Kiltisti tuo yksi kalleimmista poseerasi, että äiti sai kuvan kirjoitukseensa. Tähtiin kurotetaan ja kuuseen kapsahdetaan, tai sitten äidin syliin...
Kallein lahja
Reppu kainalossa palaan rattaiden luokse. Pikkumurua ei näy
missään. Käännyn ja huomaan tikkaiden ensimmäiset puolat päiväkodin aidan
vieressä. Nostan katsettani, vielä vähän lisää. Henkeni salpautuu huomatessani
pienen hahmon puun latvojen tasalla.
Poika kiipeää tasaisesti. Kohta hän jo kurkottaa ohitse
kuun. Pakkanen kiillottaa tikkaiden pintaa. Jalat lipsuvat, äidin sydän kipuaa
kurkunpäähän. Askel, toinen ja pieni käsi kurkottaa kohti kuun vieressä
kimaltavaa tähteä. Ylettyy, ei ylety. Toinenkin jalka irtoaa tikkaiden
puolalta.
Kuulen tähden sakaran rusahduksen. Tikkaat seisovat hetken
ennen kuin kaatuvat tyhjinä.
Muru rojauttaa minutkin kumoon pudotessaan. Rutistan lujaa.
Heijaan pois pettymyksensä. ”En minä tarvitse taivaalta tähteä. Minulla on jo kallein
sylissäni”
Syy kiipeilyyn selviää täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti