Anton Lipasti: Leprankukka 

Kirjastosta. 

Oskarin seikkailut jatkuvat. Tällä kertaa kesäloman pilaa punainen kukka, joka vie vanhemmat aikaan, jolloin lapset tottelivat ja kaikkien piti olla ahkeria. Aikasiirron takaa löytyy tietysti rehtori Limatainen. Teinihuumoria lempeästi, tykkäsin. Ainakin kirjoittajilla on vilkas mielikuvitus. Tyylillisesti ehkä  hieman Neropatin päiväkirjaa, mutta mukavammalla tavalla. 

Jokin meissä valvoo

 "Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta." Tottahan tämä nyt piti lukea. Nautiskelin siis kirjaa jonkin aikaa, esseen tai parin kertalukutahdilla. Viimeisen sivun jälkeen olo oli vähän hämmentynyt.

Ihan ensin pitänee päivittää oma käsitys esseen määritelmästä. (Käsitykseni toki perustuu vain hähmäisiin olettamuksiin. Mitään varsinaista asiaan perehtymistä en ole harrastanut mutu-menetelmää tieteellisemmin.) 

Tieteen termipankki toteaa esseestä mm. seuraavasti: 

"yleistajuinen lyhyehkö kirjoitelma tai tutkielma rajatusta aiheesta"

Minun hämmennykseni selventämiseksi tosin tärkeämpi lause löytyy vähän alempaa : 

"Essee on usein vapaasti assosioivaa tekstiä, jossa ei yleensä 
pyritä tieteellisen esityksen kaltaisiin lopullisiin synteeseihin. "

Ok. Ilmiselvästi olen kuvitellut esseen lähemmäs tieteellistä artikkelia, toki vapaamuotoisemmaksi, mutta kuitenkin proosan keinoin aihettaan analysoivaksi. 

Nyt kun tästä on päästy yli, niin palataan taas kirjaan 

Jokin meissä valvoo - Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta

Heidi Backström, Titta Halinen, Lea Kalenius, Tuomas Laitinen, Johanna Matruka, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala, Jonna Wikström

Oma ostos. Osittain mielenkiinnosta, osittain siksi, että Heidi on tuttavani ja olen nähnyt  Janne Saarakkalan mielenkiintoisen teatteriesityksen, jonka muistan edelleen. 

Jo ajatus vuoden ajan kerran kuussa kirjoittamaan (fyysisesti ja sitten sattuneesta syystä virtuaaliesti) kokoontuvasta ryhmästä esittävän taiteen ammattilaisia saa minut innostumaan. Tässä on pakko olla jotain mielenkiintoista. 

Ensinnäkin siksi, että yhdessä (ja samalla erikseen, sillä kirjoitukset ovat kunkin omia) kirjoittamisen ja keskustelun on pakko tuoda tekstiin jotain olennaista. Dialogi vie sisältöä eteenpäin. Se jalostuu.

Toiseksi, esittävän taiteen ammattilaiset määritteenä tuo minun mieleeni jotain dynaamista, visuaalista ja ennen kaikkea rytmitettyä. Enkä pettynyt. Esseet kolahtivat eri asteisesti. Tietysti. Jokaisella meillä on oma kokemuspohjamme, johon peilaamme lukemaamme. Yksi asia on kuitenkin kokoelman esseille yhteinen. Jokaisessa niistä on rytmityksensä, monessa mielenkiintoisesti narratiivia rikkova, mutta aina omanlaisensa. 

Janne Saarakkalan kokoelman nimiromaani Jokin meissä valvoo peilasi osittain omia ajatuksiani unettomuudesta ja pysähtymättä etenevästä tekijästä. Nuorempana nukuin yöni hyvin (poikien vauvavuosia ei lasketa). Nyt olen muutaman vuoden ajan kärsinyt yöllisistä heräämisistä. Herään miettimään työasioita, katselemaan kuuta tai muuten vaan kröhimään kroonista yskääni. En tiedä, onko syynä ikä, työstressi vaiko vain jonkinlainen vaihe. Toistaiseksi saan itseni melko helposti takaisin uneen äänikirjalla (Nigella!), mutta oletan unettomuuden olevan perinnöllistä ja äitiäni katsomalla uneni tulevaisuus hieman arveluttaa. Äitini ei myöskään pysähdy koskaan. Aina on jotain tekemistä, lepääminen toisarvoista. Tunnistan tuonkin. Nytkin suunnittelin päiväunia, mutten "ehtinyt". Olisi jäänyt liian monta juttua väliin... 

Toki Saarakkalan esseessä on paljon muutakin, mutta nuo asiat tunnistin. Se ei vähennä esseen kokonaisuuden arvoa. Tuntui siltä, että kirjoittaja päästi lähelle, kosketusetäisyydelle - tai sitten viereen tulivat juttua eteenpäin vievät rakenteelliset välihuutelijat. Oiva esimerkki rytmillisyydestä kietomassa lukija tekstin sisälle, syvemmälle ajatuksiin. 

Kosketuksestakin kokoelmassa on essee. Heidi Backströmin Ei tiedä enää, miten koskettaa - epidemiasta, suostumuksellisuudesta ja kättelemisestä. Liekö syynä pandemia-ajan kuplaeristäytyminen, mutta en nyt löytänyt sinänsä mielenkiintoisesta esseestä kosketuspintaa (pun intended) itselleni. Toisaalta, en koskaan ole ollut erityisen perso kosketukselle. Halauksestakin lähden helposti "tekemään jotain". Toki rakastan lapsen tuntua sylissäni ja miehen (oman tietysti!) läheisyys on tärkeää. Ehkä olenkin nyt vain oppinut olemaan ilman. Isäntä toisessa maassa ja isot pojat vähemmän kosketusetäisyydellä. Kaikkeen tottuu. 

Toisaalta ihmiset myös ovat erilaisia. Omista pojistani yhdeltä piti jo pienenä pyytää lupa koskettamiseen. "Saako ottaa syliin?" Kosketusherkkä lapsi ei pitänyt yllätyksistä ihollaan (karheista vaatemateriaaleista puhumattakaan). Toinen taas vaati jatkuvan kosketuksen, oli varsinainen Äidin kylkiäinen. Äidin osa on sopeutua. Antautua kosketukselle, kun on sellainen hetki tai hyväillä sanoin, kun sitä tarvitaan. 

Löytyihän sitä sitenkin, kosketuspintaa. Eikä tarvinnut edes kaivaa syvältä. Sitä paitsi, esseessä on paljon mielenkiintoista pohdintaa. 

Pilvi Porkolan essee "Ihminen, mikä se on?" vei ajatukseni Sapiens-kirjaan ja näytelmään (tietysti). Tuomas Laitisen Esityksen vanki puolestaan tarjosi näkökulmia tai näkemyksiä, ei ehkä niinkään näytelmiin, vaan esityksiin. Tuntematta sen enempää teatteritaidetta (tai -teoriaa), oli mielenkiintoista seurata esityksen kokemuksen muutosta katsomosta, osaksi esitystä tai jonnekin ilman esitystä. Miten esitys muodostuu ilman tilaa, virtuaalisesti, digitaalisesti - luontaisesti tai pandemiapakon edessä? 

Tämä on minun yhden lukukertani tulkintaa, maallikon ajatuksia ammattilaisen tekstistä. Meniköhän ihan metsään ? Olisiko sillä merkitystä?

Jokin meissä valvoo siis käynnisti työn parissa luutuneen aivotoiminnan ihan uuteen vauhtiin. Ehkä vapaamuotoisempi kirjoitustapa herättää ajatuksia vielä enemmän kuin alkuperäinen käsitykseni esseistä rakenteellisina analyyseinä. Ainakin nautin lukemisesta. Olen kirjannut vain päällimmäisiksi mieleen jääneitä pohdintojani, mutta jokainen teksti tyrkkäsi ajatuksia liikkeelle. Reitit ja päätelmät sitten ovat tietysti lukijan omia.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä

 

Tämän kirjan lukemisessa kesti kauan. Ei sen takia, että kirjassa olisi ollut mitään vikaa. Melkein päinvastoin. Ei ollut oikein aikaa lukemiseen ja halusin keskittyä ja makustella Tarinaa isolla T:llä. 

David Mitchellistä on tosiaan tulossa yksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjoissaan on aina jotain odottamatonta tai yllätyksellistää. Erilaista. Toki voi ajatella, että koin tämän viimeksi lukemani eri tavalla, koska olen lukenut aiemmin hänen omalla tavallaan kokeellisemmat teoksensa Pilvikartasto ja Luukellot. Niiden pohjalta tiesi, ettei mitään kannata pitää itsestäänselvyytenä. 

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Oma ostos Sammakon kirjakaupasta 

Jacob de Zoetin tuhat syksyä osoittautui todella vetäväksi, mielenkiintoiseksi ja hyvin kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. Eristäytynyt Japani 1800-luvun alussa ja hollantilaisten pieni kauppa-asema sen reunalla loivat kehyksen tarinalle, jonka keskiössä nuori kirjanpitäjä, japanilaiskätilö ja samurai-kääntäjä joutuvat kohtalon pyörteisiin. Tässä kirjassa ei vielä ole Mitchellin taiturimaista rakennekäsittelyä, eikä myöskään samanlaista ylimaallista kosketusta toisiin maailmoihin kuin esim. Luukelloissa tai Pilvikartastossa, vaan yksinkertaisesti vain hyvä tarina. Toki sillä twistillä, että kun tietää Mitchellin yleensä välttävän ylenpalttista henkilöhahmoihinsa kiintymistä, voi tarinassa tapahtua mitä vain, kenelle vain. Lukukokemus muuttui oudosti yht'äkkiä jotenkin jännittävämmäksi ja miltei hermostuttavaksi. Samalla kirjaan uppoutui innokkaana tietämään, mitä oikein tapahtuu. 

Tapahtuihan siinä. On syrjäisillä kukkuloilla asuvia munkkeja, hollantilaisia huijareita, japanilaista politiikkaa ja  ihmisen julmuuksiin ajava halu elää ikuisesti. Mitchellille tyypillisesti näkökulma ja keskiössä oleva päähenkilö muuttuu. Aika kuluu sattumanvaraisesti lukujen ja tapatumien välillä, mutta punainen lanka säilyy. Tosin lukija joutuu pariin otteeseen miettimään, mistä tarinassa oikein onkaan lopulta kyse. Minä päätin uskoa rakkauden ja intohimon voimaan, joka kannattelee vaikka sen kohdetta ei koskaan näkisikään tai kohteena olisi vain usko tai periaate.  

Pidin siis kovasti. Minuun vetoavat tarina, joissa rakenne ja kaari säilyvät. Liian kokeellinen saa minut hermostumaan. Samalla nautin yllätyksistä ja juonen ennalta-arvaamattomista kiemuroista. Kun lukijaa ei päästetä helpolla, vaan välillä tökkäistään hereille, tulee lukemiseen ihan oma jännitteensä. Lisäksi kirja on täynnä tunteita, se suorastaa väreilee syvältä nousevia intohimoja. Japanilaiseen tapaan päällepäin ei kaikki ole selvää, mutta myllerrys siirtää go-laudan pelinappulat ja historia muuttuu. 

Silti, kaikista kiemuroista huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta, kirja on myös hyvin kirjoitettu historiallinen romaani mielenkiintoisesta aikakaudesta ja ainakin minulle melko tuntemattomasta kolkasta maailmaa. Varsin suositeltavaa luettavaa talven pitkiin iltoihin. 

(Luku)päiväkirja: Huhheijaa, kirja luettu - ja pari muutakin

 Tiistai 9.2.2021

Eihän se vasta ole kuin kuukauden 9. päivä ja ensimmäinen kirja luettu loppuun. (Tulkitaan sarkasmiksi). 

Kyllä tämä tästä, ethkä minä sitten kuukauden loppuun mennessä saan toisenkin. Enkä muuten kyllä tätäkään lukenut, vaan kuuntelin. 

Ehkä siinä voi samalla laskea käsitelleensä 8 kirjaa. Sillä Maria Laakson Taltuta klassikko käsittelee juuri niin monta suomalaista klassikkoa (ja listaa vielä 50 mokomaa lisää). 

Sunnuntai 14.2.2021

Hyvää ystävänpäivää! Hyvää laskiaissunnuntaita! 

Tänään on ollut hyvä päivä. (Eilisen päänsärkypäivän haluan unohtaa). Tällaisia sunnuntaiden kuuluu olla. Rentoa kokkailua, ulkoilua auringonpaisteessa, hyvää mieltä ja hyviä kirjoja. 

Kävimme Toton kanssa pitkällä kävelyllä rannalla ja meren jäällä. Kummasti aurinko jo lämmittää kasvoja, vaikka pysytäänkin mukavasti pakkasen puolella. Ainoastaan suksien puute harmitti, jäällä kun olisi ollut latujakin. 

No, vielä ehtii. Säätiedotuksen mukaan talvea on vielä jäljellä ja päivätkin pitenevät. 

Ystävänpäivän iloksi Toto halusi viedä minut katsomaan eilen kavereidensa kanssa löytämäänsä asetelmaa kalliolta. Sydänjääpalat olivat hauska yllätys keskellä lumihankea. 

Yllätyksen sain myös perjantaina, kun isännän lähettämät kukat ja pieni suklaarasia ilmaantuivat ovelle.

Lukemisen suhteen tämä viikko on osoittautunut yllättävän hedelmälliseksi. Olen lukenut alkuviikon jälkeen peräti kaksi kirjaa loppuun. 

David Mitchellin Jacob de Zoetin tuhat syksyä osoittautui todella vetäväksi, mielenkiintoiseksi ja hyvin kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. Eristäytynyt Japani 1800-luvun alussa ja hollantilaisten pieni kauppa-asema sen reunalla loivat kehyksen tarinalle, jonka keskiössä nuori kirjanpitäjä, japanilaiskätilö ja samurai-kääntäjä joutuvat kohtalon pyörteisiin. Tässä kirjassa ei vielä ole Mitchellin taiturimaista rakennekäsittelyä, eikä myöskään samanlaista ylimaallista kosketusta toisiin maailmoihin kuin esim. Luukelloissa tai Pilvikartastossa, vaan yksinkertaisesti vain hyvä tarina. Toki sillä twistillä, että kun tietää Mitchellin yleensä välttävän ylenpalttista henkilöhahmoihinsa ihastumista, voi tarinassa tapahtua mitä vain, kenelle vain. Lukukokemus muuttui oudosti yht'äkkiä jotenkin jännittävämmäksi ja koukuttavammaksi. 

Kotitöiden viihdykkeenä ja iltarentoutukseen kuuntelin myös loppuun lisää vampyyrien neulekerhoa. Tällä kertaa on nuori opiskelijatyttö kadonnut ja samaan aikaan valmistellaan Shakespearen Kesäyön unelmaa opiskelijateatterissa. Kun sekaan heitetään vääriin käsiin joutunut lemmenjuoma ja yksi murha, on lopputuloksena viihdyttävä karuselli Shakespearen tapaan. Viihdyttävää. Jopa niin, että en nukahtanutkaan kesken äänikirjan vaan kuuntelin sitä loppuun saakka, vaikka kello oli jo yli puolenyön. Onneksi on viikonloppu. (Tosin saattaa olla, että myös illalla juomallani kokiksella oli jotain tekemistä unen kaikkoamisen kanssa) Purls and Potions jatkaa sarjan kirjojen nimiä tutulla tyylillä.

Lukemiseksi kai lasketaan myös keittokirjojen selailu. Ostin Yotam Ottolenghin Flavour-kirjan ja se onkin mielenkiintoinen. Tosin tänä viikonloppuna olen palannut takaisin joululahjaksi saamani Le Keittokirjan pariin.  Ranskalainen kesä laskiaissunnuntaina kuulosti juuri sopivalta ja linssikeitto lämmitti mukavasti. Illaksi on piirakkaa - ja muuten blogissa muutama sana kyseisestä kirjasta. 

Kaikkiaan minulla on pöydällä kolme keittokirjaa. Saa nähdä saavatko ne minut ulos tästä kokkausjumista. Juniorikokin avulla tosin saatan saada vielä yhden aktiivisen kokin lisää tähän huusholliin. Katsotaan, miten käy. Tänään syödään ranskalaisia herkkuja. 

Tuli ikävä Ranskaan eikä pelkästään (!) siksi, että isäntä on siellä. 

Loppuun luettuja: 

Maria Laakso: Taltuta klassikko 

Nextorysta äänikirja 

lukijana Pirjo Heikkilä 

On aina mielenkiintoista lukea tai kuunnella, kun joku kommentoi kirjoja. Varsinkin, kun on itse lukenut suurimman osan listatuista kahdeksasta ja huolimatta kohderyhmään kuulumattomuudesta. Ainakin noin tyylin perusteella totean, että tämä lienee tarkoitettu tuonne yläasteen alkupuolelle, vaikka en ole ihan varma uppoaako hauskaksi tarkoitettu teksti tuohon niin kovin kriittiseen ryhmään. Ehkä uppoaakin - tai sitten kokevat aliarvioinniksi. En tiedä. 

Minä ihan sujuvasti kuuntelin ja hymähtelin. Tyylipuhdas popularisointi klassikoista, ja jos tuolla saa houkuteltua edes yhden tarttumaan edes yhteen listan kirjoista, on tehtävä suoritettu. 

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä 

Upea, kiemurainen, rikas historiallinen romaani ihmisten raadollisuudesta, tuntemattoman pelosta ja siitä, miten rakkaus voi syntyä oudoimmissakin olosuhteissa ja vastoin kaikkia toiveita ja todennäköisyyksiä. Tavallaan kirja myös kuvaa sitä, miten kerran karkuun päässyttä sanaa ei aina saa kiinni, vaikka niin kuvitteleekin. 

Nancy Warren: Purls and Potions 

Tämä osa on melkein vampyyrien neuleseuran paras tähän mennessä. Ei niinkään siksi, että dekkarijuoni olisi jotenkin kovin erikoinen tai edes erityisen hyvä, vaan siksi, että on aina mielenkiintoista ja viihdyttävää lukea todellisista lemmenkiemuroista vertautumassa Shakespearen Kesäyön unelmaan..  

Le keittokirja

 

Oi, että miten ihana kirja. 

Le keittokirja on Teresa Välimäen viimeisin keittokirja, jonka toivoin (ja sain) joulupukilta. Yleisen kokkausjumin kourissa olen vain nautiskellut kirjan tunnelmasta, resepteistä ja kuvista, mutta näin laskiaissunnuntaina alkoi tehdä mieli jotain kesästä muistuttavaa. 

Kesä kirjassa tuleekin vastaan joka sivulla. Hanna Hurtan kuvat suorastaan hehkuvat aurinkoa ja Etelä-Ranskan lämpöä. Samoin reseptit tuovat tuulahduksen kirjoittajan Lounais-Ranskassa viettämistä kesistä. Minutkin piirakat, aperon herkut ja monet muut reseptit veivät heti kiireettömään tunnelmaan kaskaiden sirityksen ja ihoa hellivän pehmeän lämmön keskelle. Tuli kauhea ikävä Ranskaan. 

Onneksi resepteistä löytyy vaihtoehtoja myös keskelle suomalaista talvea. Tulinen linssikeitto ei meillä ollut ihan niin tulinen kuin reseptin nimi antaa ymmärtää. Oli pakko pistää vain puolet chilistä, jotta varmasti kaikki pöydässä olijat saavat syötyä. Kaikki myös söivät, hyvällä halulla ja nautiskellen. Enkä ollut edes sauvasekoittimella surrannut linssejä sileiksi. Se oli varmasti se sitruunainen crème fraîche, joka aateloi keiton ruokapöydässä kaikkien suuhun sopivaksi. Lisäksi tietysti pistettiin vielä kuivumaan päässeestä hapanjuurileivästä tehdyt krutongit, joita ei alkuperäisestä reseptistä löydy, mutta jotka maistuivat sopassa mukavasti.

Illaksi tein kirjan ohjeella myös purjo-pekoni-herkkusieni piirakan. Quiche-tyylistä piirakkaa ranskalaisemmaksi ei kai resepti voi mennä. Jo tuoksu houkutteli jälkikasvun keittiöön kuikuilemaan, mitä illalla on luvassa.

Kuva: Readme (Hanna Hurtta)

Kirjasta löytyy reseptejä aamun, lounaan ja illallisen herkuiksi. Lisäksi on katettu ranskalaisista ranskalaisin apero eli se hetki, kun rentoudutaan ennen illallista, juodaan lasillinen, seurustellaan ja napostellaan pieniä suolaisia herkkuja. BBQ-ilta on eroteltu ihan omaksi luvukseen ja tietysti sekä jälkiruoat että juustot huomioidaan. Varsinkin kesäkokille tästä kirjasta löytyy ohjeita Ranska-tunnelmointiin ilman tarvetta reissata paikan päälle. 

Reseptit ovat helposti lähestyttäviä ja selkeitä. Ainakin minun silmääni tarkempaan syyniin osuneet vaikuttivat varsin toteutuskelpoisilta ihan suomalaisillakin aineksilla. 

Olisin mielelläni lukenut vähän enemmänkin reseptien taustoista ja erityisesti ihanasta paikasta, joka ne on inspiroinut. Kuten aina kai muistan mainita, minä haluan oikeasti lukea keittokirjatkin. Tosin tämän kirjan parissa aika kuluu myös kuvista nauttiessa. En tiedä, johtuuko omasta, vähän erityisestä suhteestani Ranskaan ja siellä viettämästäni ajasta, mutta kuvista välittyi idyllinen etelän kesä, herkulliset raaka-aineet ja elämännautinto ruokapöydässä.

Meidän poppoomme ei kai Ranskaan pääse kovin nopeasti, ainakaan ennen kesää, mutta onneksi voimme tunnelmoida edes kirjojen ja ruoan parissa kunnes pääsemme Isännän luo Biarritziin. Siellä olemme tavallaan samalla puolella Ranskaa kuin Happy Hamlet -majatalo, josta inspiraatio kirjaan ja sen resepteihin on lähtöisin, vaikka muutaman tunnin ajomatka kai meidät sieltä erottaakin. Ehkä pitäisi kuitenkin lähteä piipahtamaan viikonlopuksi tai peräti viikoksi, paikka näyttää mahtavalta, juuri sellaiselta kuin idyllisen lomaparatiisin Ranskassa kuuluukin näyttää.  

(Luku)päiväkirja: Pitäisiköhän poistaa kokonaan tuo luku-sana?

 Sunnuntai 7.2.2021

Pitäisiköhän poistaa kokonaan tuo sana "luku" päiväkirjan edestä ? Toisaalta ei tässä kyllä ole merkkiä mistään päivittäisestä kirjoittamisestakaan. Hyvä kun jotain ilmestyy ruutuun viikottain.

No, tämä on taas varmaan yksi "niitä kausia". Elämässä vaihteluita riittää, paitsi tällä hetkellä tunnutaan junnaavan samoilla nurkilla, samoissa hommissa ja samalla tasolla korona-luvuissa. Ehkä sitten kesällä? 

Ollaankin suunniteltu kesää. Biarritz kutsuu (tai siis isäntä pääasiassa) ainakin kuopusta ja minua. Katsotaan sitten missä kohtaa ja miten kauan. Sitäkin on pohdittu, miten 10v pysyy tyytyväisenä, jos teemme kuitenkin molemmat myös töitä. Vapaus ei ole samaa luokkaa kuin kotikulmilla. Siellä ei kaupungissa niin vaan lähdetä ovesta ulos huitelemaan kavereiden kanssa. Ensiksi pitäisi löytää niitä kavereitakin. 

Pohdinnassa on jonkinlainen kesäaktiviteetti. Ideoita ? 

Ranskassa ovat lapset kesäkuussa vielä koulussa, joten valikoima voi olla kapea. Ehkä hänet voisi laittaa pariksi viikoksi kokeilemaan ranskalaista koulujärjestelmää ? 

Tähän voitte kuvitella kasvoille levinneen kauhunsekaisen irvistyksen, kun ehdotus mainittiin kohteelle. Koulua? Kesälomalla?! 

Pitänee vielä miettiä. 

Ylläolevasta lieneekin jo käynyt selväksi, että lukeminen ei oikein ole sujunut. Kirjahyppelykin on taas palannut. Aloitin vielä yhden uuden äänikirjan. Taltuta klassikko on oikein mielenkiintoinen, mutta etenee hitaasti. Syy on taas kerran enemmän kuuntelijassa kuin kirjassa. Jotenkin en vaan saa laitettua äänikirjaa päälle ennen kuin illalla sänkyyn kaatuessani ja senhän tietää, miten siinä käy. Työpäivät ja -palaverit ovat viime aikoina taas pidentyneet eikä niiden jälkeen tee mieli enää yhtään kuulokkeita korville. Kuuntelusta ei taas tule ilman niitä oikein mitään, kun koko ajan touhuan jotain ja liikun paikasta toiseen. 

Että sillä lailla. Laskiaispullia olen yrittänyt saada itseni leipomaan jo pari viikkoa. Nyt olisi kaikki aineet kasassa, kun sain hiivankin ostettua valmiiksi jääkaappiin. Ei puutu kuin tekeminen, mutta se tuntuu olevan se kaikkein vaikein osio. 

Ei vaan millään raaskisi ostaa kaupasta. Runebergin torttuihin tuli jo muutamaan investoitua.