Puurosotaa ja teeleipiä

Meillä ei lapsille kelpaa puuro. Ei sitten niin millään. Paitsi, jos se on mummin keittämää kaurapuuroa. Äidin keittämänä ei uppoa mikään puuro, ei edes vispipuuro. Tämähän ei tietysti estä äitiä yrittämästä säännöllisin väliajoin.

Viimeksi yrityksen alla oli ohrapuuro. Ostin Turusta messuilta Riihipuodin Äidin unelma luomuohraryynejä, jotka kuulemma hautuvat kiehuvaan maitoon sekoitettuna ihanaksi puuroksi levyltä pois nostettuina. Ihan noin helposti puuro ei kuitenkaan syntynyt, vaan jouduin vähän lisäämään ohjemäärään ryynejä ja hauduttamaa miedolla lämmöllä. Lopputuloksena oli sitten kuitenkin pehmeä ja äidistä hyvinkin maistuva puuro. Vaan kelpasiko lapsille ? Ei tietenkään.

Puurokokeilun aikaan oli Hävikkiviikko vielä päällä, joten puolikas kattilallinen puuroa piti upottaa johonkin. Tein siis samoin kuin edellistenkin puurokokeilujen kohdalla. Leivoin leipää.

Tällä kertaa kokeiluun pääsi muunnelma ryynipussin kyljestä bongatusta teeleipäreseptistä. Kuten kaikki teeleivät, se oli parhaimmillaan tuoreen lämpimänä. Silloin sain pari palaa menemään lapsillakin. Loput jäivät ja taas piti miettiä käyttöä... Loputon kierre tämä hävikin välttäminen krantussa seurassa.

Puuroteeleipä 

4 dl vanhaa ohrapuuroa
2 dl ohraryynejä
4 dl vehnäjauhoja
2 dl kuumaa vettä
4 tl leivinjauhetta
4 tl sokeria
ripaus suolaa (puuro on jo suolattu)
1 dl öljyä

Sekoita kuivat aineet puuron kanssa ja lisää vesi ja öljy. Levitä taikina tasaiseksi leivinpaperin päälle isoon uunivuokaan. Taputtele jauhotetuin käsin ja pistele haarukalla.

Paista 225 asteessa noin 15minuuttia. Pistä palan.päälle reilusti voita sulamaan ja syö heti.

Tähtikirkas, lumivalkea - Joel Haahtelan uusin ei lumonnut sittenkään niin kuin odotin

Joel Haahtela : Tähtikirkas, Lumivalkea 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Rakastuin Elenaan, jonka äänikirja-aalloilla koin jotain kaunista ja liikuttavaa. Odotin samaa myös Haahtelan uusimmalta. Tarina itsessään sisältää kaikki ihastuksen ainekset, aikajanan 1800-luvun lopusta nykypäivään, matkan Euroopan sydämestä Aasiaan, yhden irrallisen elämän tarinan. Viimeksimainitusta tosin taitaa löytyä myös tämän tarinan haaste minun osaltani.

Päähenkilö on eräänlaista päiväkirjaa kirjoittava mies tai sarja kirjeitähän lopputuloksena taitaa enemmänkin olla. Alussa vastaanottaja on kadotettu rakas, myöhemmin epämääräisempi hahmo tai ehkä päiväkirja itsessään. Mies kulkee ajassa ja maissa paikasta toiseen, häpeän takia kotoa karkoitettuna, ylpeydestä(kö?) poissa pysyvänä. Minä en oikein jaksanut sitä surkeutta. Ihan vaan saattumalta miehestä tulee toimittaja ja kaiketi vielä ihan hyvä sellainen. Ihan vain sattumalta hän on keskellä maailman polttavia tapahtumia, mutta mikään ei oikein kosketa. Ei siis koskettanut minuakaan.

Haahtelan kirjojen päähenkilöitä tuntuu leimaavan tietynlainen irrallisuus. Elenassakin mietin puolessavälissä, millaisesta hyypiöstä oikein onkaan kyse. Lopussa tarina kuitenkin kääntyi vähän päälaelleen ja lopputuloksena oli jotain kaunista ja kirkasta. Tästä tarinasta en saanut samanlaista elämystä.

Kuitenkin kirja on kirjoitettu taitavasti. Nautin tunnelmien muutoksesta ajan ja paikan vaihtuessa. Kieli on kaunista ja heijastaa jotenkin jännästi kunkin kuvattavan ajan tyyliä. Miljöö on kussakin osassa kiinnostava ja heijastuu kuvatuista ihmisistä. Arvostan Haahtelan kykyä tuoda lukija keskelle kertojan mieltä. Sitä voi vain antaa tekstin viedä.

Pidin siis kirjasta. Tunnistan kirjoittajan taitavuuden ja tarinan kauneuden kauheudessa (sillä kauheita asioitahan siinä myös tapahtuu). En vain tällä kertaa kokenut tätä ihan omakseni.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Isänpäivän kreemi-hedelmäpiirakka

Meillä on isänpäiväviikonloppu osittain mennyt töiden merkeissä ja varsinaisen juhlistusruoankin joutui isäntä tekemään itse. Tosin hän onkin meillä ainoa, jolta onnistuvat sellaiset ihanat, pilvenpehmät gnocchit.

Piirakan sentään tempaisin pikaiseen iltapäivän herkuksi. Pohjaksi tein ihan tavallisen murotaikinan ja päälle sitten kreemiä ja hedelmiä.

Isänpäivän piirakka


Hiero 250g voita, 3,5dl tomusokeria ja ripaus suolaa vaahdoksi. Sekoita joukkoon 4 keltuaista ja 8 dl vehnäjauhoja. Mikäli taikina näyttää liian kuivalta, lisää lusikalla vähitellen kylmää vettä aina välillä sekoittaen. Laita taikina muovikelmuun jääkaappiin kovettumaan. Taikinasta riittää kahteen piirakkaan.

Tunnin kuluttua kauli taikinasta ohut levy ja peitä piirakkapohja. Laita uuni lämpenemään 180 asteeseen ja pohja jääkaappiin uunin lämpiämisen ajaksi. Paista pohjaa n.15min ja anna jäähtyä.

Vatkaa 1 prk Vispiä (tai kuohukermaa) vaahdoksi ja sekoita siihen lime-lemoncurdia 3 isoa ruokalusikallista. Minulla oli tällä kertaa valmista Cherry Tree-merkkistä lime-lemoncurdia, jonka ostin messuilla. Aivan ihanaa, samoin kuin saman merkin passion-curd, mutta tietysti kreemiä saa kotonakin tehtyä ihan helposti.

Levitä kreemivaahto pohjalle ja laita päälle haluamiasi hedelmäpaloja. Meillä laitettiin tänään nyljettyjä appelsiinilohkoja, ananaspaloja ja pensasmustikoita. Lopuksi vielä ripoteltiin pistaasimurskaa koristeeksi ja tuomaan pieniä rapeita sattumia.

Loput taikinasta paistoin kupeiksi, kun mahtui hyvin pieniin silikonisiin muffinssivuokiin. Niihin laitetaan huomenna jotain.

Kirjallista Tuurileipää juuresta

Ostin Helsingin kirjamessuilta Grantan. Granta on Cambridgessa jo 1889 perustettu lehti, joka koko elinaikansa on julkaissut erilaisia kirjallisia harjoituksia, ensin opiskelijoiden tekeleitä, mutta myöhemmin myös aloittelevien ja tunnettujenkin kirjailijoiden tekstejä. Tänä syksynä näki päivänvalon ensimmäinen suomalainen Granta.

Suomalaisen Grantan teemana on ruoka. Sekin on jo kiinnostavaa, mutta sitten luin jostain lehdestä löytyvän Antti Tuurin kirjoitus hänen innostuksestaan juurileivän tekoon. Granta oli pakko saada luettavaksi. Enkä pettynyt. Minä tiedän, että tämä tuskin vastaa ruokaa romaaneista sarjan kriteerejä, mutta silläkin uhalla...

Tuurin kirjoitus ei edes ole kovin pitkä, vain 8 sivua, mutta voi, miten rakastavasti ja innostuneesti hän kuvaakaan ensimmäisiä kokeilujaan juurileivän teossa. Olen itse laittanut juuren alkuun useammin kuin kerran, välillä vähän paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Aina olen  kuitenkin onnistunut tappamaan juuren suhteellisen nopeasti. Olin siis vapaa kokeilemaan taas uutta ohjetta. Grantasta löytyvä Tuurin ohje onkin mukava siitä, että sillä ei tule kovin suurta määrää. Silloin ei tule niin suurta painetta tehdä leipää ihan niin ahkerasti.

Leipäjuuren teko vaatii aikaa ja huolenpitoa. Työlästä se ei ole, mutta joka päivä pitää muistaa ainakin vilkaista lasipurkkiin tai ruokkia juurta lisäaineksilla. Tuossa taisi olla minun juuritekeleeni suurin ongelma. Kiireisen viikon aikana menin sekaisin päivistä juuren suhteen jo kolmannen kohdalla ja epäilen ainakin yhden päivän jääneen väliin ja tekeytymisen siis pysähtyneen liialliseen odottamiseen. Ainakaan juuri ei kuplinut niin kuin sen pitäisi.

No, pienet hankaluudet eivät ole minua ennenkään estäneet viemästä kokeilua loppuun asti. Eivät siis myöskään tällä kertaa. Rohkaisuna tietysti toimii myös se, että lisäämällä hitunen hiivaa taikinaan, saadaan nousuun lisää ytyä, vaikka juuri olisikin heikonlainen. Kokeilu myös kannatti. Leivästä tuli makoisaa ja se myös nousi kauniisti. Vähän tosin oli liiankin suuria ilmakuplia toisissa kohdissa - johtuen ehkä siitä, etten vielä ole keksinyt keinoa keikauttaa leipä kauniisti uunivuokaan kypsymään. Aina se menee kurtuille ja taitoksille.

Reseptit on tehty sovellettaviksi. Tässä siis (suurin piirtein) niin kuin leivät tällä kertaa tein. Sen oikean, Tuurin reseptin löytää Grantasta ja samalla saa myös monta herkullista lukukokemusta muistakin tarinoista.

1. Sekoita luomuruisjauhoja (1rkl) ja lämmintä vettä (2rk) lasipurkissa ja laitaa odottelemaan lämpimään paikkaan. 
2. Ravistele hiukan seuraavana iltana
3. Lisää kolmantena päivänä luomuruisjauhoja purkkiin (1rkl). Sitten menivät minulla päivät sekaisin, mutta jotenkin seuraavanlaisesti tämä jatkui.
4. Lisää neljäntenä päivänä ruisjauhoja (2rkl) ja lämmintä vettä saman verran. Sekoita hyvin. 
5. Tee viidentenä päivänä alkutaikina eli sekoita keskenään 2rkl juurta (jonka pitäisi kauniisti kuplia), 1 dl haaleaa vettä ja 2 dl spelttijauhoja. Jos juuri ei oikein kupli (kuten minulla kävi) niin ripauta joukkoon puoli teelusikallista kuivahiivaa. Peittele ja jätä huoneenlämpöön odottelemaan seuraavaan päivään. 
6. Lisää taikinaan 4 dl lämmintä vettä, 4 dl täysjyvävehnäjauhoja, 5 dl spelttijauhoja ja pari ripausta Maldon suolaa. Jätä nousemaan peitettynä 45 minuutiksi. Käännä taikina kulhossa ja jätä nousemaan peitettynä toiset 45 minuuttia. Jaa taikina kahtia, pyöräytä jauhoissa leivänmallisiksi ja laita koriin nousemaan peitettynä tunniksi. 
7. Uuni saa olla kuuma, 225 astetta ja uunivuoka kuumentua samalla kuin uunikin. Kiepauta toinen leivistä leivinpaperille kuumalle uunipellille ja toinen kannelliseen uunivuokaan. Kypsennä 20min 225 asteessa. Laske sitten lämpö vajaaseen 200 asteeseen ja anna kypsyä vielä vartin verran. Poista uunivuoasta kansi ja tarkista, miten kypsä on pellillä paistuva leipä. Sen voi joutua jo ottamaan pois. Vuoassa oleva leipä saa ruskistua vielä 10-15min ilman kantta. 

Anna leipien jäähtyä hiukan ja nauti siivuina voin kera, tai juuston, tai miten nyt mielesi tekee. Takaan, että pari kertaa itse tällaista leivottuasi eivät kaupan pussileivät kelpaa perheessä enää kenellekään.

Pläjäysten pläjäys ja lokakuun lukulistan musta hevonen

Karen Chance : Touch the Dark, Claimed by Shadow, Embrace the Night, Curse the Dawn, Hunt the Moon - Siskolta luettavaksi 

Viihdefantasia on kiireisten päivien iltojen pelastus. Vauhdikasta menoa ilman keskittymispakkoa tarvitaan aina välillä. Harmittava puoli näissä moderneissa rakkaus-seikkailutarinoissa on nopea kyllästyminen. Sarjat tuntuvat jatkuvan loputtomasti, mutta minun mielenkiintoni lopahtaa toisen tai kolmannen osan jälkeen.

Nyt pääsi yksi sarja kuitenkin yllättämään monellakin tapaa. Ensinnäkin, luin sarjaa ihan huomaamattani peräti 5 ensimmäistä osaa. Toiseksi, luulin lokakuun olleen niin täynnä töitä ja kirjamessuja (kuten täällä ja täällä), ettei lukemiseen ole jäänyt aikaa laisinkaan, mutta sitten tajusin listaltani kolmen noista viidestä tulleen luetuksi lokakuun aikana.

Tämä yllätyssarja on Karen Chancen Pythia-sarja. Siinä pääsemme seuraamaan tapahtumia muutaman kuukauden ajalta (kyllä - 5 kirjaa ja muutama kuukausi), kun Cassandra Palmer tajuaa yllättäen tulleensa valituksi näkijöiden näkijäksi. Pythiana hän pystyy matkustamaan ajan virrassa tahtonsa mukaan ja hänen tehtävänään on huolehtia, ettei menneisyyttä häiritä.

Tarinaa ei tietenkään riittäisi kovinkaan moneen osaan, jos kaikki sujuisi. Haasteita Cassandralla riittää. Ensinnäkin, hän ei oikein hallitse voimaansa, kun ei ole kerran saanut mitään opetusta. Toiseksi vampyyrit haluavat hänet omaan valtaansa. Kolmanneksi velhot haluavat hänet omaan valtaansa. Neljänneksi... no, te tajusitte kaavan. Näissä kirjoissa mennään lujaa. On pahantahtoisia demoneja, jumalaisen houkuttelevia vampyyreita, pelottavia demonimetsästäjiä ja maailmanvaltaa havittelevia jumalia. Viihdyttävää, muttei kovinkaan syvällistä. Taukokamaa töiden lomassa.

Tulin siis lukeneeksi sarjaa peräti viisi osaa ihan huomaamattani. Sitten aloin muistelemaan muita lukemiani enemmän tai vähemmän viihteellisiä fantasiaksi luokiteltavia sarjoja. Alla siis pläjäys esimerkkejä lukemistani ja myös bloggaamistani sarjoista. Oikein sopivaa luettavaa syksyn pimeisiin iltoihin, rankkojen työpäivien tai muuten vaan sateen väsyttämille fantasian ystäville.

Mitäs te muut suosittelisitte tältä alueelta ?

Ja tässä listausta viimeisen runsaan vuoden ajalta...

Teinifantasiaa tai muuten nuoremmille :
Varjojen kaupungit - (jaksoin kaksi osaa)
Ilkka Auer : Nicholas North  Pohjoista mytologiaa vauhdikkaasti
J.S.Meresmaa : Mifongin perintö 

Viihdefantasiaa :
Kevin Hearne : The Iron Druid Chronicles Hauska maailmankuva ja Väinämöinenkin vilahtaa
Ben Aaronowitch : Rivers of London Uudenlainen Lontoo ja Bobbyjen Bobby? 
Benedict Jacka : Alex Verus Ei ole helppoa elämä velhoillakaan
Karen Chance : Pythia-sarja
Charlaine Harris : Sookie-sarja No, Sookie - tarvitseeko tämän sen enempää esittelyä ? 
Deborah Harkness : Discovery of Witches Historioitsijan kirjoittama ja se näkyy - varsinkin toisessa osassa ihanasti Elisabethin Englantia

Steampunk viballa
Gail Carriger : Parasol protectorate Hauska ja näistä kaikkein viihdyttävin tähän saakka
Cindy Spencer Pape : Harlequin goes Steampunk 
Harlequin kertonee, millaisesta on kyse, mutta näitä minä jaksoin sentään lukea - toisin kuin sitä standarditavaraa
Cady Cross : Steampunk Chronicles No joo, luettavaa... ehkä vähän nuoremmille tarkoitettua

Vähän vakavampaa uutta fantasiaa :
Helena Waris :Uniin piirretty polku (Pohjankontu-sarjaa) IHANA !
Neil Gaiman : Neverwhere Minusta tuli Gaiman-fani ihan kertaheitolla - lukulistalla vielä useampia
Petteri Hannila : Kaukamoinen  Mielenkiintoinen kalevalainen maailma

Klassikkoja :
Maameren tarinat Klassikkojen klassikkoja
Hobitti ja Taru sormusten herrasta  - nämä on kai pakko mainita, vaikken niitä koskaan ole blogannutkaan

Samppanjaruhtinas

Kåre Hallden : Samppanjaruhtinas
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Champagnen alueen maisemia ja samppanjamaistelua on luvassa, kun tähän kirjaan tarttuu. Alkoi oikein tehdä mieli lähteä kiertelemään viinitiloja, tai reissun puutteessa käydä vaikka hakemassa lasillinen kuplivaa lukuhetken nautinnoksi. Tosin meiltä ei juuri sillä hetkellä löytynyt mitään kuplilla jääkaapista (edes vissyä), joten piti pärjätä mielikuvituksen varassa.

Toisaalta voi tietysti olla hyväkin, ettei ollut lasia kädessä. Eipähän läikkynyt kirjan vauhdikkaita käänteitä ihmetellessä ja niitähän tarinassa riitti. Välillä melkein hengästytti.

Ruotsalainen turisti Harald Poppe löytää sattumalta viinikierroksella kuolemaa tekevän samppanjatilan viinimestarin. Vähitellen käy ilmi, että kyseessä ei ehkä ollutkaan iäkkään herrasmiehen sydämen pettäminen vaan jotain paljon synkempää. Kun viinimestarin lapsenlapsi Isabella ryhtyy tutkimaan kuolemaa yhdessä Haraldin kanssa, alkaa ruumiita ilmaantua lisää. Äkkiä Harald huomaa olevansa keskellä tapahtumia, joiden juuret juontavat sodan aikaisen natsimiehityksen juonista ja vastarintaliikkeen toimista.

Kirja oli sujuva luettava, mutta välillä ainakin tähän lukijaan iski uskonpuute. Tapahtumat kuulostivat ehkä hiukankin liian mielikuvituksellisilta muukalaislegioonaveteraaneineen ja samppanjamiekkamurhineen. Ehkä juoneen oli ympätty vähän liikaakin kaikkea - historiallisia juonenkäänteitä, rakkaustarinaa, agenttitouhuja ja luksussamppanjan bisneskiemuroita. Varsinkin sodanaikaiset takaumat tuntuivat jotenkin päälleliimatuilta. Toisaalta ne kyllä veivät tarinaa myös reippaasti eteenpäin ja valaisivat taustoja, joista lukija tiesi koko ajan vähän enemmän kuin päähenkilö.

Kyseessä ei siis ollut maailman paras dekkari, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin. Enkä ainakaan minä ihan suoralta kädeltä arvannut loppuratkaisua kovinkaan aikaisessa vaiheessa, tai ainakaan sitä varsinaista motivaatiota. Kirja aloittaa Wine Crime-nimisen sarjan ja kaipa niitä jatko-osiakin sitten pitää lukea. Jos ei muuten, niin saa hyvän syyn herkutella lasillisella samppanjaa. Siis, kunhan muistaa varautua etukäteen.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Kuinka keittokirja luetaan

Keittokirjoja lukeva etsii aina reseptejä kokeiltavaksi. Tuo lienee yleisin käsitys keittokirjaan tarttuvan lukijan päämäärästä ja odotuksista. Näin varmasti usein onkin, mutta inspiroivimmat  keittokirjat tarjoavat paljon muutakin kuin reseptiikkaa ja parhaimmillaan niitä voi lukea yhtä keskittyneesti kuin jännittävintä dekkaria. 

Itse huomaan palaavani yhä uudelleen resepteihin kirjoissa, joissa kirjoittaja on onnistunut luomaan yhteyden reseptin, sen käyttötarkoituksen ja reseptin antajan oman elämän välille. Nigella Lawson on tässä taidossa ihan omaa luokkaansa. Rouvan maneereista ja kokkailun oikoteistä voidaan olla montaa mieltä, mutta hänen kirjojaan lukee mielellään. Niissä on aina selvitystä reseptien syntyhistoriasta, Nigellan omista mielipiteistä kokkailuun liittyen sekä häpeämätöntä vertailua esikuviin. Siksi Forever Summer ja Nigella Bites ovat edelleen vuosien jälkeen keittiömme vakiokamaa – niin, ja tietysti siksi, että reseptit ovat helppoja ja herkullisia. Nigel Slaterkin on Keittiöpäiväkirjoineen tunnelmointiin sopivaa luettavaa ja nimenomaan luettavaa. Täytyy myöntää, etten ole ainuttakaan reseptiä kirjasta tehnyt – inspiraatiota omaan kokkaukseen tosin olen saanut useasti. 

Kotimaisista kirjoista on viime aikoina käteen eksynyt eniten Murun keittokirja. Siinäkin tarina on reseptejä tärkeämpää, vaikka kokeilemaan houkuttelevia ohjeita useampia sivuilta löytyykin. Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus Murun henkilökunnasta ja päivästä.  Nicolas, Timo ja Henri tuntuvat kuin vanhoilta tutuilta, kun on seurannut heidän päivänsä onnistumisia ja stressihetkiä. Lukijan tekee mieli ravintolaan tai ainakin kokeilla jotakin kokkien lempiresepteistä. 

Tässä syksyllä innostuin pyytämään luettavakseni mestarikokkien reseptipankkina mainostetun "Suomalaista kotiruokaa"-kirjan. Siinä kuulemma pääsisin kurkistamaan, mitä kokit syövät kotona perheen parissa ja tarjoavat ystävilleen. Odotin herkullista lukukokemusta, mutta sainkin vain listan reseptejä.

Älkää käsittäkö minua väärin, reseptit vaikuttavat oikeasti hyviltä ja kokeiltu punajuuri-sinihomevuoka vei kielen mennessään. Harmittaa vain, kun idea niin hurjan hyvältä kuulostavan idean toteutus on jäänyt puolitiehen.

Ensinnäkin, kuvia on hurjan vähän eikä niissä vähissäkään ole kuvatekstejä viittaamassa siihen, mistä reseptistä on kyse. Keittokirjoissa kuvat usein houkuttavat ainakin minua tarkastelemaan reseptejä "sillä silmällä", mutta tässä se on vaikeaa, kun oikean reseptin löytäminen vaatii selausta ja etsiskelyä. Ymmärrän oikein hyvin kuvien olevan kustannuskysymys. Mitä enemmän niitä on, sitä kalliimmaksi kirja tulee.

Kuvien puute ei siis ole se asia, joka minua tämän kirjan osalta eniten harmittaa. Minua harmittaa se, että huolellisemmalla toimittamisella tästä kirjasta olisi saanut jokaisen kotikokin lempikirjan, mutta homma on jäänyt kesken. Pieni tekstinpätkä jokaiseen reseptiin kertomaan, missä tilanteessa sen antanut mestarikokki reseptiä käyttää ja miksi, olisi tuonut lukukokemukseen ihan uuden ulottuvuuden. Samoin jäin kaipaamaan listaa reseptit antaneista kokeista. Lyhyt lista kirjan takaa löytyykin, mutta siinä eivät ole läheskään kaikki reseptejään lahjoittaneet, mikä lienee vielä vähän pahempi juttu kuin listan puuttuminen kokonaan. Kirjassa on myös resepti, jonka bongasin sivuilta kahteen kertaan...

Kirjan idea siis on aivan mahtava, mutta toteutus jää vajaaksi. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että kirja on täynnä houkuttelevia reseptejä. "Mestarikokkien reseptipankki - Suomalaista kotiruokaa" toimii ihan hyvin juuri tuona, reseptipankkina. Sääli vain, kun potentiaalia olisi ollut johonkin niin paljon suurenpaan.

Anonyymin punajuurigratiini, kuten sen itse tein

Raastoin pari isoa punajuurta ja silppusin ison punasipulin. Suolasin hitusen ja kuullotin molempia vähän aikaa pannulla. Sitten huomasin, että kerma olikin lopussa (ja kauppa kiinni), joten pistin punajuuri-sipuliseoksen purkkiin ja yöksi jääkaappiin.
Seuraavana päivänä laitoin seoksen takaisin pannulle ja kuumensin sen siinä. Sekoitin joukkoon pienen pussillisen sinihomejuustoa,  pari desiä kermaa, pippuria, purkillisen ananasmurskaa mehuineen sekä muutaman pienen timjaminoksan riivittynä. Kuumensin. Raastoin pinnalle reippaasti parmesaania ja laitoin pariksi tunniksi uuniin 170 asteeseen.

Lopputuloksena oli ihanan pehmeä ja hiukkasen makea vuoka suolaisella sinihomeviballa. Herkullista.

Luettavaksi ja kokattavaksi kirjan tarjosi Readme.fi

p.s. tällä myös käytettiin jääkaappiin unohtuneet punajuuret Hävikkiviikon kunniaksi

Tämä oli taas yksi niitä päiviä... Mordorin sormuskakku

Se taitaa olla vähän niin, että ruoanlaitossa ja leipomisessa pitää saada pidettyä virta päällä koko ajan tai sitten alkavat piuhat yhdistyä väärin ristiin. Tässä välissä oli kiireinen kausi, jolloin en pahemmin keittiössä käväissyt ja se näkyy. Kyllä se vaan niin on, että kakkuja pitäisi tehdä useammin kuin pari kertaa vuodessa, jos meinaa muistaa, millä konsteilla onnistuu.

Piti tehdä synttärikakku esikoiselle. Teemana oli Taru sormusten herrasta. Suunnitelmat vaihtelivat sormuksen mallisesta kakusta pyöreään Sarumanin tornilla koristeltuun. Sitten kun tuli toteutuksen aika niin suunnitelmista ei oikein tullutkaan mitään koska...

1. Mummi oli käyttänyt jauhot loppuun, enkä tietenkään tullut tarkistaneeksi. Pyhäinpäivä, kaupat kiinni ja kakkupohjaa varten vajaa desi jauhoja pussissa... 
2. Jauhojen korvaaminen suoraan mantelijauhoilla ei ollut maailman paras idea... samalla olisi pitänyt varmaan vaihtaa resepti sokerikakusta kahvikakkuun. Olisi pohja pysynyt paremmin tasaisena. 
3. Ennen renkaan mallisen kakun tekemistä olisi voinut miettiä, miten tottumaton kuvittelee saavansa sen sokerimassakuorrutuksen paikoilleen. No, eihän siitä tullut mitään. Vaihdettiin suklaakuorrutukseen. 

 Onneksi isäntä jaksoi väsätä sormuksen näköisiä rinkuloita ja sekä synttärisankari että vieraat olivat täynnä hyvää tahtoa ja vilkasta mielikuvitusta. Kukaan ei siis nauranut kakkulle, (ainakaan ääneen).

Hyvää tuo mokoma sentään oli. Hasselpähkinäliköörillä maustettu mantelijauhoihin tehty kakkupohja yhdistettynä passiocurdiin ja kermavaahtoon oli ihanan raikas yhdistelmä. Tummasta suklaasta tehty kuorrutus taas tasapainotti mukavasti.

Pohjan ohjetta en tähän nyt viitsi laittaa, kun se ei ulkonäöltään ollut paras mahdollinen. Onneksi kyseessä oli täytekakku. Täytteillä ja kuorrutuksilla pelastaa paljon.

Kuorrutus oli sama vanha, jolla ennenkin on menty eli painossa 2/3 suklaata ja 1/3 voita. Sulatetaan yhteen, sekoitetaan tasaiseksi, annetaan jäähtyä ja levitetään kakulle.

 Täytyy varmaan vielä toisenkin kerran tehdä Hobittien teekutsut teemalla vähän enemmänkin leivonnaisia, mutta tässä nyt sentään Mordorin sormuskakku...

Esikoisen synttärien jälkeen siirrytään meillä jo perinteisesti Halloween-tunnelmista joulunodotukseen. Vielä tosin taitaa ikkunasta kurkistella tällainen veikko jonkun aikaa ennen jouluvalojen sytyttämistä.

Sielut kulkevat sateessa

Kuva on Helsingin kirjamessuilta bloggaajatapaamisessa napattu

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Sielut kulkevat sateessa 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Tätä kirjaa odotin kovasti jo pidemmän aikaa. Pasi Ilmari Jääskeläinen lanseerasi kirjaansa sosiaalisen median ja varsinkin blogien kautta arvontakampanjalla ja taisikin onnistua saamaan ainakin kirjabloggarien huomion. Tietysti odotin kirjaa myös siksi, että olin ja olen edelleen aivan Harjukaupungin salakäytävien lumoissa ja Lumikkokin nousi ensi lukemalla suosikkilistani kärkikahinoihin. Odotukset siis olivat korkealla, varsinkin kun juuri  ennen kirjaan tarttumista tulin lukeneeksi uuden suursuosikkini Hugh Howeyn Siilon. Jo etukäteen nautin lempikirjojen sarjan jatkumosta.

Täyttikö Sielut kulkevat sateessa sitten odotukseni ? Kyllä ja ei. Se ei noussut suosikikseni Jääskeläisen teoksista, mutta onhan se runsas ja vetävä tarina.

Kirja käsittelee ihmisen ikiaikaisia kysymyksiä uskonnon olemassaolon oikeutuksesta ja Jumalan olemuksesta. Tarinassa sairaanhoitaja Judit menee töihin kotihoitoa tarjoavaan yritykseen. Vähitellen firma paljastuu fundamentaaliuskonnolliseksi organisaatioksi, jossa sielunhoito on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin ruumiin sairauksien parantaminen. Yhdeksi Juditin potilaaksi päätyy myös maailman johtava ateisti Moreau. Uskonnolliselta vakaumukseltaan enemmänkin keskitien agnostikko Judit joutuu kahden tulen väliin. Toisaalla on kuolemansairas pieni poika, jolle Juditin pitäisi äidin pyynnöstä tuoda lohtua taivasuskon myötä, toisaalla taas houkutteleva Moreau, jonka kanssa Judit käy kiihkeitä keskusteluja taivaan tarkoituksesta. Kaiken ylle valuu loppumaton sade, jonka keskellä kulkevat hahmot ovat kuin suoraan Juditin painajaisista.

Sujuva teksti ja mielenkiintoiset (mielikuvitukselliset) käänteet olivat kirjan parasta antia. Samalla tarina kuitenkin lipsahti niin paljon (kauhu)fantasian puolelle, että minut Jääskeläisen aiemmissa kirjoissa niin lumonnut jokapäiväisen maailman pieni paikoiltaan vinksahtaminen katosi. Juditin ja Moreau maailma on ihan kokonaan raiteiltaan, siitä on vaikea löytää varsinaisesti mitään arkista. Kuitenkin juuri se tunne, kun huomasi tulleensa hitusen huijatuksi tavallisen oloisen kääntyessä joksikin aivan oudoksi, oli minusta parasta Harjukaupungissa ja Lumikossa.

Minä en myöskään ole mikään kauhugenren suuri ystävä, joten kliseisen sateen, tummien epämääräisten hahmojen ja odottavan jännityksen yhdistelmä ei oikein jaksanut innostaa. Koin myös Jumalan ja ateismin vastakkainasettelun käsittelyn ehkä ihan hitusen naiiviksi. Samoja ajatuksia taivaassa asustavan hahmon perimmäisistä tarkoitusperistä on kirjallisuudessa pyöritelty kautta aikojen. Jääskeläinen on yksinkertaistanut perusteluja tarinan hyväksi ja siksi varmaan luinkin kirjaa mielikuvituksen tuottamana satuna, enkä varsinaisena tutkielmana Jumalan olemassaolosta. Tosin ei Jääskeläinen kai tätä tainnut miksikään suureksi kannanotoksi tarkoittaakaan.

Vaikka Sielut kulkevat sateessa ei ollutkaan ihan minulle ominta luettavaa, nautin tarinasta. Se vaatii tarkkaa lukemista, jotta kaikki tapahtumien ja ihmisten väliset linkit pysyvät hallussa. Merkittävien yksityiskohtien määrä on huimaava. Lisäksi tarina onnistuu käänteillään yllättämään. Alun tapahtumista ei voi päätellä, mitä jatkossa seuraa. Unet voivat muuttua todeksi, portaat johtaa toiseen kaupunkiin ja eläimet herätä henkiin, fantasiaa - muistattehan.

Moni muukin on ehtinyt kirjan jo lukemaan. Yleisesti ottaen kirjasta on pidetty hurjasti, varsinkin sen runsauden ansiosta  - tai siitä huolimatta. Käykää itse lukemassa. Tuossa alla muutama linkki noin alkuun.

Lukutoukan kulttuuriblogi
Leena Lumi
Morren maailma
Kannesta kanteen, sivuista sivuille
Ilselä 

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Copycatin pikainen sinappikana

Sarppu oli tehnyt herkullisen oloisia sinappisia kanafileitä. Alkoi sitten Copycatinkin tehdä mieli. Tämä ohje taitaa olla alunperin joskus jostain Jamie Oliverin ohjelmasta tai kirjasta napattu, mutta en tiedä tunnistaisiko alkuperäisen kirjoittaja enää omakseen. Näin tehtiin pikaista sinappikanaa meillä tässä yhtenä iltana.

Pikainen sinappikana 

Ota muutama kanafile palasiksi leikattuina
Ripottele päälle suolaa, pippuria, sumakkia, savupaprikaa, Espelette chilijauhetta ja lorauta oliiviöljyä. Sekoita hyvin.

Pistä kanapalat kuumalle pannulle tirisemään.

Leikkaa purjo silpuksi (pese tarpeen mukaan) ja lisää pannulle, kun filepalat ovat ruskistuneet molemmin puolin. Lisää hitusen suolaa, pari oksaa timjamia ja öljyä. Kuullota muutama minuutti. Lorauta sekaan reilusti Marsalaa ja anna alkoholin kiehua pois. Mikäli kanapalat eivät vielä ole kypsiä, lisää hiukan vettä ja anna kiehua.

Lisää lopuksi kaksi isoa ruokalusikallista Dijonin perinteistä sinappia (sitä, missä siemenet vielä näkyvät) ja pari desiä kermaa. Anna velä kiehahtaa ja ripottele lopuksi päälle sumakkia ja chiliä.

Meillä syötiin perunoiden kaverina alkusalaatin perään, mutta ei tämä varmaan huonoa olisi pastankaan kera.