Tomaattikastikkeen kaksi elämää

 Munakoiso-vuohenjuustorullat on jostain lehdestä vuosia sitten bongattu resepti. Pikkuisen näpertelyä vaativat rullat aiheuttavat pahemmanlaatuista riippuvuutta. Seuraksi tehdään yleensä tomaattikastike - ihan vain tomaattimurskapurkista keitellen ja maustellen.Yhdestä tomaattimurskapurkista keiteltyä kastiketta jää yleensä jäljelle seuraavan päivän pastakastikkeen verran. Näin saadaan jämät pois jääkaapista. Tällä kertaa tyhjennettiin myös pakastinta ja käytettiin viimeinen pala puolikasta karitsaa, joka tuli jossain välissä hankittua. Kahden illan arkiruoat valmiina - voilà.

Munakoisorullat

Rulliin tarvitset :
2 munakoisoa
paketin korppukinkkua tai keittokinkkua
desin turkkilaista jugurttia
pehmeää vuohenjuustoa (esim. President)
sitruunamehua
pippuria ja suolaa (varovaisesti... kinkussa ja juustossa on myös)
mahdollisesti haluamaasi yrttiä (timjami ja basilika ovat esimerkkejä herkullisista tässä yhteydessä, meiltä ei tällä kertaa kotoa löytynyt mitään) 

Siivuta munakoisot pitkittäin. Sivele oliiviöljyllä ja anna paahtua uunissa grillivastuksen alla n.10-15min vähän yli 200 asteessa. Voit kääntää halutessasi puolessa välissä. Tarkoituksena on saada pehmeät ja kypsät munakoisosiivut, joissa on vähän ruskeaa paistopintaa koristeena ja makua antamassa.

Munakoisojen paistuessa uunissa, sekoita keskenään jugurtti, vuohenjuusto, sitruunamehu, suola ja pippuri sekä mahdolliset yrtit. Levitä koisosiivujen päälle aina lusikallinen juustoseosta ja siivu kinkkua. Kääri rullalle ja aseta tarjoiluastiaan. Kaada päälle tomaattikastiketta ja raasta halutessasi vielä parmesaania.

Tämän voisi varmaan tehdä vuokaruoaksi, jos asettelisi rullat uunivuokaan, kaataisi päälle tomaattikastikkeen ja ripottelisi reippaasti parmesaania päälle. Sitten vaan uuniin siksi aikaa, että parmesaani sulaa.

Tomaattikastike on helppoakin helpompi. Sekoita kattilassa tomaattimurskaa, yrttejä, suolaa, pippuria, sokeria, oliiviöljyä, valkosipulimurskaa, balsamicoa ja anna poreilla puolisen tuntia. Surraa sauvasekoittimella sileäksi.

Pastakastikkeeseen sekoitettiin uunissa hiljalleen kypsytetystä karitsan kylkipalasta irrotettu liha hienonnettuna ja loput tomaattikastikkeesta. Kypsä pasta ja vähän keitinvettä lisättiin. Päälle myllystä mustapippuria ja vielä parmesaania. Jos haluaa, voi lisätä vielä yrttisilppua tai juuri ja juuri kuumennettuja tuoretomaatinpaloja. 

Näin tammikuussa tuntuvat ainakin meillä nämä lohturuoat kelpaavan kaikille. Varsinkin koululaiset taitavat tarvita tukea loman jälkeiseen sopeutumiseen. Hyvää näissä resepteissä on myös se, ettei jääkaappiin jää sitä tomaattikastikkeen loppua tilaa viemään.

Steampunk - koneita ja korsetteja

Tähän loppuu minun Steampunk-genre visiittini ainakin toistaiseksi. Hauskaa on ollut, mutta nyt on aika katsella välillä vähän muitakin tyylilajeja. Onhan tässä jo viktoriaanisen ajan mitä mielikuvituksellisimpia koneita ihmeteltykin peräti seitsemän kirjan verran.

Koneiden lisäksi näyttää Steampunkin ominaispiirteisiin liittyvän jonkinlaisen yliluonnollisen elementin läsnäolo. Näin on Carrigerin Parasol Protectorate-sarjassa, jossa ihmissusilla ja vampyyreillä on sielua ylenmääräisesti ja päähenkilöllä ei laisinkaan. Sielu taasen kuvataan jonkunlaiseksi "eetterin" yliannostukseksi. Steampunk Chroniclessa taas päähenkilöillä on kaikilla jotain yli-ihmispiirteitä. Finleyn vahvuus, Griffinin kyky kulkea aaveiden maailmassa tai Emilyn äärimmäinen älykkyys eivät kuitenkaan johdu mistään niin henkisestä kuin sielusta, vaan ovat lopputulosta heidän altistumisestaan maasta malmin mukana kaivettaville pienille eliöille. Sama yliluonnollisen vire jatkuu myös läpi suomalaisen "Steampunk - koneita ja korsetteja" novellikokoelman

.Tarkemmin ajateltuna tässä kyse on kuitenkin ehkä enemmän tunnelmasta, johon olemme tottuneet kauhuun päin kallellaan olevassa kirjallisuudessa tai viime aikoina niin kovin trendikkäässä vampyyri-kirjallisuudessa. Monessa tarinassa, tunnelma pohjautuu ihmisen psyyken sopeutumattomuuteen tekniikan luomiin mahdollisuuksiin  tai uuden ja vanhan yhteentörmäykseeen teknisen kehityksen murroskohdassa tai peräti molemmista. Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää pohtii ihmisen sopeutumista keinotekoisesti pidennettyyn elinikään ja Christine Thorelin Viuhka käy kartanossa miettii, millaiseksi hirviöksi ihminen voi muuttua, kun hänellä on mahdollisuus elää koneen avulla pidempään. Heikki Nevalan hevostuhatjalkainen tuo automaattisen puimakoneen Pohjanmaan lakeuksien pellolle, mikä aiheuttaa ristiriitoja perinteisten työmiesten ja teknistä kehitystä ajavien välille. 

Kokoelma herättää ajatuksia huomattavasti enemmän kuin aiemmin lukemani, enemmän viihteeseen painottuvat tarinat. Harmillisesti osa tarinoista kuitenkin tuntuu hiukan keskeneräisiltä. Jani Kankaan Kapina tunturilla ei sisällä varsinaista loppuratkaisua ollenkaan ja Shimo Suntilan Kruunun vihollinenkin loppuu ihan kesken. Onko kenties kyseessä esittelyjakso jostain suuremmasta kokonaisuudesta vai onko kirjoittaja halunnut vain kokeilla Steampunkin maailmaa ja tarina onkin päätynyt julkaisuun vähän raakileena ?

Osassa tarinoita myös teemat ja tapahtumat ovat kertakaikkisen klassisia ilman kummempia variaatioita ja yllätyksiä. Magdalena Hain Vaskimorsiamen osalta mietin pitkän aikaa, olenko lukenut sen jo ennen. Juonenkäänteet tuntuivat niin hurjan tutuilta. Luulen kuitenkin Frankenstein teeman vain olevan sen verran jo loppuunkaluttu, että sen ympärille on vaikea enää luoda uutuuden viehätystä.

Koneita ja korsetteja on ehkä hiukan epätasainen, mutta sinänsä hyvä osoitus siitä, että "kyllä me Suomessakin osaamme". Sitä voi hyvällä omallatunnolla suositella tyylilajista kiinnostuneille vaikka ensimmäiseksi tutustumismatkaksi. Esipuhekin oli mielenkiintoinen ja auttoi ainakin minua jäsentämään, mistä tässä oikein on kyse. Eihän tämä mitään maailmaa suurempaa kirjallisuutta ole, mutta minä ainakin ihan viihdyin.

Tarinat on listattu alla. Suosikkejani ovat Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen, jossa puukkojunkkarien osallistuminen puimakoneen toimeen tuo aika pikanttia fiilistä, sekä Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää erittäin mielenkiintoisen teemansa ansiosta. 

Magdalena Hai, Vaskimorsian
Saara Henriksson, Arkistonhoitajan salaisuus
Heikki Nevala, Hevostuhatjalkainen
J.S. Meresmaa, Augustine
Markus Harju, Prahan teurastaja
Shimo Suntila, Kruunun vihollinen
Jani Kangas, Kapina tunturilla
Christine Thorel, Viuhka käy kartanossa
Anni Nupponen, Joka ratasta pyörittää

Kokoelman ovat lukeneet myös Jori Kaiken voi lukea -blogissa ja Kirsi Kirsin kirjanurkassa.

..

Lauran linsseistä inspiraatiota

Aina joskus, tai no myönnetään, aika usein aivot lyövät tyhjää siinä vaiheessa, kun pitäisi keksiä perheelle apetta pöytään. Onneksi on televisio, keittokirjat, ruokalehdet ja tietysti blogit.

Viimeksi osuin katsomaan Laura Calderin "Näin teet ranskalaista ruokaa" juuri edeltämainitun kaltaisena hetkenä. Isäntä oli ystävällisesti tallentanut digiboksiin tämän meidän molempien suosikin. Kyseisessä jaksossa Laura teki ranskalaisia kasvisruokia. Tomaattimunakoisovuoka ja linssisalaatti jäivät jaksosta parhaiten mieleen. Kun linssisalaattia varten kaupasta ei tarvinnut hakea kuin vuohenjuustoa, niin menu oli valittu.

Odotin mielenkiinnolla lasten reaktiota kyseiseen ruokaan. Piilotin linssit varmuuden vuoksi tomaattikerroksen alle ja lisäsin kinkkusiivun riekaleita hämäykseksi. Ei olisi tarvinnut. Kunhan keskimmäisen ei tarvinnut syödä vuohenjuustoa, hän pisteli linssejä hyvällä halulla. Esikoinenkaan ei edes mutissut vaan lautanen tyhjeni. Vain saksanpähkinät jäivät jotenkin pois poikien haarukasta. Tämä oli siis hyvää ! Yksi lisä vakiorepertuaariimme.

Laura Calderista muuten sen verran, että hänen ruokaohjelmansa on katsomisen arvoinen. Reseptit ovat yleensä tosi inspiroivia. Lisäksi Laura itse on hauska - ei sitä oikein muutenkaan voi sanoa- Hänen pienet "ranskalaiset" kiekaisunsa, kulmakarvojen kohotuksensa ja keikauttelunsa saavat ainakin meillä aikaan pieniä naurunpyrskähdyksiä. Siis ihan hyvässä mielessä, emme mitenkään pilkkaa. Jotenkin nuo maneerit vaan tuntuvat ainakin meillä vähän erilaisilta, kuin mitä ranskalaisessa isännässä olemme tottuneet näkemään... Tiedä sitten onko eroissa kyse sukupuolesta vai kotimantereesta...

Blogeistakin on bongattu kaikenlaista kivaa viime aikoina kokattavaksi. Copycat on ollut kiireinen, tosin vähän vaihtelevalla menestyksellä. Facebookin puolella pääsee seuraamaan Copycatin edesottamuksia, vaikka kaipa sitä jonkun summeerauksen taas voisi tännekin laittaa jossain vaiheessa.

Tässä nyt kuitenkin tämä linssisalaatti. Sellaisena kuin se päätyi meillä lautaselle.

Lauran linssit tomaateilla

Tarvitset :
Linsseja (Beluga)
1 punasipulin
2 valkosipulinkynttä
2 rkl tomaattipyreetä
ranskalaisia kuivattuja yrttejä (rakuunaa, timjamia, salviaa jne... meillä valmista sekoitusta)
kanaliemikuutio tai sellainen hyytelöfondi
1 rkl Balsamico-etikkaa
terttutomaatteja, jos löydät syötävän oloisia
jotain kinkkua (ei ollenkaan pakollinen)
saksanpähkinöitä kuumaksi paahdettuina
vuohenjuustoa

Siivuta punasipuli ja kuullota syvässä pannussa öljyssä. Lisää valkosipuli ja linssit ja pyöräytä öljyssä. Sekoita joukkoon tomaattipyree ja yrtit. Peitä kuumalla vedellä ja sekoita joukkoon kanaliemihyytelö. Anna poreilla vähintään 20 minuuttia, kunnes vesi on melkein kaikki haihtunut. Sekoita joukkoon Balsamico. Asettele lautasille tai tarjoiluastiaan. Sekoita joukkoon vuohenjuustoa maun mukaan pieninä kuutioina. Asettele päälle tomaatit kuutioina, pähkinät ja kinkku. Tarjoile. Ei meistä kaivannut tämän enempää kastiketta, vaikka Laura lorautteli linsseihin lisää öljyä ennen tarjolle asettelua, mutta meill olikin salaatissa nuo tomaatit ihan omana lisäyksenä. Kaikkein parhaita olisivat olleet taas uunitomaatteina, mutta sattuneesta syystä ei ehditty tekemään.

Bysantin tuhoa tirkistelemässä - Mika Waltarin Johannes Angelos

Kesken kaiken viktoriaanisessa Englannissa pyörimisen ehdin käymään pikavisiitillä Bysantissa. Mika Waltarin Johannes Angelos toimi sopivana aikakoneena. Tästä kirjasta vain on yllättävän vaikea kirjoittaa blogitekstiä. Olen aloittanut jo ainakin 5 kertaa ja joka kerta pysähtynyt ensimmäisen kappaleen jälkeen.

Syytä moiseen hankaluuteen on vaikea arvioida. Ehkäpä kirja tuntuu jotenkin liian tutulta. Olihan Waltarin historiallisten romaanien sarja, Sinuhe & kumpp., suuri suosikkini jo hamassa nuoruudessa (en suostu laskemaan kuinka monta vuotta sitten).

Toisaalta syynä voi olla se, että vaikka kirjaa oli kiva lukea, en minä siitä nyt niin kamalan innostunut ollut tällä kertaa. Päähenkilön ja samalla myös kertojan vähän fanaattissävyinen halu kuolla Bysantin muureilla ja samalla viime hetket valtaava rakastuminen ihan todelliseen ja lihalliseen tyttöön eivät oikein istu tällaisen modernin ja pragmaattisen naisihmisen maailmaan. Varsinkaan, kun kirjaa lukee pyykkivuoren ja äitiä viiden minuutin välein huutavien lasten keskellä. Olisi nyt ottanut tyttönsä ja lähtenyt rakentamaan elämää, jonkun sukutarinan muka velvoitteiden toteuttamisen sijaan.

Kirja tuli kuitenkin luettua loppuun eikä sen laatua ole kiistäminen. Waltari mitä ilmeisemmin tunsi historiansa ja osasi sitä myös soveltaa fiktion kirjoittamisen osana. Lukijalle tulevat tutuksi niin teologiset ristiriidat kristikunnan hajaannuksen syynä kuin aikakauden sotakoneiden taso ja toimivuus. Henkilöhahmot, todelliset ja fiktiiviset tulevat lukijalle eläviksi ja sitä tuntee melkein nenässään savun ja veren hajun piirityksen päättyessä.

Bysantin tuho sopii jotenkin myös Waltarin tyyliin. Tässä kirjassa hänen vähän pessimistinenkin näkemyksensä ihmisluonteen raadollisuudesta pääsee oikeuksiinsa. Eduntavoittelu ja juonittelu sekä toisten käytöksen ennustaminen pelkästään omien toiveiden ja ajatusten mukaisesti kertovat ihmisen heikkoudesta. Siitä, miten silmät suljetaan tosiasioilta, koska ne eivät heijasta omaa toivekuvaa tulevaisuudesta.

Vähän synkeää, muttei tarpeeksi koskettavaa masentaakseen. Mielenkiintoista historiaa ja taitavasti kirjoitettua tarinankerrontaa. Siinä kai summeeraus minun tuntemuksistani kirjaa lukiessa ja sen jälkeen.
  

Häntäpalaherkkua

Gordon Ramsayn häränhäntäkeitto-ohjetta on meillä tehty monasti talvipäivien iloksi. Sitä vaan tuntuu aina tulevan liian vähän ja se loppuu liian nopeasti. Tällä kertaa pöytään istui meidän Toto mukaanluettuna kuusi nälkäistä, joten soppa muuntui riittoisaksi pasta-ateriaksi. Ei ollut yhtään huonompaa. Varsinkaan, kun höystettiin vielä uunitomaateilla.

Uunissa käyttäminen onkin tähän vuodenaikaan ainoa tapa saada tomaateista edes jonkunmakuisia. Varsinkin kirsikkatomaattien kanssa herkkua, siis sellaisten terttutomaattien, jotka vielä edes tuoksuvat jotenkin tomaatille.

Leikataan puoliksi, laitetaan oliiviöljyllä voideltuun vuokaan. Ripotellaan päälle suolaa, pippuria, balsamiviinietikkaa, oreganoa ja mitä muuta mieleen juolahtaa. Pistetään 150 asteiseen uuniin vähintään 40 minuutiksi. Parhaita olisivat, kun pistäisi uunin sitten pois päältä ja jättäisi tomaatit sinne yöksi, mutta nyt ei ehditty.

Häränhäntä-pasta 
(viidelle tai kuudelle iltaruoaksi ja lämmitettynä seuraavan päivän lounaalle vielä muutamalle)

1,6 kg lihaisia häränhäntäpaloja
4 rkl vehnäjauhoja + suolaa ja pippuria
oliiviöljyä
1-2 porkkanaa ja sellerinvartta tai kaksi kourallista kuivattuja keittovihanneksia
laakerinlehti
timjamia, oreganoa tai  muuta kotoa löytyvää yrttiä
1 rkl pippureita
3 rkl tomaattipyreetä
kaksi pikkupulloa punaviiniä (n.4-5 dl)
lihalientä tarpeen mukaan (meillä tehtiin fondihyytelöstä)
silopersiljaa

1 paketti pastaa
parmesaania 

Putsaa häntäpaloista liika rasva ja viillä kalvot, ettei vedä kippuraan. Laita muovikulhoon (tai -pussiin) jauhot, suolaa ja pippuria ja hölskytä häntäpalat sisällä tasaisesti jauhotetuiksi. Ruskista paloja padan pohjalla oliiviöljyssä ja nosta sivuun eli pari minuuttia per puoli.

Lisää pataan öljyä ja kuullota kasviksia siinä hetki. Sekoita joukkoon tomaattipyree, punaviini, yrtit ja pippurit. Lisää lihapalat ja lihalientä niin paljon, että palat peittyvät.

Kypsennä kannen alla padassa uunissa noin 3 tuntia 150 asteessa.

Ota lihat pois padasta ja valuta liemi siivilän lähi. Irrota liha pois luista ja "revi" suikaleiksi. Lisää liemeen.

Keitä pastaa paria minuuttia ohjeen mukaista vähemmän. Lisää pasta liha kastikkeeseen. Pidä huoli siitä, että myös pastan keitinlientä tulee pikkuisen mukana. Sekoita ja anna pulputtaa liedellä pari minuuttia.

Nosta pastaa kulhoihin, raasta päälle parmesaania ja ripottele tuoretta silopersiljaa. Pasta on hyvää näinkin, mutta kaipaa minusta pikkuisen hapokasta terävyyttä. Sitä saa juuri sopivasti, kun lisää sekaan vielä jokaiseen kulhoon muutaman uunitomaatinpuolikkaan.

Jos tämä ei täytä ja lämmitä talvisäässä, en tiedä mikä sen tekisi. 

p.s. Jälkkäriäkin aina tarvitaan, joten Copycat iski jälleen ... kurkkaa täältä millä on herkuteltu viime aikoina

Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 - haaste ja haasteen aloitus Kätilöllä

Kirsin kirjanurkassa huomasin tiedon FB-haasteesta "Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013". Pakkohan tähän on osallistua, kun muutenkin yritän vähän paremmin tutustua kotikamarani kirjailijoihin. Varsinkin, kun tuntuu siltä, että viime aikoina on ilmestynyt hurja määrä uusia kotimaisia HYVIÄ kirjailijoita. Näin voi päätellä myös TBR100 listaani ilmestyneestä suomalaisten kirjailijoiden määrästä. On siis mahdollista iskeä kaksi (tai kolme) kärpästä samalla iskulla ja sehän tällaista prosessitehokkuuden ammattilaista kiinnostaa aina ;-)

Ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Katja Ketun Kätilö paristakin syystä. Ensinnäkin, kirjasta on puhuttu blogeissa hurjan paljon ja se voitti ensimmäsen Blogistanian Finlandian. Kyseessä siis ei voi olla huono kirja. Toiseksi, se oli suht' edullisesti tarjolla Elisa-kirjassa. Opportunistinen lukija ei voinut vastustaa tarjousta ja näin kirja oli helposti tarjolla Kobon napin painalluksella.

Oliko kirja siis hyvä ? Kyllä, ehdottomasti. Tarina on taitavasti kirjoitettu. Takaumien ja kertojan nykyhetken vaihtelu vei juonta tehokkaasti eteenpäin ja siirtymät toimivat. Edes kertojien vaihtuminen ei saanut minua sekaisin. Vahva tunnelma kannattaa koko kirjan läpi ja lukija jatkaa matkaansa luku luvulta kauhistuneen lumoutuneena.

Pidinkö kirjasta ? En. Ei tällaisesta tarinasta voi pitää. Sodan kauhuja ei tässä kuvata rintamalla, vaan naisen näkökulmasta linjojen takana. Vankileirin tapahtumat ja kotiinjääneiden väliset suhteet saavat oikeasti voimaan pahoin. Voiko ihminen tosissaan tehdä tuollaista ? Voi, on tehnyt ja tekee.
Myös kieli on kaikessa ronskiudessaan minulle vierasta, eikä murrekaan tietysti sitä ominta. Eri tavalla kirjoitettuna katoaisi kirjan lumous, mutta minä en tätä kieltä ja tapaa tunne omakseni. Eikä tietysti tarvitsekaan, pidäkään.

Sotakuvauksen lisäksi kirja on rakkaustarina. Ympäristönsä hylkimä, "punikinpenikka" kätilö tapaa sotatraumoista kärsivän SS-upseeri Johanneksen ja se on menoa samantien. Mihin kaikkeen rakkaudennälkäinen ja himossaan epätoivoinen nainen onkaan valmis saadakseen haluamansa miehen ? Kaikkein kamalinta kirjassa eivät ehkä olleetkaan kuvatut julmuudet, vaan se, mitä yksilö voi hyväksyä ja tehdä kaipuussaan toisen ihmisen luo.

Kannattaako kirja lukea ? Kannattaa, ehdottomasti. Tosin sitä ei voi suositella herkästi reagoiville. Minä sain kirjan luettua loppuun illalla, juuri ennen nukkumaanmenoa. Nukkumisesta ei tullut mitään. Oli pakko ottaa Kobo takaisin käteen ja lukea muutama luku perushömppää nollatakseni aivojen jännitteen. Siis sellaista ajatuksetonta, herttaista romantiikkaa (I Love the Earl, jos jotakuta kiinnostaa - nimi kertoo kaiken). Sopivaa vastalääkettä, että saa kiinni unesta ilman painajaisia.

Kuningas illaksi

Pikakuva  tortusta - murustakaan ei jäänyt

Meillä sekoitellaan iloisesti kahden kulttuurin perinteitä. Ahneesti otamme omaan käyttöömme kaiken kivan ja varsinkin hyvältä maistuvan. Tänään on loppiainen. Seimeen saapuneiden kuninkaiden kunniaksi on Ranskassa tapana tehdä "la galette des rois" eli vapaasti suomennettuna kai jonkunlainen kuninkaiden kakku. Kyseessä on mantelitorttu, jonka sisälle piilotetaan sattuma, mielellään joku posliininen tai metallinen pikku-ukko. Alunperin muotona piti kai olla enkeli. Sattuman saaneelle tökätään loppuillaksi kruunu päähän.

