Pienen hauen pyydystys

 

Tästä kirjasta on jotenkin kauhean vaikea kirjoittaa. Siinä on jotain hurjan tuttua, joka pakenee analyysiä. En millään saa sormeani tökättyä kohtaan, joka herättää muistikuvia tai pikemminkin oudon tunteen muistikuvista. Ehkä kyseessä on metsä, suo ja järvet, tai omalla tavallaan rujot ihmiset karun luonnon keskellä, tai sitten kaikki ne jostain kollektiivisesta kansanmuistista esiin nousevat otukset... Ehkä... 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys 

Nextory - ekirja

Oli mikä oli, tätä kirjaa luin pieni riemastuksen tunne sydänalassa. Ihanaa! Kerrassaan nautinnollista lukea jotain uutta ja muuta kuin autofiktiota tai murhia ihmissuhteiden keskellä - tai hetkinen, onhan tässäkin murhaaja, jota ylikonstaapeli Janatuinen saapuu Itä-Lappiin rajalle pidättämään. Murhaaja tosin on kalastuspuuhissa sillä Elina Ylijaako saapuu joka kevät samalle lammelle kalastamaan (saman) hauen, johon liittyvätkin sitten taikuus,noituus ja rakkauden kahleet. 

Kylässä on omanlaisensa asukkaat, joista ihmisiä on vain osa ja heistäkin puolet noitaverisiä. Muuten vilisevät raitilla kaikenlaiset metsänasukit, joita eivät etelän kaupunkilaiset tiedä olemassa olevankaan. Peijooni nyt ensimmäisenä (ihan lempparini!). Se seuraa Janatuista kuin koira emäntäänsä ja tuntee kaikki. Näkki on yhtä juoni kuin kaikissa kansantarinoissa, mutta siitä on selvittävä vaikka sitten ammoin kuolleella avulla. 

Siis ihan oikeasti. Tätä oli nautinto lukea. Kukaan ei henkilöistä ole täydellinen, kaikilla on omat vihansa ja harmituksena, mutta pahan silmänkin uhalla naapuria autetaan ja sydän on vähintään katinkultaa. 

Ehkä tuttua on myös kirjan tyyli. Siinä on jotain suomalaisesta veijaritarinasta, mutta päivitettynä tähän päivään ja ihanasti sekoitetuilla rooleilla. Kieli on kaunista kaikesta rujoudestaan huolimatta, rytmiltään suomalaiseen sielunkelloon helähtävää. 

Taidan pistää tämän kirjan siihen hyvin, hyvin matalaan uudelleen luettavien kirjojen pinoon. Kestänee nimittäin useammankin lukukerran tarjoten jokaisella uutta löydettävää. Sitä paitsi, tuohon tunnelmaan jää kaipaamaan. 

Kivenä koskessa

Ympärillä kuohuu. Yksi muuttaa maan toiselle puolelle. Toinen löytää unelmatyönsä. Kolmas puskee opintoja läpi. Minä istua kökötän virran keskellä. Olen se kivi, joka ei hievahdakaan, vaan kääntää virran ohitseen. Mikään ei  muutu, paitsi liike ympärillä. Minä en muutu.

Ehkä minun tarkoitusenani on olla nyt se kiinnekohta ja tuki. Juurtua kallioon ja pitää edes jotain paikoillaan. Houkutus heittäytyä kosken vietäväksi on välillä suuri, mutta ei nyt, ei vielä. Tulee se muutoksen aika minullekin. 

Muutan minäkin tosin jotain. Lopetin Nextoryn tilauksen, vähensin Audiblea, seuraavan tulilinjalla ovat ylimääräiset tv-kanavat. Järkeistän kuukauden menoja ja poistan painetta. 

Ai, että mitä painetta? No, kun on tuollainen palvelu, josta voi lukea niin paljon kuin ehtii, saa suorittaja itselleen stressiä aikaiseksi lukemaan ehtimättömyydestään. Enkä nyt oikein ehdi lukemaan. Liikaa töitä, liikaa neulomista, liikaa... no, vähän kaikkea. 

Sitä paitsi, toinen stressin aiheuttaja ovat työpisteen ympärillä kasvavat kirjapinot ja puhelimessa odottavat kuunneltavat kirjat. Jos välillä keskittyisi niihin - ja syksyn arkeen. Tällä viikolla se nimittäin tuli, syksyinen tunne. Ensimmäistä kertaa tuoksui aamulla syksylle, eikä sukkahousujen ajattelu aiheuttanu tuskaista oloa. 

Tänään ostin pari kynttilää olohuoneen pöydälle. Se ei nimittäin muutu, että syyskuussa viimeistään alkaa kynttiläkausi. 

Olen minä jotain sentään lukenutkin ja peräti loppuun. Salaisuuksien galleria osoittautui jonkinlaiseksi sekamelskaksi yliluonnollista ja dekkaria. En oikein pitänyt kirjan tyylistä. Siinä sekoittui liian monta asiaa ja väsähdin ihmissuhteiden vaikeuteen ja sitten helppouteen. Tasapaino puuttui. Kuuntelin kuitenkin loppuun. 

Pienen hauen metsästys piti linjansa loppuun saakka. Tykkäsin. Se oli outoudessaan kiinnostava ja sen hahmot, niin ihmiset kuin omituiset otukset kauniita kaikessa rumuudessaan. 

Historian jännät naiset on edelleen sohvapöydällä ja siihen se jääkin uusien kynttilöiden kaveriksi. Ehdottoman luettavaa ja ihanan lyhyitä pätkiä, joihin jaksan kyllä keskittyä väsyneenäkin. 

(Luku)päiväkirja: Arjen outoutta ja lukemisen muistamattomuutta

 Luoja, että viikko tuntui pitkältä. 

Ensimmäinen työviikko loman jälkeen. Osa vielä lomailee, joten toisaalta kaikki vähän vielä kulkee hitaalla, toisaalta taas pitää juosta muitakin kuin omia hommia. Joka tapauksessa kellon kellossa viisarit rämpivät jossain tahmeassa ja jokainen päivä tuntui ainakin kahden päivän pituiselta. Viikonloppuun oli iäisyys. 

Kaikenlaista puuhaa tietysti oli - koulut alkoivat, vietettiin 16v-synttäreitä, nautittiin ja nautitaan kesän viimeisistä (?) lämpimistä päivistä.

Lukeminen muuttui jotenkin kummalliseksi. Olen lukenut, mutta tuntuu kuin en. En oikein muista, mihin kirjoihin tuli tartuttua. 

Osaksi tuo johtunee siitä, että pääasiallisesti olen kuunnellut äänikirjaa. Salaisuuksien galleria on ihan ok dekkari. Sen juoni etenee vähän hypähdellen ja kerronta keskittyy liikaa pääparin tunnepohdintaan (aika rasittavaa, jos ihan suoraan sanotaan. En ole suuri vatvomisen ystävä). 30-vuotta vanhan kuolemantapauksen kiemuroista en oikein ymmärrä (vielä?) mitään. Tosin tuohon saattaa osaltaan vaikuttaa se, että kuuntelen kirjaa monesti iltaisin ja sitten aamulla kelaan takaisin kohtaan, jonka kuvittelen vielä kuulleeni. 

Patricia Bertényi ei käsittääkseni ole äidinkieleltään suomenkielinen ja se valitettavasti näkyy välillä rakenteissa. Kuunneltuna muutamat kömpelöt ja toistuvat hän-tämä viittaukset taitavat korostua turhan paljon. Ainakin minun korvaani välillä särähtää. Olen kaukana kielipoliisista, ja useimmiten kielioppiasiat menevät iloisesti ohi, mutta nyt olen muutamassa kohdassa oikein pysähtynyt miettimään. 

Olen myös pikkuhiljaa edennyt Pienen hauen pyydystys - romaanin kanssa. Se on ihastuttavan outo ja vinksahtanut. Metsien hahmot ovat suorastaan riemastuttavia ja Peijooni ainakin toistaiseksi suuri suosikkini. 

Muuten en muista lukeneeni mitään. Outo viikko, oudoissa tunnelmissa. Eikä tietysti vähiten siksi, että yksi perheenjäsen on "persona non grata" kaikissa yhteisissä hetkissä ja keskustelua  käydään edelleen turvaväli huomioiden.

Onneksi isäntä saadaan jo tiistaina pois karanteenieristyksestä saunakamarista. Hän kävi lääkärin ohjeesta Koronatestissa tällä viikolla. Se oli negatiivinen, mutta karanteeni loppuu silti vasta tiistaina, ja silloinkin tietysti vain, jos oireita ei ilmaannu. Ainakin nyt näyttää hyvältä. 

Ensi viikon (ja viikonlopun) lukemisen taidan muistaa paremmin. Sain eilen postissa Maria Pettersonin Historian jännät naiset - merirosvoja, meedioita, vakoojaprinsessoja ja varkaita. Kirjassa kerrotaan virallisessa historiankirjoituksessa unohtuneista naisista, jotka usein ovat jääneet miespuolisten kollegojensa varjoon. Tästä lukukokemuksesta voi tulla joko voimaannuttava ("kyllä naisetkin") tai toisaalta raivostuttava ("miksi ihmeessä naiset eivät muka voisi"), mutta joka tapauksessa varmasti mielenkiintoinen. 

On myös mielenkiintoista nähd, millaisen reaktion (tai reaktiota laisinkaan) saa maailmalla käynnissä oleva kampanja, jossa naisten alun perin miehisellä nimimerkillä julkaisemia kirjoja ilmestyy ensimmäistä kertaa heidän omilla nimillään. 

Kesäkirja ja toinenkin

Olen löytänyt Tove Janssonin vasta aikuisiällä. Ensin luin muumeja, nyt olen innostunut lukemaan muitakin hänen kirjoittamiaan kirjallisuudenlajeja. Bulevardi oli mielenkiintoinen novellikokoelma, mutta siitä kirjoitin jo aikaisemmin. Nyt luin (kuuntelin) Janssonin klassikon ja kesäkirjojen kesäkirjan. 

Tove Jansson: Kesäkirja 

Nextory 

Lukijana: Linda Liukas 

Minun piti tämä julkaista on kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuun lopussa, mutta elämä...  Nyt huomasin, että Tove Jansson on saanut oman liputuspäivän eli 9.8. (samalla liputetaan suomalaisen taiteen kunniaksi). Päivä on tänään. Lienee siis pakko ruveta hommiin.

Kesäkirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa, sen ennemminkin kokee kuin lukee. Isoäidin ja pienen tytön kesä(t) saaressa ovat täynnä tunnelmaa.  Jännän kiehtova tarina kesästä saarella, sukupolvien välisestä yhteydestä, lapsuudesta ja vanhuudesta. Samalla siinä on jotain pientä häiritsevää. Idyllin pinta on siloinen, mutta alla kiemurtelevat mustat juovat. Niistä ei tiedä, mitä ne ovat, mutta missään tapauksessa ei elämä ole pelkkää makeaa. 

Parhaiten minulle taisi jäädä kirjasta mieleen myrskykohtaus. Todennäköisesti sen vuoksi, että kirjan sisältö linkittyi ympäristööni miltei huvittavasti. Kesäaurinko oli kävelymatkani aikana peittynyt tummapuhuviin pilviin. Ne lupasivat sadetta ja ukkosta. Samalla sofia, isoäiti ja isä pitelevät myrskyä saaren pienessä luotsimökissä. Minä hyppäsin osaksi matkaa paikalle osuneeseen busiin ja ehdin kotiin ennen ensimmäisiä pisaroita. Kirjassa oleillaan kalastusmökissä myrskyä paossa. 

Minä kuuntelin Kesäkirjan äänikirjana, jonka lukijana oli Linda Liukas. Kesti hetken totutella. Minun mielessäni jostain kumma syystä kertojana pitäisi olla vanhempi nainen, aivan kuin sitä lukisi isoäiti. En tiedä, mistä moinen tunne tulee sillä kirjassa ei missään kohtaa sanota kertojaksi sen paremmin isoäitiä kuin Sofiaakaan. Olo vain kumpuaa jostain.  Sinänsä Liukas on ihan ok lukija, ei siinä mitään. 

En yhtään ihmettele, että Kesäkirja on niin monelle rakas. Se on taidokkaasti kirjoitettu ja tunnelma käsin kosketeltavaa. Sitä vähän mietin, että minulle kirja ei ehkä esittäydy ihan niin idyllisenä, kuin olen ollut muutamista kuvauksista ymmärtävinäni. Siinä on Janssonille ominaista kylmää ja tummapuhuvaa pohjavirtausta, joka myös muumeissa minua toisaalta viehättää, mutta joka taisi omia poikiani vähän pelottaakin. Pyöreät ja hilpeät piirrosmuumit kun ovat minusta aika kaukana kirjojen kuvaamista hahmoista. 

Toinen Janssonilta tänä kesänä lukemani kirja kertoo saaren muutoksesta kesäpaikaksi, siellä elämisestä ja siitä luopumisesta. 

Tove Jansson, Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Nextorysta

Lukijana: Anna Saksman

Tässä kirjassa Tove Jansson kuvailee rakasta kesäpaikkaansa sekä siihen liittyviä ihmisiä. Esiin tulee hieman kokemattomien kaupunkilaisleidien oppiminen saarielämään sekä tapahtumia vuosien varrelta. 

Kuten kesäkirjassa, tarinassa ei ole varsinaista juonta vaan kirja muodostuu tapahtumista, anekdooteista, päiväkirjamerkinnöistä. Se saa haluamaan itsekin saarelle. Tosin minä kävisin mielelläni kylässä, saarella asujaksi minusta ei taitaisi olla. 

Nautin kovasti kirjasta, vaikka se olikin hiema hajanainen. Osa päiväkirjamerkinnöistä kuuluu saarelle mökkiä rakentaneelle hieman rantarosvomaiselle miehelle, josta tulee saarelaisille jonkinlainen oppi-isä ja tukija. Kuvatut toimet ovat tietysti ajalle ja paikalle ominaisia. Nyt ne tuntuvat melkein eksoottisilta. 

Sekä Kesäkirja että Haru, eräs saari kuuluvat laiturilukemiston aatelistoon.  Kannattaa ehdottomasti lukea Tove Janssonia myös muumeja pidemmälle. Sieltä löytyy muumien tunnelma, mutta toisenlaiset tarinat. 

Elokuussa aukeaa myös Kansallismuseon Muumit 75 -näyttely. Sinne pitää myös ehtiä. 

(Luku)päiväkirja: lomaromantiikkaa

Keskiviikko 5.8.2020

Kun mieli on levoton ja hiema ahdistaa, auttaa hyvänmielen tarina tasaannuttamaan oloa. Siksi kai sormi niin herkästi painoi kuunneltavaksi modernin maalaisromantiikan huippuedustajan Jylhäsalmi-sarjasta. Jylhäsalmen sydänkesä tekee mielelle juuri niin hyvää kuin ajattelin. Ainakin tämä ensimmäinen neljäsosa on ollut rentouttavaa kuunneltavaa.

Henna ja Maiju saapuvat isopaapan vanhalle talolle siistiäkseen sen myyntikuntoon. Idylli tietysti on täydellinen järvimaisemineen ja savusaunoineen, ja käytännön asiatkin lutviintuvat vähitellen. Apuna pyörivät naapurin vanhaisäntä sekä tietysti pari kylän komistusta. Rinnalla kulkee tarina sota-ajalta ja odotan sen linkittymistä nykyaikaan (vaikka taidan vähän jo kuvion arvatakin). 

Herttaista, olematta imelää - Ainakin toistaiseksi keskitytään enemmän suomalaiseen maalaismaisemaan ja rauhalliseen elämään syrjäkylillä, kuin varsinaiseen rakkausromatiikkaan. Kyllä sitä itsekin jotain tuollaista voisi haluta ja ainahan voi haaveilla omasta metsäpaikasta järven rannalla.

Tällä hetkellä tosin haaveiden mahdollinen konkretisoiminen vie sitten ihan toiseen suuntaan. Seuraava viikko ihmetellään vaihtoehtoja ja nähdään, muuttuuko jokin ja miten nopeasti. Lomailusta meinaa tulla mitään, tai ainakaan rentoutumisesta. Maanantaina pitäisi keskittyä sitten taas töihinkin. 

Huusholli on edelleen ihan hirmumyrskyn jäljiltä eli vaatekaapit kesken, vaikka täytyy kyllä teinejä kehuakin. Taitavasti saivat kaappeja pystyyn ihan keskenään. Homman viimeistelyssä ja jälkisiivouksessa olisi ehkä hieman petrattavaa, mutta annetaan joustoa. Viimeinen lomaviikko heilläkin menossa. 

Mielenrauhaa eivät myöskään tuo viimeisimmät uutiset Koronasta. Pitäkää nyt hyvät ihmiset ne turvavälit ja peskää käsiänne. Matkalta palatessa tuntuu karanteenissa pysyminen ehkä hankalalta, mutta nyt on todella tärkeää ottaa tämä vakavasti. Kukaan ei voi väittää tietävänsä, altistuiko matkalla, kentällä, koneessa. Vain aika (14pv) näyttää, miten kävi ja ilman oireitakin saattaa testi olla varmuuden vuoksi paikallaan. 

Koulut alkavat ensi viikolla. Olisi kiva, jos oppilaat voisivat palata opinahjoihinsa turvallisin mielin. 

Lauantai 8.8.2020

Tästä loppulomasta on nyt romantiikka ollut kaukana. Isäntä palasi viikolla työmatkalta ja on siis karanteenissa - Suljettiin mies saunakamariin, vain pihalla saa käydä. Välillä on otettu riski ja istuskeltu ulkona 3-metrisen pöydän eri päissä. Ehkä siinä olisi turvaväliä tarpeeksi ? 

Toivon ainakin. Nyt ei oikeasti ehditä sairastamaan. Koulut alkavat ensi viikolla, keskimmäisellä lukion ensimmäinen. Olisi kiva, että pääsisivät edes alkuun. 

Näyttää siltä, että oma romantiikan puute heijastuu myös lukemisiin. Alkoi Jylhäsalmi tympäännyttämään. Ei, että kirjassa mitään vikaa olisi. Taitaa lukijalle olla tällä hetkellä pienikin hempeily liikaa. Niinpä vaihdoin genreä lennossa. Tällä hetkellä kuuntelussa Patricia G. Bertényin Salaisuuksien galleria. Se on käsittääkseni taidemaailmaan sijoittuva dekkari, jossa pientä yliluonnollista twistiä. Katsotaan. Olen ihan alussa. 

Niin ja toki meillä on Toton kanssa Seikkailujen saari edelleen kesken. Pojan aika on mennyt itse lukemiseen ja kavereiden kanssa hengailuun, joten tuo etenee vähän hitaasti. Nyt viimeisimpänä hänet on koukuttanut lukemaan Sensored Reality -sarja. Minäkin luin sen ekan osan Beta ja Toto sai eilen loppuun jo toisen osan, Glitch. Jännä kuulemma jatkuu. 

Työt alkavat maanantaina. Olisin minä vielä lomaillut. 

Kesälukumaraton - vielä ehtii! (päivittyvä postaus...)

Tänään on kirjabloggaajien kesälukumaraton! Minun maratoonaussuunnitelmiani vähän sotki kohdalle osunut reissupäivä, mutta vielä ehtii. Nyt ollaan taas kotona ja maratonpäivää jäljellä. 

Maratonia emännöi tällä kertaa Oksan hyllyltä-blogi, joten sieltä pääsee vierailemaan kaikissa maratonille osallistuvissa blogeissa ja tietysti seuraamaan muidenkin mahdollisesti edistymistään ilmoittavien maratoonausta. Myös tarkemmat säännöt ovat luettavissa maratonpostauksesta. Minä hyödynnän kohtaa 

"Maratonin voi aloittaa perjantain 31.7. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 2.8. (esim. perjantaista klo 17.00 lauantaihin klo 17.00). Olennaista on, että ainakin osa lukemisesta/kuuntelusta ajoittuu varsinaiseen maratonpäivään eli lauantaihin 1.8."

Aloitan siis virallisesti maratonsuoritukseni lauantaina 1.8.2020 klo 19 ja se jatkuu sitten sunnuntaina samaan kellonlyömään. 

Valmistelut ovat tällä kertaa olleet lievästi sanottuina minimaaliset. En vaan ehtinyt, kun normaalin mökkeilyn lisäksi pohdittiin siskon asunnonostosuunnitelmia. Jännä viikko, mutta lopputulema on ihastuttava kaksio pinkillä seinällä. 

Tankkausta ei siis ole oikein muuta tiedossa kuin mustikoita ja mahdollisesti uutta mustaherukkahilloa paahtoleivällä (mikäli saan aikaiseksi hillon keittää äänikirjan lomassa). Vaan mitäpä sitä muuta tarvitsisikaan, kun minulla on keittotaitoiset teinit molemmat vaihteeksi kotosalla... Vaikka isänsä reissussa liisustaakin, on ruokahuolto siis turvattu. 

Kirjalistalta löytyy useampikin kesken oleva: 

• David Mitchell: Luukellot 
• Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki 
• Enid Blyton: Seikkailujen saari (Toton kanssa kuuntelussa edelleen) 
• Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
• Emily Organ: Limelight (äänikirja)

Lisäksi totesin, että kaipa minunkin pitää lukea Toton mökillä ahmaisema Sensored Reality : Beta... ihan jo senkin vuoksi, että jotenkin se näytti olevan 9-vuotiaalle melkein liian jännä. Onkohan äidillä tapahtunut pieni virhearviointi kesäkirjojen hankinnassa? Yleensä luen kaikki ensimmäisenä, mutta nyt en ehtinyt. 

En tiedä ehdinkö nytkään, sillä tuossa on aikamoinen lista maratonluettavaksi. Viime kertoina eivät minun saavutukseni ole päätä huimanneet, eikä lukukunto ole nytkään ihan parhaimmillaan. Väsyttää jo valmiiksi ja pää on tokkurassa hartiajumien vuoksi. Liikaa virkkausta eikä mökkikuskina oleminen tainnut ollenkaan auttaa asiaa. 

No, tämä ei ole niin vakavaa, vaan kivaa! Kohta lähtee... 

21:30 

Emily Organ: Limelight 

3:18 => 5:08 eli 1h50min kuunneltuna. Samalla ehdin kauppaan, leikkasin yhden kirvojen valtaaman krassin ja tein yhden leipätaikinan. Tehokasta. 

Penny Green sarjan ensimmäinen osa on viihdyttävä 1800-luvun loppuun sijoittuva dekkari, jossa reportterina työskentelevä Penny Green pääsee mukaan tutkimaan kuuluisan näyttelijättären murhaa. Hän tunsi uhrin vuosia aiemmin, ennen kuin tämä hukkui laivaonnettomuudessa. Nyt sama henkilö kuitenkin löydetään ammuttuna hautausmaalta. 

Ainakin toistaiseksi ei sen paremmin Penny kuin poliisikaan, lukijasta puhumattakaan ole tullut ratkaisusta yhtään viisaammaksi, mutta mielenkiintoisia kiemuroita löytyy henkilöiden elämästä ja historiasta. 

Samalla tutustutaan viktoriaanisen ajan naisemansipaation alkuun. Housut hameen alla pyöräilemässä tai halkiolla varustettu pitkä hame - voitteko kuvitella? 

Nyt seuraavaksi pitäisi saada Toto nukkumaan - ehkä siis vuorossa Seikkailujen saari ? Tai sitten voisin jopa ihan oikeasti istahtaa nojatuoliini lukemaan jotain. 

Sunnuntaina 9:15

Ihan on mennyt äänikirjoiksi. Kuuntelimme Toton kanssa 15min Seikkailujen saarta ennen kuin uni voitti ja tänään jatkoin vielä Limelight-dekkaria eteenpäin. Tarina ei oikein etene, mutta ehkä tahti vielä kiihtyy. Tähän mennessä 1h54min lisää eli yhteensä jo 3h44min... 

Luin minä vähän ihan "oikeaa" kirjaa. Aloitin illalla Sensored Reality Beta nuortenkirjaa. Ei ihme, että kiinnosti Totoa sillä pelimaailma on vahvasti läsnä. Tähän mennessä olen lukenut 94 sivua ja päähenkilö on jo joutunut tappeluun, saanut kutsun uuden konsolin betatestaukseen ja muutenkin on edetty vauhdilla. Taidan suihkun jälkeen jatkaa tuon parissa, kunnes on aika ruveta keittämään mustaherukkahilloa. Silloin jatkuu taas äänikirja. 

13:15

Jatkuu, jatkuu - äänikirjana pääasiassa. Piti nimittäin tehdä hilloja ja se onnistuu paremmin äänikirjan kanssa kuin sivuja lukiessa. Limelight on jo lopussa. 

:

Luin minä vähän sentään Sensored Reality Betaakin. Olen sivulla 166. 

Tällä hetkellä kokonaissaldona siis: 

Äänikirja minuuteissa  

• Emily Organ: Limelight 412min
• Enid Blyton: Seikkailujen saari 15min

Sivuja: 

• Anders Vacklin, Aki Parhamaa: Sensored Rality Beta 166s

Vielä on aikaa lukea - Maratonini kestää illalla kello seitsemään

19:45 SE OLI SITTEN SIINÄ

Lopetin toki jo seitsemältä, mutta sitten kutsuivat velvollisuudet kauppareissun ja iltaruokavalmistelujen muodossa. (Tosin jätin esikoisen taas keittiöön hoitamaan homman loppuun).

Tämän lukumaratonin aikana sain loppuun kaksi kirjaa ja lopullinen kokonaistulos on seuraava: 

Äänikirja minuuteissa  427min eli n.7h

• Emily Organ: Limelight 412min (kuunneltu loppuun) 
• Enid Blyton: Seikkailujen saari 15min

Sivuja yhteensä 441

• Anders Vacklin, Aki Parhamaa: Sensored Rality Beta 217s
• David Mitchell: Luukellot 224s (luettu loppuun)

Eivät ole minun lukumaratontulokseni entisaikojen tasolla, mutta oli ihana lukea! Heinäkuu oli loma-ajasta ja aiempien vuosien kokemuksista poiketen hiljainen kirjakuukausi - vain seitsemän luettua kirjaa. Ehkä elokuu on nyt sitten aktiivisempi ja lukeminen jatkuu tämän maratonkiihdytyksen vaikutuksesta. 

7+7 - Levottoman ajan kirjeitä

Minun niin piti tästä kirjasta kerätä vain kokoelma tunnelmia ja kommentteja lukupäiväkirjsta kuuntelun ajalta. Sinänsä hyvä idea, sillä Kjell Westön ja Juha Itkosen välinen kirjeenvaihto kyllä herätti monenlaisia ajatuksia. Toteutuksessa vaan on pieniä haasteita. Olen nimittäin ollut todella laiska kirjoittamaan lukupäiväkirjaani... Ei ole paljon mistä kerätä. 

Koitetaan kuitenkin ja täydennetään. 

Juha Itkonen, Kjell Westö: 7+7 - Levottoman ajan kirjeitä 

Nextorysta 

äänikirjan lukijoina kirjoittajat itse

Ensimmäisen kerran kirjailijoiden kirjeet ilmaantuivat lukupäiväkirjaani 18.7. Mitä ilmeisimmin alku on ollut lupaavaa... 

**************

Aloitin myös kuuntelemaan Kjäll Westön ja Juha Itkosen toisilleen kirjoittamia kirjeita eli 7+7 - levottoman ajan kirjeitä. Kirjailijat myös itse lukevat kirjeensä äänikirjassa, molemmat vielä oikein hyvin. Samalla tekstistä tulee jotenkin henkilökohtaisempaa. 

Olen muutaman jo kuunnellut ja ne ovat osoittautuneet todella mielenkiintoisiksi. Näin siksi, ettei kumpikaan kirjailijoista varsinaisesti kuulu lemppareihini, vaikka Westön Kangastus 38 olikin upea. Nämä kirjeet kuitenkin antavat kurkistusaukon kirjailijoiden elämään ja tapaan ajatella, samalla pohdiskellen myös ilmiöitä maailmalta. Koukuttavaa.

**************

Sama moodi jatkui heti seuraavana päivänä. Tekstit herättivät ajatuksia, vaikka taisin tykästyä enemmän Westön tapaan kirjoittaa - niin, tai lukea. Siinä on aina jotain taikaa, kun kirjailijat itse lukevat teoksiaan, mutta Westön äänessä ja tavassa lukea on jotain erityistä. Hän tulee jotenkin ihan iholle ja tuntuu kuin hän lukisi vain kuuntelijaa varten - niin kuin tietysti lukeekin. Lisäksi olen aina ollut heikkona sellaiseen pieneen karheuteen miesäänissä. 

19.7.

**************

Tällä kertaa piti käydä tarkistamassa Westön ja Itkosen kirjeiden julkaisemisvuosi. Se oli syksy 2019. 

Ihmettelin nimittäin ajan kulumista. Sitä, miten kirjeiden pohdiskelemista tilanteista ja tapahtumista tuntuu olevan ikuisuus. #Metoo, Ruotsin Akatemia, Unkarin vaalit - niiden jälkeenhän on tapahtunut jo vaikka mitä, mutta kirjeiden päiväykset ovat keväältä 2018. Toisaalta, miten niistä voi olla jo kaksi vuotta? Aika tuntuu samaan aikaan pitkältä ja silmänräpäykseltä. 

Ehkä oman vanhenemisensa itse asiassa huomaa erityisesti siitä, miten aika muuttaa olemustaan. Kalenterista huomaa kuun alun, sitten ollaan yli puolenvälin ennen kuin loppu häämöttää. Lapsena aika tuntui loputtomalta virralta minuutteja, sitten aika pilkkoutui päiviksi, sitten huomasi viikonloput ja nyt näyttävät viikotkin katoavan jonnekin. Hidastuukohan aika sitten uudelleen, kun oma tahti rauhoittuu ? Vai soljuvatko vuodetkin jossain kohtaa huomaamatta?

Huomaan samaistuvani enemmän Westön ajatuksiin. Olen iältäni aikalailla herrojen puolivälistä, mutta ehkä elämäntilanne vaikuttaa. Itkosella on kirjeissä pienet kaksosvauvat ja arki sen mukainen. Myös ajatukset ja niiden mukana teksti tuntuu asettuvan perheen piiriin ja pyrähdukset piirin ulkopuolelle ovat juuri sellaisia, nopeita kiepautuksia ja useimmiten palataan perheeseen. Westöllä puolestaan on selkeästi aikaa päästää ajatuksensa vaeltamaan. Hänellä riittää energiaa pohtia asioita kauempaa, oman elinpiirin ulkopuolelta, käännellä aiheita puolelta toiselle, tarkastellen. Ehkä aiheiden yleismaailmallisempi laajuus vetoaa tällaiseen jo pikkulapsiajan taakseen jättäneeseen. Sitä huomaa pyristelevänsä perhekuplasta ulos itsekin, on tarve katsoa kauemmas. Aiemmin ei kai yksinkertaisesti jaksanut. 

Toto-parka. Hän on vielä pieni ja joutuu keskelle vanhempien "itsenäistymiskautta" ja muutoksia. Pitää muistaa, että hänelläkin on oikeus tylsästi turvallisiin aikuisiin ja tasaiseen menoon. Lapset sopeutuvat, mutta heillä on myös oikeuksia.

Mitä ilmeisimmin 7+7 herättää ajatuksia. Se on hyvän kirjan merkki. Sunnuntai-aamusta puolestaan tekee hyvän se, kun ehtii miettimään. Istun terassilla, kahvikuppi kaipaa täydennystä ja tuore leipä levitää tuoksuaan keittiössä. Aurinko paahtaa jo, päivästä tulee kuuma. 

**************

Liekö sitten kyse kirjemuodosta vai tyylistä vai aiheista, mutta tämä kirja saa haluamaan itsekin ilmaista ajatuksiaan. Keski-ikäisten miesten keskustelu näköjään osuu myös keski-ikäisen naisen ajatuksiin. Monessa asiassa huomaan ajattelevani tavallaan samalla tavalla, mutta sitten jossain kohtaa tulee se pieni ero. Yhteistä minulle ja herroille taitaa olla ääripäiden välttely asiassa kuin asiassa. Tekeekö se meistä laimeita ? Ehkä. 

21.7. 

**************

Siihen (kirjaan) voi oikein uppoutua ja varsinkin Westön tyyli ja pohdinta vetäisee minut mukaansa ja herättää ajatuksia. Se herättää myös halun kirjoittaa, omassa pienessä mittakaavassani. Maltoin tuskin odottaa viimeisimmän kirjeen loppumista aloittaakseni tämän lukupäiväkirjan. 

Nyt keskustelun alla oli ilmastonmuutos, ihmisen muuttumisen vaikeus ja lisäksi Westö kertoi äidistään ja tämän vaikeasta masennuksesta. Saatan samaistua moneen kohtaa ilmastotuskassa. Tuskaa tuntee, mutta on vaikea muuttaa omia tottumuksiaan. En ole tänä vuonna lentänyt kertaakaan, mutta se taitaa olla ennemminkin Koronan "ansiota" kuin oma ilmastotekoni. 

Toisaalta Korona on haudannut ajatuksemme autosta luopumisesta. Sitä "tarvitaan" nyt enemmän esim. lasten kuskaamiseen. Etuoikeutetussa asemassamme välttelemme edelleen joukkoliikennettä. Se vain tuntuu jotenkin turvallisemmalta. Tiedostan siis vallan mainiosti myös perheeni hyvän tilanteen. Me voimme valita. Välillä se melkein hävettää, muttei ainakaan vielä ole saanut muuttamaan toimintaani. 

Masennuksesta en onnekseni tiedä mitään, mutta tunnen suurta myötätuntoa sen kanssa kamppailevia ja heidän läheisiään kohtaan. Olen jonkuntasoinen kontrollifriikki, joka on joutunut sopeutumaan vähittäisen totaalikontrollin katoamiseen perheen ja kiireen kasvaessa. Ajatus hallinnan kadottamisesta kylmää ja siitähän masennuksessa kai on osittain kyse. "Jokin" ottaa vallan ja vaikka haluaisi, ei voi, eikä aina voi halutakaan. Kuten sanoin, en tiedä masennuksesta mitään, mutta tältä se välillä kuulostaa. 

**************

Sitten tapahtui jotain. Ehkä ääripäiden välttely johti kuitenkin kehän tuntuun. 

27.7.

**************

Pidin kirjasta, se herätti itsessäkin ajatuksia. Silti, vaikka monessa kohtaa mietin samalla tavalla, oli kirja kuitenkin keski-ikäisten miesten keskustelua omista näkökulmistaan ja jossain kohtaa toisto sai miettimään, onko kaikki ajatustenvaihto jonkinlaista narinaa. Pitäisi, muttei kuitenkaan. 

**************

Kaikkiaan siis mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirja, joka lopulta osoittautuu juuri siksi, mitä sen kirjoittajat sanovatkin kirjoittaneensa. Dialogiksi kahden keski-ikäisen miehen välillä levottoman ajan ilmiöistä ja niiden herättämistä ajatuksista.

(Luku)päiväkirja: Loma yli puolenvälin

Maanantai 27.7. 2020

Tai vasta puolessa välissä. Miten kukin nyt asian ottaa. 

Istun taas terassilla kirjoittamassa. Näyttää tulevan aurinkoinen päivä. Ihanaa. Iltapäivällä on ohjelmassa hot dog grillausta ystävien kanssa ja sitä ennen olisi kiva päästä hetkeksi rannalle. 

Niin, meillä on alkanut perhe-elämässä uusi vaihe. Olemme jo pariin otteeseen päätyneet isännän kanssa rannalle ihan kaksin keskenämme jälkikasvun ilmoitettua, että heillä on kavereiden kanssa muuta tekemistä. Uudeksi tämän tekee se, että olemme silti voineet lähteä rannalle tarvitsematta raahata vastahakoisia lapsia mukana. 

Myönnetään, ranta on ihan lähellä emmekä ole poissa paljon tuntia enempää, mutta silti. Ihan kuin oltaisiin taas nuoria. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei vapaus maistu haikeuden lisäksi makealta. 

Viime viikon lukupäiväkirja jäi vähän tyngäksi. Kävimme Mikkelissä kiepsahtamassa, mutta sadekeli sotki toimintasuunnitelmat ja laski yllättäen myös mielen matalaksi. Teehuone Wehmais tarjosi upean iltapäiväteen ja majoitus oli tunnelmallisessa Marjan matkakodissa, mutta silti olimme oudon väsyneitä. Olo parani vasta auringon ilmaantuessa heti Espooseen palattuamme. Huonosti ajoitettu reissu, ei mahda mitään. Sadekausi keskellä aurinkoisia päiviä. 

Lukeminen on edennyt neulomisen / virkkauksen ohessa. Neuloosi oireilee pahemman kerran. Nyt olen hurahtanut isoäidin neliöihin... Mikäs siinä, äänikirjoja voi kuunnella samalla.

¨Ai, ilmastonmuutoksesta ja keski-ikäisen miehen pohdintaa sukupuolirooleista - pylväs, toinen, kolmas, kolme ketjusilmukkaa - Los Angeles ja matkakertomus - pylväs, pylväs, pylväs, ketjusilmukka - juttua vanhenemisesta..." 

Ja niin edelleen - siihen saakka, kunnes tuo kirja oli kuunneltu loppuun. Kyseessä on tietysti Kjell Westön ja Juha Itkosen 7+7 - Levottoman ajan kirjeitä.

Pidin kirjasta, se herätti itsessäkin ajatuksia. Silti, vaikka monessa kohtaa mietin samalla tavalla, oli kirja kuitenkin keski-ikäisten miesten keskustelua omista näkökulmistaan ja jossain kohtaa toisto sai miettimään, onko kaikki ajatustenvaihto jonkinlaista narinaa. Pitäisi, muttei kuitenkaan. 

Toinen loppuun lukemani kirja on ihan hömppää - taas somesuosituksen perusteella. Kaikki alkoi salaisuudesta on melko perinteinen viihdepläjäys, mutta varsin herttainen. Lynley ja Kit esittävät avioparia saadakseen paikan taloudenhoitajina värikkäälle ja epäorganisoituneelle perheelle. Sitten tietysti rakastutaan, tulee ryppyjä rakkauteen, mutta lopussa kaikilla on kulta kainalossa. 

Nyt pitää laittaa toimeksi. Pitäisi varmaan vähän siistiä huushollia ja siivota ainakin terassilta vadelmavarkaiden jätökset. Niin, ja on tuolla yksi keskeneräinen isoäidin neliökin... 

Keskiviikko 29.7.2020

On se loma edelleen. Isäntä ja keskimmäinen ovat rakentaneet (kyllä, Ikean paketeista nimenomaan rakennetaan) vaatekaappia. Vielä olisi toinen jäljellä. 

Minä olen virkannut ja neulonut ja taas virkannut ja kuunnellut toisinaan singahtelevia ärräpäitä. 

Olo on levoton. Isäntä joutuu lähtemään lyhyelle matkalle. Huomenna on lähtö, 2 lentoa, 2 maata ja tiistaina takaisin. Eurooppaan toki, mutta silti pistetään mies karanteeniin. Onneksi meidän makkarimme saunan kupeessa on helposti eristettävissä ja sieltä on ovi pihalle. Minä muutan kuopuksen kaveriksi. 

Ylireagoinko ? En usko. Koulu alkaa kohta ja varsinkin keskimmäisen olisi kiva päästä hyvin lukion alkuun. Näihin kuvioihin ei Koronan sairastaminen oikein mahdu - ainakaan sitä ei mielellään ota, jos on mitenkään vältettävissä. Katsotaan, miten käy. 

Viime aikoina loppuun luettuja: 

Kjell Westö, Juha Itkonen: 7+7 - Levottoman ajan kirjeitä

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta 

(Luku)päiväkirja: Lomamoodissa

Keskiviikko 21.7.2020

Mikä on lomamoodi ? Se on sellainen olotila, jossa voi tehdä, mitä haluaa, tuntematta painetta tehdä jotain muuta, tai tehdä nopeammin. Eilen oli juuri sellainen päivä. 

Minulle rento olotila ei tarkoita tekemättä olemista. Se tarkoittaa vapautta valita oma tahtini. Eilen tein couscous-salaatin teiniporukalle, joka leiriytyi meille Magic-turnaukseen. Kävimme Ikeassa hankkimassa viimein vaatekaapin keskimmäiselle, joka huoneenvaihdon jälkeen on säilyttänyt vaatteitaan lähinnä kasassa säkkituolin päällä. Korona sekoitti meidän ostosreissumme keväällä, mutta nyt saimme aikaiseksi. Sitten päätimme isännän kanssa lähteä rannalle ja teimmekin niin. Illalla väistimme turnaushälinää lähiravintolaan. Vietimme täydellisen lomapäivän, joka soljui omalla tahdillaan.

Rannalla sain vihdoin kiinni lukemisesta. Minä olen huono lojumaan auringossa, mutta vilpakka tuuli sai mukavuudenhaluisuuteni heräämään. Kävin vain vähän kahlailemassa. Kirjalle paikka oli otollinen. Onneksi olin napannut kassiini mukaan Elizabeth Gilbertin elokuun alussa ilmestyvän uutuuden Tyttöjen kaupunki. Se osoittautui ainakin alultaan mukaansatempaavaksi tarinaksi nuoresta tytöstä 40-luvun New Yorkin teatterimaailmassa. 

Sain kirjan Gummeruksen pyytämättömänä arvostelukappaleena. Suhtaudun noihin vähän kaksijakoisesti. Tiedän, ettei ole pakko lukea eikä myöskään siis pakko kirjoittaa, mutta silti koen velvollisuudekseni edes yrittää. Jollen pidä tai kirja ei laisinkaan kiinnosta, harmittaa paperin tuhlaus. Onneksi viimeisimmistä ainakin osa on osoittautunut sellaisiksi, että luen loppuun. Uusia lukuja ja onnellisia loppuja oli helposti luettava hyvänmielenkirja ja nyt aloittamani Tyttöjen kaupunkikin tulee todennäköisesti luettua kokonaan. 

Olen myös jatkanut Westön ja Itkosen kirjeenvaihdon (7+7 - Levottoman ajan kirjeitä) kuuntelua. Siihen voi oikein uppoutua ja varsinkin Westön tyyli ja pohdinta vetäisee minut mukaansa ja herättää ajatuksia. Se herättää myös halun kirjoittaa, omassa pienessä mittakaavassani. Maltoin tuskin odottaa viimeisimmän kirjeen loppumista aloittaakseni tämän lukupäiväkirjan. 

Nyt keskustelun alla oli ilmastonmuutos, ihmisen muuttumisen vaikeus ja lisäksi Westö kertoi äidistään ja tämän vaikeasta masennuksesta. Saatan samaistua moneen kohtaa ilmastotuskassa. Tuskaa tuntee, mutta on vaikea muuttaa omia tottumuksiaan. En ole tänä vuonna lentänyt kertaakaan, mutta se taitaa olla ennemminkin Koronan "ansiota" kuin oma ilmastotekoni. 

Toisaalta Korona on haudannut ajatuksemme autosta luopumisesta. Sitä "tarvitaan" nyt enemmän esim. lasten kuskaamiseen. Etuoikeutetussa asemassamme välttelemme edelleen joukkoliikennettä. Se vain tuntuu jotenkin turvallisemmalta. Tiedostan siis vallan mainiosti myös perheeni hyvän tilanteen. Me voimme valita. Välillä se melkein hävettää, muttei ainakaan vielä ole saanut muuttamaan toimintaani. 

Masennuksesta en onnekseni tiedä mitään, mutta tunnen suurta myötätuntoa sen kanssa kamppailevia ja heidän läheisiään kohtaan. Olen jonkuntasoinen kontrollifriikki, joka on joutunut sopeutumaan vähittäisen totaalikontrollin katoamiseen perheen ja kiireen kasvaessa. Ajatus hallinnan kadottamisesta kylmää ja siitähän masennuksessa kai on osittain kyse. "Jokin" ottaa vallan ja vaikka haluaisi, ei voi, eikä aina voi halutakaan. Kuten sanoin, en tiedä masennuksesta mitään, mutta tältä se välillä kuulostaa. 

Piti jättää tämä päiväkirjateksti ilman kuvia. Ihan vain siksi, että pitkästä aikaa sain jätettyä puhelimen kotiin (rannalle lähtiessä) ja myös ravintolassa pidin sen tiukasti laukussa. (Siksi ette näe kuvia Tapiolan Bistro O Matin herkullisesta illallisesta, jota lämpimästi suosittelen). On vapauttavaa olla välillä tavoittamattomissa ja ilman pakkoa kuvata ja jakaa. Suosittelen myös sitä. 

Silti taidan laittaa tähän pari kuvaa pihan kasveista. Niitä tulee napsittua ihan vain siksi, että suurin osa Whatsapp-keskustelua siskoni kanssa koostuu nykyään tomaatinkukkien määrän vertailusta tai muiden kasvien kasvun kuvauksesta. Olemme hurahtaneet. Hän parvekekasveihinsa ja minä jokakesäiseen tapaan pienen pihan rehevyyden lisääntymisen seuraamisesta. 

Tämän kesän erikoisuus eli päärynämelon aka pepino

Kesälomareissulla lähellä eli melontaa Vähävedellä ja Tehtaan hotellissa Karkkilassa

Vähävesi & melonta 

Karkkila on lähellä. Ainakin näin pääkaupunkiseudulta katsottuna. Meille on Vähäveden melontapäivästä kovaa vauhtia tulossa kesälomatraditio - kaksi kesää peräkkäin on jo selvästi tapa. 

Vähävesi myös pitää minua hyvänään. Kuin tilauksesta ovat melontapäivät olleet puolipilvisiä ja korkeimmat laineet pientä liplatusta. Juuri sopivan rauhoittava keli siis tällaiselle veden päällä epämukavuusalueelleen astuvalle maakravulle. Minun juureni ovat maalla ja mullassa, vesi on vieraampi elementti. Silti nautin melontapäivistä. Kanootti lipuu keveästi aalloilla, lumpeet ja ulpukat kukkivat. Mieli rauhoittuu. Tuntuu kuin olisi tehnyt pidemmänkin reissun kuin muutaman tunnin kanottiretken. 

Palvelu Vähäveden tilalla oli taas ystävällistä. Tällä kertaa pihalla odotteli myös ihana pikkuinen koiranpentu, kanoja ja lampaat omassa aitauksessaan. Aikaa kului siis mukavasti myös pihamaalla jutustellen. Retkimajassa olisi voinut keittää kaffetkin. 

Meitä oli matkassa kuuden hengen kokoonpano. Kolme intiaanikanoottiin ja sitten kolme ketterää Alaska-kajakkia. Nuoriso sai painella omia menojaan. Järvellä kun näköyhteys säilyy suhteellisen helposti ja kaikki päätyivät lopulta Salakka-saarelle piknikille. Se on kumma, miten ruoka maistuu ulkona aina paremmalta. 

Tehtaan hotelli 

Melontaretken jälkeen kaikkia vähän väsytti, joten oli mukava suunnata kanoottirannasta vartin päähän Tehtaan hotelliin. Högforsin ruukin vanhat edustustilat ovat nykyään hotellina ja me valitsimme kolmesta vaihtoehdosta kartanomaisen Bremerin talon. 

Kaikki kolme huonetta olivat viihtyisiä ja tilavia, mutta vanhemmille osunut sviitti-upgrade oli kyllä ihan huippu. Meillä oli olohuone ja sivussa tunnelmallinen veranta. Se oli ihan ehdoton paikka aamupalalle, jonka löysimme valmiiksi rakennettuna keittiön jaakaapista. 

Tehtaan hotelli on muutenkin sopiva paikka tunnelmaa ja vähän erilaista kokemusta etsivälle. Vierestä löytyy Valimomuseo tiedonjanoisille ja ravintolan Tammen alla -ravintolasta saa lisäenergiaa väsyneille melojille. 

Ruuhkaa ei ollut missään, mutta tunnelmaa ja ystävällistä palvelua oli vastassa joka paikassa. Tänne palaamme uudelleen. Seuraavaksi voisi mennä metsiin kävelemään melonnan lisäksi ja pidentää matkaa vielä yhdellä yöllä. Ehkä ensi kesänä...