 |
Kuva on vähän vanhempi. Sattuneesta syystä en ole viime päivinä käynyt rannalla katsomassa, joko jäät ovat lähteneet ja joutsenet löytäneet parinsa.
Helmikuu
Jos tammikuu oli lukumääräisesti surkein lukukuukausi vuosiin, palattiin helmikuussa taas normaaliin. Siis muuten, mutta äänikirjoja kuuntelin tasan 0.
Kaikkiaan tuli luettua loppuun 10 kirjaa.
Kaksi painettua ja loput sähköisinä. Dekkareita joukossa on neljä, tietokirjoja samoin. Taivaan kalat kai lasketaan nykykirjallisuuteen ja Eeva Kilven Sininen muistikirja on nimensä mukaisesti lyhyitä, päiväkirjamaisia merkintöjä.Parhaiten mieleeni tulee varmasti jäämään Kirje buddhalta, josta linkin takana lisää. Se oli jo melkoinen työvoitto saada loppuun.
Toinen ajatuksia herättänyt oli Katariina Wennstamin Kuolleet naiset eivät anna anteeksi. Se herätti sellaista voimatonta raivoa siitä, miten naisen vaihtoehdot ovat olleet niin kovin kapeat. Toivoa syntyy naisten yhdistäessä voimansa. Niin on aina ollut. Ei ole ihme, että edelleen melkoisen miehinen yhteiskunta on luonut kulttuurisen mielikuvan toisiaan selkään puukottavista ja keskenään tappelevista naisista. Minun kokemukseni ovat enemmän solidaarisuuden puolella.
Ollaan kollegojen (naisten) kanssa myös vähän naurettu keski-ikäisten naisten "riivinrauta"-kuvaukselle. Luulemme sen syntyneen pelosta, kun naiset vähän vanhettuaan väsyvät kannattelemaan typeryyksiä ja hymyilemään kauniisti. Tiettyyn ikään tullessa naiset vaan alkavat sanomaan suoraan, mitä ajattelevat. Huomaan itsellänikin suodattimen ohentuneen lähes olemattomaksi. En ole koskaan tarkoituksella ilkeä, mutta esitän mielipiteeni. En myöskään anna kenenkään enää keskeyttää tai jättää minua huomiotta. Myönnän, että välillä väsyn pitämään puoliani, mutta on myös vapauttavaa, kun ei tarvitse hymistellä. Jos se tekee minusta pelottavan, niin sitten tekee. Miten vaan.
Tuo nyt ei mitenkään liittynyt lukemiini kirjoihin, jollei nyt sitten Osmanin Torstain murhaklubin pystyviin rouviin, tai Eeva Kilven pohdintoihin vanhenemisesta, mutta hän on kyllä minua huomattavasti lempeämpi.
Maaliskuu
Maaliskuu ei ole ehkä ihan niin runsas, mutta ihan hyvää tahtia mentiin. Loppuun tuli luettua 8 kirjaa, joista yksi oli ollutkin kesken jo melkein pari vuotta. Loppukiri johtui ikävän sitkeästä flunssasta, joka kuitenkin lähinnä vei äänen ja yskitti. Ilman päänsärkyä sai luettua ihan hyvin, vaikka yskätaukoja tulikin pidettyä.
Pari kirjaa maaliskuulta sai mielen hyrräämään. Eri syistä, mutta kuitenkin tavallaan toisiinsa linkittyen. Katariina Vuoren Merireittejä menneisyyteen sai pohtimaan unelmien tärkeyttä sekä sitä, miten pitäisi uskaltaa hypätä ja antaa elämän kannatella. Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika puolestaan sai minut nyökyttelemään moneen, moneen kertaan. Näinhän se on. Jos kaikki ajattelevat vain itseään, ei kukaan enää voi hyvin. Unelmiensa seuraaminen ei tarkoita ympärillä olevien unohtamista. Parasta on, kun saa ja antaa tukea. Yhdessä saavutetaan enemmän. Siinä linkki noiden kahden kirjan keskellä. On vaikea olla rohkea yksinään.
Kumpikin kirja ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä ne jäivät mieleen pyörimään. En lupaa mitään, mutta ehkä.
Se pari vuotta kesken ollut on tuo tämän vuoden ensimmäinen ranskankielinen. Musson dekkarissa La jeune fille et la nuit oli jotain häiritsevää ja se jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Flunssassa näköjään toimi. Musson dekkarit ovat aina vähän odottamattomia. Hän ei ihan kunnioita konventioita. Taisin olla vähän hermostunut siitä, mihin tarina vie, ja siksi kai kirja jäi kesken niin pitkäksi aikaa.