Säästääksemme syöjien hampaita olemme yleensä korvanneet sattumaukkelin jollain vähän helpommin puraistavalla. Tänä vuonna saksanpähkinä toimitti kyseistä virkaa. Meillä oli vieraita eilen, joten tätä herkkua nautittiin vähän etuajassa. Kyseessä on sen verran tuhti mantelitorttu, että uusintaa ei taideta ottaa enää tänään. Saanpahan ilon kerrankin blogata oikeaa reseptiä oikeana päivänä eikä jälkijunassa aiempaan viitaten.

Kyseessä on isännän bravuuri. Sinänsä sopivaa, koska perinnekin tulee hänen puoleltaan. Taikinana on valmis voitaikina ja sisällä Marsala-viinillä maustettua manteli"mössöä", jonka ohjeen armaani joskus on minullekin kirjannut muistiin. Tosin en tätä torttua vuosien varrella ole tainnut kertaakaan ehtinyt tekemään... syömään kylläkin antaumuksella.

Ohjeella täytettä on suhteellisen ohut kerros. Meillä kun tykätään mantelista tosissaan, niin taidettiin eilen vähintään tuplata annos. Makuasia.  Muutenkin eilinen "goûter" eli välipala taisi olla vähän sieltä epäterveellisemmästä päästä. Lapsille oli tortun lisäksi tarjolla myös pikaiseen tehtyjä piparipopseja. Ajatuksena oli, että saavat syödä niitä, jos tämä vähemmän makea torttu ei maistuisi. Koko katras kuitenkin pisteli sekä tortunpalan että popsin. Omat pojat vähän valittelivat illalla huonoa oloa - toivottavasti vieraiden vatsat kestivät...


Kuninkaiden kakku

Voitaikina

Täyte :
150g mantelijauhetta
75g sokeria
50g voita
1 muna
1rkl Marsala-viiniä (voi laittaa enemmänkin, jos haluaa selvästi maistuvan)

Vaahdota voi ja sokeri. Lisää kananmuna hyvin vatkaten. Sekoita sekaan mantelijauhe ja viimeiseksi Marsala makua antamaan.

Levitä voitakina voideltuun piirakkavuokaan pohjalle ja reunoille. Levitä täyte ja peitä taikinakuorella. Liimaa reunoja kiinni kananmunalla ja voitele pinta (tarkkasilmäiset huomaavat kuvasta, että tämä taisi eilen meillä unohtua). Pistele haarukalla.

Paista 200 asteessa, kunnes kauniin kullanruskea. Miehellä ei ole aavistustakaan siitä, kauanko oli uunissa. Minun mielestäni varmaan jotain puolen tunnin paikkeilla

Ruokaa romaaneista III

Mitäs syötiin ? 

Taas ollaan viktoriaanisessa Englannissa ja Steampunkin hengessä. Olen jotenkin jumittunut niihin maisemiin tässä vuodenvaihteen molemmin puolin. Viimeksi nautittiin iltapäiväteetä ihmissusien seurassa. Tällä kertaa tartutaan toiseen englantilaiseen instituutioon eli aamiaiseen.

Steampunk Chronicles - sarjan toisessa ja kolmannessa osassa Finley päätyy asumaan Greythornen herttuan luokse ja osaksi hänen erilaisia yliluonnollisia tai koneellisesti parannettuja kykyjä omaavaan joukkoonsa. Kuten yleensäkin elämässä, ruoan ympärille kerääntyminen ja erityisesti näissä tarinoissa aamiaiselle saapuminen toimii tilanteena, jossa setvitään ihmisten välisiä jännitteitä. Aamupalapöydässä riitapukarit (Finley & Sam) kyräilevät, rakastavaiset (Sam & Emily) katsovat toisiaan silmiin ja nolostuneet (Finley useammin kuin kerran, Sam ainakin kerran) pyytävät anteeksi aiempia töppäilyjä. Siellä myös kerätään voimia öisten seikkailujen jälkeen. Varsinkin puoliksi metallia oleva Sam kerää lautaselleen useammin kuin kerran silkkisen samettista munakokkelia.

Minäkin pidän munakokkelista. Se on se nimenomainen ruokalaji, joka erottaa matkoilla hotellien aamupalapöydät toisistaan. Voin antaa paljon anteeksi, jos munakokkeli on silkkisen pehmää ja sulaa suussa. Toisaalta hotelli tipahtaa armottomasti luokkaan "ihan ok" tai alemmaksi, jos tarjolla on vähän kuivahtanutta ja kumimaista mössöä.

Meillä syödään kananmunaa monessa muodossa, mutta täytyy myöntää olleeni vähän pelkuri munakokkelin suhteen. En ole tainnut sitä koskaan edes kokeilla valmistaa. Tuo laiminlyönti on nyt korjattu.


Kokkeliksi 

Minun munakokkelini oli ihan onnistuneen pehmeää - salaisuus näyttää olevan siinä, ettei päästä liian kypsäksi. Alla ohje vähän sinne päin, en pahemmin mittaillut.

3 kananmunaa
vajaa 1 dl kermaa
suolaa, pippuria
voita pannuun
ruohosipulia ei meiltä aamulla löytynyt, joten mentiin basilikalla
Pekonia kaveriksi

Sekoita kokkelin ainekset ja sulata nokare voita pannussa keskilämmöllä. Kaada munaseos pannulle. Heti kun reunat alkavat hyytymään, ala vetelemään massaa kohti keskustaa. Muista välillä sekoittaa myös pannun keskeltä, ettei pohja pala. Jatka kunnes seos on mielestäsi valmiin kokkelin näköistä.
Kaada lautasille ja nauti, miten haluat. Meillä syötiin pekonin ja leivän kera. Kun ei ollut niitä tomaattejakaan kotona, pavuista puhumattakaan.

Vinkki : Tähän ruokaosion loppuun vielä vinkki rapean pekonin osalta. Pekonia ei kuulu paistaa täysteholla, silloin se ei tule sopivan rapeaksi. Pistä pannu keskilämölle, kaada pieni liraus öljyä pannulle ja laita mielellään huoneenlämpöiset pekonisiivut tirisemään. Anna ruskistua jonkin verran ja valuta talouspaperilla. Varmasti rapeaa :-)


Entäs ne itse kirjat ?


Kirjoista vielä sen verran, että the Steampunk Chronicles-trilogian toinen osa, The Girl in the Steel Corset keskittyy kuvaamaan Finleyn sopeutumista joukkoon samalla kun taistellaan mekaanisia automaatteja rikoksiin käyttävää "The Machinist" arkkivihollista vastaan. Tarinan teemoissa olisi ollut mahdollisuus monenlaiseen pohdintaan ihmisen ja koneiden yhteiselon vaikutuksiin, mutta valitettavasti sitä vaivaavat viihdepläjäyksien tyyppiviat. Pohdinnan sijasta keskitytään toimintakuvauksiin ja kuvataan Finleyn ihastumisen kehittymistä. Tarina jää vähän hajanaiseksi ja loppukin hiukan töksähtää.

Hajanaisuus vaivaa myös kolmannen osan, The Girl with the Clockwork Collar, tarinaa. Finley ja kumppanit matkustavat Amerikkaan auttamaan murhasta syytettyä ystäväänsä. Vastassa on kuitenkin häikäilemätön rikollisjengi eikä Amerikan oikeuslaitos. Seikkailuja riittää jopa siinä määrin, että loppuratkaisun jälkeen lukija jää epätietoisuuteen siitä, miten osa tapahtumista siihen liittyikään.

Tarinan on tarkoitus jatkua, mutta minä en taida käyttää energiaani loppujen kolmen osan etsintään. Nämä kolme ensimmäistä kirjaa luin ihan mielelläni Steampunk-teemaa ihmetellessäni, mutta sen pidemmälle ei niiden taso minun mielenkiintoani jaksa venyttää.

Esittelyjaksosta tekstiä täältä. 

Kuplia huomiseen...

Miten monta kertaa teillä on juotu kuohuviinipullo tyhjäksi ihan vaan sen takia, että kuplat eivät säily ?  Onko pullo jäänyt avaamatti siksi, ettei yhtä lasillista varten viitsi heittää loppuja hukkaan ?

Tiesittehän, että on olemassa keino kuplien säilyttämiseksi vielä huomistakin varten ?

Toiset väittävät, että hopealusikan pujottaminen pullonsuusta säilyttäisi kuplia. Tiedä häntä, voihan tuo toimia hetken aikaa, mutta tuskin kestää jääkaappisäilytystä. Tämä kestää...

Screwpullin kuplakorkki on meillä pelastanut monta kertaa. Lasten kanssa syödessä, kun ei aina viitsi pulloja kokonaan tyhjentää - varsinkaan, jos aterialla on muitakin viinejä tarjolla eri ruokalajien kanssa.

Niin, eikä niitä muitakaan viinejä tarvitse juoda loppuun. Niillekin on ihan omat korkkinsa tai sitten voi vanhaan tapaan tunkea sen alkuperäisen takaisin.

Kirjallinen taustapeili 2012

Kirjapinossa yli 70 kirjaa

Pelkän taustapeilin jälkeen vuorossa on kirjallinen taustapeili. Muiden bloggareiden summeerauksia kiertäessä alkoi olo tulla jo vähän epätoivoiseksi. Niin vähän näkyi listoilla kirjoja, jotka olen myös lukenut. Kuitenkin olen mielestäni lukenut ihan mukavan määrän, mutta mitä ?

Vuonna 2012 olen lukenut 71 kirjaa, mikä on pikkuisen enemmän kuin alkuvuodesta tavoitteeksi asettamani kirja viikossa. Osansa vaikutti tietysti syyskuun alkuun kestänyt hoitovapaa, jolloin kotityöt aina välillä jäivät pojan päiväunien aikana hyvän kirjan kanssa kakkoseksi. Osansa on ollut myös Blogistanian innostavalla vaikutuksella - sitä tulee itsekin luettua enemmän, kun lukee muiden innostuksesta ja arvioista eri kirjojen suhteen. Sinänsä hauskaa on myös se, että olen lukenut tasan kolme kirjaa enemmän kuin 2011. Aika tasaista tahtia siis.

Alkuvuodesta lupailin itselleni myös, että lukisin enemmän ranskaksi. Saldoksi kertyi ranskankielisiä kirjoja peräti 5 kappaletta. Ei siis edelleenkään mitenkään päätä huimaava määrä, mutta enemmän kuitenkin kuin edellisen vuoden 3... Edistystä.

Muuten kielellisen jakauman vuodelta näette seuraavasta graafista.

Varmaan suurin muutos kirjojen ja lukemisen saralla vuonna 2012 on Kobon ilmestyminen elämääni. Kobohan on tuo e-kirjojen lukulaite, jonka pauloihin jouduin / pääsin huhtikuisen syntymäpäiväni johdosta. Sen jälkeen ei meille ole tullut kuin ihan pari hassua paperikirjaa. Myös englanninkielisten kirjojen suuri osuus johtuu osittain e-kirjojen dominaatiosta. Kobon nettikaupassa kun kirjat ovat huomattavasti halvempia kuin missään suomalaisessa, joten niitä on tullut hankittua ja luettua tasaiseen tahtiin. Loppuvuodesta tosin innostuin myös Elisa-kirjasta ja nyt suomenkielisten e-kirjojen määrä on Kobon muistissa tasaisessa kasvussa.  Parasta e-kirjoissa on säästyvä hyllytila. Yllä olevasta kuvasta näkyy, miten kevyesti kirjojen määrä kasvaa lisäämättä tuskaa tilan suhteen.

Ei siis liene ihme, että lukemistani kirjoista suurin osa on e-kirjoja. Yksi orpo äänikirjakin sinne on kuitenkin eksynyt - se oli Kyrön Mielensäpahoittaja. Kuuntelu onnistui puhelimella hyvin, mutta kun minulla ei ole oikein kunnon kuulokkeita, ja ympärillä on hiljaista todella harvoin, niin äänikirjat ovat vähän jääneet sivuun. 

Muita kirjablogivuoden kohokohtia oli esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliinan lukupiiri, jonka keskustelun aiheena oli Hilary Mantelin Wolf Hall. Oli kiva vaihtaa mielipiteitä kirjasta sitä samaan aikaan kahlaavien blogituttujen kanssa.

E-kirjat vs. paperikirjat kysely piristi marraskuuta ja tuloksissa muhi pieni yllätys, ainakin minulle.

Lukeminen on kulkenut vuoden aikana selkeästi teemoittain. Olen viettänyt aikaani Tudorien ajan Englannissa sekä Shardlake-sarjan lakimiesetsivän että erinäisten noitien ja vampyyrien seurassa. Viktoriaaninen Englanti taas tuli kuvaan vahvasti ihan loppuvuodesta Steampunk teeman mukana, eikä yliluonnolliseltakaan vältytty. Suomalaiseen fantasiaan tutustuin Ilkka Auerin Lumen ja jään maa-sarjan myötä.

Lukemani sarjat ovat olleet koukuttavaa viihdettä ja hyvää kirjallisuutta. Kaikkein vaikuttavimpia lukukokemuksia ovat kuitenkin tarjoilleet yksittäiset romaanit. Näistä ensimmäisinä tulevat mieleen Jennifer Eganin The Keep, Jean d'Ormessonin Le vent du soir sekä paluu nuoruuden suosikin Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu - teoksen pariin.

Kaikkiaan lukeminen näyttää palanneen elämääni vahvalla otteella viimeisen parin vuoden aikana eikä minulla ole aikomustakaan hidastaa tahtia. Kirja viikossa kuulostaa edelleen hyvältä. Myös blogissa kirjat pysyvät yhtenä pääteemoista, kyökkitouhuista huolimatta. Ja kuuluvathan elämän parhaat nautinnot myös yhteen, vai kuka ei rakastaisi leivosta hyvän kirjan kera ?