(Luku)päiväkirja: Dekkarikimara

 

Ei nyt ole mikään virallinen dekkarikuukausi menossa, mutta minulla on näköjään jonkinlainen dekkarisuma päällä. Ehkä töihin palaaminen saa jotenkin verenhimoiseksi...(?) tai elokuun helteessä tarvitaan jonkinlaista adrenaliinibuustia jaksamiseen ? Ei silti, olen minä dekkarien lisäksi lukenut myös viihdefantasiaa, mikä kertonee jotain sekä keskittymiskyvystä että kyvystä sisäistämään muuta kuin suoraviivaista kerrontaa. 

Viihteessä ei siis ole yhtään mitään vikaa, mutta hieman kaavamaisessa juonenkäsittelyssä on puolensa aivojen hellemoodissa. Toki tarinan ja henkilöhahmojen pitää silti olla hyvin kirjoitettuja tai alkaa ottamaan päähän ensimmäisen luvun jälkeen. Onneksi Molly Harperilla on homma hanskassa, eikä hän ota sen paremmin henkilöhahmojaan kuin kirjojaan muutenkaan liian vakavasti. 

Mutta siis, ne dekkarit. 

Myönnetään, osan näistä luin jo heinäkuun puolella, mutta riitti niitä lämpimiä päiviä silloinkin. 

Koko lista on luettu Storytel-lukijalla. Luulenpa, että lukulistani olisi vähän toisennäköinen tai ainakin lyhyempi, jolleivat kirjat olisi saatavilla parilla sormen pyyhkäisyllä. 

Yhteistä koko viiden kirjan kimaralle on se, että yksikään ei ole varsinaisesti pelottava, ne ovat kaikki täynnä toinen toistaan erikoisempia henkilöhahmoja ja ainoa, jossa rikosta ratkaiseva päähenkilö muistuttaa edes etäisesti ammattipoliisia on Murha asuntonäytössä-dekkarin sairaslomalla oleva komisario Tukholmasta... Cozy Mysteryä siis, enemmän tai vähemmän kotoisasti. 

Kuva Storytel

Madeleine Gustafsson : Murha linnassa 

Eristyneeseen kartanoon on kutsuttu ryhmä dekkarikirjailijoita tositv-ohjelman kuvaukseen. Luvassa on kiihkeitä keskusteluja kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, sekä toivottavasti kilpailevien kirjailijoiden katsojia houkuttelevaa kinastelua (huutoa ja kyyneliä?) - tai niin ainakin ohjelman tekijät toivovat. Sitten löytyy ruumis ja joku katoaa. 

Tuore dekkarikirjailija Henny Hoff on onnellinen mahdollisuudesta osallistua, mutta tutustumisen myötä kollegojen pinnan alta löytyy niin itsekkyyttä, mustasukkaisuutta kuin kyky epäeettiseen toimintaan. On vaikea kuitenkin kuvitella, että joku heistä kykenisi murhaan, saati sitten useampaan. 

Asetelma on herkullinen, henkilöhahmot miltei karikatyyrimäisen stereotyyppisiä, mutta kyllä tätä luki ihan mielellään. Arvasin tekijän ja syyn jossain kohtaa, mutta loppuratkaisua en osannut ihan suoraan kuvitella. Erittäinkin sopiva lisä laiturilukemistoon tai riippumattoon. 

Kuva Otava

Lucy Foley: Avain 

Tämä oli tästä dekkarilistasta ehkä se kaikkein yllättävin ja vähän jopa jännittävä. Pidin tästä ehkä tämän listan kirjoista kaikkein eniten. 

Vanha pariisilaiskerrostalo kuulostaa idylliseltä asuinpaikalta. Jess on tyytyväinen veljensä luvattua majoituksen, jotta Jess voi miettiä suuntaa elämälleen. Saapumisiltana ohjeistupuhelu kuitenkin katkeaa jonkun saapuessa veljen luo, ja kun Jess pääsee perille, ei veljeä ole enää missään. On vain kerrostalo ja sen asukkaat, jotka tuntuvat kaikki tietävän katoamisesta jotain. 

Myönnän, en tosiaankaan osannut arvata kaikkia käänteitä. En myöskään oikein pitänyt kenestäkään henkilöhahmosta, päähenkilö mukaan luettuna. Heissä kaikissa on jotain rikki. Rosoisuus on kuitenkin mielenkiintoista ja on tavallaa kiehtovaa, miten julkisivu vähitellen murenee ja sen alta paljastuu jotain rumaa. 

Kovin pitkälle tässä ei voi kirjasta ja hahmoista jutella, jottei pilaa yllättäviä käänteitä, mutta sanottakoon, että ahneus ja vallanhimo ovat tuhoavia piirteitä, joiden vaikutus laajenee lähelle joutuvissa ihmisissä kuin veteen heitetyn kiven renkaat. 

Kuva Johnny Kniga

Anders de la Motte/ Måns Nilsson : Kuolema asuntonäytössä 

No joo, tämä oli vähän sellainen "mjääh"... Komisario saapuu sairaslomalle ja vähän sen jälkeen kuolee sometähti/kiinteistövälittäjä. On kartanonherra, ex-vaimoa, tytär ja muita kylän asukkeja ja komisario tietysti kutsutaan auttamaan tutkinnassa. 

Hieman ärsytti herra tukholmalaisen ylivoimaisuus paikalliseen poliisiin nähden ja sitten hän kuitenkin lavertelee tutkimuksesta kaikenlaista tyttärelleen ja huitelee rikospaikoilla pyörtyilemässä (tai no, ei hän varsinaisesti kaatunut, kunhan huippasi) 

Pitäisi tarkistaa kirjailijoiden taustat, mutta jotenkin tämä haiskahti sellaiselta kaupalliselta "ruksataan tarpeelliset boksit ja vedetään kasaan" tuotokselta. 

