Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit

19.11.2018

Vuosisadan rakkaustarina


On olemassa kirjoja, joista on tietänyt oikeastaan aina. Jostain syystä ne vain eivät ole kävelleet vastaan, osuneet käteen, päätyneet lukulistan kärkeen. Sitten sattuma luo kohtaamisen tai kustantaja antaa luettavaksi juhlavuotensa klassikkojulkaisun ja kas, sitä huomaa lumoutuvansa ja ihmettelevänsä.

Noin kävi minulle Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan osalta. Kirjamessujen bloggariaamiselta saimme Tammen 75v juhlajulkaisut eli edeltämainitun ja sitten WSOY:n Suomi 100v julkaisuna Minna Canthin Työmiehen vaimon. Tikkasen kirja näytti ohuelta ja helposti lähestyttävältä. Siispä tartuin siihen samoin tein.

Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina 
Kustantajalta kirjamessujen bloggariaamiaisella

Myönnän. En edes tiennyt tarinan koostuvan runoista. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, jos olisin tiennyt. Enhän minä koskaan lue runoja. Paitsi nyt.

Normitarina. Mies juo ja nainen kestää. Miksi tämä sitten koskettaa jostain syvältä ja tuntuu voimaannuttavalta. Ehkä siksi, että nainen ei uhriudu. Hän jää, mutta se on hänen oma päätöksensä. Hän saa olla vahva, kun mies on heikko. Voi halveksia ja rakastaa, vuorotellen, samaan aikaan.

Silti kirjan kuvaukset myös raivostuttavat. Miten ihmeessä se on aina nainen, joka kantaa vastuun lapsista, kodista, miehestä ja mies vain kirjoittelee ja kärsii luomisen tuskaa. Nainen kirjoittaa yöllä, kun on hetki aikaa, kun lapset nukkuvat ja mies on viimein sammunut raivostaan. En ymmärrä. Vaikka kuinka rakastaisi, vaikka kuinka kokisi itse pääättävänsä, miksi ihmeessä päätös voi tarkoittaa jäämistä. Kun on ne lapsetkin.

Minä katson asiaa ulkopuolisena. En ole (onneksi) alkoholin kiroista kärsinyt sen paremmin lapsuudessani kuin nyt omassa perheessäni. Silti reagoin ja jossain sisällä sattuu. Se taitaa johtua kielestä. Siinä on jotain niin raakaa ja paljasta, että omakin iho kuoriutuu vereslihalle. En yhtään ihmettele tämän kirjan klassikkoasemaa. Onneksi se tuli kirjoitettua, vaikka sitten varastettuina hetkinä. Ehkä se siksikin on niin tosi. 

18.10.2013

Nyt v...u nukkumaan osui ja upposi, vaikka korvissa särähti


Adam Mansbach, kuvitus Ricardo Cortés : Nyt v...u nukkumaan 
Oma tarjousostos Turun Kirjamessuilla 

Siis minähän en kyseissä "piip"-sanaa periaatteesta käytä laisinkaan, vaikka ärräpäitä aina välillä suusta pääseekin. Se myös särähtää korvissa nuorisoa kuunnellessa. (Välillä käy mielessä, että kylläpä suomenkieli on köyhtynyt, kun joka kolmas sana pitää aina korvata samalla eikä kirosanoissa olla enää luovia - tiedän, täti mikä täti). Silti luin nämä runot ääneen.

Ensimmäisellä lukukerralla vähän takelteli, mutta sitten sana muuttui vain osaksi tekstiä ja pääsin oikeasti nauttimaan runojen niin kovin tutuista tilanteista. Tai no, nauttimaan on ehkä vähän väärä termi. Pikemminkin pitäisi kai sanoa kieriskelemään itsesäälissä ja kokemaan suloista vahingoniloa siitä, että muillakin on samanlaisia ylienergisiä riiviöitä kuin meidän nuorimmaisemme.

Kirosanaan totuttuanikin jäi kieli kuitenkin minun korviini hiukan karkeaksi. Siinä on runojen heikkous, mutta toisaalta myös vahvuus. Ilmaisun karheys heijastaa täydellisesti vanhemman tuntemuksia  keskellä urakkanukuttamisen turhautumista. Näin ehkä tekisi mieli sanoa kullanmurulle, vaikka todellisuudessa lepertelee ja yrittää rajoittaa hermostumisen vain pieneen äänensävyn tiukkenemiseen...

Runoissa käydään hakemassa lasi vettä, vessassa ja kaikenlaista muuta, mitä lapsi voi keksiä välttääkseen nukkumaanmenon. Kaikki tämä unenomaisen ja lumoavan kuvituksen luomassa tunnelmassa. Rakastin kirjan kuvien vahvoja värejä ja tummia sävyjä, jotka heijastanevat kuvatun tilanteen tunnetiloja. Ihania kuvia, joista innostui myös meidän nukutettavamme, kun kirja "luettiin" taas eilen nukutuksen lomassa. Siis äiti luki itsekseen hiljaa, poika katsoi kuvia ja yhdessä välillä kommentoitiin, mitä kuvissa tapahtuu. Jonkunlainen sijaistoiminto nukkumiselle kai tuokin, mutta sentään yksi niistä äidin mielestä miellyttävimpiä.