Markku Keisala: Sinisilmät
Luettavaksi ja blogattavaksi kirjailijalta
En olekaan pitkään aikaan lukenut oikeasti tyylipuhdasta dekkaria (lampaita ei lasketa) ja vielä ihan painetussa paperimuodossa. Tosin Markku Keisalan Sinisilmätkään ei ollut ihan tavallinen dekkari, ainakaan siinä mielessä, että pääpaino olisi ollut rikokseen tutkimiseen keskittyvässä poliisissa. Olihan tarinassa poliisejakin, mutta he tulevat mukaan vasta myöhemmin.
Rauhalliseen maalaistaloon tuodaan työmieheksi saksalainen sotavanki, jolla on sinistäkin sinisemmät silmät. Vuosia myöhemmin katoaa nuori tyttö ja vielä myöhemmin tapahtuu murha. Eikä tarina vielä silloinkaan lähde kehkiytymään auki. Vasta kun pappi ryhtyy tutkimaan isänsä salaperäistä menneisyyttä ja tämän jäämistöstä löytynyttä outoa lappua, alkaa tapahtua. Kun geokätköstä sitten löytyy ihmisen luita, pääsevät poliisitkin tosissaan juttuun mukaan.
Ensin ajattelin, että pitkä aikajana 40-luvulta 2010-luvulle varmasti tekee tarinasta liian hajanaisen, mutta se pysyikin kauniisti kasassa. Jokainen aiempien vuosikymmmenien tapaus vain loi pohjaa itse ratkaisun hakemiselle. Samalla tunsin Suomen historian eri vaiheiden aukeavan taas yhdellä uudella tavalla myös omassa mielessäni yhden miehen ja kahden perheen vaiheiden kautta. Jotenkin vuosikymmenten väliset muutokset ammateissa ja toimissa kuvasivat selkeästi muutoksia koko maan oloissa. Mielenkiintoista. Historiallinen konteksti taisi minulle loppupeleissä ehkä ollakin se paras anti tämän kirjan kohdalla, eikä ihan vähäinen sellaisena.
Itse rikos ja sen ratkaisu, ovat aika tyypillisiä. Itse asiassa arvasin lopputuloksen jo aika varhaisessa vaiheessa. Se tosin ei häirinnyt lukukokemusta. Tarina etenee kirjassa jouhevasti ja päähenkilö Anssi on rakastettava kaikessa vilpittömyydessään. Vanharouva Astrid taas on sellainen dekkarien arkkityyppi, että hän tuntuu kuuluvan tarinaan ihan itsestäänselvästi. Poliisit jäävät vähän taustalle ja harmaammiksi hahmoiksi. Naiset rikoskomisarioina ja esimehinä tietysti tuovat aina jonkinlaista jännitettä, mikä minua ehkä vähän jäikin häiritsemään. Vaikka toki toivon naisten pärjäävän ja etenevän myös perinteisesti miesvaltaisella alalla, niin tarve asian erikseen esilletuomiseen harmittaa. Se tietysti ei ole kirjailijan vaan maailman vika...
Minä pidin kirjasta. Se oli piristävän omanlainen ja kuitenkin turvallista dekkariluettavaa. Se on myös helppoa luettavaa. Luvut ovat lyhyitä, teksti ymmärrettävää eikä kirjailija ole turhia temppuillut hämäysten kanssa. Lukija tajuaa, minkä tajuaa. Tarina on surullinen, mutta koskas dekkareissa olisi kaikki hyvin? Kaiken lisäksi äitini on kotoisin Somerolta, joten Baddingin punainen kioski ja monet paikannimet Somerniemeltäkin ovat hämärästi tuttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti