Tammikuussa pohdin kesken olevien kirjojen määrää ja laatua. Hitaanpuoleisesti näyttää lista etenevän, mutta luin minä tammikuussa sentään peräti kaksi kirjaa loppuun. Tuon on tarkoitus olla sarkastinen huomautus (tai jotain sinne päin). En taida ihan heti muistaa lukumäärältään noin pientä lukukuukautta.
Numero tosin ei kerro sitä, että olen oikeasti lukenut montaa mielenkiintoista kirjaa. Ne vaan loppuvat sitten joskus myöhemmin.
Kaksi kirjaa kuitenkin viimeisiin sivuihin saakka.
1. Minna Silver : Elää ja kuolla muinaisessa Jerikossa, josta ehdin jo kirjoittaakin täällä.
2. Ville-Juhani Sutinen : Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä.
Viimeksi mainittu oli minulla ns. Turku-kirjana eli luin sitä aina kun olin "mummi-vahtina" tai muuten sukuloimassa. Sutisen kirjat ilmestyivät elämääni aika rytinällä, kun Vaivan arvoista voitti Tieto Finlandian 2022. Luin suhteellisen nopeaan tahtiin useamman. Ne olivat mielenkiintoisia, eivät mitään ahmaisukamaa, ehdottomasti hitaaseen, nautinnolliseen lukuun tarkoitettuja.
Reunamerkintöjä ei pettänyt sekään odotuksiani. Kirja polveilee Galitsian (alue entisessä Itävalta-Unkarissa Krakovan ja Lvivin välisellä rajamaalla) historian, sieltä lähteneiden kirjailijoiden sekä kirjoittajan omien matkojen välillä. Suurelle yleisölle varmasti tuntemattomiempien kirjailijoiden kautta aukeaa kotoaan karkotettujen tuska ja kadotetun kaipuu.
Vähitellen linkittyvät mukaan juutalaisten kohtalo toisen maailmansodan aikaan ja kokonaisen kansanosan katoamisen vaikutus sen jälkeisiin aikoihin, ja itäisen Euroopan kulttuuriin. Kyse ei ole pelkästään ihmisten katoamisesta joko tuhottuina tai lähteneinä, vaan kokonaisen elämäntavan, kulttuurin ja suvaitsevan maailman putoamisesta unohdukseen. Vain pystyyn jääneet raunioseinät kertovat vilkkaasta toiminnassa, jossa uskonnot ja uskomukset elivät rinnakkain ja lomittuivat niin arkeen kuin taiteeseen. Vain lähteneiden kirjat ja taide tuovat tuskan ja muistot näkyviin. Muisti huokuu nostalgiaa, kohdistui se sitten todelliseen tai kuviteltuun.
Tarina aukeaa useamman kirjailijan elämäntarinan sekä heidän teostensa kuvailun kautta. Yhtään noista kirjoista en ole lukenut ja kirjailijoiden nimet ovat vieraita (aukko sivistyksessä?). Silti Sutinen onnistuu kertomaan jotain olennaisesti kirjan kokonaistarinaan liittyvää ja tuomaan kadotetun Euroopan lähelle lukijaa.
Opin kirjasta paljon sellaista, jota ei oikein tule vastaan missään historiakertomuksissa. Samalla teos antoi paljon pohdittavaa. Mennyt maailma ei ole koskaan ollut täydellinen, mutta kirjoittajien kaipuu ja nostalgia taisi tavoittaa minutkin. Jokin yksinäinen sävel jäi kaikumaan raunioihin ja ulotti huminansa tänne pohjoisen perukoille. Sutisen tapa kirjoittaa on henkilökohtainen, mutta täynnä tietoja ja tulkintoja. Hän onnistuu koskettamaan ilman paatosta ja kauhistelua, pääsee ihon alle vähän vaivihkaa.
Nykymaailman kovuus ja polarisointi, paluu aivan muihin historian kohtiin kuin suvaitsevaiseen ja onnelliseen aikaan, saavat kaipaamaan Sutisen kuvaamaan nostalgiaa. En usko ajan ja paikan olleen idyllinen, historiassa on tapahtunut vuosisatojen varrella paljon, mutta kadonneeseen voi kiinnittää toiveet tulevasta, vaikkei olisikaan samasta paikasta kotoisin.
Nautin kirjan lukemisesta suunnattomasti. Se toi oman sävynsä kotoa poissa olevaan tukikohtaan, jossa jo muutenkin tuntee olevansa arjesta pikkuisen irrallaan. Suosittelen. Ei ehkä helpointa ja kevyintä luettavaa, mutta ehdottomasti nautinnollista.
