6/13 kotimaisia haasteeseen - Joel Lehtonen : Mataleena

 Haaste jatkuu parillakin Joelilla, joista tässä ensimmäinen - se vanhempi. Minä olen jotenkin tykästynyt tuohon viime vuosisadan alkupuolen romanttiseen ja koukeroiseen tyyliin. Sudenmorsian oli ihana ja tästä Mataleenastakin pidin kovasti. Tosin Mataleenan viimeisen luvun paatoksellisuus oli ehkä jo vähän liikaa tällaiselle 2000-luvun lukijalle.

Mataleena eli "Laulu synnyinseudulle" on Joel Lehtosen osittain omaelämäkerrallinen proosaruno, jossa nuori kirjailijanalku päätyy synnyinseudulleen ja löytää äitinsä sairaana ja kurjana velipuolen mökistä, keskeltä korpea. Äiti on aikoinaan hylännyt vauvansa, joka on päätynyt huutolaiseksi ja siitä kasvattilapseksi "parempaan" perheeseen. Huolenpidosta huolimatta veri vetää metsään ja paheiden pariin. Edes koulutus ei ole auttanut, vaan nuori mies pitää kiertolaisen elämää vakautta ja vaurautta parempana.

Koko tarina onkin jonkunlainen "pahan veren" ylistys. Elämänkulku perustuu sille, että suvun taipumukset geeneissä toistuvat huolimatta ympäristön yrityksistä muuttaa lasta.

"Kasvoi korven mustista, lokaisista soista ylpeä, kultainen kukka. Se hehkuvaa päivää kohti teräinsä kasteisen kuvun avasi, mutta se suo oli mielipuolten suku ja minun sieluni oli se kultainen kukka."

Poika kertoo äitinsä tarinan ihannoiden villien tunteidensa ja täyttymättömän rakkauden takia tuhoaan kohti kulkevaa naista. Ylpeys, intohimo ja rakkauden kääntyminen vihaksi ovat kirjassa tavoiteltavia. Elämän täyttymys on kohtalonsa toteuttaminen ja Mataleenalla tämä tarkoittaa sairaana, puolittain sokeana, kurjuudessa kuoleman odottamista.

Kyseessä lienee hylätyn pojan tarve romantisoida äitinsä kohtalo. Isästään ei kirjailjalla ole hyvää sanottavaa. Tulkinnanvaraiseksi jää, paljonko ajatuksista ja tapahtumista perustuvat Joel Lehtosen omaan elämäntarinaan ja tapaan ajatella. Sanoohan kirjassakin kertojaminä : "Se oli valheellinen satu Mataleenasta, unelma synnyinseutuni ihanassa suvessa."

Romanttisen elämäntarinan lisäksi kirjassa viehättääkin juuri suomalaisen maalaismaiseman kuvaus. Kuten painoksen lopussa olevissa arvosteluissakin mainitaan, on kuvaus velipuolen korpeen raivaaman pellon kyntämisestä ja perheensä elosta metsän keskellä vaikuttava ja vetää vertoja mille tahansa "Suo, kuokka ja Jussi" - kuvaukselle.

Yltiöromanttinen, paatoksellinen laulu paheellisten esi-isien perinnön oikeuttamalle elämän kiertolaisuudelle höystettynä mystiikalla on oma yhteenvetoni kirjasta. Huolimatta pragmaattisesta aikakaudesta, jolla elämme, vetosi tarina johonkin syvälle suomalaisessa sielussani. Ehkäpä omat maasta elantonsa repineet esi-isäni nyökyttelivät tutulle sielunmaisemalle, vaikka romanttinen kurjuuden ihannointi ehkä vähän vieraalta perustorpparista tuntuukin.

Pikkubasilika, minimunakoisot, miniporkkanat, korianteri, pyöreä chili, espanjalainen chilipaprika...

Kevät tulee ! Varma merkki siitä, ovat meille kotiin ilmestyvät siemenpussit. Tänä vuonna olen myös ollut ahkerana jo helmikuussa ja KERRANKIN on chilit kylvetty melkein ajoissa. Katsotaan, mitä niistä sitten tulee.

Vähän karkasi mopo käsistä siemenpusseja ostaessa sillä piha ei ole suuren suuri. Edessä on muutaman uuden ison ruukun ostaminen. Siemenpusseista löytyy pikkubasilikaa, minttua, korianteria, lehtipersiljaa, minimunakoisoja, kurpitsaa, kesäkurpitsaa, miniporkkanoita, kahdenlaista chilipaprikaa, amppelitomaatteja, härkäpapuja, kiinansipulia... Katsotaan, mitä mahtuu ja mihin.

Kuten kuvasta näkyy, kokeilen tänä vuonna uudenlaista idätysmetodia. Löysin Cittarista sellaisia pieniä turvebrikettejä, jotka laitetaan veteen turpoamaan ennen siementen kylvämistä. Tarkoituksena on lisätä multaa noihin biohajoaviin purkkeihin sitä mukaan, kun taimet lähtevät alkuun. Näin vältämme jokavuotiset purkkisulkeiset ja muoviset jätteet, siis ainakin noin teoriassa.

Nyt sitten vaan kastellaan ja odotetaan. Ainakin maaliskuuhun saakka. Silloin on edessä seuraavien siementen kylväminen...

Letut, syrnikit, blinit, crêpes, galettes, american pancakes, vohvelit...

Letut, syrnikit, blinit, crêpes, galettes, american pancakes, vohvelit - suolaista tai makeaa, yhteistä näille kaikille ovat munat, neste ja jauhot. Lisäksi muoto on useimmiten pyöreä ja littana. Toinen yhteinen piirre on lasten ehdoton suosio ja maistuvat nämä kyllä aikuisillekin, ainakin minulle.

Paitsi torstaisin hernekeiton kaverina Suomessa ja Ruotsissa, lettuja syödään perinteisesti melkein kaikissa kristillisissä maissa laskiaisen aikoihin. Paaston alkaessa lettujen reseptillä sai kulutettua loput kananmunat ja maidon. Vähän samasta syystähän Suomessa on tehty laskiaispullia. Nykyään kyseessä monilla on ennemminkin vain mukava perinnemuisto, mutta anglosaksisissa maissa vietetään edelleenkin "lettu-tiistaita" ja Ranskassakin vohvelit ovat tuttu näky Mardi Gras-juhlan herkkupöydässä.

Lettujen paksuudesta ja koosta käydää ikuisuuskeskustelua. Toiset tykkäävät isoista, ohuista ja pitsimäisistä - toiset vannovat pienten ja paksujen nimeen. Jotkut taas eivät halua lettuja ollenkaan vaan sen ison ja muhkean uunipannukakun.

Meillä viime aikoina lasten erittäin äänekkäässä äänestyksessä ovat voittaneet sellaiset keskikokoiset ja suht ohuet letut. Mites teillä ?

Siinäpä niin mielenkiintoinen kysymys, että taidan oikein laittaa kyselyn pystyyn.

  Käykääpä klikkaamassa suosikkinne sivupalkissa ! 

Äänestysaika loppuu sunnuntaina 24.2. puoliltaöin. 

 

Kaikilla meillä on varmaan jo hyvä ohje lettujen tekoon, mutta tässä vielä kaiken varalta perusresepti, jolla tehtiin tuo yläkuvan pino. Siis niitä keskikokoisia, ei kamalan paksuja, muttei kovin pitsimäisiäkään. Seuraksi mummin omenahilloa ja, kun oikein herkutellaan, kermavaahtoa.

Perusletut

4 dl jauhoja
2 kananmunaa
6 dl maitoa
Voita paistamiseen

Sekoita taikina. Seisota puolisen tuntia. Paista pienellä pannulla letuiksi vähän keskilämpöä kuumemmalla. Käännä aina kun pinta ei enää ole taikinainen - heittämällä tietenkin.

Ruokaa romaaneista IV

Tällä kertaa en sentään päätynyt tekemään aamiaista (taas), vaikka läheltä piti. Kirjana on nimittäin Murakamin Kafka rannalla ja siinä syödään aamupalaa oikein urakalla ja moneen kertaan eri kokoonpanoilla. Tarinasta ei kuitenkaan käy selville kovin yksityiskohtaisesti, mitä päähenkilöiden japanilaiseen aamupalaan kuuluu, joten päädyin kokeilemaan toista kirjassa useampaan kertaan mainittua ruokalajia. Nuori Kafka käy syömässä udon-nuudeleita samassa kahvilassa pariinkin otteeseen. Samoin Nakatan mielestä "udon-nuudelit ovat lempiruokaansa". Tosin kaikki kirjassa Nakatalle mainitut ruoat ovat hänen lempiruokaansa, mutta ajattelin ottaa kokeiltavaksi jotain helpopmmasta päästä esim. japanilaiset ankeriaat kuulostivat aika eksoottiselta ruokalajilta näin ensimmäiseksi kokeiluksi.

Kaikkiaan suhtautuminen ruokaan on "Kafka rannalla" - kirjassa ainakin minun mielessäni japanilaiseen kulttuuriin yhdistyvän käytännönläheistä. Koska ruokaa pitää syödä, on parasta, että se on myöskin hyvää. Hifistely ja ruoan ajattelu vain nautinnon vuoksi tuntuu kirjassa vieraalta. Syödään, kun kerran on pakko, mielellään usein ja paljon ja jotain herkullista. Jos ei ole herkkuja tarjolla niin syödään silti, sen kummemmin asiaa pohtimatta. 

Udon-nuudeleiden kohdalla jouduin turvautumaan vielä toiseenkin kirjaan. Onneksi hyllystä löytyy valmiina Harumi's Japanese Home Cooking, josta löytyi perinteinen udon ohje. Siinä tehtäisin kotona nuudelit ihan alusta saakka, mutta jossain kohtaa järki astui peliin ja mukaan lähti paketti kuivattuja udon-nuudeleita Tokyokan -kaupan hyllyltä. Olisihan se tietysti ollut aika makeeta kuvata blogiin itseni kävelemässä nuudelitaikinan päällä, kuten ohjeessa käskettiin, mutta kun pikkujalkoja olisi voinut olla tulossa avuksi vähän häiriöksi saakka... Ehkä sitten ensi kerralla.

Siispä keskityinkin ymmärtämään ohjeen kastikepuolta. Täytyy myöntää, että ainelistassa yli puolet oli minulle täysin tuntemattomia. Nimet piti oikein kirjoittaa puhelimeen muistiin ja niitä sitten tavasin Tokyokanissa. Kaupalle täytyy kyllä antaa ihan täydet pisteet. Jopa minunkin aksentillani japanilaiset tuotteet löytyivät hyllyistä nopeasti eikä myyjätyttö edes nauranut minulle, ennemminkin kyllä japanilaisen kotikasvatuksen kuin ääntämykseni ansiosta.

Udon-nuudelien lisäksi tehtiin myös tofutaskuja riisillä ja edamamepapuja - ihan vaan kaiken varalta. Minä en ole tunnettu levän ystävä ja vähän epäilin lastenkin innostusta. Lopputuloksena olikin ihan odotetusti, että isäntä tykkäsi tosi paljon, esikoinen söi nuudelit, muttei halunnut juoda pelkkää lientä ja keskimmäinen vähän nyrpisteli. Äidin mielestä oli ihan ok, mutta erikoisen makuista, mikä lienee ymmärrettävää, kun ei tällaista ole ennen missään syöty. Toto maistoi ja keskittyi sitten hajottamaan tofutaskunsa riisit murusiksi pöydälle.


Olen tyytyväinen, että tuli kokeiltua. Pääsin eroon pahimmista levään liittyvistä ennakkoluuloistani, sain uuden reseptin perheen japanirepertuaariin sushien lisäksi ja toisenlaista näkökulmaa Kafka rannalla - romaaniin.

Tässä vielä ohje "Kuumille Udon-nuudeleille" Tällä määrällä saimme kaikille tarpeeksi ja lientä jäi vielä jäljellekin. Tosin määrät lautasella olivat muilla kuin isännällä suhteellisen pienet...

Mentsuyu -kastike :
10 cm pala kuivattua kombu-levää
runsas desi vettä
2 dl japanilaista soija-kastiketta
1,5 dl mirin -kastiketta
20g kuivattuja kalahiutaleita (katsuo bushi)

Pyyhi levä ja laita veden kanssa kattilaan muutamaksi tunniksi. Lisää kastikkeet ja kuumenna kiehuvaksi. Juuri ennen kiehumista, nosta levä pois ja lisää kalahiutaleet. Anna kiehahtaa noin puoli minuuttia. Anna jäähtyä ja siivilöi. Säilyy jääkaapissa kuulemma puhtaassa pullossa 3-4 päivää.

Udon-nuudelit :
250g kuivattuja nuudeleita
1l dashi-lientä (jauheesta)
3 dl mentsuyu -kastiketta
silputtua kevätsipulia
chilijauhetta tai shichimi togarashi-maustesekoitusta

Keitä nuudelit ohjeen mukaan.  Kuumenna dashi-liemi ja mentsuyu-kastike. Valuta nuudelit ja annostele kulhoihin. Kaada liemi päälle. Ripottele pinnalle maun mukaan kevätsipulia ja shichimi togarashi-maustetta.

Osallistun tällä jaksolla myös Lurun luvut - blogin "Lue ja syö" -haasteeseen

Kuukauden ruokahaaste : Lämmin kesäkurpitsa-couscous(salaatti)

Tammikuun ruokahaaste meni minulta ohi ihan kokonaan niin kuin koko kuukausi noin yleisesti ottaen. Mikä siinä onkin, että joskus aika vaan katoaa ? Tähän helmikuun haasteeseen on kyllä nyt sitten ihan pakko tarttua, varsinkin kun voi samalla esitellä yhden meidän perheen supersuosikeista. Kesäkurpitsaa syödään meillä usein ja monessa muodossa. Reseptit vaihtelevat, mutta yksi pysyy vuodesta toiseen toivelistan kärkikolmikossa.

Tämä yksinkertainen lämmin salaatti on alkujaan muistaakseni Delicious-lehden resepti. Ajan myötä se on kuitenkin muokkaantunut yhä enemmän meidän näköiseksemme. Alla resepti niin kuin sen viimeksi tein. Tämän voi siis tehdä joko couscous tai salaatti mielessään - maistuu myös kylmänä. Toimii ateriana itsekseen tai lisukkeena. Kerron joskus, mitä laitamme Chermoula-kanaan, joka on tämän kanssa täydellinen herkku.


Lämmin kesäkurpitsa-couscous(salaatti)

puoli pakettia couscous-ryynejä
1 dl sitruunamehua
(1 sitruunan kuori)
vajaa 1 dl viinirypäleensiemenöljyä (tai muuta mietoa ruokaöljyä)
suolaa ja pippuria
1 paketti fetaa
vihreitä oliiveja
2 pienehköä kesäkurpitsaa
cashew-pähkinöitä

Kiehauta vettä ja kaada kulhossa couscous-ryynien päälle niin, että juuri peittyvät. Laita kansi päälle. Odota kymmenisen minuuttia ja valmista sillä aikaa kastike sekoittamalla sitruunamehu, sitruunan kuori (jos haluat käyttää), öljy, suola ja pippuri.

"Raaputa" haarukalla ryynit ilmaviksi ja kaada päälle kastike. Sekoita hyvin.

Leikkaa kesäkurpitsa joko siivuiksi tai paloiksi makusi mukaan. Öljyä paloja hiukan ja paista (parila)pannulla kypsiksi. Paahda pähkinät toisella pannulla ja leikkaa feta pieniksi kuutioiksi.

Sekoita feta, kesäkurpitsapalat ja oliivit couscousiin. Ripottele päälle haluamasi määrä pähkinöitä ja nauti.

Varoitus : tähän tulee himo, joten muista tehdä tarpeeksi myös santsikertoja varten. Tuosta ylläolevasta määrästä syö 2 nälkäistä aikuista ja 3 nälkäistä lasta...  soveltakaa oman nälkäasteenne mukaan.

Ei tullut Runebergin torttuja - tuli Hummingbird Bakeryn mustikkamuffinssit

Minun piti blogata aiheeseen sopivana päivänä Runebergin tortuista, mutta... onnistuin täyttämään kupit liikaa, jolloin iso osa taikinasta valahti pellille eikä tortuista tullut millään muotoa kuvattavan näköisiä. Siispä joudutte odottamaan Runebergin kirjaimellisten kuppitorttujen ohjetta ensi vuoteen.  Kannattaa odottaa, maku oli ihan kohdillaan ;-)

Lohdutukseksi laitan tässä mustikkamuffinssien ohjeen. Näitä tehdään meillä säännöllisesti aina niin kauan kuin pakkasesta mustikoita löytyy. Tästäkään kuvasta ei ole kovin kauan. Kuvia leivonnaisista onkin koneelle ilmaantunut viime aikoina sellaista tahtia, että nyt pitää varmaan vähäksi aikaa lopettaa. Loukkaantuneen nilkan takia en pysty harrastamaan edes sitä vähää liikuntaa, jota yleensä, mikä tarkoitttaa leivonnaisten sokeri ja rasvamäärien kertyvän vähän turhan helposti tuonne vyötärönseudulle...

Minä tosiaankin luulin aina, ettei pakastetuista mustikoista saa kunnon muffinsseja. Siis siihen saakka kunnes tulin hankkineeksi Hummingbird Bakeryn kirjan. Siitä löytyy monta muutakin taivaallista ohjetta, mutta tästä on tullut vakiokamaa.

Tällä ohjeella onnistuu aina, kunhan ei rupea ahneeksi mustikoiden kanssa niin kuin minä toisinaan. Niitä tarvitaan oikeasti aika vähän. Lopputuloksena saa ihania, pehmeitä muffinsseja, joissa on juuri sopivasti happamanmakea taikina. Joskus raastan sekaan vielä hitusen sitruunankuorta. Ihan vaan lisämausteeksi.

Kun en edelleenkään ole saanut hankituksi uutta keittiövaakaa rikki menneen tilalle, on mitat tässä muutettu desilitroiksi. Hyvin onnistui vähän silmämääräisestikin.

Mustikkamuffinssit Hummingbird Bakeryn tapaan

5,5 dl jauhoja
4 dl sokeria
1 tl suolaa
1,5 tl leivinjauhetta
vajaa 4 dl piimää
1 muna
1 tl vaniljasokeria
70g vähäsuolaista voita sulatettuna
EDIT : mustikoitakin tietysti tarvitaan (kiitos Sanna huomautuksesta) runsas pari desiä... . 

Lämmitä uuni 170 asteeseen.
Laita kuivat aineet yleiskoneeseen ja sekoita. Paras sekoittamiseen on K-vispilä.
Sekoita piimä ja kananmuna keskenään ja kaada kulhoon vähitellen, koko ajan hiljalleen sekoittaen. Kaada voisula sekaan ja anna pyöriä keskinopeudella, kunnes taikina on tasainen.
Sekoita mustikat lopuksi varovasti joukkoon.
Täytä muffinssivuoat 2/3 täyteen ja kypsennä uunissa 20-25 minuuttia. Anna jäähtyä hetken muffinssipellillä ennen kuin nostat pois ritilälle.

Ohjeessa kovasti kehotetaan käyttämään yleiskonetta, joten niin olen tehnyt minäkin. Uskoisin käsivatkaimen kuitenkin ajavan saman asian.

5/13 haasteeseen eli Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun

Mitähän tästä nyt oikein sanoisi. Minulla oli kirjan alkupuolella todellisia vaikeuksia pitää se Kobon ruudulla. Jotenkin kummasti auki oleva kirja vaihtui aika tiheään, jopa hömppäfantasia tuntui houkuttelevammalta. Ensimmäisen kolmasosan jälkeen tarinassa päästiin jonkunlaiseen vauhtiin ja sitten luinkin sen nopeasti putkeen. 

En oikein tiedä, mistä tuo alkuosan jumitus johtui. Asetelma kirjassa on mielenkiintoinen. Lontoossa asuva graafikko Lia tapaa Marin ja he ystävystyvät. Marilla on erityinen kyky lukea ihmisten olemuksesta heidän luonteensa ja taipumuksensa, melkein ajatuksensakin. Lia pääsee Marin myötä mukaan toimintaa Studiossa, jonka tarkoituksena on parantaa maailmaa poistamalla ilkimyksiä kuvioista. Tällä kertaa kohteena on psykopaatti oikeistopoliitikko, jonka on tarkoitus kadota politiikan kartalta hyvin suunnitellut agenttioperaation avulla. Toiseksi ristiretkeksi valikoituu julman murhaajan eliminoiminen, kun Lia saa pakkomielteen selvittää tunnistamattomaksi murskatun naisen henkilöllisyyden.

Ehkäpä ongelmana on tarinan hajanaisuus ja pieni uskottavuuden puute. Marin kyvyt ovat epämääräiset, mutta tuntuvat hallitsevan kaikkien tekemisiä. Oikean murhaajan löytyminen puoliksi sattumalta vain häntä katsomalla vei tietysti tarinaa eteenpäin, mutta ei oikein vakuuttanut. Tavallisten ihmisten voitto itämafian häikäilemättömistä roistoista ilman sen kummempia apuja jäi ehkä pikkuruisen epäuskottavaksi. Lisäksi kaksi operaatiota, eli siis juonta, rinnakkain hajauttavat sekä Studion resursseja että tarinan rönsyjä. Vika voi tietysti olla minussakin. Luin suuren osan kirjasta yrittäessäni saada nuorimmaista päiväunille. Lukeminen keskeytyi muutaman minuutin välein pienen pään pompatessa pinnasänkyn kaiteen yläpuolelle ja pehmolelujen lentäessä Kobon päälle... Pikkuisen katkonaista keskittymistä siis.

Silti, en oikein päässyt sinuiksi kirjan kanssa. Siinä oli vähän turhankin monta teemaa, joista mikään ei oikein noussut kunnolla esille. Prostituutio, perheväkivalta, ulkomaalaispolitiikka, äärioikeisto, väkivallan pelko ovat kaikki aiheita, jotka vaativat paljon tilaa tarinasta. Kun niitä on paljon, ei mikään oikein saa ansaitsemaansa huomiota. Sellaista elämäkin tietysti on. Oman ristiretken valitseminen on vaikeaa, kun tärkeitä asioita on niin hirmuinen määrä.

Tästä bloggauksesta on nyt tulossa vähintään yhtä hajanainen kuin kirjakin minusta oli. Parempi siis lopettaa sanomalla, että kirja oli mielenkiintoinen, muttei oikein yltänyt odotusten tasolle. Aion kuitenkin lukea vielä seuraavan osan, Sysipimeän, jossain vaiheessa. Se on kuulemma parempi. On myös hienoa, että kotimaista jännityskirjallisuutta on yhä enemmän. Kyllä tämä parempi oli kuin moni lukemani suomeksi käännetty...

Lumiomena on tästä kirjoittanut myös ja hän listaa bloggauksessaan monta muutakin kirjan lukenutta, joten en nyt tee samaa tässä uudestaan. Jonkun verran ovat mielipiteet jakautuneet.

Edellisen "koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -haasteen kirjan bloggauksen löydät täältä.

Itämaista cashew-kanaa

Kun on syöty tarpeeksi perunoita, maistuvat nuudelit ihanalle, varsinkin herkullisen kastikkeen kera. Tämän reseptin bongasin jostain lehdestä jossain vaiheessa, en vain kuollaksenikaan muista mistä. Hyvää tämä on joka tapauksessa ja kun on kyse meidän perheen resepteistä, niin myös nopeaa ja helppoa.

Jonkun verran reseptin osterikastike- ja soijakastikemäärät sekä sokerin määrä ovat lisääntyneet - meillä kun tykätään sellaisesta vähän tuhdimmasta mausta. Kannattaa siis aloittaa laittamalla pienempi määrä ja lisätä sitten, jos siltä tuntuu. 

300g broilerinfilettä suikaleina
1/2 dl vehnäjauhoja
3-5 valkosipulinkynttä (ihan maun ja kynsien koon mukaan)
1-2 chiliä
1-2 sipulia
kevätsipulia tai korianteria
öljyä
3 rkl tomaattipyreetä
1 dl osterikastiketta
0,5 dl soijakastiketta
5 rkl fariinisokeria
vettä
iso kourallinen cashew-pähkinöitä

Silppua valkosipuli, sipuli, chili ja kevätsipuli. Jauhota kanapalat.

Kuullota sipuli ja valkosipuli pannussa öljyssä. Lisää chili ja kanapalat. Kypsennä muutama minuutti keskilämmöllä. Lisää kastikkeet, tomaattipyree ja pähkinät. Ripottele sokeri päälle. Lisää vettä, jotta saat kastikkeen hiukan löysemmäksi. Anna porista hetki. Tarkista, että kana on kypsää. Maista, onko makusi mukaista ja tarjoile sitten riisin tai nuudeleiden kera. Ripottele päälle vielä kevätsipulia tai korianteria (tai molempia).

Näin me kuoritaan !

Viime aikoina täällä ollaan paitsi ihmetelty kuorimaveitsiä myös harrastettu perunateatteria oikein urakalla (esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä). Kaikki halukkaat pääsivät myös valitsemaan suosikkinsa kuorimaveitsien joukosta ja nyt on aika julkaista tulokset.

Kysymyksenä oli : "Millä kuorit perunasi ? " ja 87 vastaajan osalta suosikit jakautuivat seuraavasti.

Lopputuloksena voimme todeta, että kotikokkaajat ovat selkeästi eri linjoilla kuin ammattikokit ja käyttävät kotona pääasiassa suoraa kiinteäteräistä kuorimaveistä. Yli puolet valitsi suosikikseen suoran kiinteäteräisen.

Toisaalta, seuraamme aikaamme ja edellisten sukupolvien käyttämä juuresveitsi jäi tällä kertaa hännänhuipuksi vain 3 %:n  osuudella.

Ehkäpä kyse onkin evoluution vaiheesta ? Kokkausinnostuksen levitessä ammattiniksit rantautuvat myös koteihin.  Tiesikö esimerkiksi joku teistä jo 15 vuotta sitten, mikä on tohotin ja hankki sellaisen kotiinsa ? Nyt niitä tuntuu olevan melkein joka kolmannella keittiön kaapissa. Kukapa tietää, ehkäpä 10 vuoden päästä ihmettelimme, miksi ihmeessä olimme tuosta suorasta kiinteäteräisestä niin innostuneita.

Täytyy myöntää, että minäkin olen todennut tuon suoran liikkuvateräisen tosiaankin olevan nopeampi perunoita kuoriessa, mutta sihdissäni olisi vielä parantamisen varaa. Perunankuorien osumatarkkuus bioroskikseen, kun on aika lailla alle optimin...

Kiitokset kaikille vastanneille. Näin tällä kertaa. Helmikuussa ihmetellään sitten taas jotain muuta.

Iron Druid Chronicles - kun kaikki jumalat kulkevat maan päällä

Millainen olisi maailma, jossa kaikki jumalat kulkevat maan päällä ja omissa taivaissaan ?

The Iron Druid Chronicles esittelee lukijalle juuri sellaisen maailman. Aina kun tarpeeksi monta ihmistä oikeasti uskoo johonkin, syntyy uusi paratiisi tai helvetti ja sen asukit konkretisoituvat. Kaiken lisäksi uskomusten muuttuessa ajan myötä, jumalista syntyy kopioita. Siksi esimerkiksi Thorista voi tavata alkuperäisen, jonkun laimistuneista kopioista tai sarjakuvaversion.


Tässä maailmassa elää myös maailman viimeinen druidi, Atticus tai millä nimellä häntä minäkin aikakautena on kutsuttu. Atticus nimittäin on elänyt jo kauan, kauemmin kuin kristinusko. Hänellä on hallussaan ikuisuusteen ohje ja myös Irlannin kuoleman jumalattaren lupaus pitää hänet hengissä. Hengissäpysymisessä onkin työtä sillä Atticus on onnistuu suututtaamaan useammankin jumalan, joiden vihasta seuraa tietysti kuolemantuomio. Häntä yritetään hengiltä milloin salamia heitellen tai lähettäen demoneita häntä vastaan.


Myöskään vampyyrien tai noitien kohtaaminen ei aina suju sopuisasti. Seurauksena on hengenvaarallisia haavoja ja kolhuja ylpeyteen, mutta onneksi 2100 vuodessa taitava druidi rakentaa itselleen myös amuletin, jolla sekä suojautua että parantaa ruumiinvammat nopeasti.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis tästä kirjasarjasta puutu ja maailmankuva on vähintäänkin mielenkiintoinen. Atticus taas päähenkilönä käy aina välillä hermoille. Hän osaa olla uskomattoman itsekeskeinen ja omahyväinen, vaikka kai sitä sellaiseksi vähän muuttuisi itse kukin parintuhannen vuoden elämän jälkeen. Lisäksi jossain kohtaa (siinä toisen kirjan lopussa ja kolmannen alussa tarkalleen ottaen) minua alkoi tosissaan ärsyttää se, että vuosituhansia vanhoilta jumalilta sai yksi druidinkeppana hengen pois ihan noin vain. Pitikö sitä nyt
mennä ikuista maailmanjärjestystä ja vanhoja ennustuksia kääntämään päälaelleen ihan vaan itsepuolustukseksi, eikö voinut keksiä mitään muuta ?  Sitten sisko mainitsi, että jossain kohtaa peliin astuu mukaan myös Väinämöinen ja itse Ukkokin vilahtaa tarinassa. Pakko oli siis jatkaa ja samaan syssyyn luin sitten neljännenkin kirjan loppuun.


Kirjoja on näiden jälkeen vielä ainakin kaksi, mutta minun puolestani sarja saa jäädä lepäämään. Jokainen osa toisti vähän samaa kaavaa. Joku haluaa Atticukselle pahaa, hän puolustautuu ja maailma on äkkiä muutamaa jumalaa köyhempi. Siis noin vähän kärjistäen. Mahtuu mukaan sentään vielä Jeesuksen (virkistävästi tummaihoisen version) varoitukset koston tien seuraamisesta ja natiivijumala Coyoten huijaukset ja muutama muukin mielenkiintoinen väliepisodi.

Ensimmäisessä osassa (Hounded) taistellaan irlantilaista rakkaudenjumalaa vastaan, joka on jahdannut Atticusta niin pitkään kuin tämä muistaa. Toisessa osassa (Hexed) kohdataan jo toisessa maailmansodassa Hitlerin apuna "kunnostautuneet" noidat. Kolmannessa (Hammered) lähdetään kostoretkelle vampyyrien ja ihmissusien kanssa ja neljännessä osassa (Tricked) koitetaan neuvotella temppujumala Coyoten kanssa hyvät sopimusehdot. Ainakaan ei Kevin Hearnea voi syyttää mielikuvituksen puutteesta ja kirjojen nimetkin ovat ihan yhtä osuvia kuin the Parasol Protectorate -sarjassa, lienevätkö sitten kustantajan vai kirjailijan aivoista lähtöisin.

Tyylillisesti teksti on kevyttä, mikä sopiikin puhtaalle fantasiaviihteelle. Ihan parasta olivat Atticuksen telepaattiset keskustelut iki-ihanan irlannisusikoiransa Oberonin kanssa. Koiranäkökulma vampyyreihin ja makkaroihin melkein samassa lauseessa sai aikaiseksi hymähdyksen jos toisenkin. Mikä siinä on, että kaikki viime aikoina lukemani fantasiatyyliset kirjat suorastaan vilisevät aamiaisen ylistystä ? Sanotaanhan sen olevan päivän tärkein ateria, mutta kuitenkin ? Munakkaita miekka selässä ?

 Neljän varsinaisen osan lisäksi sarjassa oli jonnekin sinne kolmosen ja nelosen väliin sijoittuva lyhytromaani (Two Ravens and One Crow - jo nimestä huomaa eron ;-). Sekin tuli luettua. Sinänsä mielenkiintoista, että se oli kronologisesti keskellä tarinaa. Muut näkemäni ovat olleet esittelyjä sarjalle, jonkinlaisia halpoja teasereita (sorry finglish) ... Ei tässäkään tietysti mitään varsinaista tarinaa ollut - kunhan kuvattiin yhtä tapaamista ja siihen liittyvää rähinää.
 


 Loppujen lopuksi sarja on minusta ihan hyvä. Maailmankuva on mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen. Lisäksi Hearne on kyllä mytologiaa ainakin jonkun verran opiskellut - sen verran sujuvasti kirjassa vilisevät erilaiset jumalten nimet ja legendat. Tietysti minä en itse ole mikään tuntija tuolla alalla, joten asiavirheetkin menevät minulla ihan täydestä. Ei kai tätä kukaan kyllä vakavamieliseksi oppikirjaksi erehtyisikään luulemaan - puhdasta viihdettä, jolle ainakin minulla löytyy oma paikkansa iltaisin nuorimmaista nukuttaessa.