Luinpa kuitenkin hellepitimikseni... 

Kuva Jalava

Erin MacCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama 

Kyllä, tässä dekkarissa on ihan oikeasti laama ja vieläpä varsin keskeisessä roolissa. Se on nimittäin murhaepäilty. 

Eihän tuosta asetelmasta voi tulla muuta kuin ihan hauska pläjäys, kunhan ei ota tarinaa liian vakavasti. Tämä murhadraama on sellainen viihderomantiikkadekkari eli ei tosiaankaan mitään kovin pelottavaa, lievää myötähäpeää joissan kohdin (ei onneksi liikaa) ja vähintäänkin muutama huvittunut hymähdys. 

Tarina toki on melko klassinen. Työtön näyttelijä perii isoäidiltään talon ja pubin jostain jumalan selän takaa ja saapuu paikalle asettumaan uuteen elämäänsä. Mukanaan hänellä on näyttelijäystävänsä (aika stereotyyppinen, mutta mukava) ja pubi-isäntä on tietysti huikean hyvännäköinen, mutta vähän mörkö. Sitten mukavalta vaikuttava, mutta tulevissa keskusteluissa ilmeisen petollineksi osoittautuva kylän häntäheikki kuolee ja päästä löytyvästä haavasta syytetään lähistöllä haahuilevaa perintölaamaa. No, tuo viimeinen oli kyllä aika kaukana klassisesta kuviosta ja kieltämättä pelastaa tarinan. 

Sellaista  mietin, että onkohan näissä romantiikkajutuissa vähän sama homma kuin laulun sanoissa. Ne toimivat välillä paremmin englanniksi. Tässäkin tekstin rytmitys ja tyyli (tietysti) alkukielen mukainen, mutta suomeksi siitä tulee välillä vähän keinotekoisen kuuloinen. Ihan kuin suomen kieli ei samalla tavalla taipuisi tuollaiseen nuorekkaaseen höpötykseen ja vähän kornit kohdat korostuvat. Ehkä syynä on vieraan kielen vieraannuttava vaikutus, tai ehkä olemme tottuneet kuuntelemaan englanniksi vähän vähemmän kiillotettua ilmaisua. Tiedä sitten. Taas yksi juttu, jota pitäisi ehkä tutkia tarkemmin, jos olisi aikaa. 

Kaikkian kuitenkin varsin luettava kirja ja jopa hauska. Enkä voi sille mitään, että olen vähän puolueellinen heti, kun henkilögalleriassa on persoonallinen laama. 

Kuva WSOY

Vera Vala: Italialainen peli 

Olen lukenut suurin piirtein kaikki Vera Valan kirjat. Eniten olen pitänyt Aprikoosiyöt-romaanista, jossa oli  mysteeriä ja romantiikkaa ja Italiaa. Myös Arianna de Bellis -sarjan ensimmäinen Kuolema sypressin varjossa oli kepeydeltään koukuttava. Vaikka muutkin Valan dekkarit ovat olleet hyvin kirjoitettuja ja jännittäviäkin, on niissä jotain sellaista raskasta, joka tekee lukemisen minulle vähän tahmaiseksi. Lukiessani nyt Salla Kotka -sarjan aloitusosaa, taisin saada kiinni minua häiritsevästä osasta. 

Salla on suomalainen psykologian-opiskelija Milanossa, joka pääsee harjoitteluun tunnetun oikeuspsykologin toimistoon ja samalla myös osa-aikaiseksi psykologin tyttären etsivätoimistoon. Milanossa riehuu Harlekiiniksi nimetty sarjamurhaaja. Salla osallistuu sivusta sarjamurhaajatutkintaan avustaessaan oikeuspsykologia, hän auttaa etsivätoimistossa selvittämään puolustuksen mahdollisuuksi sarjamurhaajaan mahdollisesti liittyvässä murhatapauksessa, hän koittaa selviytyä työpaikkansa jännitteistä ja erikoisista ihmissuhteista, hän haluaa olla aktiivinen ja tutkii myös ominpäin, hänellä on traumoja menneisyydessään ja niiden vuoksi ahdistuskohtauksia ja tarvetta terapiaan ja outoihin öisiin tempauksiin ja kirsikkana kakun päällä Sallan lapsuus on ollut yhtä selviytymistä äidin epätasapainoisuuden ja kuvitelluilta vihollisilta suojautumisen vuoksi. Paitsi, että viholliset eivät ehkä olleetkaan kuviteltuja ja... 

Tuossa on minulle vähän liikaa kerralla. Tarina puuroutuu. Vaikka kyseessä on sarjan aloitus ja asioita selvitetään jatkossakin, on langanpätkiä niin paljon, että väkisinkin jää paljon roikkumaan. Minä kaipaisin vähän selkeämpää päätöstä tarinalle joka kirjassa. Ehkä keriä voisi aloittaa purkamaan vähän vaiheistetummin, eikä kaikkea kerralla ? 

Haaste toki saattaa olla myös keskittymiskyvyttömän lukijan puolella. En ole ihan varma jaksanko odottaa jatkoa seuraavan kirjan ilmestymiseen. Italialainen peli on kuitenkin viihdyttävä dekkari, jossa on mielenkiintoinen henkilögalleria ja nopsaan kääntyilevä juoni. Tulen varmasti lukemaan myös seuraavan osan - ihan muutenkin kuin vain kuullakseni enemmän Sallan menneisyyden tarinasta.