(Luku)päiväkirja: Napoleonin koodi paransi historiallisten romaanien lukujumini

 

Minulla on jonkun aikaa ollut haasteita historiallisten romaanien kanssa. Todennäköisesti se on johtunut siitä, että niin moni niistä on rakkaustarina tai ainakin sisältää yhden tai useamman rakkaustarinan. Varsinkin olen huomannut vierastavani sukutarinoita. Ei, en halua tietää, miten viisi sukupolvea linkittyy toisiinsa ja jokainen tuottaa sankarin, sankarittaren ja pari mustaa lammasta.

Napoleonin koodi oli virkistävästi vähän erilainen sekä kuvioltaan että sankarittareltaan. 

Artémis Brandicourt on apteekkari, eikä mikä tahansa sellainen vaan isänsä pienestä pitäen kouluttama ja pienetkin yksityiskohdat muistava taitaja. Kolikolla on toinen puoli, järjestelmällinen ja älykäs mieli sisältää myös sosiaalisesti kömpelön ja kovia ääniä kaihtavan, suorasukaisesti kommunikoivan puolensa. Kirja siis kertoo neuroepätyypillisen naisen elämästä maailmassa, jossa lakikin vaatii naista toimimaan tiettyjen kaavojen mukaan. 

Vuonna 1804 Napoleonin Ranskassa isorokko riehuu ja Artémis joutuu muuttamaan väkivaltaisen aviomiehensä mukana pieneen kylään maaseudulla, kun uusi laki asettaa vaikeuksia apteekkarina toimimiseen Pariisissa. Sitten mies katoaa ja Artémis huomaa joutuneensa nappulaksi ahneiden peliin, jossa panoksena on sekä hänen henkensä että tieto siitä, miten isorokkoa ehkäistään. 

Pidin Artémisistä, pidin kylän omalaatuisista asukkaista ja erityisesti pidin siitä, että romanttinen rakkaus oli kaukana päähenkilön unelmista ja hän halusi ennen kaikkea turvata isänsä apteekin. Kuten aina Kauniston kirjoissa, aikakausi aukeaa lukijan eteen rehevänä ja kaunistelemattomana. Onneksi Villecomtalin kylässä on kaunista ja kuvauksessa kuuluukin kirjailijan kiinnostus kotikylänsä historiaan ja ympäristöön. 

Oli myös kiehtovaa, vaikka tietysti samalla vähän suututtavaa, lukea Napoleonin voimaantuoman historiallisen lakikokoelman naisia syrjivistä klausuuleista ja niiden vaikutuksista vallankumouksessa hieman asemaansa parantaneen sukupuolen asemaan. Napoleon ei ole muutenkaan suuri suosikkini, mutta hänen vanhoillinen tapansa kuitata naiset jonkinlaisena miehen jatkeena ja omaisuutena saa minut pitämään hänestä vieläkin vähemmän. Kaunisto selvästi tuntee asiansa, eikä "opetus" tuntunut siltä vaan asiatieto kietoutui ihan mukavasti osaksi tarinaa. 

Nautin kirjasta, ja vaikka käänteissä jotain arvasinkin, niin tarpeeksi jäi arvoituksia kiinnostuksen ylläpitämiseen. Virkistävää vaihtelua. Loppuun jäi kutkuttavia koukkuja, vaikka tarinan narunpätkät kauniisti solmittiinkin rusettiin. Tuleekohan tälle jatkoa?