Nuorena tyttönä oli minulla eräs aikakausi, jolloin luin vuorotellen Mika Waltaria ja Ernest Hemingwayta. Heitä oli joku minulle suositellut ja siksi luin useampia teoksia molemmilta - ihan vain vertailun vuoksi.
Lopputuloksena oli, että pidän huomattavasti enemmän Waltarista kuin Hemingwaysta. Syynä ei kuitenkaan ole yltiömäinen isänmaallisuus ja kotiinpäin vetäminen. Yksinkertaisesti vain koin Hemingwayn pessimistisen toivottomuuden masentavaksi (Vanhus ja meri, Vaarallinen kesä). Poikkeuksena tästä säännöstä tosin postuumisti julkaistu "Käärme paratiisissa", mutta siitä joskus myöhemmin. Waltarilla tuntui aina lopuksi näkyvän pieni toivonpilkahdus, vaikka hänen naishahmonsa ovatkin aika ärsyttävästi joko kaiken tieltään tuhoavia lumoojattaria (Sinuhe) tai kypsymättömiä (Suuri Illusioni) tai muuten vaan halveksittavia.
Suuri Illusionikin kirjana jotenkin huokuu positiivisuutta, vaikka tarina itsessään on ehkä aika kliseemäinen ja alkujaan lienee synkäksi tarkoitettu. Ehkäpä melkein nelikymppisenä tuo nuoren miehen uho tuntuu lähinnä hellyyttävältä ja tarinasta löytää jo omaa nuoruuden romanttisuuttaan. Kirjoittihan Waltari läpimurtoteoksensa 20-luvun lopulla vain 20vuoden ikäisenä.
Kirja kertoo yhdenlaisen toivottoman rakkaustarinan, varsin viattoman sellaisen. Lisäksi kieli on tuota ihanaa, rikasta, kaunista, nykyään vähän vanhahtavaa suomea. Sivuilta ei löydy kirosanoja, eikä sukupuolielinten nimiä, mutta vahvat tunteet välittyvät ja vaikuttavat myös lukijaan. Samalla tulee hetkeksi hypänneeksi sisään viime vuosisadan alkupuolen Helsingin kaupunkilaiselämään ja vähän näkemään saman aikakauden Pariisiakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti