Suuri Illusioni

Nuorena tyttönä oli minulla eräs aikakausi, jolloin luin vuorotellen Mika Waltaria ja Ernest Hemingwayta. Heitä oli joku minulle suositellut ja siksi luin useampia teoksia molemmilta - ihan vain vertailun vuoksi.

Lopputuloksena oli, että pidän huomattavasti enemmän Waltarista kuin Hemingwaysta. Syynä ei kuitenkaan ole yltiömäinen isänmaallisuus ja kotiinpäin vetäminen. Yksinkertaisesti vain koin Hemingwayn pessimistisen toivottomuuden masentavaksi (Vanhus ja meri, Vaarallinen kesä). Poikkeuksena tästä säännöstä tosin postuumisti julkaistu "Käärme paratiisissa", mutta siitä joskus myöhemmin. Waltarilla tuntui aina lopuksi näkyvän pieni toivonpilkahdus, vaikka hänen naishahmonsa ovatkin aika ärsyttävästi joko kaiken tieltään tuhoavia lumoojattaria (Sinuhe) tai kypsymättömiä (Suuri Illusioni) tai muuten vaan halveksittavia.

Suuri Illusionikin kirjana jotenkin huokuu positiivisuutta, vaikka tarina itsessään on ehkä aika kliseemäinen ja alkujaan lienee synkäksi tarkoitettu. Ehkäpä melkein nelikymppisenä tuo nuoren miehen uho tuntuu lähinnä hellyyttävältä ja tarinasta löytää jo omaa nuoruuden romanttisuuttaan. Kirjoittihan Waltari läpimurtoteoksensa 20-luvun lopulla vain 20vuoden ikäisenä.

Kirja kertoo yhdenlaisen toivottoman rakkaustarinan, varsin viattoman sellaisen. Lisäksi kieli on tuota ihanaa, rikasta, kaunista, nykyään vähän vanhahtavaa suomea. Sivuilta ei löydy kirosanoja, eikä sukupuolielinten nimiä, mutta vahvat tunteet välittyvät ja vaikuttavat myös lukijaan. Samalla tulee hetkeksi hypänneeksi sisään viime vuosisadan alkupuolen Helsingin kaupunkilaiselämään ja vähän näkemään saman aikakauden Pariisiakin.

Dekkarikesä - kesädekkareita aarrehyllystä : Ruth Rendell - Sins of the Fathers

Viime kesänä teimme pihatöitä, kun huomasimme naapurin vanhemman rouvan kuljettavan painavia kasseja roskapönttöjen suuntaan. Koska olimme sopivasti siivoustouhuissa mekin, tarjouduimme auttamaan kassien kuljettamisessa. Siinä muutaman metrin matkalla roskikselle tuli puheeksi sattumalta myös kantamusten sisältö. Rouva oli siivoamassa hyllyjään ja kaappejaan - "ettei lasten sitten tarvitse sitä myöhemmin tehdä" - ja oli heittämässä pois varsinaista aarretta. Usean sadan pokkarin (ja muutaman kovakantisen) kokoelmaa, joka sisälsi pääasiassa dekkareita 60-90 luvuilta.

Ensijärkytyksestä toivuttuani ehdotin varovaisesti, josko kirjat voisi kuitenkin roskiksen sijaan jättää vaikka meille hoitoon. Rouva ilahtui, kun joku oli halukas huolehtimaan hänen "lapsistaan" ja seuraavien parin viikon aikana portillemme ilmaantui säännöllisin väliajoin kassikaupalla kirjoja englanniksi ja ruotsiksi. Agatha Christietä, Ruth Rendelliä, P.D. Jamesia, Ngaio Marshia, Donna Leonia ja monia muita. Ruotsiksi lukeminen ei minulta oikein suju, joten lahjoitimme eteenpäin ruotsinkielisiä kirjoja muutaman muovikassillisen verran, mutta vielä jäi todellinen kokoelma aarteita työhuoneen hyllyyn.

Näitä sattumalta meille saapuneita kirjoja olen sitten vähitellen yrittänyt lueskella - tosin vähän huonolla menestyksellä. Agatha Christiet kävin läpi viime kesänä, mutta sitten tahti hiipui. Nyt sitten palasin taas hyllylle penkomaan tämän kesän lomaa ennakoiden.

Käteeni tarttui Ruth Rendellin "Sins of the Fathers", jonka ahmaisin viikonlopun aikana. Rendell on taattua laatua, mielenkiintoisa henkilökuvia ja monimutkaisia juonenkäänteitä aika omanlaisella konseptilla. Hänen kirjojaan ei mielestäni parhaalla tahdollakaan voi väittää perinteisiksi salapoliisidekkareiksi tai poliisiromaaneiksi. Henkilöhahmojen joukossa on toki myös poliiseja, mutta yleensä päähenkilö on joku muu. Kuten tässäkin kirjassa pastori Archery, joka yrittää puhdistaa poikansa morsiamen isän mainetta - tämä kun hirtettiin murhasta 16v ennen kirjan tapahtumia.

Suuren roolin saavat myös ihmiset, joiden elämään kirjan kertoma rikos on jollain tavalla vaikuttanut. Ruth Rendell käsittelee usein sitä, miten paljon ihmiset valitsevat oman kohtalonsa ja miten paljon se tulee annettuna aikaisempien tapahtumien tai jopa perintötekijöiden vaikutuksesta. Näin myös tässä kirjassa, kuten jo nimikin antaa ymmärtää.

Kirja on alunperin julkaistu 1967, joten sen kautta saa myös nautittavan ajankuvan Englantilaisesta miljööstä. Myös tarinan rytmi vie mielen aikaan ennen tietokoneiden ja jatkuvan kiirehtimisen aikakautta.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on nautittava "dekkarimainen romaani", jonka monimutkaisen juonen lopullinen ratkaisu selviää vasta ihan viimeisillä sivuilla. Ehdottomasti suositeltavaa lukemista riippumattoon kesähelteillä, vaikka tulipa tuo jouhevasti luettua sateisen viileänä kesäviikonloppunakin.

Ja kaikkea muuta...

Mitä muuta ?

No, kaikkea muuta kuin ruokaohjeita.

Aikani ruokablogia ( Meidän murkinat ) pidettyäni tuli sellainen olo, että voisi sitä joskus jostain muustakin kirjoittaa. Lumiomenan ja parin muunkin blogia luettuani tuo "muu" täsmentyi sisältämään esimerkiksi kommentteja lukemistani kirjoista. Siitä onkin siten helppo laajentaa lehtiin, peleihin, elokuviin ja kaikenlaiseen muuhun ajanvietteeseen - itselle yleisesti ajankohtaisista asioista tietysti puhumattakaan.

Ehkäpä saisin näin jopa uutta intoa/puhtia/energiaa kirjojen lukemiseenkin. Tuntuu, että työn ja perhetohinoiden jäljiltä olen viime aikoina (lue: vuosina) jaksanut lähinnä selata ruokalehtia illalla sängyssä viimeiseksi ennen unen tuloa. Näin siis harrastaa lukemista nykyisin nainen, joka ennen oli riippuvainen kirjoista ja jolla oli jokaisella osaamallaan kielellä (suomi, englanti, ranska) kirja kesken koko ajan odottamassa sopivaa mielialaa.

En silti lupaa päivittäisiä viestejä - stressiä en tästä suostu ottamaan.

Toivottavasti blogiini eksyvät lukijat löytävät kuitenkin omaan elämäänsä ja harrastuksiinsa sopivia ajatuksia - ja jos olette eri mieltä niin kertokaa sekin ! Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin eri näkökulmien vertailu !