Clash of Kings - pitääkö kirjassa olla alku ja loppu ?

Game of Thrones oli "A Song of Ice and Fire"-sarjan ensimmäinen osa. Tarina jatkuu tässä kakkososassa. Kyseessä siis on nimenomaan jatko. Tuntuu siltä, että kirjoittaja on oikeasti kirjoittanut kaikki 1400 sivua yhdeksi kirjaksi ja ne on sitten vain jaettu myyntiä varten kahteen opukseen. Itse asiassa kokonaisteos on jaettu varmaan useampaankin kuin kahteen. Tässä kakkososassa ei tarina nimittäin päässyt yhtään sen loppumaisempaan tilaan kuin ensimmäisessäkään. Edessä on vielä ainakin kolmas ja neljäs osa...

Vähän jo hengästyttää. 1400 sivua oli jo aikamoinen kahlattava, vaikka mielenkiintoisesta tarinasta onkin kyse. Jossain kohtaa alkoi lopussa jo ärsyttääkin, että eikö tässä päästä minkäänlaiseen lopputulemaan. Tämähän on kuin loppumaton tv-sarja...

Mielessäni heräsi kysymys siitä, pitääkö kirjassa olla alku ja erityisesti loppu ? Missä kohtaa tarinan kuuluu katketa ? Tai pitäisikö tehdä edes jonkunlaisia välitilinpäätöksiä ?
Muistan hermostuneeni vähän samaan asiaan myös Pottereiden kohdalla. Ensimmäiset osat toimivat hyvin myös itsenäisinä teoksina, mutta kolme viimeistä olivat aika selkeästi "yhtä osaa".

Ehkäpä kyse ei niinkään ole sivumääristä vaan siitä, miten tarinaan pääsee käsiksi. Pottereissa joutui odottamaan seuraavan osan ilmestymistä melkein vuoden. Tämän sarjan seuraavat osat ovat edelleen siskolla Englannissa. Tai sitten vaan tarinaan väsyy ja toivoo jonkunlaista loppua. Minä ainakin olen niin utelias , että haluan tietää, miten henkilöille lopulta kävi, vaikka lukeminen jo vähän puuduttaisikin. Sitä paitsi, tähän menee ihan kauheasti aikaa...

Itse tarinasta ei ole sen kummempaa sanottavaa kuin Game of Thronesista. Miellyttävää viihdettä. Joten kaipa minä ne seuraavatkin osat kahlaan jossain vaiheessa, jos sisko jaksaa lukea loppuun ja kantaa ne Suomeen tullessaan. Tosin nyt on kiva lukea välillä jotain muutakin....

Harry Potter ja viisasten kivi - ääneen lukua

Jenni aloitti blogissaan keskustelun siitä, pitäisikö olla ns. lapsilta kiellettyjä kirjoja. Mielenkiintoinen aihe, joka on meillä ollut hyvinkin ajankohtainen Harry Pottereista keskusteltaessa. Esikoinen kinusi ensimmäistä Potteria jo vuosi sitten tokaluokalla ollessaan. Ostin kirjan, koska tiesin hänen tuskin pääsevän siinä paria sivua pidemmälle. Lukeminen, kun ei kuulu nuoren miehen lempiharrastuksiin - ainakaan vielä ;-) Eikä poika tosiaan lukenut ensimmäistä lukua pidemmälle.

No, tänä kesänä alkoi sitten kuulua toiveita, että äidin pitäisi kyseinen kirja lukea ääneen. Mietin aika kauan, voinko niin tehdä. Pikkuveli kun täytti vasta seitsemän kesän lopussa. Lopulta sitten kuitenkin suostuin sillä ehdolla, että lopetetaan, jos pelottaa liikaa.

Päästiin loppuun asti, eikä pikkuveljeä pelottanut, tai ei ainakaan myöntänyt. Jonkunlainen itsesuojelumekanismi tosin lapsilla tuntuu olevankin, sillä kummasti oli pienellä kaikkea leikkimistä ja tekemistä kirjaa luettaessa. Kuunteli usein vain puolella korvalla. Oli varmaan vähemmän jännää siten, tai sitten ei oikeasti vain tarina jaksanut vielä kiinnostaa.

Loppuun päästessämme kyselin pojilta kommentteja. Esikoisesta tuli fani. Hänen mielestään kirja oli "tosi hyvä"... Tosin ei tarpeeksi hyvä siihen, että lukisi toisen osan itse. Äidin kuulemma pitää lukea ääneen sekin.

Pikkuveli ei oikein ihastunut. Perusteluna kuului seuraavaa :" Kun siinä tiesi heti niin hyvin, että sankari selviää ja saa kaiken" Ihan tottahan tuo on, tarkka poika. Äiti tosin jäi vähän miettimään, onko kyseessä pikkupojan jännityksen jälkeinen uhoaminen vai tuostako se mielenkiinnon puute aina välillä johtuikin ?

Minä itse tykkäsin kirjasta tosi paljon (edelleen). Olen lukenut kaikki Potterit englanniksi, mutta käännöksenä oli ihan yhtä mukaansatempaavaa. Mikäs siinä oli lukiessa, kun kielikin oli niin herkullista. Pottereista on jo kirjoitettu niin paljon, etten sitten tämän enempää käykään itse kirjaa analysoimaan.

Seuraavat kaksi Potteria odottavat kirjahyllyssä vielä jonkun aikaa. Välissä luetaan kaikenlaista muuta (esim. muumeja). Samalla pojat kasvavat ja saadaan heitä vanhemmiksi myöhempien osien rankkojakin aiheita silmällä pitäen. Aika hitaalla lukutahdilla edetään siis...

Onko muilla kokemuksia eri ikäisten lasten reaktioista Potteriin ?

Game of Thrones - päättymätön tarina

Tämä kirja on kuin luotu tv-sarjan pohjaksi ja sellainen siitä on myös tehty. Yli 700 sivua ei riittänyt alkuunkaan minkäänlaiseen loppuratkaisuun pääsemiseen ja opuksia on sarjassa vielä monta tämän ensimmäisen osan jälkeen. Ei silti, viihdyttävää lukemistahan tämä on.

Nimen mukaisesti kirjassa ihmetellään, kenestä kuningas ja kuka käyttää valtaa. Juonittelut, taistelut ja rakkaustarinat kietoutuvat toisiinsa. Talvi on tulossa ja pohjoisen muurin takana kylmät olennot kasvattavat valtaansa. Etelässä suvut taistelevat vallasta ja päitä nostetaan näytille muurin päälle.

Tarina, tai oikeammin, tarinat etenevät eri henkilöiden nimissä. Kirjoittajan taitavuudesta kertoo se, että näennäisesti irralliset näkökulmat vievät juonta jouhevasti eteenpäin. Henkilöissä ei mene sekaisin ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Tosin huomasin välillä hyppääväni mielenkiintoisen henkilön kohdalla seuraavaankin lukuun muiden hahmojen lukujen yli nähdäkseni, mitä juuri hänen kohdallaan seuraavaksi tapahtuu.

Viihdyttävä, mielenkiintoinen fantasiatarina (kyseessähän on fantasia, jos tarinasta löytyy lohikäärmeitä, eikös vain ?) Minulla on toinen osa työn alla, katsotaan jaksaako tarina vetää mukanaan kolmanteen saakka...

Tv-sarja on ilmeisesti ollut hyvinkin suosittu, joten lisäkausia lienee luvassa siinäkin. Milloinkohan kyseinen sarja mahtaa ilmestyä Suomen kanaville ?

Minä en tiedä, tietääkö joku ? Ovatko sarjakuvat oikeaa lukemista ?

Kovin on mennyt elokuun aikana poikien lukeminen sarjakuvien saralle. Uusi Aku Ankan tilaus (tarjouksesta tietenkin - kukapa sitä normaalihinnalla ?) osoittautui loistovedoksi ja Tintit ja Asterixit ovat olleet kovassa käytössä. Luetuista sarjakuvista on ylläolevassa kuvassa vain osa...

Luettu siis on, mutta tämä äiti jäi kuitenkin pohtimaan. Onko sarjakuvien lukeminen ns. "oikeaa lukemista ?" Tarkoituksena ei ole väheksyä sarjakuvia, ei ollenkaan. Itsekin nautin niistä kovasti, mutta kuitenkin...

Sarjakuvaa lukiessa pystyy tukeutumaan kuviin ja "pahimmassa" tapauksessa jättämään vaikka osan teksteistä lukematta. Epäilen suuresti, että pojat olisivat lukeneet kaiken kirjoituksen. Kysyttäessä yleisin lukutapa näytti olevan se, että ensin katsottiin kuvat koko kirjasta ja sitten "luettiin" uudelleen.

Oppiiko sarjakuvaa lukiessa seuraaman tarinaa tekstin pohjalta vai jääkö liian katkonaiseksi ? Tukevatko sarjakuvat tarpeeksi lukutaidon ja eritysesti luetun ymmärtämisen kehitystä ? Pitäisikö kuitenkin vielä pakottaa myös muiden kirjojen pariin ?

Minä en tiedä, tietääkö joku ?

Aika kamala, mutta hyvä - Hilkka Ravilo : Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Viimenen kirjastonkirja, joka pitää palauttaa maanantaihin mennessä. Melkein tuli kiire, kun jäin jumiin Valtaistuinpeliin. Tähän kirjaan tartuin Jorin hehkutuksen jälkeen ja oikeassapa hän oli. Teos on hyvä ja erittäin taitavasti kirjoitettu. Ja silti kuuluu sarjaan : "kirjat joista en tiedä pidänkö vai enkö".

Vika ei tosiaankaan ole Ravilon kirjoittajantaidoissa, tarinan aihe vain itsessään on sellainen, että se aiheutti minulle välillä pieniä inhonpuistatuksia. En koskaan ole innostunut pedofiliasta kertovista kirjoista, eikä tämä ole poikkeus. Päällimmäisenä kirjan jälkeen jäi minulle voimaton raivo siitä, miten joku voikin rikkoa lapsen ruumiin ja mielen niin, että vaikutukset heijastuvat vuosikymmenien päähän ja tuhoavat siinä samassa muutaman muunkin ihmisen elämää.

Seppo ja Soilikki ovat lapsuudentovereita körttipitäjän pappilasta. Sepolle ei kukaan muu tyttö ole merkinnyt koskaan mitään. Soilikin kokemukset varjostavat avioliittoa. Kaksi ihmistä kärsii eikä kohtaa toisiaan rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta. Seksi, tai lähinnä sen puute, nousee elämässä pääasiaksi ja onnen mittariksi.

Kirjan henkilöhahmot ovat kirpeästi kirjoitettuja. Kukaan ei ole täydellinen uhri tai pelastaja. Seppo on saamaton. Soilikki käyttää seksiä vallan välineenä. Ruustinna sulkee silmänsä kauhistuttavilta asioilta ja rovasti, no, jokainen arvannee hänen roolinsa tarinassa. Kaikkein inhimillisin ja myös pidettävin henkilöhahmo minulle oli Sepon äiti, aviottoman lapsen körttipitäjässä saanut pappilan piika. Hänellä tuntui olevan maalaisjärkeä ja käytännöllinen katsantotapa, jolla saatiin järjestystä mahdollisuuksien mukaan myös muiden elämään.

Pelottava kirja, upeasti rakennettu tarina ja elävät henkilöhahmot tekevät tästä teoksesta erinomaisen. Kipeä aihe ja sen inhorealistinenkin kuvaus taas estävät pitämästä kirjasta.

Voi hortensia-parkaa...

Nämä viimeaikaiset sateet eivät oikein ole kohdelleet pihamme kaunistusta lempeästi. Ihan ovat varret notkollaan ja kukat nuokkuvat ruohon tasolla. Kauniita silti ovat - nyt alka jo valkoisessa näkymään häivähdys punertavaa.

Ruukun metsämansikka taasen näyttää sateista nauttivan. Marjoja löytyy tasaiseen tahtiin vieläkin. Tarkoittaneeko kesän jatkumista ? Tai sitten tälläinen villimpi versio on innoissaan ruukkumullasta. Löysin taimet nimittäin tuolta hortensian takaa, kun rakennettiin edellisvuonna pihavarastoa.

Lukemistakaan en ole jättänyt, vaikka blogi onkin ollut kovasti hiljaa viime aikoina. Games of Thrones on vienyt mukanaan. Lisäksi on aika kulunut 7-vuotissynttäreitä viettäessä, kesän satoa pakastaessa ja säilöessä ja mieluisia vieraita kestitessä. Niin, ja läksyjä tarkistaessa. Tuntuu tuo koulun alku ottavan vähän koville...

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Blogistaniassa on Ishiguroa hehkutettu tänä kesänä joka suunnalla. Pakkohan tämä siis oli napata mukaan kirjastosta, kun kerran hyllystä vilkutteli.

Luin tämän itse asiassa jo ennen kuin Linnunaivot, mutta en vaan heti osannut sanoa yhtään mitään. Jäin vähäksi aikaa leijumaan kirjan rytmiin ja tunnelmaan, eikä päähäni ilmaantunut yhtään järjellistä ajatusta kirjasta kirjoitettavaksi. En tiedä, onko järjellisiä ajatuksia nytkään tarjolla yhtään sen enempää, mutta pitänee jotain kirjoittaa voidakseni palauttaa kirjan kirjastoon.

Vaikuttava kirja siis on kyseessä. Tarina ikääntyneestä hovimestarista ja hänen muistoistaan muutaman päivän lomamatkan aikana avaa eteemme osan Euroopan historiaa. Palvelusväen "arvokkuuden" mietiskelyn kautta kirjailija onnistuu käsittelemään demokratian perusteesejä. Voiko tavallinen kansalainen tietää, mitä suuria päätöksiä pitää tehdä ? Pitäisikö vain luottaa johtajiin ? Miten valita johtaja johon luottaa ? Lisäksi kirja kuvaa kauniisti menneen ajan lumoa ja ajattelutapaa tuon niin olennaisen hahmon, hovimestarin kautta.

Paljon painavia ajatuksia kevyesti luettavassa kirjassa. Jokainen sivu oli nautinnollinen. Haasteena tämän kirjan kanssa onkin se, että vaikutteita ja ajateltavaa on melkein liikaa. Lukisiko tätä nauttien verkkaisesta kuvaksesta "kahden kerroksen" väen ajatuksista ? Muistelisiko koulun historiantunteja vai pohtisiko demokratian olemusta ? Antaisiko haikeuden tulla kadotetun rakkaustarinan vuoksi ? Ei mikään ihme, että piti hetken aikaa antaa alitajunnan jyllätä ennen kuin sai kirjasta mitään kirjattua. Eikä tämä kai vieläkään niin kovin strukturoitua analysointia ole.

En yhtään ihmettele suitsutusta, jota kirja ja kirjailija ovat saaneet osakseen. Tulen varmasti vastaamaan muidenkin Ishiguron kirjojen kutsuun kirjastossa asioidessani. Ehkäpä jopa palaan tämänkin teoksen pariin uudestaan.

Voiko lintu oppia käyttämään sytkäriä ?

Tuo lause oli mielessäni päällimmäisenä, kun lopetin lukemasta Johanna Sinisalon Linnunaivot kirjaa. Sinänsä mielenkiintoista, kun koko kirjan ajan on seurattu Heidin ja Jyrkin matkaa Australian ja Uuden Seelannin patikkareiteillä ja niitä ennen vähän Lapin baaritiskilläkin.

Tarina etenee käytännössä neljällä eri tasolla, joiden kronologinen järjestys sekoittuu luvuittain. Heidin ja Jyrkin tapaaminen Lapissa ja matkan suunnittelu, Uuden Seelannin "helpot" reitit ja Tasmanian patikkahaaste vievät meidät samalla seuraamaan pariskunnan keskinäisen suhteen kehitystä. Välissä vilkaistaan huomattavan häiriintyneen henkilön ajatuksiin. Pohdin melkein puoleenväliin kirjaa, kenestä oikein on kyse, mutta ilmeisesti Heidin veljestä Jessestä.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja imaisee mukaansa. Välillä jouduin tosin tarkistelemaan, millä tarinan tasolla kulloinkin liikuttiin. Onneksi se selviää käytännöllisistä paikka- ja päivämäärämerkinnöistä luvuittain. Hiukan aina välillä häiritsi vähän ilmeinenkin ekologisuuden saarnaaminen, vaikka se tulikin esille luontevana osana patikkaretkeläisten dialogia.

Kokonaisuudessaan ihminen luonnon hallintaan pyrkivänä oliona ja luonnon vastaiskun todennäköisyys ja vastaiskun muodon spekulointi aukesivat ainakin minulle kantavaksi teemaksi läpi koko teoksen. Jotenkin kuitenkin tuli sellainen olo, että kirjailija päästi itsensä sittenkin vähän helpolla.

Ensinnäkin sinänsä varsin konkreettisten asioiden kerronnalla etenevä tarina saa surrealistista vivahdetta omituisten tapausten kautta. Mystiset tavaroiden katoamiset ja ilmestymiset saavat jonkunlaisen selityksentapaisen lopussa ja aivojaan käyttävä lukija arvaa syyn tekstin sekaan ripotelluista, ei niin hienovaraisista, vihjeistä.

Lisäksi itse tarina loppui minusta vähän töksähtäen. Lukija (tai ainakin minä) jää hetkeksi vähän tyhjän päälle miettimään, miten oikein kävi. Viimeinen sivu on kirjoitettu samantyylisellä fontilla kuin Jessen ajatukset, vaikka ajattelija mitä ilmeisemmin on tarkemman harkinnan jälkeen joku tai jokin muu. Sitten mieleen tulee oikeastaan aika perinteinen (kauhu)kirjallisuudessa käytetty kuvio. Olihan kirjassa viittauskin Poen Korppiin.

Kaikesta ylläolevasta kritiikistä huolimatta, täytyy myöntää lukeneeni kirjan miltei ahmimalla yhden päivän aikana. Tämän kirjan (ja yöllisten hurjien ukkosten) takia jäivät yöunet aika lyhyiksi. Ajatuksia herättävä teos, joka tullee jäämään takaraivoon nakuttamaan joksikin aikaan. Aivan varmasti hankin käsiini kirjailijan Finlandia-palkitun "Ennen päivänlaskua ei voi".

Muita kirjan lukeneita ja siitä bloganneita ovat ainakin Amma, jonka arvio minut oikeastaan tämän pariin ohjasikin, ja Ilse.

Pidän, en pidä, väsyttää - Axel Munthe Huvila meren rannalla

Hmm, tämä kirja alkoi lupaavasti. Vähän yli puoleen väliin saakka tarina kulki kepeästi, henkilöhahmot olivat herkullisia ja pieni sadunomaisuus vain piristi. Sitten tapahtui jotain. Joko minä väsähdin (elämä on kieltämättä ollut aika haipakkaa viime viikkoina - hyvässä lomamielessä) tai sitten kirjailija väsähti kirjoittaessaan. Tarina muuttui sekavaksi kokoelmaksi yksittäisiä tapahtumia, joissa ei tuntunut oikein olevan päätä eikä häntää eikä linkkiä aikaisempiin osiin. Lopuksi mentiin oikein teologisten näkyjen puolelle.

Sinänsä ihan mielenkiintoinen kirja, jonka on kirjoittanut 1920-luvulla ruotsalainen aikansa kuuluisuuksien henkilääkäri ja köyhälistön parantaja. Ruotsista Pariisiin ja Roomaan kulkeutunut muotilääkäri unelmoi Caprin saaresta, sen ihmisistä ja maisemista. Hänen suurimpana haaveenaan on rakentaa sinne talo ja asettua asumaan. Kirja kertoon unelman tavoittelusta ja toteuttamisen kiemuroista. Matkalle mukaan mahtuvat niin juoppo apina, liuta koiria kuin hermoherkkiä krevittäriä, Pariisin kadulakaisijoita ja rakennusmestariksi muuntautuva haudankaivaja.

Jos kyläkonstaapelista luki hyvällä mielellä ja kirjailija osasi lopettaa tarinansa ajoissa, niin Huvila meren rannalla jää häiritsemään. Eikä oikein hyvällä tavalla vaan lievästi ärsyttäen... Tosin tekee myös mieli Caprille lomamatkalle :-)

Hyvänmielenkirja : Constable on the Hill by Nicholas Rhea

Tämä oli sellainen hyvänmielenkirja. Hurjasti samantyylinen kuin James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni, mutta kertoo kyläkonstaapelin elämästä Yorkshiren nummilla. Lempeä katselmus erilaisiin persoonallisuuksiin ja paikallistapoihin ja maalaiselämään joskus 50- ja 60-luvulla. Itse kirja on ilmestynyt 70-luvun lopussa.

Ei siis mitään suurta kirjallisuutta, mutta sopivaa välipalaa kesäkiireiden lomassa. Ja noita kiireitä tuntuukin riittävän - mökkeilyä, vieraita ja muuten vaan tohinaa. Ihana kesä vielä, vaikka eilen illalla sytytinkin kynttilät ensimmäistä kertaa. Ensi viikolla menevät kaksi vanhinta jo kouluun. Silloin alkaa kesä olla virallisesti lopuillaan.