Vappua siis vietetään hyvinkin rauhallisissa merkeissä Spielbergin Tintin parissa - tai siis toiset viettävät ja minä yritän viihdyttää 1-vuotiasta, joka ei voi ymmärtää, miksei olohuoneessa nyt saa kiljua.
Susipalatsin tarkempaa sisältöä ja käytyä keskustelua voi lukea Kirjavan Kammarin Karoliinan blogista täältä. Kimppalukeminen oli tosi kivaa, vaikka kirja vähän taisi olla hankala pätkissä luettavaksi monitahoisuutensa ja yksityiskohtaisuutensa vuoksi. Kiitokset siis Karoliinalle emännöinnistä !
Kaikkiaan minä pidin Susipalatsista. Thomas Cromwellista en aiemmin tiennyt paljon muuta, kuin että häntä pidettiin kovinkin julmana. Henrik VIII oli minulle tuttu monien vaimojensa ja tyttärensä Elizabethin (se ensimmäinen tuon nimisistä kuningattarista). Susipalatsin luettuani voin sanoa tuntevani ainakin yhden tulkinnan aikakaudesta. Sen mukaan Cromwell teki vain sen mitä oli pakko ja antoi kaikkensa kuninkaan puolesta. Henrik puolestaan esiintyy aika heikkonakin henkilönä, jonka tekemisiä ohjaavat tietoisuus omasta kuninkaallisesta asemasta ja kulloinkin päällimmäisinä oleva rakkauden tai pikemminkin himon kohde.
Naisten asemastakin kirjassa saa hyvän kuvan, eikä se ollut hääppöinen. Jos nykyään keskustellaan naisen esineellistämisestä ja sen vääryydestä, niin Tudorien aikaan naiset olivat lähinnä lasten (siis miespuolisten perillisten) synnyttäjiä, miesten halujen tyydyttäjiä ja vielä kauppatavaraa poliittisessa valtapelissä. Ei siis mitenkään kadehdittava asema.
Oman mausteensa lukukokemukseen toi se, että samaan aikaan kimppaluvun kanssa luin myös kaksi Matthew Shardlake - romaania. ( "Luostarin varjot" ja "Musta tuli"). Sama aikakausi, yhtä yksityiskohtainen aikakauden kuvaus, mutta ihan erilainen käsitys Cromwellista.
Susipalatsia voi suositella kaikille historiallisten (yksityiskohtaisten) kuvausten ystäville. Kaiken lisäksi kirjaa voi lukea myös ihan romaanina. Se ei ole ollenkaan huono. Näin siis huolimatta ajoittaisesta tarinaan puutumisesta ja siitä, että tämä ensimmäinen osa ei varsinaisesti lopu... siis mitään lopun kliimaksia on turha tämän opuksen kohdalla odottaa. Ehkä sitten siinä seuraavassa osassa. Kirjan ansiot tulivat yhä konkreettisemmiksi, kun parhaillaan kahlaan yli tuhatsivuista "Minä, Kleopatra" kirjaa. Siinä ihan oikeasti meinaa välillä usko loppua kesken. Mutta kun aikakausi kiinnostaa ja haluan tietää tarkempia yksityiskohtia Kleopatran ja Antoniuksen tarinasta, niin pakko se kai on loppuun asti lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti