Musiikkia ja perhosia

Tämä kirja tipahti postiluukusta kustantajan terveisinä ihan pyytämättömänä ennakkokappaleena. Ensin en oikein tiennyt kiinnostaako saksalaisen sotilaan äpäräpojan isänetsintä minua tarpeeksi, mutta sitten päätin antaa tarinalle mahdollisuuden.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa 

Kustantajalta ennakkokappaleena 

Ensimmäiset 80 sivua luin yhdeltä istumalta. Perhostutkija Max Halman äiti kuolee ja kuoleman myötä nousevat mieleen asiat omasta lapsuudesta. Isän puuttuminen, se miten äiti ei koskaan kertonut mitään ovat värittäneet Maxin koko elämää. Nyt hän päättää selvittää salaisuudet ja saada kaapin luurangot rauhoittumaan.

Maxin selvittelytyön sivussa seurataan tarinaa myös aikaisemmalla tasolla, äidin itsensä sekä myöskin isäksi päätyvän saksalaisen sotilaan osalta Suomen Lapissa. Lisäksi äidin pöydältä löytyy harvinaiselta näyttävä perhonen. Max ryhtyy miltei pakkomielteenomaisesti etsimään niin perhosen oikeaa lajia kuin myös isäänsä ja jotenkin nuo kaksi tutkimusta lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa. Lopputulosten samanlaisuudesta sitten voidaan käydä keskustelua...

Tarina etenee pienissä erissä ja jäin alussa mielelläni seuraamaan hyppelyä luvusta ja hetkestä toiseen. Kaunis kieli ilman ylimääräisiä koukeroita oli rauhoittavaa luettavaa. Pienet palaset koostivat kokonaisuutta. Harmillisesti kirjan toinen puolisko ei sitten imaissutkaan minua mukaansa ihan samalla tavalla. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Ehkä ryhdyin aavistelemaan tarinan kulkua tai sitten vain paljon nykyhetkeen sijoittuva kertomus ei sitten vain ollutkaan enää niin kiinnostava. Voi tietytsi olla niinkin, että välin hektinen työrupeama katkaisi kokemuksen, enkä enää osannut keskittyä samalla tavalla.

Silti kirja on hyvä. Se on hyvin rakennettu ja kirjailijalle pinnoja turhan pitkityksen välttämisessä. En tiedä, miten kova karsinta on tekstissä ja luvuissa käynyt, mutta rönsyilyä on varmasti leikattu pois. Helposti olisi selitteleviä kappaleita saanut lisättyä väliin jos toiseenkin, mutta ne olisivat olleet juuri niitä, selitteleviä kappaleita ja sellaisina turhia. Nyt tarina on helppolukuinen ja tarpeeksi väljä lukijan omille ajatuksille.

 Kirjan aikana ehtikin miettimään monenlaista. Lapsen kärsimys aikuisten päätöksistä nousee kauniisti esille Maxin pakossa löytää totuus. Jäin miettimään vanhempien oikeutta piilottaa asioita lapsiltaan. Monesti haluamme suojella, mutta vaikutus voikin olla päinvastainen. Vai suojelemmeko sittenkin vain itseämme ? Häpeän vaikutustakin pohdin. Kovaa on ollut saksalaiseen sotilaaseen "langenneen" naisen elämä sotien jälkeen, mutta kenties vielä vaikeampaa heidän lastensa asema yhteiskunnan silmätikkuina.  Eikä kyse kuitenkaan ollut kuin maailman luonnollisimmasta asiasta naisen ja  miehen väliläl.

Zombeja, satuja ja Mr Darcy

Tuossa jokunen vuosi sitten käsiini osui Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin pohjalta kirjoitettu zombie-tarina - tai itse asiassa kaksi.

Vasemmanpuolisessa vain henkilögalleria ja asetelma on lainattu Austenilta - tarina on omanlaisensa. Jälkimmäinen puolestaan on ihan puhtaasti Austenin tarina, mutta zombeilla höystettynä. Ei liene yllätys, että pidin enemmän tuosta jotain omaakin käsittävästä romaanista, vaikka kuriositeettina tuo kopiokin menettelee. Hauskoja olivat molemmat. ¨

Nyt sitten silmiini osui Netflixistä Pride and Prejudice and Zombies - elokuva. Se oli tietysti ihan pakko katsoa lauantai-illan huvitukseksi - varsinkin, kun siskokin oli bongannut saman ja ehtinyt sen parissa jo huvittumaan.

En tiedä, onko elokuvalla mitään tekemistä kirjan kanssa. Minun (hatarien) muistikuvieni mukaan juoni ei ollut ihan samanlainen. Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä. Darcy on komea, Elisabeth omapäinen ja kaiken ympärillä zombiet ovat valtaamassa Englantia.

Kliseillä leikittely ja tarinan päättömyyteen nähden tasokas näyttelijäkaarti sai elokuvan kuitenkin viihdyttävämmäksi kuin kuvittelin. Sitä ei onneksi ollut otettu liian vakavasti. Eikä mikään tietysti voi muuttaa Austenin asetelmien herkullisuutta, vaikka tässä olikin otettu vapauksia juonenkäänteiden suhteen.


Muitakin 

Viime vuosina on muutenkin ollut päällä yllättävän vahva trendi klassikoiden ja satujen hyödyntämisessä sekä elokuvissa että kirjoissa. Tuhkimo-muunnelmia on tietysti tehty ajan sivu, mutta nyt on vaihdettu näkökulmia ja mm. Ruususen äitipuolikin saanut äänensä kuuluviin.  (Maleficent).

Sadut toki ovat aina eläneet ja muuttuneet kertojien vaihtuessa. Miksi nykyaikana suullisen kertomaperinteen vähetessä lainat tuntuvat välillä turhalta kaupalliselta laskelmoinnilta ? Ehkä siksi, että tunnetun tarinan markkinointi uudessa paketissa on tietysti helpompaa kuin kokonaan originaalin. Pakostakin käy mielessä, että ainakin osasyynä tutun tarinan valintaan on juurikin tuo myynninedistäminen.

Myönnän toki itsekin tarttuvani helposti tarinaan, jossa vähintään viitataan satuun. Norma on toistaiseksi ainoa lukemani Sofi Oksasen kirja. Samoin tulin tarttuneeksi YA:ksi luokiteltavaan The Lunar Chronicles -sarjaan puhtaasti sen satuyhteyden vuoksi.

Marissa Meyer : Cinder, Scarlet, Cress 
HelMet Overdrive -lainat 

Cinder on tietysti Cinderella. Tällä kertaa tytärpuoli osoittautuu adoptoiduksi kyborgiksi eli teknisillä osilla onnettomuuden jälkeen korjatuksi ihmiseksi. Keisari Kain valtakunnassa kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, eikä Cinderillä tietenkään ole äitipuolensa kanssa helppoa. Muutakin maassa on vialla. Outo rutto tappaa kansalaisia eikä lääkkeestä ole tietoa. Lisäksi kuussa asuvat ajatuksia hallitsevat "lunarit" julman kuningattarensa kanssa uhkaavat vallata koko maapallon.
Cinder päätyy totta kai tanssiaisiin, mutta lopputulos on vähintäänkin yhtä katastrofaalinen kuin sadussakin ja toisessa osassa sitten koitetaan selvitä jälkimainingeissa.

Toisen osan päähenkilönä on Scarlet, joka tutustuu sudeksi geenimanipuloituun kuun soturiin. Kolmannessa kohdataan satelliittiin suljettu Cress (Crescent Moon), jonka pitkä letti on saanut kasvaa myyttisiin mittoihin... Maapalloa pelastaessa tarvitaan kaikki kolme tyttöä sekä tietysti keisari ja ainakin yksi prinssintapainen (ainakin olemukseltaan).

Mielenkiinto tarinaan ja hahmoihin kantoi minut kolmannen osan puoleenväliin. Sitten lievä naiivius ja tarinan turha venyttäminen veivät veronsa. Loppuratkaisu löytyy kuulemma neljännestä osasta, jossa Winter eli kuun prinsessa koittaa selvitä ilkeän kuningattaren armoilla. Taitaa olla Lumikista kyse tässä.

En tiedä pääsenkö koskaan neljänteen osaan. Todennäköisesti uteliaisuus voittaa ja haluan lukea loppuratkaisun. Eikä sarja missään nimessä varsinaisesti huono ole. Siinä on paljon oivalluksia ja satuviittaukset viihdyttävät ainakin osan aikaa. Olen kai vain yksinkertaisesti liian vanha. Tarina olisi minulle paljon kiinnostavampi ilman ihastumisia ja teini-ihkua, ihan vain pelkästään politiikan ja vallan kuvioiden osalta. Toki rakkautta saa olla, mutta tässä mennään ehkä hiukan helpolla.

"Satukirjoja" ja -elokuvia löytyy viime vuosilta varmasti monia muitakin. 

Onko teillä omia suosikkeja ?  

Everstinna

On pohjoisen luonto, saksalaiset veljet ja ideologian palo. On Eversti. Heti alussa on eversti, jonka kanssa elämä on kukkeaa ja kaunista, kunnes muuttuu verenpunaiseksi tai mustelmien vihreäksi. On myös elämä Everstin jälkeen, jonkinlainen, omanlainen.

Rosa Liksom: Everstinna 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Anna Saksman 

Everstinna vei alusta asti mukanaan. Rakastuin murteella kerrottuun tarinaan, vaikka minulle pohjoisen nuotti onkin vieras. Sen keinunta kuitenkin kantoi kuin kälppiä äidin käsivarret. Äänikirjana taika lienee vain vahvistunut. Minun korvaani Anna Saksman kuulosti aidolta, mutta olen jäävi oikeasti arvostelemaan. Tykkäsin kuitenkin.

Tarina sinänsä on verevä kertomus taas yhdestä vahvasta naisesta historian kuohujen pyörteessä. Lapissa saksalaiset ovat ystäviä ja liittolaisia, siihen saakka kunnes tuntureilla palaa. Taustalla Suomen tapahtumat heijastuvat myös Everstinnan elämään. Eversti vie hänet mukanaan Saksan ideologian ihannoijiin, vaikka lukeehan päähenkilökin toki sisarensa kanssa Mein Kampfia ullakkokamarissa ihastuksesta kiihtyen.

Mielenkiintoisella tavalla Liksom tuo näkyviin, miten jälkikäteen kauhistuttava ideologia tuntuu alussa luonnolliselta ja oikealta, vaikka kertoja pääsee itsekin näkemään Saksassa tapahtuvaa juutalaisten vainoa. Melkein hävettää huomata sekin, miten yleisellä tasolla hallinnossa, politiikassa, kulttuurielämässä, oli natsi-ideologian ihannoijia. Helppo tietysti sanoa näin jälkikäteen, kun ei itse ollut paikalla. Olihan ihannointiin sekoittunut myös realismia asenteista suomalaisia kohtaan ("hävitettävä kansa, kunhan ensin sota voitetaan..."), mutta kun liittolainen oli kuitenkin tärkeä vielä isompaa vihulaista vastaan taisteltaessa.

Kirja pohjautuu oikeasti olemassa olleen ihmisen eli Annikki Kariniemen elämätarinaan. Ihan toiselta puolelta ideologioiden jatkumoa puoleltaan tarinaa kertoi Hertta (Heidi Köngäs ja aiheena Hertta Kuusinen), jonka tulin lukeneeksi jokin aika sitten. Yhdessä nämä kaksi romaania tavallaan muodostavat kolikon kaksi puoleta. Elämäntarinoiltaan hyvinkin erilaisia naisia yhdistää vahva usko omaan aatteeseen, vaikka se Everstinnan kohdalla ehkä pahemman kerran sekoittuukin hänen rakkauteensa Everstiä kohtaan. Molemmat ovat myös vahvaluonteisia ja uhrauksiin kykeneväisiä.

Lukijalle rinnakkain lukemisen kokemus puolestaan on avartava. Miten voikin osittain samoilla perusteluilla löytää oikeutuksen kahteen miltei vastakkaiseen ääriajatteluun. Eivätkö ihmiset tosiaan kykene näkemään retoriikan savuverhon taakse, huomaamaan vallankäytön tuhoavaa vaikutusta? Eivät kai.  Eikä sitten kai enää ole niin helppoa myöntää erehtyneensä, sen paremmin poliittisen suuntauksen kuin rakkaudenkaan suhteen.

Ihan ehdottomasti pitäisi nämä(kin) kirjat antaa luettavaksi suu vaahdossa iskulauseita karjuen marssijoihin. Pystyisivätkö he näkemään yhtäläisyydet nykyaikaan ja "käännytyksen" keinoihin? Onko ihmiselle täysin mahdotonta katsoa isompaa kuvaa ilman ajan antamaa perspektiiviä?

Myös kirjallisena kokemuksena Everstinna on vaikutttava. Verevä teksti ja raadollinen elämä, kiemuraisesti etenevä aikajana, joka kuitenkin avaa tarinan solmu kerrallaan ja ennen kaikkea Everstinnan rehellinen ääni. En yhtään ihmettele, että taitavamminkin kirjoja arviovat lukijat ovat tähän ihastuneet.

Kevyesti kipsissä

Mitä sitten tapahtuu, kun on niin uppoutunut kirjan lukemiseen, ettei näe edes lähestyvää autoa ? No, silloin jää auton alle ja jalka laitetaan kipsiin.

Onneksi minä olen ratkaissut tämän asian ottamalla äänikirjat käyttöön. Silmät vapautuvat tarkkailemaan ympäristöä, vaikka kieltämättä välillä olenkin niin kirjan tarinan lumoissa, etten välttämättä huomaa ihan kaikkea ympäristössä tapahtuvaa. Auton alle en sentään ole (toistaiseksi) jäänyt.

Äänikirjana minua viihdyttivät myös kipsijalkaisen Lotan mieskiemurat.

Veera Vaahtera : Kevyesti kipsissä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Anni Kajos

Lotta siis lukee. Hän on vahtimestarina kirjastossa ja parasta töissä on mahdollisuus istua kopissa lukemassa sekä tietysti kaikkialla ympäröivät kirjat. Lotan sisko on sitä mieltä, että kirjat ovat osa ongelmaa ja mikäli Lotta ei pidä varaansa, hän jää kokonaan yksin kirjapinojen keskelle. Tulevaisuudenkuva, joka ei tunnu Lotasta yhtään hullummalta.

Sitten kipsijalkaisena kirjastossa könkkäävä Lotta tapaa hurmaavan nuoren miehen musiikkiosastolla ja joutuu siskonsa huijaamana sokkotreffeille kirjoista kirjoittavan toisen miehen kanssa. Hankaluuksiahan siitä seuraa, kun nostaa katseensa kirjasta ja tuijottaa kauniisiin silmiin.

Hihittelin Lotan tarinan aikana moneen kertaan. Kukapa kirjoja rakastava ei olisi koskaan kohdannut loppuunluettavien kirjojen pinon stressiä ? Lotalla oli tarjota siihen varmasti toimiva keino. Keskeneräiset kirjat reppuun, reppu selkään ja menoksi. Kummasti alkavat keskeneräiset kirjat kiinnostaa, kun olkapäät ja selkä särkevät. Tuollaista keinoa pitäisi varmaan kokeilla minunkin mutta minun kohdallani se lienee vähän tehottomampi. Aika moni keskeneräinen kun sattuu olemaan ekirja.

Pidän Veera Vaahteran tavasta koota kirjoihinsa henkilöhahmojen galleria, johon mahtuu mukaan monenlaista. Kirjanörtti nuorimies, introvertti päähenkilö, helläsydäminen ovimikko, tempperamenttinen ja tasapainoton taiteilija - hivenen karrikoidut ja liioitellen kuvatut ihmiset ovat kuitenkin todentuntuisia ja heistä pitää. Pieni kärjistäminen antaa pikanttia vivahdetta ja pitää mielenkiinnon yllä, kun se ei kuitenkaan mene överiksi. Sellaisiahan me oikeatkin ihmiset olemme, kunhan katsotaan vähän tarkemmin ja Vaahteran ote on herttaisen lempeä.

Tässä kirjassa on jotenkin peruspositiivinen vire, vaikka toki myös hankaluuksia koetaan niin ihmissuhteissa kuin vähän muuallakin. Mistäs sitä muuten tarinaa saisi ? Sujuva teksti vie mukanaan ja kuuntelun lopputuloksena on virkistynyt ja hyväntuulinen olo. Hyvin kirjoitetulle viihteelle on aina tilaa. Edellisestäkin lukemastani Vaahteran kirjasta tykkäsin ja nimenomaan äänikirjana. Taidanpa kuunnella loputkin, kun tulevat sopivasti vastaan ja mielentila vaatii hömppää.