Anneli Kanto on minulle aiemmin tuttu Rottien pyhimys-kirjasta ja Näkijä-dekkarisarjasta. Toki hänellä on muitankin kirjoja, mutta nuo olen tullut lukeneeksi. Kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kuulosti mielenkiintoiselta, mutta en tiedä, miksi jotenkin odotin sota-ajan juttuja, vaikka toki tiedän, ettei kirjailija ole tarpeeksi vanhan sen ajan historiaan. Väsyneenä ei vissiin jaksanut miettiä pidemmälle ja kirjan nimikin johti hakoteille.
Kirjassa siis on vuosi kirjailijan elämästä lyhyinä merkintöinä. Tiivistahtinen ja täysi vuosi tuo on ollutkin. Joukkoon mahtuu niin oopperaa kuin teatteria ja vähän musikaaliakin. On Maria Jotunin elämää, isovihan kauheuksia musiikin keinoin ja sitten tietysti tavallisen elämän ja ihmissuhteiden käänteitä. Kanto kuvaa myös luovan työn vaiheita ilosta luopumisen tyhjyyteen. Ilahduin viittauksista Rottien pyhimykseen, kun sen lukeneena tietysti sain kiinni pohdinnoista. Kirjan innoittamana kävin muuten kerran Hattulan kirkossa pyörähtämässäkin. Poika oli vieressä armeijassa ja minä yhdistin vierailun kyydin tarjoamiseen.
Kirjat myös tuovat aina uusia ajatuksia, tai auttavat jäsentämään vanhoja. Kissan kuolema ja ihmissuhteet heijastuivat omalla tavallaan omasta elämästäni. Ei tietenkään ihan samoina, mutta näkökulmia tarkentaen. Yksityiskohdat pohdinnoista jääkööt tällä kertaa aamusivujeni kätköihin, mutta useamman päivän pohdiskelin.
Kun lukee päiväkirjamaisia merkintöjä, tuntuu kuin tutustuisi ja pääsisi toisen elämään sisälle. Tavallaan niin tietysti onkin. Sitten, juuri kun tottuu ja asettuu, kirja loppuu. Ehkä siksi Woolfin päiväkirjoja oli niin ihana lukea. Ne vain jatkuivat ja jatkuivat. Pitäisi aloittaa ne uudelleen. Edelleen koukuttaisi ostaa koko sarja. Painos on loppu. Taas huomaan jättäväni jotain sanomatta. Muistan jossain nähneeni kirjoja vielä tarjolla. En kerro, missä. Jos vaikka oikeasti menen vielä ne sieltä ostamaan. Ihan kuin marjapaikkaa piilottelisi - tai sienikätköä.
Kaikkiaan Elämänlangalla oli mielenkiintoinen hyppy kirjoittajan työn pariin, vanhenevan naisen ajatuksiin iästä ja tapahtumista, yhden elämän käänteisiin vuoden aikana.
Seuraavaksi siirryn lukemaan Ranskalaisia pastilleja. Juha Tantun suomalaisia näkemyksiä Ranskasta ajalta, jolloin itsekin aloittelin tutustumista kieleen ja vietin ensimmäisen kerran aikaa maassa.
Ensimmäinen lukemani Kannon kirja oli Ihan pähkinöinä. Se oli todella herkullinen lukukokemus. Otimme sen myös lukupiirikirjaksemme. Ja sitten Rottien pyhimys oli ihan huippu! Heti piti mennä Hattulan kirkkoa katsomaan. Kanto oli täällä Raumalla Naisten Pankin kirjailijavieraana. Minulla oli ilo haastatella häntä. Hän on ihastuttava persoonallisuus, niin hersyvä ja helppo haastateltava. - Kannon dekkareita yritin, mutta eivät napanneet. Tätä kirjaa olen miettinyt, otanko lukulistalle. Saas nähdä, miten käy.
VastaaPoistaNuo dekkarit ovatkin aika perinteistä cozy mysteryä. Vähän hitaasti etenevää.
PoistaHattulan kirkolle päädyin minäkin käymään. Rottien pyhimys toi paikan historian niin kovin elävänä ja rehevänä esiin.
Pakko tässä välissä kertoa, miten olimme perheen kanssa automatkalla Etelä-Suomessa joitakin vuosia sitten. Reitin varrella keksin, että ajamme ihan läheltä Rottien pyhimyksen kirkkoa ja ylipuhuin perheen pieneen ylimääräiseen pysähdykseen. Kirkon pihalla katselin hämmästyneenä, ettei näytä kyllä yhtään oikealta tämä kirkko: olimme Humppilassa, emme Hattulassa!! 😁
VastaaPoistaKannon merkintöjä seuraan somessa ja niiden perusteella uskon myös tämän kirjan olevan mielenkiintoisen. Hänellä on taito sanoittaa niin arkisia sattumuksia kuin syvällisiä pohdintoja erinomaisesti ja samaistuttavasti.
Hih, Humppila, Hattula - onhan noita...
PoistaKanto osaa hyvin tarinoida ja yhdistää eri tyyppiset kokemukset ja pohdinnat keskenään. Siksikin tämä oli elävää ja kiinnostavaa luettavaa.
Anneli Kannon ”eräänlainen päiväkirja” puhutteli sinua, joka olet 17 vuotta nuorempi ja, niin kuin hyvin oivalsit, jopa eri ikäluokkaa kuin hän. Minä olen lähes saman ikäinen kuin Anneli ja hän on vielä opiskeluajoilta tuttu, joten Elämänlangalla kolahti minuunkin aivan täysillä. Kirjassa on niin paljon kiinnostavaa ja omaankin elämäntilanteeseen liittyvää. Tuo havaintosi, että päiväkirjaa haluaisi lukea enemmän kuin vain yhdeltä vuodelta pitää paikkansa. Pitäisiköhän uudelleen lainata Woolfin päiväkirjat. Kerran ne jo lainasin, mutta luin vain joitakin kohtia, jotka liittyivät silloin lukemiini Woolfin romaaneihin.
VastaaPoistaWoolf vie mukanaan ja niin tämäkin. Vuosi ei vaan jotenkin riittänyt, että olisi päässyt oikeasti kirjoittajan seuraan.
Poista