Tämän kirjan lukeminen vei minut tavallaan epämukavalle alueelle. Pienestä pitäen olen halunnut seikkailijaksi, mutta analyyttinen mieleni luo riskien todennäköisyyslaskelmat heti uuden idean pulpahtaessa mieleeni, eikä rohkeuteni ole toistaiseksi riittänyt kuin seikkailuista lukemiseen. No, ainahan elämä on oma seikkailunsa, mutta lähtö siirtolaiseksi Venäjän arojen taakse tai lähes tuntemattoman matkaan lähteminen purjeveneellä eivät ole tainneet koskaan kuulua repertuaariini, tai edes tulleet mieleen.
Nykytuntemuksella tuskin kukaan lähtisi Amurin niemimaata asuttamaan, eikä matkaankaan tarvitsisi varata aikaa purjehtia puolen maailman merien halki. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin tsaari halusi asukkaita autioon maahan ja Suomesta lähti kaksikin laivallista siirtolaisia paremman elämän toivossa. Katariina Vuori seuraa kirjassa toisen laivan kapteenia, Fridolf Höökiä, matkan alusta aina elämään siirtokunnan jälkeen - sen mitä nyt lähteitä ja kontakteja n.150 vuoden taakse löytyy. Ymmärrän kiinnostuksen. Kapteeni vaikuttaa kiinnostavalta heittäytyjältä, joka kulkee seikkailusta ja haasteesta toiseen tuulen tuivertaessa tuuheaa partaa. Sellainen kai piti miehen olla, jos rupesi valaanpyytäjäksi.
Rinnakkaistarina kertoo kirjoittajan nuoruudesta. Siitä ajasta, jolloin maailmalla reissaava tyttö rakastui ja lähti oman kapteeninsa matkaan purjehtimaan halki Aasian merien. Sillä reissulla kului kuukausien sijaan vuosia, enkä minä osaisi ajatella koskaan edes pohtivani moista tempausta. En tosin pidä sen enempää purjeveneistä kuin purjehtimisestakaan, eikä vesi ole elementtini ollenkaan. Silläkin on vaikutusta.
Kahden samanlaisen, erilaisen tarinan kulku rinnakkain luo jännitteen, jonka avulla rikkonaisen siirtolaistarinan ammottamaan jääneet aukot unohtuvat. Tietoja on tarpeeksi, jotta reittiä voi seurata ja legenda syntyy. Kuka olisi kuvitellut Suomalaisen merikapteenin olevan edelleen tunnettu siellä Jumalan selän takana? Modernimpi nomadiversio luo kuvan poikkeamisista idyllisille saarille, sekä nostaa kysymyksen siitä, riittävätkö poikkeamiset paratiisiin koko elämäksi. Minä tiedän, että tuo seikkailu ei olisi riittänyt minulle(kaan) ikuisesti. Tarvitsen kiinnekohdan. Fridolfin kiinnekohdalle tai kiinnekohdille puolestaan tuntui järjestään käyvän huonosti. Tarvitaan luonnetta, että jatkaa jaksaa matkaa.
Tämä nykyinen trendi yhdistää oma elämä ja ajatukset historialliseen tutkimukseen (tai mihin tahansa tutkimukseen) on haastava. Aina se ei onnistu ja lopputuloksena on omahyväiseltä kuulostava itseanalyysi. Tässä kirjassa Vuori ei edes yritä esiintyä tutkijana, kunhan kertoo, riemastuttavan keskittyneenä omiin tuntemuksiinsa historiaa kuvatessa, jännästi etäännyttäen oman elämäntarinansa kohdalla. Joka tapauksessa, teksti tuntuu omintakeiselta ja erilaiselta, vähän niin kuin aiheena olevat henkilötkin.
Pidin kirjasta ja nautin sen lukemisesta. Tarinat etenevät sen verran verkkaiseen, että lukija ehtii pohtimaan omia kysymyksiään, mutta käänteet pitävät otteessaan. Kirjoittelin tästä(kin) kaikenlaista aamusivuihini, mutta vihko loppui ja jätin sen toiseen kaupunkiin. Jotain siinä mietiskelin unelmien tärkeydestä ja miten sitä voi hukkua kiireisiin samalla unohtaen oman vapautensa valita. Onneksi voi aina lukea kirjaa rohkeista heittäytyjistä muistuttaakseen itseään mahdollisuudesta hypätä laivaan ja lähteä - tai tehdä jotain muuta omanlaistaan uutta.
Tämä jäi hyvällä tavalla mieleen. Jotain kiehtovaa on siinä, miten eri aikoina ihmiset koettelevat rajojaan ja lähtevät kohti tuntematonta. Erityisesti merimatkoissa on jotain jännittävää.
VastaaPoistaLuin muuten hiljattain Sohvi Kangasluoman Sitten purjehdimme pohjoiseen -kirjan. Pidin paljon ja suosittelen!
Niin on. Joillakin vain on seikkailu verissä.
PoistaTäytyykin pistää Kangasluoma listalle myös.
Idealtaan tämä kirja muistuttaa juuri lukemaan Aura Koiviston kirjaa Mies ja merilehmä, jossa seurataan luonnontutkija Georg Stellerin jalanjälkiä. Täytynee joskus lukea myös tämä Vuoren kirja.
VastaaPoistaKiitos vinkistä. Tuosta olen joskus kuullutkin, mutta pitää laittaa oikeasti listalle.
PoistaTämä alkoi kiinnostaa! Anni Kytömäen Mirabilis tutustutti minut ensi kertaa tähän kiehtovaan historialliseen detaljiin suomalaissiirtolaisista Amurissa. Luulen, että tämä tarjoaisi siihen hyvää jatkumoa.
VastaaPoistaTätä oli jotenkin helppo lukea. Minä en ole lukenut Mirabilista, joten opin ihan uusia asioita.
PoistaOlen lukenut Katariina Vuorelta tämän jälkeen ilmestyneet kirjat, mutta tästä en ollut kuullut mitään. Höökistä olen lukenut jotain ja Mirabilis on vieläkin lukulistalla. He ilmeisesti purjehtivat Nahodkaan, joka entisen kollegani mielestäni oli aivan hirveä paikka asua. Hän kutsui Vladivostokia Pariisiksi verrattuna Nahodkaan, jossa 1990-luvulla ei ollut edes katuvaloja. Kollega oli siellä teleyhtiön komennuksella.
VastaaPoistaNahodkaanpa kai juurikin. Ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta paikalta 1800-luvullakaan eikä taida olla sellaisella alueella, jota varsinaisesti olisi missään kohtaa kehitetty.
Poista