(Luku)päiväkirja: Aurinkoa ja kokemuksia Storytel-lukulaitteesta

 

Maanantai 21.3.2022

Mikäs tässä on ollessa. Aurinko paistaa ja kävelylenkkikaverina oma kulta. Saatiin isäntä kotiin viikoksi. Ihanaa! 

Kevätkeli näyttää oikein parasta puoltaan ja suorastaan pakottaa ulos. Sitä luulisi, ettei töiden lisäksi sitten ole muuta ehtinytkään, ainakaan lukemaan... Näin ei kuitenkaan ihan ole. Alkukuukaudessa lukeminenkin jäi jonnekin yleisen lamaannuksen ja maailmantuskan alle, mutta kuten aina, elämä jatkuu - ja niin näköjään lukeminenkin. 

Koska maailma kuitenkin on tullut hulluksi, tai ainakin jotkut valtansa sokaisemat itsevaltiaat, niin lukeminen on pysynyt melko kevyenä. Samalla olen päässyt kokeilemaan varsinaisesti Totoa varten hankkimaani Storytel-lukulaitetta.

 Laskeskelin nimittäin tuossa jossain kohtaa, että kun kerran kuitenkin ostan myös ekirjoja, ehkä minun kannattaisi hyödyntää vuodeksi alekampanjasta jo maksamani Storytel. Siellä on kuitenkin suhteellisen hyvä valikoima ekirjojakin, äänikirjojen lisäksi. Jos laskee 5 euroa per ostettu ekirja, niin 99 euron lukijan kustannus on nopsaan katettu. 20 kirjaa kun menee ihan hujauksessa. 

No, hivenen jouduin pettymään. Storytelista ei löytynyt kaikkia suosikkejani ja joitakin kirjoja on tosiaan vain äänikirjoina. Neil Gaimanin tuotanto oli hyvin pienellä edustuksella, Gail Carrigeria löytyi lähinnä äänikirjoina... No, kaikkea ei voi saada ja onhan siellä kuitenkin myös paljon luettavaa. 

Yllätyksekseni siis huomaan lukeneeni maaliskuun aikana jo kuusi kirjaa, joista itse asiassa neljä loppuun suurin piirtein viimeisen viikon aikana... 

Nyt sitten joku heti sanoo, että miksen vaan lue Storytelin kirjoja tabletilta. No, se nyt ei vaan ole sama asia. Ensinnäkin, tabletti painaa paljon enemmän, siis paljon. Sen kannattelu yhdellä kädellä on ihan mahdotonta. Toiseksi, lukijan ruutu vaan on parempi silmille, vaikka miten vaihtaisi valaistusta. Storytel tuntuu mukavalta ja siitä jaksaa lukea pidempiäkin jaksoja.  

Harmituksia? 

Kaikkiaan Storytel -reader on toiminut vallan mainiosti. Vähän ärsyttää se, että lukijalta puhelimeen siirtyessä appi vaihtaa yht'äkkiä kirjaksi ekirjan ja sitten äänikirja pitää vaihtaa taas tilalle. Ymmärrän synkkauksen, mutta voisiko sitä kysyä, eikä vaan tehdä ? 

Toinen ihmetystä aiheuttanut asia oli vaikeus Wifin vaihduttua. Siskon luona yhteyden saaminen oli yllättävän hankalaa ja vaati kaikenlaista säätöä. Lukijaa on kuitenkin tarkoitus kuljettaa mukana, joten verkosta toiseen vaihtamisen tulisi sujua jouhevasti. Kyse tosiaankin oli nimittäin lukijan temppuilusta sillä kaikilla muilla laitteilla salasanat ja yhteydet menivät helposti läpi. 

Mitä sitten luin ? 

No, ensinnäkin tulin lukeneeksi Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan ensimmäisen osan. Se oli juuri sellainen viihdekirja kuin kuvittelinkin. Sujuva, mutta harmillisen tunnistettava käänteissään. Jos olet lukenut paljon viihde-genreä, et kummemmin ylläty tarinasta. Ihan mielellään tuota kuitenkin luki. 

Kuten kuvasta näkyy, ajattelen myös jatkaa sarjaa. 

Toisena sarjana luin jo kolme osaa Regency viihdefantasiapläjäyksestä House of Werth. Wyrde and Wayward, Wyrde and Wicked ja Wyrde and Wild. Blogissa useammin käyneet tietävät heikkouteni tuollaisiin sarjoitettuihin kirjannimiin, kuten voi kurkata vaikka täältä.

Joka tapauksessa House of Werth on "witty" ja varsin viihdyttävä. Werthin perheellä on taipumusta saada enemmän tai vähemmän kummallisia ominaisuuksia kunkin jäsenen täyttäessä kolme. Joku luo jäätä, toinen muuttuu vampyyriksi, kolmannella kasvavat käärmeet hiuksiksi jne. Muutenkin perheenjäsenet ovat varsin eksentrisiä eikä Gussie-neito tee poikkeusta lukuunottamatta sitä kummallista tosiseikkaa, ettei hänellä ole Wyrde-ominaisuutta - paitsi, että tietenkin on, muutenhan ei olisi kunnon tarinaa... 

No, sitten tapahtuu kaikenlaista häslinkiä ja on kirottuja kirjoja, murhattuja näyttelijöitä jne. Varsin mukavaa ajanvietettä siis. Unohtuvat kaikenlaiset maailmanpoliittiset kuviot hetkeksi. 

Noin muuten kuuntelin loppuun Näkymättömät naiset - näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille. Ei kauhean mieltäylentävää luettavaa, mutta en voi sanoa varsinaisesti yllättyneeni. Ehkä minusta tosiaan vielä tulee kyyninen ja kiukkuinen akka, eikä sitä kai edes tuon kirjan perusteella edes kannata ihmetellä. 

Sitten aloitin kuuntelemaan eläkeläisopettajista kertovaa dekkaria A Spoonful of Murder. Se osoittautuikin sitten vähän hankalammaksi kuunneltavaksi. Ei varsinaisesti kirjan juonen takia, vaan siksi, että ensimmäiset puolitoista tuntia menivät yksinkertaisesti lukijan aksenttiin/ murteeseen totutellessa. Väitän osaavani englantia suhteellisen hyvin, mutta nyt meni kyllä aika paljon ihan ohi. Saa nähdä, osoittautuuko tarina tarpeeksi kiinnostavaksi, että kuuntelen loppuun. Vähän on toki helpottanut kuuntelun edetessä. Ehkä otan tämän ihan vain kuunteluharjoituksena ?

(Ruoka)päiväkirja: Kotiboksihuumaa ja katkarapuja kikherneiden kavereina

 

Viimeksi kirjoittaessani suunnittelin "kotiboksi"-prosessia. Reseptejä lista lehdistä ja muistista, ainekset tilaukseen ja siitä sitten eteenpäin. Vähän mietin, miten käy, mutta se pahus vie toimii. Ainakin toistaiseksi. 

Listassa on pysytty melko hyvin ja kerralla useamman aterian ainesten tilaus on onnistunut suhteellisen kivuttomasti. 

Hävikki on ollut ihan minimissä, sillä olen valinnut reseptit "uusiokäytön" ja hyvin säilyvien ainesosien mukaisessa järjestyksessä. 

Ainoa vähän huonommin toiminut homma, on ollut kokkauksen delegointi jälkikasvulle. Jotenkin ei vastaanottavaisuus ole ollut samalla tasolla kuin reseptivihon kanssa. Nyt kokeilen metodia "reseptilinkki WhatsAppin kautta" - Saa nähdä, miten käy. Olettaisin, että linssipyörykät suolapähkinöillä houkuttaisi edes vähän... 

Tänään pitää listaa taas päivittää ja laittaa ostoslista tilaukseen. Kiire ei varsinaisesti vielä ole, sillä ruokaa on vielä muutaman aterian verran. Lisäksi viikolla on tiedossa ainakin yksi ravintolailta, kahdestaan isännän kanssa. Saimme hänet viikoksi kotiin. 

Kaikkiaan tällä metodilla on löytynyt muutama uusi vakkarilistalle lisättävä. Viimeksi kirjasin yhden pannun turskavuoan, tänään taidan pistää muistiin Kikherne-katkarapucurryn. Alkuperäinen versio Delicious-lehdesta helmikuulta 2009... 

Kikherne-katkarapucurry 

oliiviöljyä

1 iso sipuli

valkosipulinkynsi 

0.5rkl harissatahnaa (maista ensin, miten tulista tahna on ja laita ensin vähän. Aina voi lisätä) 

400 purkki tomaattimurskaa

1rkl kookossokeria (tai ruokosokeria) 

1rkl punaviinietikkaa

suolaa ja pippuria

400g purkki kikhernenitä 

pari kourallista raakoja tiikerikatkarapuja (tai vastaavaa) 

tuoretta korianteria ja lime

riisiä ja jotain leivän tapaista

Laita riisi ensimmäisenä kypsymään. 

Leikkaa sipuli puolikuiksi ja kuullota öljyssä pannulla. Hienonna sekaan valkosipuli ja lisää harissatahna. Sekoittele hetki. 

Kaada joukkoon tomaatti, sokeri ja punaviinietikka. 

Kuumenna ja hauduttele hetken ajan. Lisää huuhdotut kikherneet ja anna hautua kymmenisen minuuttia keskilämmöllä ja pikkuisen poreillen. 

Lisää lopuksi katkaravut ja kypsennä muutama minuutti, kunnes niistä tulee kauniin vaaleanpunaisia. 

Nosta riisin kanssa tarjolle. Ripottele päälle tuoretta korianteria ja purista reippaasti limestä mehua. 

(Ruoka)päiväkirja: Vanhoja lehtiä, kotitekoista ruokaboksia sekä yhden pannun turska

Vaikka Ruokaboksi palveluna toimi meillä syksyn ja alkuvuoden todella hyvin, lienee nyt aika kokeilla taas jotain muuta. Totesimme tuossa poikien kanssa, että parina viikkona Ruokaboksin resepteistä jäi aina yksi tekemättä tai teimme sen jotenkin muuten kuin ohjeissa sanottiin. 

Siispä päätin kokeilla ihan kotitekoista ruokaboksi-ajattelua eli aloin käydä läpi vanhoja ruokalehtiä (joita minulla on ihan luvattoman paljon). Poimin muutaman mielenkiintoisen reseptin ja tilasin kuorman puuttuvista aineksista. Niinpä meillä on listattuna reseptejä, joihin löytyvät ainekset kotoa... Katsotaan, miten käy. Eniten jännittää se, saanko keskimmäisen tarttumaan kauhan varteen yhtä hyvin kuin Ruokaboksin reseptivihon avulla. 

Taka-ajatuksena tässä on samalla saada laitettua edes muutama lehti kiertoon, kun houkuttelevat reseptit on kokeiltu. 

Ensimmäisenä kokeiluun päätyi Delicious-lehti vuodelta 2009. Kuten jo vuosiluvusta voi päätellä, on lehti käynyt läpi jo useamman lajittelun. Se ei ole ihme, sillä huomasin löytäneeni siitä aikoinaan yhden lempiresepteistäni eli chermoula-kanan. Sitä tehdään meillä edelleen säännöllisesti. Samassa artikkelissa on ollut pari muutakin kokeilemaan houkuttelevaa ohjetta, joten lehti on pysynyt visusti tallessa. Nyt päätin sitten pistää toimeksi ja viimeinkin kokeilla nuo reseptit. Eihän tässä ole vielä mennytkään kuin jotain 12v. 

Ensimmäisenä kokeiluun pistetiin One-pan roast fish, kun kerran pakkasestakin löytyi file turskaa. Resepti on mahtavan helppo sillä kaikki valmistuu samassa uunipannussa (hieman paistinpannulla, jos haluaa sipulit tosi pehmeiksi). Tämä edustaa sellaista kokkausta, josta pidän. Ei liian tarkkaa, mutta makuja löytyy kerroksittain.

Aikaa kuluu kaikkiaan noin tunnin verran valmisteluineen, mutta onnistui ihan mukavasti perjantai-iltana, kun kerran ainekset olivat valmiina. 

Oli muuten tosi hyvää. Kannatti pitää lehti tallessa. Siinä olisi vielä pari reseptiä kokeiltavaksi.

Yhden pannun kala

Ohjeen mukaan pohjan piti olla vain perunasta, mutta pitihän niitä Ruokaboksista jääneitä bataattejakin käyttää... 

Perunan määrät silmämääräisesti. Sen mukaan, miten paljon kukin haluaa. Meillä kolmelle. 

Ainekset: 

perunoita ja pieniä bataatteja

oliiviöljyä

voita

2 pientä punasipulia

2 valkosipulinkynttä 

2 kourallista kirsikkatomaatteja (tai 3-4 isoa tomaattia) 

puolikas nippu persiljaa

noin 0,5rkl kuivattua rakuunaa (ohjeessa tuoretta)

turskan selkäfilettä (tai muuta vaaleaa kalaa) annospaloina 

sitruuna (laitoin isosta puolet) 

Kuumenna uuni 180 asteeseen. 

Kuori ja leikkaa "kolikoiksi" tarvittava määrä perunaa ja pikkubataattia. Laita oliiviöljyä uunivuokaan ja sekoittele perunat ja bataatit siinä. Lisää suolaa ja pippuria, sekä muutama voinokare sinne tänne vuokaan. Laita uuniin 25minuutiksi. 

Kuumenna ruokalusikallinen oliiviöljyä pannussa, Lohko punasipulit ja paista niitä viitisen minuuttia pannulla. Pilko valkosipuli ja lisää joukkoon. Jätä odottamaan. 

Ota perunavuoka pois uunista ja lisää päälle sipulit, puolitetut kirsikkatomaatit, persiljanvarret silputtuina sekä rakuuna. Valuta päälle vähän oliiviöljyä. 

Nosta päällimmäiseksi suolatut ja pippuroidut kalapalat ja valuta hieman sitruunasta mehua kunkin päälle. Siivuta sitruuna ja asettele siivut kalapaloille. Lisää vielä tippa oliiviöljyä sitruunoiden päälle. 

Laita takaisin uuniin 12-15min. 

Nosta uunista suoraan pöytään ja ei kun syömään. 

(Luku)päiväkirja: Kai sitä pitäisi ja helmikuun luetut

 

Lauantai 12.3.2022

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, minä mykistyin. En osannut sanoa asiasta mitään, en osannut kirjoittaa. Omien juttujen kirjoittaminen tuntui niin turhanpäiväiseltä ja sisällä velloi jotain todella mustaa. En ole tiennyt, että voisin toivoa jotain niin pahaa toiselle ihmiselle. Sitten aloin miettimään, että peto ei kai ihminen olekaan, vaikka ihminen sellaiseksi muuttuisikin. 

En koskaan kirjoita runoja, mutta nyt kirjoitin ulos pahaa oloani. Jotenkin kummallisesti tuntui luontevammalta kirjoittaa englanniksi. Ehkä oma kieli olisi tuonut tekstin liian lähelle. Rakenne säilyi vain etäännyttäen vieraalle kielelle. 

Tätä kirjoittaessa sota kai jatkuu - en ole lukenut tänään uutisia. Pakko säännöstellä eikä jäädä vellomaan. Sama koskee halua auttaa. Kaikkea ei voi tehdä, mutta ainakin voin auttaa auttamaan ja lahjoittaa. 

Jotenkin kummallisesti olen tällä viikolla viihtynyt töissä paremmin kuin pitkään aikaan. Taitavat oman egon kipuilut työympäristössä tuntua viime aikojen tapahtumien keskellä melko turhanpäiväisiltä. En edelleenkään ole monesta asiasta samaa mieltä, mutta mitättömyyksistä on turha kiukutella. 

Tosin huomaan nykyään näyttäväni mielipiteeni ja tunteeni töissäkin huomattavasti entistä herkemmin. En tiedä, mistä muutos kumpuaa. Olen aina ollut kontrollifriikki tunteissani ja toiminut työympäristössä melkein kylmästi kommunikaatiossani laskelmoiden, sopeuttaen tavoitteiden (tai odotusten?) mukaan. Ehkä olen vapautunut, kun päätin olevan muutoksen aika, enkä enää tässä ympäristössä välitä reaktioista - tai sitten tämä liittyy ikään. 

Ei, en todellakaan nyt puhu hormonien aiheuttamasta mieliala-vaihtelusta vaihdevuosiin liittyen, vaan ihan tietoisesta tavasta poistaa filttereitä. Olenkin ruvennut miettimään, että ehkä "paha akka" määritys mielipiteensä terävästikin ilmaiseville ja tunteensa näyttäville vanhemmille naisille tulee kuitenkin ympäristön ja yhteiskunnan kyvyttömyydestä kohdata heitä. Tiettyyn ikään ja kokemustasoon saapuessa sitä vain päättää antaa piut paut odotuksille ja olla juuri sellainen kuin haluaa, eikä maailma (miehet?) kestä sitä. Toki ymmärrän, että kehon muutokset vaikuttavat ja toisille hormonitasapainon auttaminen helpottaa, mutta kuitenkin... 

Viimeaikainen tasaantuminen myös vapautti energiaa. Sen avulla olen palannut perusasioihin. Neulominen toimii rauhoittavana meditaationa, kukat tuovat iloa päiviin ja jopa ruoanlaitto on alkanut taas kiinnostaa. Leivoin äsken kääretortun. Se lienee ensimmäinen leivonnainen kuukausiin. Elämä jatkuu ja siitä pitää nauttia niin kauan kuin voi. Koskaan ei tiedä. 

Lukeminen puolestaan ei oikein suju. Hiljaisuus omien ajatusten parissa tuntuu tärkeämmältä kuin lukijan ääni. Iltaisin luen hetken sängyssä, mutta vähiin on jäänyt. Onkin siis hyvä, että helmikuussa tuli vuoden Goodreads-haastetta ajatellen luettua ihan huikea määrä kirjoja. Muuten olisin haasteeni kanssa ihan helisemässä. 

Tosiaan, luin helmikuussa peräti 12 kirjaa. Joukkoon mahtuu lasten- ja nuorten kirjoja neljä kappaletta, tietokirjoja kolme. Dekkareita tai tarkemmin sanottuna joko viihdettä tai cozy mysteryä luin myös neljä. "Vakavampaa" nykykirjallisuutta edusti Ankeriaan testamentti, johon kaikista kehuista huolimatta vähän petyin. Ihan kiva, mutta en löytänyt hehkutettua vetävyyttä ja tunteisiin vetoavuutta. 

Koko kuukauden kirjoista taisin eniten nauttia Serena Kentin Death in Avignon -dekkarista. Keski-ikäisen naisen muutto Provenceen ja sinne sopeutuminen murhien ratkaisun lomassa sopi alkuvuoden kylmiin keleihin vallan mainiosti. Kirjassa parasta onkin miljöökuvaus. 

Tällä hetkellä kuuntelen Näkymättömät naiset - näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille. Mielenkiintoinen, ärsytystä aiheuttava, muttei ollenkaan yllättävä. 

Kobosta luin uudestaan Gail Carrigerin lyhyen Poison or Protect, mutta muistinpa taas, miksen jatkanut sarjaa. Saman kirjailijan Parasol Protectorate on yksi kaikkien aikojen parhaita (ja hauskimpia) lukemiani viihdefantasiasarjoja, mutta tämä Delightfully Deadly keskittyy lähinnä sankariparin makuuhuonetapaamisiin ja ne nyt eivät kertakaikkiaan riitä juoneksi ja kannattelemaan tarinaa. 

Seuraavaksi lukulistalla Piranesi. 

Mute

 How can the sun shine? 

I became mute

I should rage,  when brother kills brother

 cry out loud when mothers weep and wives shed tears

howl the death of children

How can the sun shine? 

I need thunder to speak for me

mute the cannons

Torrents to sweep the monster to the deep

Then can the sun shine

Hämmästyneitä kaniineja ja ranskalaisia klassikoita - Au revoir tristesse

Ranska on sattuneesta syystä aina lähellä sydäntäni ja jonkin verran olen lukenut myös ranskalaisia kirjoja. Tosin tämän kirjan luettuani totesin, että aukkoja ranskalaisten klassikoiden kohdalla on osaltani huomattavasti enemmän kuin brittiläisten... 

Tässä kirjassa Groskop yhdistää omia muistojaan ranskalaisiin klassikoihin, niiden yleisiin tulkintoihin ja omiin ajatuksiinsa. Aivan oikein. Varsin mielenkiintoista sekin. (Niin kuin muuten oli Groskopin vastaava teos venäläisistä klassikoistakin). Tosin tulin taas ajatelleeksi, että ranskalainen stereotypia taitaa vaihdella aikalailla pohtijan näkökulmasta riippuen. Minulle tuo Groskopin kuvaama intellektuelli villiys on vierasta, ennemminkin mietin leppoisaa ja auringontäyttämää maalaiselämää tiiviissä, mutta ulkopuolisille vaikeasti tavoitettavassa yhteisössä. 

Viv Groskop : Au revoir tristesse ja muita elämänoppeja ranskalaisista klassikoista 

äänikirja lukijana Johanna Kokko, Storytel 

Kahdestatoista kirjaan listatusta klassikosta tunnen nimeltä kaikki, mutta olen oikeasti lukenut vain kaksi ja niistäkin toisesta vain osan. Tosin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sen verran massiivinen, että jo parin ensimmäisen osan lukeminen laskettaneen. Toinen lukemani on Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita ja sen olen nähnyt myös sekä kahtena elokuvana että Ryhmäteatterin esityksenä Suomenlinnassa. 

Viimeksi mainitun luin nuorena lomamatkalla ja paradoksaalisesti se taisi olla ensimmäinen pidempi englanniksi lukemani romaani. Proustia puolestaan olen tavannut ranskaksi, pääasiassa lomilla ja matkoilla sitäkin, mutta vasta näin vähän varttuneempana. Pidän molemmista kirjoista kovasti, joten ehkä niiden perusteella pitäisi poimia luettavaksi muitakin Groskopin listasta. 

Toisten lukijoiden valitsemat kirjalistat ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat paitsi luetuista kirjoista, myös listan laatijan ajatusmaailmasta. Tosin on vaikea sanoa, kumpi vaikuttaa kumpaan. Kirjat ajatusmaailmaan vai ajatusmaailma kirjavalintoihin, todennäköisesti molemmat molempiin. Joka tapauksessa, mielenkiintoista. 

Groskopin tapa kirjoittaa on myös mielenkiintoinen. Hän lähestyy kirjoja omien kokemustensa ja ajatustensa kautta. Nuoruuden ranskalaisuuden (sen intellektuellin kulttuurimaailman ja seksikkäiden ranskalaisten) ihailu johdatti hänen opiskelemaan kieltä, jos sittemmin vaihtui venäjään aiemmassa kirjassa selvitettyjen yhteyksen vuoksi. Jokainen kirja kietoutuu paitsi yleisiin tulkintoihin ja historiaan, myös Groskopin ajatusten kehittymiseen tai tapahtumiin hänen nuoruudessaan.

Pidin siis kirjasta kovasti ja sitä lukiessani inspiroiduin myös listaamaan omaa klassikkolistaani, joka on muokannut käsitystäni ranskalaisuudesta ja ihmisyydestä yleensä. 

Oma listani

Kuten mainitsin, oma listani olisi toisenlainen - Proust siltä löytyisi ehdottomasti. Se edustaa vähän uudempaa tuttavuutta, sillä vaikka nimenä Kadonnutta aikaa etsimässä on toki tuttu jo kaukaisista opiskeluajoista lähtien, aloin lukemaan sitä vasta muutama vuosi sitten.  

Aivan ensimmäinen kosketuspintani ranskalaisiin klassikoihin taisi olla Alexandre Dumas. Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi ovat suosikkejani. Niistä heijastuu jotenkin sellainen ranskalainen ritarillisuus yhdistettynä vähän veijarimaiseen maailmankatsomukseen. Jopa Monte Cristo on traagisessa kostossaan miltei koomisen kunniantuntoinen ja kaikesta huolimatta ajoitus ja juonenkäänteet muistuttavat välillä teatterilavan tragikoomisen farssin kuvioita. 

Vähän vanhempana löysin kaksi Margueritea, Duras'n ja Yourcenarin. Ensimmäinen on myös Groskopin kirjassa, mutta minulle hän jäi jotenkin etäisemmäksi. Marguerite Yourcenar puolestaan. No, Memoires d'Hadrien on edelleen yksi parhaista ikinä lukemistani historiallisista romaaneista. Sen henkilökuva keisarista luotaa syvältä. Jotenkin jännästi nyt mieleeni nousee  myös Asko Sahlbergin Herodes. Pitäisi lukea nuo kaksi uudelleen ja rinnakkain löytääkseni alitajunnasta nousevan yhteyden. Onkohan se henkilökuvauksen inhimillisyydessä ? 

Tuo läpikotaisen inhimillisyyden vuoksi pidän kovasti myös muista lukemistani Yourcenarin kirjoista, kuten mm. Feux, Le coup de grâce ja Le tour de prison. (Viimeisin on itse asiassa matkakertomus Aasiaan...nimenvalinta kertoo siis myös kirjailijan huumorintajusta) 

SUURIN RAKKAUTENI

ranskalaisista klassikoista on kuitenkin Alphonse Daudet'n Lettres de mon moulin

"Ce sont les lapins qui ont été étonnés... Depuis si longtemps qu'ils voyaient la porte du moulin fermée. les murs et la plate-forme envahis par les herbes, ils avaient fini par croire que la race des meuniers était eteinte, et, trouvant la place bonne, ils en avaient fait quelque chose comme un quartier général, un centre d'opérations stratégiques: Le moulin de Jemmapes des lapins..."

Osaan tuon kirjan alun miltei ulkoa. Sen verran monta kertaa olen sen lukenut - ja kuullut. Alkuvuosina isännällä oli tapana lukea minulle iltaisin ääneen. Kävimme läpi monenlaisia kirjoja, mutta aivan kuin pienillä lapsilla iltasaduissa, minullakin oli suosikkini. En koskaan väsynyt kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen Kirjeitä myllyltäni eli lyhyitä satuja etelä-ranskalaisesta maalaiselämästä jonnekin 1800-luvun alkuun sijoittuen. Varsinkin tuo aloitus kaikessa runollisuudessaan oli kertakaikkisen ihanaa kuunneltavaa, eikä ajatus vanhassa myllyssä asumisesta tarinoita kirjoittamassa voinut olla herättämättä minussa haavekuvia. 

Toisia suosikkejamme olivat Le Petit Nicolas-kirjat, joiden maailma on toki vanhanaikainen, mutta pienen pojan aivoitukset ja touhut taitavat olla universaaleja ja ajasta riippumattomia. Liekö noihin kirjoihin ihastuminen sitten ennakoinut ja valmistellut kolmen oman pojan saamista? 

Sinänsä ei siis ole ihme, että minun kuvani ranskalaisesta kirjallisuudesta on vähemmän intellektuelli ja enemmän maalaisromanttinen. Löytyväthän suosikkilistaltani myös mm. Marcel Pagnolin tarinat lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kuten La gloire de mon père ja Le château de ma mère, joista on tehty myös aivan ihastuttavat elokuvat.

Kirjahyllyä katsoessani, silmiini osuvat myös Montesquieun Lettres persanes sekä vähän uudemman klassikkokirjailijan eli Jean d'Ormessonin teokset, joista varsinkin löyhästi Mitfordin tyttöihin perustuva trilogia on mielenkiintoinen. 

Varsinaisesti mitkään lukemani kirjat eivät siis suoraan liity tuohon Groskopin ihannoimaan pariisilaiseen intellektuellielämään. On luonnollista, että minun mielessäni ranskalaiset klassikot ja stereotypiat ovat vähän toisenlaisia. Ehkä juuri siksi on niin mielenkiintoista lukea kirjoja sekä erityisesti toisten ajatuksia kirjoista. Niistä aukeaa ihan uusi maailma ja sen kuva, jota verrata omiin käsityksiin. 

(Luku)päiväkirja: Jään alla velloo musta vesi

 

Lauantai 19.2.2022

Helmikuu, eikä jäästä ole tietoakaan. Jokohan se talvi oli tässä ? 

Minun mieleni talvi jatkuu. Olen jämähtänyt jäiseen kuoreen, jonka alla musta vesi velloo ja keinuttaa. Hyinen kiukku leviää iholla hermopisteeltä toiseen ja korvissa humahtaa. Siis monta kertaa päivässä. 

Selvästi edessä on risteys, mutta minä olen jäänyt kiertämään liikenneympyrää tietämättä, minne kääntyä. 

Sellaista elämä kai välillä on. Muutos on edessä, sen on pakko olla, mutta millainen ?

Minun huono oloni liittyy töihin. Kotona on kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa ja perhe ankkuroi minut todellisuuteen. Onneksi. Joskus aiemmin mainitsin kolmijalkaisen jakkarani ja nyt yksi jaloista on pahasti vinksallaan. 

Minä olen aina mennyt vauhdilla eteenpäin. Kirjaimellisesti. Kun jokin asia harmittaa tai aiheuttaa pettymyksen, kohautan olkapäitäni, puhaltelen hetken ja painan kaasua. Pusken asiat maaliin ja saavutan tavoitteet. Nyt ei onnistu. En tunnista tätä versiota itsestäni, joka palaa samaan asiaan ja tunteeseen päivästä toiseen ja lamaantuneena polkee paikallaan. 

Se tarkoittanee, että asia on vielä selvittämättä. Todennäköisesti pääasiassa itselleni. Mitä ilmeisimmin en nyt osaa käsitellä itselleni vierasta tunnetta ja ajatusmallia. Siksi olen tapaamassa ensi viikolla valmentajaa. Toivon hänen tönäisevän raidekeppiä sen verran, että pääsen pois kehäradalta. Minne ? Sen sitten näkee. Perspektiivi on hakusessa. Ehkä sitä voi auttaa löytämään vieraan tapa nähdä asioita. 

Ehkä opin ravistamaan harmin yltäni ja lähtemään kohti uusia tuulia, ehkä huomaan liioitelleeni ja osaan muuttaa omaa ajatusmalliani, ehkä tunnistan muutoksen suunnan. Ehkä huomaan todellisen syyn pahalle mielellni olevan kuitenkin jossain muualla kuin kuvittelen. Ehkä. 

Asita ovat kuitenkin kaikkiaan hyvin. Minulla on työ ja mahtavat kollegat, saan palkkaa, kotona kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa etäisyydestä huolimatta. 

Korona-aika ja loskakeli eivät tietenkään auta asiaa. Seinät jo kaatuvat päälle. Enkä ole ihan varma, onko kaikki lukemanikaan auttanut olotilaani. Toiset kirjat enemmän kuin toiset luulisin. 

Luettuja viikon varrelta

Sairas ja viallinen - naiset lääketieteen historiassa on mielenkiintoinen tietokirja siitä, miten nainen on nähty lääketieteessä lähinnä synnytyskoneena ja hysteerikkona. Vaikka toki pääpiirteet ovatkin tuttuja jo kouluvuosilta, tulee kirjaa kuunnellessa välillä vähän epäuskoinen olo. Siis ihan oikeasti miehet? Mitä ihmettä esi-isänne oikein ovat ajatelleen (siis muuta kuin jalkoväliään ja omaa mukavuuttaan?). Käsitykset naisesta ja naisen ruumiin toiminnasta ovat olleet nykytietämuksen valossa uskomattomia ja usein perustuneet kouristuksenomaiseen miehisen valta-aseman pönkittämiseen.

Pahinta ei kuitenkaan ole historiallinen ymmärryksen puute, vaan se miten nuo vanhat asenteet ja käsitykset heijastuvat nykymaailmassa. Kyllä, olen toki miettinyt pahaa oloani gynekologisesta vaihdevuosinäkökulmasta ja onkin aika tarkastuskäynnille, mutta että olisin "taakka miehelleni" tai "kauhu perheelleni" vain elämänvaiheeni vuoksi? En ihan osta tuota. Ei myöskään tuntunut mukavalta lukea käsityksiä siitä, miten opiskelu tai työnteko tekevät  naisesta automaattisesti epänaisellisen ja ennenkaikkea huonon äidin. Vielä sata vuotta sitten asiaa perusteltiin fysiologisilla terveystekijöillä, mutta eikö tuo ajatusmalli heijasta liian hyvin myös nykyajattelua monessa maassa ? (Suomessakin). 

Eli tuota kirjaa kuuntelemalla saa toki kanavoitua negatiivista energiaa, mutta en ole ihan varma haihtuuko se ulos mielestä. 

Mielenvirkistystä jo pelkällä miljööllään on viime viikon aikana puolestaan tuonut Serena Kentin Death in Provence, jota ryhdyin selailemaan uudelleen. Minun piti nimittäin lukea sarjan seuraava osa Death in Avignon, mutta huomasin kaipaavani pientä muistutusta henkilögalleriasta ja aiemmista tapahtumista. 

En  siis tiedä, voiko minun sanoa varsinaisesti lukeneen kirjaa, niin ylimalkaisesti sitä selailin paikasta toiseen, mutta olihan se ihanaa lukea Provencen maisemista ja leppeästä säästä rännän piiskatessa ikkunaa. Toki minulle miljöö tuo ihan omanlaisensa olon, olenhan sekä käynyt Provencessa että pian taas palaamassa Biarritzin (vähän samantaipaiseen, mutta kuitenkin omanlaiseensa) tunnelmaan, mutta ihan varmasti kirja saa aikaan matkakuumetta, vaikkei koskaan olisi Ranskaan jalallaan astunut. 

Lisäksi olen kuunnellut Taina Latvalan Torinon enkeli -kirjaa. Sen hieman ahdistava tunnelma ei taida oikein sopia minulle juuri nyt sillä kirja itsessään tuntuu mielenkiintoiselta ja hyvin kirjoitetulta, mutta en millään saa kiinni kuunteluflowsta. 

Sama lukujumitus koskee myös J.S.Meresmaan Kenties vielä tapaan sinut - vampyyritarinaa. Tosin siinä voin myös olla niin pahasti kohderyhmän ulkopuolella, etten siksi löydä kosketuspintaa. E-sport tähden urasta haaveileva teinipoika, joka kohtaa naapurissa asuvan vampyyritytön, ei ehkä ole ihan keski-ikäisen äiti-ihmisen ominaisinta asetelmaa. 

Toisaalta, kirjassa myös on minua aina suunnattomasti ärsyttävä elementti eli jännitystä luodaan kertomalla, että kohta tapahtuu jotain kamalaa ja "antaakohan hän koskaan minulle anteeksi sen, mitä tein" ennakointia. Harmi, sillä perinteisen vampyyritarinan modernisointi herättää aina mielenkiintoni. Nyt vaan täytyy sanoa, että esim. Terhi Tarkiaisen Pure mua viihdytti ja riemastutti enemmän. Mutta kuten mainitsin, voin vain olla väärää kohderyhmää. 

Eikä tämä elämä nyt kuitenkaan pelkkää loskaa ja harmautta ole. Kiitollisuuspäiväkirja tai hyvien asioiden listaaminen on monen terapeutin suosittelema tapa tasapainottaa oloa. Tässä siis viikolta viisi minua ilahduttanutta asiaa: 

1. Ystävänpäivän ruusukimppu ja niiden mukana tullut viesti isännältä. Tiedän, ettei hän itse kirjoittanut korttia käsin (Interflora), mutta laitoin sen silti työkoneen näppäimistön viereen ja rinnassa läikähtää lämpö joka kerran silmieni osuessa siihen. 
2. Kuopuksen into rakentaa räntäsateeseen sulanut lumilyhty joka ilta uudelleen. Hän on oikeassa, kynttilän valo ilahduttaa. 
3. Edenneet käsityöt. Kauluri valmis, sukkapari kohta viimeistelyä vaille. Neulominen on tietotyöläisen pelastus. Joku hyvänolon hormoni siinä erittyy, silmukka silmukalta. 
4. Eilen paistoi aurinko ja ehdin hetkeksi ulos kävelemään 
5. Rauhalliset aamukahvit. Etätoimiston etuja on mahdollisuus juoda aamukahvi kiirehtimättä, ajatuksia selvitellen. 

(Luku)päiväkirja: Ystävänpäivästä ja tyylinvaihdoksista

 Hyvää ystävänpäivää! 

Se on tänään. Minun piti kirjata ylös ystävyydestä kertovia kirjoja, mutta jotenkin oli vaikea löytää sopivia. Jotenkin tuntui, että muistamissani kirjoissa joko ystävyys muuttui romanttiseksi rakkaudeksi, kauheaksi kilpailuksi ja julmaksi taisteluksi tai sitten oli kyse lastenkirjoista, joissa ystävyys on useimmiten pohjana kaikelle. 

Meneeköhän se elämässäkin noin ? 

No, Suomessa puhutaan ystävyydestä ja maailmalla St Valentin suojelee rakastavaisia. Sain minäkin kukkia isännältä - lähetin välityksellä tosin. Mukana oli myös suklaatryffeleitä. Ehkä sitä yli 20v avioliitto on jotain opettanut vaimon ominaisuuksista, kun tietää pistää makeaa mukaan.  

Laskin myös, että yhteistä taivalta on kokonaisuudessaan takana jo 28 vuotta. Kokonainen ihmisikä ja yli puolet meidän kummankin elämästä. Toisaalta niin pitkä aika, ja kuitenkin niin lyhyt. 

Tyylinvaihdoksista 

Minä istun edelleen etätoimistolla oloasussani eli muotipostausta tästä ei ole tulossa. Kunhan aloin eilisen lukumaratonin aikana miettimään kirjailijan kykyä vaihtaa tyyliä tuotannossaan. Elly Griffiths lienee ainakin Suomessa tunnetuin Ruth Galloway-sarjastaan ja niitä minäkin olen jo lukenut kymmenen osan verran. Tuon sarjan lisäksi olen myös lukenut yhden hänen The Brighton Mysteries -sarjastaan ja nyt sitten alkuvuonna julkaistun Harbinder Kaur -aloitusosan.

Jokaisella sarjalla on aivan oma tyylinsä ja tunnelmansa, vaikka on niissä tarkemmin ajatellen myös tuttuja elementtejä. 

Ruth Galloway-kirjat ovat sellaisia aika tyypillisiä nykyaikaan sijoittuvia cozy mystery dekkareita, joissa luiden historiaan erikoistunut arkeologi päätyy ratkaisemaan myös paikkakunnalla yllättävän yleisiä murhia. Jokainen kirja kertoo omasta rikoksestaan, mutta punaisena lankana kulkevat ihmissuhteet ja erityisesti Ruthin ristiriitainen suhde komisaria Harry Nelsoniin. 

Joskus aiemmin lukemani The Zig Zag Girl (The Brighton Mysteries -sarjasta) puolestaan oli enemmänkin "film noir" tyylinen perinteinen historiallinen dekkari. No, ehkä perinteinen on vähän liikaa sanottu. Rikoksia nimittäin ratkaisevat sodanjälkeisessä Englannissa aiemmin taikurien illuusiojoukoussa palvelleet Max Mephisto ja poliisiksi päätynyt Edgar Stephens. 

Tunnelma veti puoleensa. Kirjoitin aikoinaan kirjasta ja sen taianomaisesta atmosfääristä seuraavasti:

"Huomasin koukuttuvani vähän painajaismaiseen tunnelmaan. Toisinaan näen kirjat mielessäni kuin elokuvan ja tässä silmissäni kulki vanha mykkäfilmi, jonka seepiansävyiseen mustavalkoiseen maailmaan on retusoitu väripisteitä, kuten punaiset huulet, punaisena valuva veri, oranssinpunainen auringonlasku... " 

Muukalaisen päiväkirjat puolestaan aloittaa Harbinder Kaur -sarjan ja edustaa varsin goottilaista tyyliä. Toki goottilaisuus tulee osittain aiheesta, sillä päähenkilönä (rikosta tutkivan etsivän lisäksi) on äidinkielenopettaja, jonka kollega murhataan ja joka itse asiassa tutkii goottilaisia kauhutarinoita kirjoittanutta kirjailijaa. Pelkkä aihe ei kuitenkaan riitä, sillä koko tarinaan kietoutuu elementtejä juuri noista kauhutarinoista. On sumua ja hämäräperäisiä valoja, seuraavia askeleita, kuolemaa ennustavia haamuja, noituutta - kaikkea - sekoittuneena tavallisen modernin koulun ympärillä pyörivään elämään. 

Kolme hyvin erilaista kirjasarjaa siis, joissa ollaan eri ympäristöissä ja osittain jopa eri ajassa. Myöskin päähenkilöt ovat äkkiseltään hyvinkin eri maailmoista. 

Jotain on kirjasarjoissa kuitenkin tunnistettavasti samaa. 

Ensinnäkin kirjoissa toistuvat taikuus, noituus (druidit) ja pahuuden teemat, sekä ripaus yliluonnollista, jota ei ole tarpeeksi maagiseen realismiin, mutta sen verran kuitenkin, ettei ihan olla arkisen tosielämän puitteissa. Toiseksi päähenkilöillä on poikkeuksetta vaikeuksia rakkauselämässään ja oletan ihmissuhdekiemuroiden vyyhtiä myös noissa kahdessa toistaiseksi yhteen osaan jääneissä sarjoissa. 

Kaikki kolme sarjaa tuntuvat kuitenkin hyvinkin luettavilta. Ehkä minua viehättää erityisesti juuri tuo pieni särö realismin kuoressa tuomassa pientä pikanttia vivahdetta. 

Mitäs muut tuumitte ? Oletteko lukeneet Gritthsiltä muitakin sarjoja kuin Ruth Gallowayta ? 

Nyt on aika - ystävänpäivän #lukumaraton eli päivittyvä postaus

 Lopputulokset : 

Sivuja : 848

Äänikirjaa: 50min

• Margeret Rogerson: Kirjojen tytär 451 (loppuun luettu) 
• Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat 397 (loppuun luettu) 
• Elinor Cleghorn: Sairas ja viallinen, naiset lääketieteen historiassa 39min

Olisiko nyt aika ? Siis aloittaa tämän viikonlopun lukumaraton ? 

Rennolla otteella 24h nautinnollista aikaa kirjojen parissa. Mikäs sen parempaa. 

- Kuopuksen harrastukset - check 

- Kirjat valmiina pinossa - check 

- Kävelyretki tehty ja pappalle soitettu - check 

- ruoka... no, äänikirjan kanssa varmaan autolla Heselle eli helpomman kautta 

Tähän postaukseen käyn välillä kertomassa lukumaratonin edistymisestä ja todennäköisesti tunnelmia ilmaantuu myös Instaan minna_vuocho - tilin stooreihin. 

Samalla kiertelen myös  muissa osallistuvissa blogeissa tai Instatileillä. Niitä löytyy tagilla #lukumaraton sekä myös ilmoittautuneina blogissa Kirjan jos toisenkin. 

16:00 

Valmiina siis. Ensimmäisenä ajattelin tarttua Margaret Rogersonin Kirjojen tytär - fantasiaan. Toto sen juuri luki ja nyt on minun vuoroni. Olenkin säästellyt sitä ihan tätä varten. Vanhasta kokemuksesta voin sanoa, että nuortenfantasiat ovat ihan parasta lukumaratonmateriaalia. Nopeita sivuja ja viihdyttävää tarinaa. 

Paitsi että, apua! Mulla ei ole mitään herkkuja valmiina! 

Kello on varttia vaille kahdeksan 

Takana on 192 sivua Kirjojen tytärtä. Lisäksi kävin Hesellä hakemassa pikaruokaa maratonin lomaan sekä postissa. Storytelin lukija nimittäin saapui ja nyt on lukusuorituksessa sekä kerroshampurilaisen että lukija-asennuksen mentävä tauko. Mikä olisi parempi hetki testata uutta lukijaa kuin lukumaratonin aikana? 

Kirjojen tytär tosin pitää puolensa vallan mainiosti tässä valinnassa. Tarina on vauhdikas ja juuri tarpeeksi vetävä pitämään maratonin ajan mielenkiintoa yllä. Erinomaista nuorten fantasiaa, johon uppoaminen tekee hyvää. 

Sitä paitsi, voiko kirjoista ja kirjastoista kertova tarina täynnä velhoja ja vaaroja olla huono ? 

Mutta nyt myös pienelle kierrokselle muiden maratoonareiden blogeihin ja Instaan. 

Sunnuntaina klo 13:30

Aika kuluu. Nukuin pitkään, mutta olen kyllä lukenutkin. Kirjojen tytär on edennyt jo sivulle 277. 

Sitten kuuntelin hetken äänikirjaa huushollatessani eli Sairas ja viallinen eteni peräti 39min. 

Tällä kertaa onkin lukumaraton keskittynyt varsinaiseen lukemiseen ja äänikirjat jääneet sivuosaan. Todennäköisesti siksi, että innostuin kokeilemaan Storytel-lukijaa minäkin. Toto nimittäin liukeni muihin juttuihin melko nopeasti. Mitä ilmeisimmin lukumaraton ei nyt ollut hänen jutttunsa, tai sitten Suomea lohikäärmeille ei koukuttanut tarpeeksi, tai ehkä hän ei vain tykännyt lukea sähköisenä. 

Latasin luettavakseni viimeisimmän Elly Griffithsin eli uuden sarjan ykkösen Muukalaisen päiväkirjat. Se on ilmestynyt vasta nyt tammikuussa, joten ihan uunituore tapaus. 

Sivuja ei Storytelin perusteella oikein saa laskettua, sillä siinä on elukijoiden arkkivika. Sivut lasketaan klikattavien sivujen mukaan eli jos suurentaa fonttia (niinkuin ikänäköinen tietysti tekee silmälaseista huolimatta) sivumäärä kasvaa. Onneksi on Goodreads, joka kertoi kirjassa olevan 397 sivua. Storytel väitti minun lukeneen yli 1300... 

Muukalaisen päiväkirjat on taas aivan erilainen Griffiths. Ruth Galloway -kirjat ovat sellaisia aika tyypillisiä nykyaikaan sijoittuvia cozy mystery dekkareita. Joskus aiemmin lukemani The Zig Zag Girl (The Brighton Mysteries -sarjasta) puolestaan oli enemmänkin "film noir" tyylinen perinteinen historiallinen dekkari. Muukalaisen päiväkirjat puolestaan aloittaa Harbinder Kaur -sarjan ja edustaa varsin goottilaista tyyliä. 

Toki goottilaisuus tulee osittain aiheesta, sillä päähenkilönä (rikosta tutkivan etsivän lisäksi) on äidinkielenopettaja, jonka kollega murhataan ja joka itse asiassa tutkii goottilaisia kauhutarinoita kirjoittanutta kirjailijaa. Pelkkä aihe ei kuitenkaan riitä, sillä koko tarinaan kietoutuu elementtejä juuri noista kauhutarinoista. On sumua ja hämäräperäisiä valoja, seuraavia askeleita, kuolemaa ennustavia haamuja, noituutta - kaikkea. 

Pidin kirjasta juurikin noiden goottielementtien vuoksi. Sinänsä tarina ei nyt ollut mikään mieltäräjäyttävä, vaikka toki hyvin kirjoitettu. Jännä nähdä tuleeko tästä oikeasti sarja. Mitenkähän tuolla tyylillä voi jatkaa, vai unohdetaanko goottilaisuus ? 

Kaikkiaan tämä lukumaraton etenee edellisiä huomattavasti vauhdikkaammin. Vielä on jäljellä kaksi ja puoli tuntia. Ruokaa tietty ehkä pitäisi tehdä jossain kohtaa. Tänään on vuorossa fried rice. 

Se oli sitten siinä 

2 kirjaa kokonaan ja 50min äänikirjaa. Tykkäsin, mutta nyt kieltämättä vähän väsyttää. Pitää palata taas normimaailmaan. Pyykkikone odottaa ja kai sitä pitäisi keittää kuppi teetä. 

(Ruoka)päiväkirja: Kulukuri-illuusio

No joo, ei se sitten ehkä ollutkaan ihan niin kuin kuvittelin. Uskoin nimittäin vahvasti, että Ruokaboksin mukanaan tuoma suunnitelmallisuus näkyisi myös ruokalaskun tasoittumisessa. Tavallaan tietysti näkyykin, mutta ei sitten kuitenkaan kokonaissummassa. 

Jos syksyn seurannassa ilman Ruokaboksia oli  viikon ruokakustannus noin 270€ luokkaa neljän hengen taloudessa (1 aikuinen, 2 teiniä ja kuopus 10v), niin nyt vuodenvaihteen jälkeen Ruokaboksilla viikkobudjetti laski noin 230€ tasolle, mutta ruokakunnan kutistuessa kolmeen suurimmaksi osaksi seuranta-aikaa esikoisen armeijaan lähdön vuoksi (1 aikuinen, 1 teini ja kuopus 10v) ei pudotus kuitenkaan ole sellainen, jota odotin. 

Sinänsä normaalia, koska tokihan palvelukin maksaa ainesten lisäksi. Lisäksi Ruokaboksi sinänsä ei tietysti tee minusta itsestäni yhtään sen kurinalaisempaa ja koska kauppa on kirjaimellisesti oven vieressä, tulee sinne mentyä mielihalujen vetämänä ilman pakottavaa tarvettakin. Muutaman viikon jaksoin pysytellä kotosalla ja syödä, mitä kaapissa oli (tai olla ilman), sitten päädyin taas poikkeamaan kaupan kautta. Olen tunnesyöjä ja viime aikojen paha mieli näkyy näköjään kauppakäynneissä. Onneksi hiukan vähemmän kuitenkin kuin ennen. 

Ruokaboksin saldo on silti positiivinen, kun listaa plussat ja miinukset, ehdottomasti. Arvo syntyy tällä kertaa muusta kuin kustannussäästöistä - noin bisneskieltä lainatakseni. 

Plussaa: 

1. Ajansäästö - ei tarvitse itse suunnitella tai käydä kaupassa. Kolmen arki-illan ja muutaman lounaan setti tulee boksissa maanantaisin ovelle.
2. Poikien osallistaminen - valmiit ruokaohjeet ja ainekset tarkoittavat sitä, että voin lykätä vihon keskimmäisen käteen palaveritauolla ja istua sitten työpäivän jälkeen valmiiseen ruokapöytään, tai työtahdin salliessa istahtaa vaikka sohvalle neulomaan, tai siivota vähän, tai... Lapset oppivat ja äiti saa omaa aikaa. Win-Win. 
3. Oma jaksaminen ja viikonloppuruoan panostaminen - kun pääsee viikolla vähemmällä, jaksaa viikonloppuna panostaa ja ruoanlaitto jopa houkuttelee. Olen pikkuhiljaa löytämässä kokkaamisen ilon uudelleen. 
4. Vaikka kustannukset eivät varsinaisesti laskeneet, eivät ne myöskään nousseet sillä yhden hengen pudotus ruokabudjetissa ei tarkoita neljäsosan pudotusta missään tapauksessa (aina suhteessa halvempaa tehdä useammalle) ja pudotus oli kuitenkin n.15%.
5. Viikoittainen vaihtelu pääruoka-aineessa on ehkä monipuolisempaa kuin omia tapoja seuratessa. Varsinkin kalaa tuli ehkä syötyä enemmän  - tosin useimmiten lohta. 
6. Todella helppoa valita viikkoja netissä. Ruokalistat näkyvät useamman viikon etukäteen. 

Miinusta :

1. Vaihteluntarve - Ruokaboksin reseptit ovat hyviä ja pääainesosaltaan vaihtelevia, mutta jotenkin kuitenkin samanlaisesta makumaailmasta (valkosipuli, inkivääri, chili, valkoviinietikka toistuvat). Huomaan lievää kyllästymistä kuukauden jälkeen ja hiihtolomalle otetaan paussi. 
2. Maanantai-illan kotonaolon tarve - Kuljetukset ovat maanantai-iltana ja aika vaihtelee. Näin korona-aikaan toki ollaan kotosalla, mutta jossain kohtaa voi tulla haasteita olla paikalla kuljetusta varten. Ei tosin vielä ole näköpiirissä, mutta kuitenkin. 
3. Seuraavan viikon toimitukseen sitoudutaan edellisen viikon tiistaina, joten kovin liikkuvaan ja muuttuvaan elämäntapaan tämä ei sopisi. Tällä hetkellä toimii. 

Muuten onkin vaikea keksiä miinuksia. Aiomme siis ehdottomasti jatkaa palvelun käyttöä, tosin ehkä jossain kohtaa kokeilemme jotain muuta toimittajaa vaihtelun vuoksi. 

Yhteenvetona voisi sanoa, että Ruokaboksin avulla olisi mahdollista vähentää heräteostoksia (ja sitä nälkäistä kauppapaniikkia, kun ostaa suurin piirtein kaikkea, mitä näkee), mutta silloin pitää osata pysyä poissa kaupasta ja herkuttelusta. Ihan vielä tuo ei näköjään minulta onnistu. Onnistuneeko koskaan ?