Voi Amelia... riemastuttavan rasittava

Amelia Peabody on karikatyyri viktoriaanisen ajan "bossy lady"-hahmosta. Hän on englantilainen, pukeutuu käytännöllisesti, ei pyörry koskaan, haluaa arkeologisille kaivauksille ja pelastaa harhautuneita sieluja (ihmisiä) riippumatta näiden toiveesta tulla pelastetuksi. Lisäksi hän on mielestään aina oikeassa ja ryntää eteenpäin sateenvarjo ojossa keskellä Egyptin kuumuutta vaaroista ja vaikeuksista välittämättä. 

Itse asia Amelia on hahmo, jonka hyvin voisi vähän pyöristettynä ottaa vaikka esikuvakseen. Samanlaisesta itsevarmuudesta ja "puskutraktoriasenteesta" voisi olla apua vaikka nykyajan bisnesmaailmassa. Amelia on nimittäin myös hyvin rakastettava ja pidetty ja äärimmäisen hyväsydäminen. 

"Rasittava naisihminen" voisi kuulua aikalaisten (miesten) suusta, mutta lukijalle on tarjolla varsin piristäviä hetkiä - tosin mielellään kohtuuannoksissa.

Minulla meni neljän ensimmäisen osan Omnibus-painoksen lukemiseen vajaat 2 vuotta. 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley

Kirjat itsessään ovat käänteissään villejä ja juoneltaan välillä (usein) uskottavuuden tuolla puolen, muttta niissä on hauskasti jotain samaa kuin ilmestymisaikansa (1975-1985) humoristisissa seikkailu- / dekkarielokuvissa. Vaikka ollaan aikakautena aikaisemmin ja miljöökin on pyramidien kyljessä, on näissä jotain pikkuisen väreissä liiottelevaa ja letkeää. 

Amelia on piristävän omanlaisensa ja kirjoista löytyy muutama muukin naishahmo, jotka eivät ihan sovi kuvatun aikakauden käsitykseen naisten roolista ja tavasta toimia, vaikka ehkä sopivasti pyörtyilevätkin. Itse asiassa päähenkilöt ovat kaikki melko värikkäästi kuvattuja ja jonkinlaisia karikatyyrisiä hahmoja. Radcliffe Emerson on jonkinlainen sekoitus Indiana Jonesia ja merirosvoa ja pieni Ramses-poika pikkuvanhoine tapoineen ja kyvyllään joutua taukoamatta vaikeksiin on oikeastaan aika hellyttävä. Tosin kiitän kohtaloa siitä, että meidän pikkuvanhamme eivät ole koskaan olleet ihan tuolla tasolla. Puistattaa ajatuskin.

Murhat, antiikkivarkaudet ja kaikenlaiset epäilyttävät roistot villeine motiiveineen ja vielä villeimpine valeasuineen ovat kuin suoraan sarjakuvista. Kaikenlaisia kiemuroita riittää ja juoni on useimmiten sen verran odottamaton, että ihan helposti ei ratkaisua keksi. 

Minä sekä hermostuin Ameliaan ja vähän mutkat suoriksi vetäviin käänteisiin, mutta sitten pidin välillä taukoa ja taas nautin ja naureskelin. Joissan kohdin mentiin kyllä melko rankasti kaiken mahdollisen uskottavuuden tuolle puolen, mutta kun todellisuus on tällä hetkellä samanlaista kuin ennen luettiin dystopiakuvauksista, niin mieluusti pistän vaakaan jotain toiselle puolen nojatuolissa lukiessa. 

Kuriositeettina muuten mainittakoon, että kuvaukset arkeologisilta kaivauksilta ja Egyptistä yleensä vaikuttavat niin eläviltä todennäköisesti sen vuoksi, että kirjat on kirjoittanut oikea egyptologi... ilmeisesti ihan vain harrastuksekseen!