Tristania

Aina joskus kirjan teksti vie mukanaan ja keinuttaa läpi tarinan. Vaikka juonessa ei tapahtuisi yhtään mitään, elämys jää vahvana  mieleen. Kun tarinakin on kaunis, surumielinen ja henkilöhahmot kiinnostavan monisärmäisiä, ei lukukokemuksen haluaisi loppuvan.

Marianna Kurtto : Tristania
Luettavaksi kustantajalta

Tristanian lukeminen kesti minulta luvattoman kauan. Ei, nyt sanoin väärin. Kirjaan tarttuminen kesti minulta luvattoman kauan. Lukeminen tuntui kestävän ihan liian vähän aikaa. En tiedä, miksi en saanut aloitettua. Jotenkin ajatus tarinasta saaresta keskellä merta ja sen asukkaista tulivuorenpurkauksen armoilla tuntui vieraalta, tai sitten se oli muualle lähtenyt ja saarella asuvaa poikaansa kaipaava isä, joka suoraan sanottuna ei kauheasti herättänyt sympaattisia ajatuksia.

Hieman tuuliviiriltä ja impulsiivisten tunteiden perässä juoksijalta Lars vaikuttaakin. Hän on ainoa Tristanian, joka lähtee laivalla töihin säännöllisin väliajoin, katoaa joksikin aikaa taas palatakseen. Sitten kerran hän ei palaakaan vaan jää asumaan Englantiin, kunnes lukee kotisaaren tulivuorenpurkauksesta ja pojasta, joka on jäänyt saarelle sen armoille.

Jon on pieni poika, joka asuu äitinsä kanssa saarella ja odottaa isää kotiin, kunnes ei enää odotakaan. Martha asuu naapurissa ja odottaa jotain muuta. Lise odottaa miestään. Odottaa, kunnes laava ajaa saarelaiset pois kodistaan ja kaikkien elämä muuttuu. Jotkut palaavat, toiset eivät, osa kulkee kauemmas kuin osasi kuvitellakaan.

Tristanian tarinassa kuljetaan paljon, muttei aina fyysisesti. Välillä kulkeminen tarkoittaa kiemuraista polkua päätöksiin, välillä taas välimatkan taittamista ihmisen luo tai kauas toisesta, vaikka nukkuisi yönsä samassa vuoteessa. Kirja saa miettimään matkaamisen monia  muotoja ja sitä, miten välimatka ei välttämättä tarkoita kilometrejä, eikä koti paikkaa, jossa asuu.

Marianna Kurtto on aiemmin julkaissut runoilijana ja sen tuntee tekstin kauneudessa ja tarinan rytmissä. Kertomus keinuttaa kuin laiva saarelta mantereelle tai vielä kauemmas. Tavallaan se on myös yhtä julma kuin pois tutusta vievä meri, yhtä petollinen kuin alta laavana valuva maankamara, niin tiukasti se imaisee mukaansa ja jättää tunnelmaansa vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Pidin kovasti.

Toivottavasti muilla ei kestä yhtä kauan lähteä matkalle Tristaniaan, enkä nyt tarkoita fyysistä laivareissua, vaikka tulivuorenpurkauksella onkin esikuvansa todellisuudessa Tristan da Cunhan saaren evakuoinnissa 60-luvulla. Tähän tarinaan pääsee ihan vain sohvannurkkaan istumalla.