Olen jo jonkin aikaa uhonnut, miten minun sotakirjakiintiöni on täynnä. Kuitenkin näyttää lukulistalleni ilmaantuvan tuonne 30- ja 40-luvuille sijoittuvia kirjoja tasaista tahtia. Lempi on tietysti Lempi, eikä sitä sotakirjaksi voi varsinaisesti väittää. Enemmän siinä on kyse sota-ajan mahdollistamista tapahtumista ja kohtaloista. Toinen samalla tavalla sota- muttei kuitenkaan- kirja on lukemani dekkari Liekit Berliinissä.
Philip Kerr: Liekit Berliinissä
Bloggarikierrosta
Itse asiassa Liekit Berliinissä sijoittuu aikaan ennen sotaa, mutta jotenkin jännästi sota tuntuu olevan läsnä koko ajan. Osin ehkä viittauksina Espanjan sisällissotaan, mutta eniten kai natsi-Saksan kuvauksena ja sodan uhan konkreettisesta tunnusta Berliinin elämässä. Eletään vuotta 1936. Berliinissä on olympialaiset, Hitler on voimissaan, ihmisiä katoaa, mutta kulisseja kiillotetaan.
Bernie Gunther on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Hänellä riittää töitä kadonneiden etsinnässä. Sitten hän saa toimeksiannon mahtavalta teollisuusmogulilta, jonka tyttären talo on palanut. Tytär ja hänen miehensä saivat surmansa tuhopoltossa, mutta palon yhteydessä on myös kadonnut kallis timanttikaulanauha, joka pitäisi löytää ja hankkia takaisin.
Pidin kirjan raadollisesta tavasta kuvata Hitlerin Saksaa. Sellaista se kai on ollut. Toisaalta hieman ärsyynnyin Guntherin idealistiseen kyynisyyteen (voiko sellaista edes olla?). Hän uskaltaa esittää valtaapitävistä poikkeavia mielipiteitään melko tiukoissakin paikoissa, vaikka samalla toteaa katoamisten olevan kuin muotivillitys. "Kaikki harrastavat sitä" Gunther pääseekin ajatuksiaan esittelemään vallan ylimpiin portaisiin asti, sillä tutkimukset vievät hänet elokuvatähtien ja maan johtajien salonkeihin ja toisaalta rikollisjoukkojen loukkoihin ja lopulta myös valtakunnan kurjimpaan mahdolliseen kulmaan.
Juoni on kiemurainen, mutta pysyy juuri ja juuri kasassa. Vasta ihan lopussa totesin tarinan siirtyvän uskomattoman rajoilta sinne uskottavuuden toiselle puolen. No, ehkä kirjassa piti kuvata sitä kaikkein pahintakin. Kaikkiaan kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen ja piristävän erilainen. Sekä ihan kelpo Philip Marlowe-tyyppinen yksityisetsivätarina. Taidanpa lukaista vielä tuon toisenkin osan. Ehkä Kerr on keksinyt jotain lisäkauhuja historian kaapeista Guntherin kommentoitavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti