Jään luoksesi

Olen todella huono lukemaan aasialaista kirjallisuutta. Kuitenkin sellainen aasialaiseksi mieltämäni vähäeleinen, mutta vähän oudolla tavalla vinksahtanut tyyli  kiehtoo  mielikuvitustani. Haruki Murakami kai minulla ensimmäiseksi tulee mieleen, tai sitten Rei Shimuran dekkarit, eikä nyt viimeiseksi lukemani Kyun-Sook Shinin kirjakaan ehkä ole kaikkein tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan kaikkein suoraviivaisin.

Kyun-Sook Shin: Jään luoksesi 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Ollaan 80-luvun Koreassa, jossa opiskelijamellakat ja levottomuudet ovat jokapäiväisiä, eikä opiskelijoista kukaan muistakaan, millaista normaali elämä olisi. Jung Yoon suree äitiään ja yrittää saada opintojaan uudelleen alkuun. Hän tutustuu kahteen muuhun kirjallisuuden opiskelijaan ja yhdessä he kävelevät kaupunkia ristiin rastiin jonkin tuntemattoman ja tiedostamattoman perässä.

Jokin on heissä jokaisessa kuitenkin rikki ja normaaliuden illuusio tuntuu hajoavan runouden ja kyynelkaasun sumuun. Katoavat ihmiset, traagiset kuolemat ja selvittämättä jäävät tarinat eivät jätä rauhaan ja onnen mahdollisuus pakenee käsistä.

Vuosien kuluttua Jung Yoon saa puhelun, joka tuo kaikki tapahtumat taas tuoreena mieleen. Nuorten elämään ja ajatteluun vahvasti vaikuttanut kirjallisuudenprofessori on kuolemaisillaan.

Tarina aukeaa kohtaus kerrallaan. Alussa emme tiedä mitään, mutta vähitellen aiemmat tapahtumat tulevat päivänvaloon ja niiden jälkeensä jättämät arvet näkyvät selkeämmin. Mikä tuntui vain oudolta, onkin traagista. Koruton kerronta ei korosta traagisuutta, sen huomaa oikeastaan vasta jo luettuaan ohi,

Minulle sopii tuollainen vähän verkkainen ja kuvaileva kerronta. Näennäisesti tasaisesti väreilevän pinnan alla kuohuu niin opiskeilijoiden mielissä kuin kaupungilla. Historian osalta 80-luvun Korea oli täysin uusi tuttavuus. En ollut ollenkaan tietoinen ihmisten katoamisesta ja opiskelijamellakoista. Ehkä olen joskus koulussa historian tunneilla kuullut, mutta autuaasti sittemmin unohtanut, mutta luulenpa sekä maan ja ajanjakson ilmenneen koulussa vain korkeintaan sivulauseissa. Siksikin tarina oli mielenkiintoinen.

Hivenen minua ärsytti henkilöhahmojen hiljainen dramaattisuus, mutta sellaisia kai nuoret ovat yleisestikin ja ehkä traagisten tapahtumien jälkeen entistä enemmän. Toki tämä on myös piirre, jonka jotenkin yhdistän myös erityisesti Aasialaiseen (mikä kamala yleistys, ehkä eniten kuitenkin Japaniin) kerrontaan. Sellainen posliinipinta, jonka alla kiehuu. Vieno hymy silmien itkiessä verikyyneliä. (Kuka tässä nyt onkaan dramaattinen?)

Kolme opiskelijaa ystävystyy, mutta ystävyyteen sekoittuu tahallista tunteiden piilottelua ja reaktiot ovat samalla sekä torjuvia että epätoivoisesti luokseen pyytäviä, hyväksyntää hakevia. En tiedä, ehkä nuoruus oli sellaista minullakin. Hämärästi muistan jotain.