13.2.2018

Sieni-sobasalaattia ja uusi lemppariohjelma


Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet tämän tädin päässä viime aikoina. Ei, en ole edelleenkään oppinut pitämään työmäärää kohtuuden rajoissa vaan edessä on uusi ryhtiliike vaikkei vuotta ole kulunut vielä kahta kuukautta. 

Tällä kertaa venettä on keikutettu ruokalehtien ja ruokaohjelmien osalta. Vuosien suosikit ovat tipahtaneet jalustoiltaan ja uusia hehkutetaan. 


Ensinnäkin huomasin kyllästyneeni jo vuosia hehkuttamaani Delicious- ruokalehteen. Se ei nyt vaan millään näköjään uudistu, vaan osaan jo melkein kuukauden perusteella päätellä etukäteen, mitä reseptejä lehdestä löytyy. Tammikuu = lohturuokaa eli paljon kaikkea juustoista ja sanokaa minun sanoneen, että huhtikuussa on sitten taas vuorossa Italia. Ihan kuin ei maailmassa muita maita olisikaan.
Delicious-lehden tilalle nousee uudistumiskykyä osoittanut suomalainen siskonsa, jonka numeron kokkasin tuossa juuri läpi. (No, ainakin melkein)

Ruokaohjelmista puolestaan olen tosissani tykästynyt Pipsa Hurmerinnan ja Meri-Tuuli Väntsin Samassa liemessä-ohjelmaan. Siinä on jotenkin hyväntuulinen ja konstailematon tunnelma.


Myös sarjan reseptit ovat houkuttelevia. Viime viikon jakson kohdalla kuopus istui telkkarin vieressä ja ilmoitti, että ainakin dukkah-lohta pitäisi saada. Valitettavasti vain Stockan herkusta oli kyseinen mausteseos loppu eikä tällä kertaa innostanut ruveta itse sekoittelemaan, joten teimmekin sitten vain sobanuudelisalaattia sienillä ja ihan mahtavalla kastikkeella.

Eikä muuten kestänyt kauan kokata.


Sieni-sobasalaatti 

 Soba-nuudeleita 2 nippua
3 kevätsipulia
nippukorianteria
parikymmentä luomu siitakesientä

kastike:
2rkl vaahterasiirappia
2rkl miriniä
2rkl soijaa
2rkl riisiviinietikkaa
ripaus suolaa
2tl seesamiöljyä (huom. pienempi määrä suhteessa muihin kastikeaineksiin - seesamiöljyä liika on tosiaankin liikaa...)

Sekoita kastike ja leikkaa sienien lakit siivuiksi. Sekoita sienet kastikkeeseen.
Keitä nuudelit paketin ohjeen mukaan, valuta siivilässä ja huuhtele kylmällä vedellä.
Silppua korianteri ja kevätsipuli.
Sekoita salaatti.

11.2.2018

Musiikkia ja perhosia

Tämä kirja tipahti postiluukusta kustantajan terveisinä ihan pyytämättömänä ennakkokappaleena. Ensin en oikein tiennyt kiinnostaako saksalaisen sotilaan äpäräpojan isänetsintä minua tarpeeksi, mutta sitten päätin antaa tarinalle mahdollisuuden.


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa 
Kustantajalta ennakkokappaleena 

Ensimmäiset 80 sivua luin yhdeltä istumalta. Perhostutkija Max Halman äiti kuolee ja kuoleman myötä nousevat mieleen asiat omasta lapsuudesta. Isän puuttuminen, se miten äiti ei koskaan kertonut mitään ovat värittäneet Maxin koko elämää. Nyt hän päättää selvittää salaisuudet ja saada kaapin luurangot rauhoittumaan.

Maxin selvittelytyön sivussa seurataan tarinaa myös aikaisemmalla tasolla, äidin itsensä sekä myöskin isäksi päätyvän saksalaisen sotilaan osalta Suomen Lapissa. Lisäksi äidin pöydältä löytyy harvinaiselta näyttävä perhonen. Max ryhtyy miltei pakkomielteenomaisesti etsimään niin perhosen oikeaa lajia kuin myös isäänsä ja jotenkin nuo kaksi tutkimusta lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa. Lopputulosten samanlaisuudesta sitten voidaan käydä keskustelua...

Tarina etenee pienissä erissä ja jäin alussa mielelläni seuraamaan hyppelyä luvusta ja hetkestä toiseen. Kaunis kieli ilman ylimääräisiä koukeroita oli rauhoittavaa luettavaa. Pienet palaset koostivat kokonaisuutta. Harmillisesti kirjan toinen puolisko ei sitten imaissutkaan minua mukaansa ihan samalla tavalla. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Ehkä ryhdyin aavistelemaan tarinan kulkua tai sitten vain paljon nykyhetkeen sijoittuva kertomus ei sitten vain ollutkaan enää niin kiinnostava. Voi tietytsi olla niinkin, että välin hektinen työrupeama katkaisi kokemuksen, enkä enää osannut keskittyä samalla tavalla.

Silti kirja on hyvä. Se on hyvin rakennettu ja kirjailijalle pinnoja turhan pitkityksen välttämisessä. En tiedä, miten kova karsinta on tekstissä ja luvuissa käynyt, mutta rönsyilyä on varmasti leikattu pois. Helposti olisi selitteleviä kappaleita saanut lisättyä väliin jos toiseenkin, mutta ne olisivat olleet juuri niitä, selitteleviä kappaleita ja sellaisina turhia. Nyt tarina on helppolukuinen ja tarpeeksi väljä lukijan omille ajatuksille.

 Kirjan aikana ehtikin miettimään monenlaista. Lapsen kärsimys aikuisten päätöksistä nousee kauniisti esille Maxin pakossa löytää totuus. Jäin miettimään vanhempien oikeutta piilottaa asioita lapsiltaan. Monesti haluamme suojella, mutta vaikutus voikin olla päinvastainen. Vai suojelemmeko sittenkin vain itseämme ? Häpeän vaikutustakin pohdin. Kovaa on ollut saksalaiseen sotilaaseen "langenneen" naisen elämä sotien jälkeen, mutta kenties vielä vaikeampaa heidän lastensa asema yhteiskunnan silmätikkuina.  Eikä kyse kuitenkaan ollut kuin maailman luonnollisimmasta asiasta naisen ja  miehen väliläl.

10.2.2018

Ruokaboksi tositestissä

Minulla ei viime aikoina ole oikein kokkausinspiraatiota löytynyt, mikä on tainnut blogissakin näkyä aiheeseen liittyvien postausten puutteena. Teen kyllä ruoan sitten, kun joku ensin kertoo, millä reseptillä... Onneksi isäntäkin kokkaa tai monena iltana olisi perhe jäänyt pelkille voileiville.

Siksi lähdinkin innolla mukaan, kun sain pyytää Ruokaboksin kokeiltavaksi. Periaatehan Ruokaboksissa on se, että joku toinen on miettinyt reseptit valmiiksi ja kerännyt vielä aineksetkin kotiovelle kuljetettavaan laatikkoon.

Ilmoittauduin mukaan ja jäin innokkaana odottamaan Ruokaboksin saapumista.

Sitten menivät suunnitelmat uusiksi.

Perjantaina iltapäivän päätteeksi kävi ilmi, että maanantaina pitäisi lähteä Englantiin työmatkalle. Hups!

No, Ruokaboksi pääsikin nyt tositestiin. Sillä aikaa kun minä seikkailin jäätävän kylmien hotellihuoneiden ja yöllisten palohälytysten kanssa (asiakaspalavereista puhumattakaan), isäntä ja pojat pistivät reseptejä testiin - ja lähettelivät kuvia lopputuloksesta minulle puhelimeen :-)



Ei kuulunut valitusta 

Mitä ilmeisimmin reseptit oli viikolle hyvin suunniteltu, sillä yhtään ei kuulunut valitusta sen paremmin kokkauksen vaikeudesta kuin herkkujen kelpaamisesta.  Inkiväärilohta isäntä kokkasi reissuni aikana ja hyvin kuulemma maistui.

Sinappikana ja sen kaveriksi tarjottavat sienet kokattiin kahden kokin toimesta. Isäntä esivalmisteli ennen kuin lähti viemään kuopusta Taekwondoon ja esikoinen kypsensi ja viimeisteli syöjien paluuta varten. Hyvin toimi - ja hyvin kelpasi.  Kysyin esikoiselta kommenttia reseptistä ja mainitsi tarkistaneensa siitä vain yhden asian eli kovin vaikeasta ohjeesta ei ollut kyse.

Perjantai-illaksi ehdin minäkin sitten jo kokkaamaan ja lihapulla-patongit tekivät hyvin kauppansa.
Viimeinen resepti on vielä kokeilematta, mutta onneksi päivä on huomennakin ja juurekset säilyvät viileässä, samoin kuin muusipakaste pakkasessa ja linssipurkki kuivakaapissa.



Lueskelin toki minäkin

En minä tietysti huomiotta Ruokaboksia jättänyt, vaikka osan viikosta reissasinkin. Reseptivihko tulee varmasti laitettua talteen myöhempääkin inspiraatiota varten. Pidin siitä, miten viikon neljään ateriaan on tasapainoisesti sisällytetty niin punaista lihaa, kanaa, kalaa kuin kasvisruokakin. Erityisesti minua miellytti konstailemattomuus. Kun käytetään kermaa, käytetään kunnon kermaa - toinen resepti voi sitten olla kevyempi ihan luonnostaan.

Reseptit ovat reilua kotiruokaa, joka kelvannee nirsommallekin perheenjäsenelle, eikä niiden tekemisessä tarvita turhaa kikkailua. Tarkkana kannattaa olla vihon alkusivulla ja tarkistaa ainesosat, joiden oletetaan löytyvän omasta kaapista - meillä ei ollut valmiina ihan kaikkea, vaikka perusasioista kyse onkin.



Montako syöjää? 

Meillä on kaikissa näissä palveluissa haasteena se, ettei porukka ole standardikokoinen. Ruokaboksin sisältö vastaa 2 aikuisen ja 2-3 lapsen annosmäärää. Meitä on juuri tuo 5, mutta teinipojat toki annoskooltaan jo ihan aikuisen tasolla. Homma toimii helposti jaettavissa ruokalajeissa, sillä kuopus on ruokamäärältään vielä pieni ja annoskoot Ruokaboksissa ihan reiluja. Vain lihapullapatonkien patongeista ei välttämättä olisi meidän perheellemme riittänyt tarpeeksi isoja paloja, mikäli kaikki olisivat olleet paikalla. Tällä viikolla taisi ruokapöydästämme puuttua joka päivä yksi syöjä, joten sen osalta osui nappiin.

Annosten/syöjien lukumäärä saattaa kuitenkin olla yksi syistä, joiden vuoksi meillä ei välttämättä ruveta säännöllisiksi Ruokaboksin käyttäjiksi.



Miten toimii ? 

Ruokaboksissa on sama periaate kuin monissa muissakin vastaavissa palveluissa. Teet jatkuvan tilauksen, jonka voit sitten perua haluaminasi viikkoina (toki tietyn peruutusajan puitteissa).

Tämä sopii ehdottoman hyvin niille, joilla viikot ovat säännönmukaisesti kiireisiä, kokkausmielikuvitus (-halu) rajallinen ja kauppa kauempana. Minä voisin hyvinkin kuvitella tilaavani boksin satunnaisesti, mutta jatkuvaan käyttöön se ei taida meidän elämäntavassamme varsinaisesti soveltua eli tuo jatkuva tilaus on hankala (tiedän, etten muistaisi ajoissa peruuttaa kuitenkaan).

Isompien poikien ollessa pieniä olisi tällainen palvelu ollut meille kullanarvoinen eli nyt kaikki pienten lasten vanhemmat huomio! Tässä olisi arkea helpottava Ruokaboksi, jonka reseptit näyttivät mukavasti myös lasten suuhun sopivilta. Toki itse kaupassa käydessä saa ainekset ehkä halvemmalla, mutta rahanarvoista on kaupassakäyntiin kuluva aikakin (auton käytöstä puhumattakaan), eikä tule turhia ostoksia, kun reseptit ja niihin kuuluvat ainekset on mietitty etukäteen.


Yhden parannuksen palvelun nettisivuille vinkkaisin :

Ruokaboksin mukana tulevassa reseptivihossa on kauniisti kirjattu boksista löytyvät ainekset ja sitten ne, joiden oletetaan löytyvän omasta kaapista. Olisi hienoa, jos saman löytäisi nettisivuilta, niin voisi jo viikonloppuna varautua kaapista mahdollisesti puuttuviin aineksiin. Muuten voi turhautuminen iskeä, kun pitää kuitenkin raahautua kauppaan yhden tai kahden aineksen vuoksi juuri jonakin niistä kiireisistä illoista, jolloin Ruokaboksin piti säästää aikaa...



4.2.2018

Zombeja, satuja ja Mr Darcy

Tuossa jokunen vuosi sitten käsiini osui Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin pohjalta kirjoitettu zombie-tarina - tai itse asiassa kaksi.


Vasemmanpuolisessa vain henkilögalleria ja asetelma on lainattu Austenilta - tarina on omanlaisensa. Jälkimmäinen puolestaan on ihan puhtaasti Austenin tarina, mutta zombeilla höystettynä. Ei liene yllätys, että pidin enemmän tuosta jotain omaakin käsittävästä romaanista, vaikka kuriositeettina tuo kopiokin menettelee. Hauskoja olivat molemmat. ¨

Nyt sitten silmiini osui Netflixistä Pride and Prejudice and Zombies - elokuva. Se oli tietysti ihan pakko katsoa lauantai-illan huvitukseksi - varsinkin, kun siskokin oli bongannut saman ja ehtinyt sen parissa jo huvittumaan.



En tiedä, onko elokuvalla mitään tekemistä kirjan kanssa. Minun (hatarien) muistikuvieni mukaan juoni ei ollut ihan samanlainen. Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä. Darcy on komea, Elisabeth omapäinen ja kaiken ympärillä zombiet ovat valtaamassa Englantia.

Kliseillä leikittely ja tarinan päättömyyteen nähden tasokas näyttelijäkaarti sai elokuvan kuitenkin viihdyttävämmäksi kuin kuvittelin. Sitä ei onneksi ollut otettu liian vakavasti. Eikä mikään tietysti voi muuttaa Austenin asetelmien herkullisuutta, vaikka tässä olikin otettu vapauksia juonenkäänteiden suhteen.


Muitakin 

Viime vuosina on muutenkin ollut päällä yllättävän vahva trendi klassikoiden ja satujen hyödyntämisessä sekä elokuvissa että kirjoissa. Tuhkimo-muunnelmia on tietysti tehty ajan sivu, mutta nyt on vaihdettu näkökulmia ja mm. Ruususen äitipuolikin saanut äänensä kuuluviin.  (Maleficent).

Sadut toki ovat aina eläneet ja muuttuneet kertojien vaihtuessa. Miksi nykyaikana suullisen kertomaperinteen vähetessä lainat tuntuvat välillä turhalta kaupalliselta laskelmoinnilta ? Ehkä siksi, että tunnetun tarinan markkinointi uudessa paketissa on tietysti helpompaa kuin kokonaan originaalin. Pakostakin käy mielessä, että ainakin osasyynä tutun tarinan valintaan on juurikin tuo myynninedistäminen.

Myönnän toki itsekin tarttuvani helposti tarinaan, jossa vähintään viitataan satuun. Norma on toistaiseksi ainoa lukemani Sofi Oksasen kirja. Samoin tulin tarttuneeksi YA:ksi luokiteltavaan The Lunar Chronicles -sarjaan puhtaasti sen satuyhteyden vuoksi.

Marissa Meyer : Cinder, Scarlet, Cress 
HelMet Overdrive -lainat 

Cinder on tietysti Cinderella. Tällä kertaa tytärpuoli osoittautuu adoptoiduksi kyborgiksi eli teknisillä osilla onnettomuuden jälkeen korjatuksi ihmiseksi. Keisari Kain valtakunnassa kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, eikä Cinderillä tietenkään ole äitipuolensa kanssa helppoa. Muutakin maassa on vialla. Outo rutto tappaa kansalaisia eikä lääkkeestä ole tietoa. Lisäksi kuussa asuvat ajatuksia hallitsevat "lunarit" julman kuningattarensa kanssa uhkaavat vallata koko maapallon.
Cinder päätyy totta kai tanssiaisiin, mutta lopputulos on vähintäänkin yhtä katastrofaalinen kuin sadussakin ja toisessa osassa sitten koitetaan selvitä jälkimainingeissa.

Toisen osan päähenkilönä on Scarlet, joka tutustuu sudeksi geenimanipuloituun kuun soturiin. Kolmannessa kohdataan satelliittiin suljettu Cress (Crescent Moon), jonka pitkä letti on saanut kasvaa myyttisiin mittoihin... Maapalloa pelastaessa tarvitaan kaikki kolme tyttöä sekä tietysti keisari ja ainakin yksi prinssintapainen (ainakin olemukseltaan).

Mielenkiinto tarinaan ja hahmoihin kantoi minut kolmannen osan puoleenväliin. Sitten lievä naiivius ja tarinan turha venyttäminen veivät veronsa. Loppuratkaisu löytyy kuulemma neljännestä osasta, jossa Winter eli kuun prinsessa koittaa selvitä ilkeän kuningattaren armoilla. Taitaa olla Lumikista kyse tässä.

En tiedä pääsenkö koskaan neljänteen osaan. Todennäköisesti uteliaisuus voittaa ja haluan lukea loppuratkaisun. Eikä sarja missään nimessä varsinaisesti huono ole. Siinä on paljon oivalluksia ja satuviittaukset viihdyttävät ainakin osan aikaa. Olen kai vain yksinkertaisesti liian vanha. Tarina olisi minulle paljon kiinnostavampi ilman ihastumisia ja teini-ihkua, ihan vain pelkästään politiikan ja vallan kuvioiden osalta. Toki rakkautta saa olla, mutta tässä mennään ehkä hiukan helpolla.

"Satukirjoja" ja -elokuvia löytyy viime vuosilta varmasti monia muitakin. 
Onko teillä omia suosikkeja ?  



2.2.2018

Tammikuun luetut

Se meni taas se tammikuu.
Tosin jostain syystä tammikuu tuntui tänä vuonna pitkältä kuukaudelta. Ehkä minulla ei ollut tarpeeksi kiire ? Pomo tuossa totesi, etten ehkä kuitenkaan ole hidastusvaihteella vaan pikemminkin rytmi on palautunut normaaliksi. Tuntuu vain syksyn ryminän jälkeen melkein pysähdykseltä.

En valita.  Vihdoinkin ehdin vetää syvään henkeä ja, yllätys, yllätys, lukea kirjoja. Kaikkiaan tulin tammikuussa lukeneeksi peräti 12 kirjaa. Varsin vauhdikas alku vuodelle siinä suhteessa.


Tosin... 

Kun katsoo luettujen listaa, huomaa joukossa olevan peräti 5 äänikirjaa ja niistäkin 2 lastenkirjaa eli nopeita Risto Räppääjiä. Toki kuuntelin myös "aikuisten" kirjallisuutta Kevyesti kipsissä nauratti ja viihdytti - se osui juurikin oikeaan hetkeen tammikuun pimeyteen.

Everstinna kiinnosti ja loi lisää syvyyttä historiankäsitykseeni - varsinkin suhteutettuna esim. Herttaan. Kun lukee eri puolille asemoituneita henkilöitä, huomaa kummasti yhtäläisyyksiä retoriikassa, vaikka kirjat sinänsä ovatkin erilaisia. Metsämäkikin loi historiankuvaa, vaikka fiktiivinen dekkari onkin. Äänikirjoiksi nämä sopivat kaikki ja kummasti kuuntelu loi hauskuutta vaikka keittiön siistimiseen tai ruoanlaittoon.

Se kai tässä onkin todettava, että ruoanlaitto tökkii nyt pahemman kerran. Ensin lopetin ruokablogin ja nyt ovat ruokapostaukset melkein kadonneet täältäkin. Edellinen perustui lukemiseen sekin, tosin lehden.


Mutta siis...

Niistä kirjoista. 12-5 = 7 Jäljellä on siis vielä fantasiahömppää ja hömppädekkaria. Nopeaa, aivot nollaavaa ja tammikuuhun sopivaa. En ole edelleenkään kirjoittanut meediodekkarista ja hänen värikkäästä ystäväporukastaan. Yksi kirjoista on juuri kesken ja tammikuun aikana luin sarjaa kolme. Aamiaisbaarin murharatkaisuista vähän mutisin ja samalla mietittiin kirjan nimen merkityksestä.  Toinenkin aaveita näkevä nuori nainen ratkaisi muinaisen murhan, mutta se sarja on vielä luvussa (sisko on jo osassa 15!). Samoin minulla on kesken satuja scifi-fantasiamuotoon vääntelevä Marissa Meyerin sarja, josta luin osan Cress. Sen kautta kai pääsisi miettimään vanhojen satujen "uudistettuja versioita" (tai tunnettujen hahmojen hyödyntämistä maineen keräämisessä - tulkintoja on monia).

Näin päästiin lukuun 11. Viimeisenä vielä tammikuun sarjasta poikkeava Viktor Staninslauksen kolmetoista sinfoniaa. Siitäkin kirjoittaminen on vielä vähän vaiheessa... Pidin kirjasta, ja silti jäin toisen puoliskon aikana jotenkin harhailemaan irrallisten osien labyrinttiin. En saanut tarinasta enää kunnolla kiinni, vaikka juonen toki tajusin. Pitänee vielä kirjoittaa tuosta jotain (ehkä) järkevämmältä kuulostavaa.

Helmikuu on alkanut lumisissa merkeissä. Ihanaa! Kirjoja on kasautunut luettavaksi ja Goodreadsin mukaan minulla on kesken 16 kirjaa... Lukemisen lisäksi olen yrittänyt vähän ulkoillakin. Löysin piha-alueen valaistut puut, jotka näinä pimeän aikoina luovat kiehtovaa tunnelmaa. Kirpun mukaan kuvat näyttävät siltä, kuin sieltä hetkenä minä hyvänä hyppäisi jokin hirviö niskaan.  (Instasta voi käyädä kurkkimassa käykö niin...)

31.1.2018

Everstinna

On pohjoisen luonto, saksalaiset veljet ja ideologian palo. On Eversti. Heti alussa on eversti, jonka kanssa elämä on kukkeaa ja kaunista, kunnes muuttuu verenpunaiseksi tai mustelmien vihreäksi. On myös elämä Everstin jälkeen, jonkinlainen, omanlainen.


Rosa Liksom: Everstinna 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Anna Saksman 

Everstinna vei alusta asti mukanaan. Rakastuin murteella kerrottuun tarinaan, vaikka minulle pohjoisen nuotti onkin vieras. Sen keinunta kuitenkin kantoi kuin kälppiä äidin käsivarret. Äänikirjana taika lienee vain vahvistunut. Minun korvaani Anna Saksman kuulosti aidolta, mutta olen jäävi oikeasti arvostelemaan. Tykkäsin kuitenkin.

Tarina sinänsä on verevä kertomus taas yhdestä vahvasta naisesta historian kuohujen pyörteessä. Lapissa saksalaiset ovat ystäviä ja liittolaisia, siihen saakka kunnes tuntureilla palaa. Taustalla Suomen tapahtumat heijastuvat myös Everstinnan elämään. Eversti vie hänet mukanaan Saksan ideologian ihannoijiin, vaikka lukeehan päähenkilökin toki sisarensa kanssa Mein Kampfia ullakkokamarissa ihastuksesta kiihtyen.

Mielenkiintoisella tavalla Liksom tuo näkyviin, miten jälkikäteen kauhistuttava ideologia tuntuu alussa luonnolliselta ja oikealta, vaikka kertoja pääsee itsekin näkemään Saksassa tapahtuvaa juutalaisten vainoa. Melkein hävettää huomata sekin, miten yleisellä tasolla hallinnossa, politiikassa, kulttuurielämässä, oli natsi-ideologian ihannoijia. Helppo tietysti sanoa näin jälkikäteen, kun ei itse ollut paikalla. Olihan ihannointiin sekoittunut myös realismia asenteista suomalaisia kohtaan ("hävitettävä kansa, kunhan ensin sota voitetaan..."), mutta kun liittolainen oli kuitenkin tärkeä vielä isompaa vihulaista vastaan taisteltaessa.

Kirja pohjautuu oikeasti olemassa olleen ihmisen eli Annikki Kariniemen elämätarinaan. Ihan toiselta puolelta ideologioiden jatkumoa puoleltaan tarinaa kertoi Hertta (Heidi Köngäs ja aiheena Hertta Kuusinen), jonka tulin lukeneeksi jokin aika sitten. Yhdessä nämä kaksi romaania tavallaan muodostavat kolikon kaksi puoleta. Elämäntarinoiltaan hyvinkin erilaisia naisia yhdistää vahva usko omaan aatteeseen, vaikka se Everstinnan kohdalla ehkä pahemman kerran sekoittuukin hänen rakkauteensa Everstiä kohtaan. Molemmat ovat myös vahvaluonteisia ja uhrauksiin kykeneväisiä.

Lukijalle rinnakkain lukemisen kokemus puolestaan on avartava. Miten voikin osittain samoilla perusteluilla löytää oikeutuksen kahteen miltei vastakkaiseen ääriajatteluun. Eivätkö ihmiset tosiaan kykene näkemään retoriikan savuverhon taakse, huomaamaan vallankäytön tuhoavaa vaikutusta? Eivät kai.  Eikä sitten kai enää ole niin helppoa myöntää erehtyneensä, sen paremmin poliittisen suuntauksen kuin rakkaudenkaan suhteen.

Ihan ehdottomasti pitäisi nämä(kin) kirjat antaa luettavaksi suu vaahdossa iskulauseita karjuen marssijoihin. Pystyisivätkö he näkemään yhtäläisyydet nykyaikaan ja "käännytyksen" keinoihin? Onko ihmiselle täysin mahdotonta katsoa isompaa kuvaa ilman ajan antamaa perspektiiviä?

Myös kirjallisena kokemuksena Everstinna on vaikutttava. Verevä teksti ja raadollinen elämä, kiemuraisesti etenevä aikajana, joka kuitenkin avaa tarinan solmu kerrallaan ja ennen kaikkea Everstinnan rehellinen ääni. En yhtään ihmettele, että taitavamminkin kirjoja arviovat lukijat ovat tähän ihastuneet.

29.1.2018

Emon huomassa


Käymme isännän kanssa kahdestaan ulkona syömässä ihan liian harvoin. Viime vuoden aikana taisimme ehtiä peräti yhden kerran...

Edellissyksynä meidän oli tarkoitus mennä Oloon hääpäivän kunniaksi, mutta välilevyn pullistumani aiheutti pieniä muutoksia suunnitelmiin. Nyt vihdoin saimme aikaiseksi mennä, ei edelleenkään Oloon, mutta sen "pikkusiskoon" eli Emoon.

Pekka Terävän Gastrobar Emo on käsittääkseni tarkoitettu Oloa helpommin lähestyttäväksi. Perjantai-illan varauksen sai tehtyä vain paria päivää aikaisemmin ongelmitta ja Gastrobar kuulosti muutenkin mielialaamme sopivalta. Etsimme jotain rennohkoa, mutta laadukasta. Sellaista hyvänmielen paikkaa - ei liian hienoa tai hifistelevää. Emo valikoitui meillä illallispaikaksi myös sen takia, että metrolla on Galleria Esplanadiin todella helppo tulla.

Totesimme tehneemme hyvän valinnan heti ravintolaan astuessamme. Rauhalliset ja maanläheiset värit loivat rentouttavan tunnelman. Väliverhot jakoivat ravintolan pienempiin osiin, joissa oli miltei kodikas fiilis. Varsin miellyttävää.

Pisteitä sai myös valaistus. Toisinaan ravintoloissa on niin hämärää, että välillä on melkein vaikea nähdä, mitä lautaseltaan löytää. Minä olen se tylsä asiakas, joka arvostaa funktionaalisuuden tyylin edelle.

Miljöön kuvaama maanläheisyys jatkui myös annoksissa, jotka hauskasti toistivat ruskean eri sävyjä kerta toisensa jälkeen. Linja pysyi koko aterian ajan. Sinänsä oli jotenkin viehättävän ristiriitaista lukea menusta ensin David Bowien laulujen mukaan nimettyä drinkkilistaa, valita yllätysmenu "Fantastic Four" ja seurata sitten talvisen metsänpohjan värejä toistavien annosten kavalkadia. Nimien perusteella olisi ehkä odottanut hieman vahvempaa räiskettä ja glitteriä.


Minulla oli mukanani vain kännykkä kuvaamista varten, joten kuvien laatu nyt on vähän mitä on (vaikka Honor 9 kamera on kyllä yllättävänkin hyvä). Värimaailma noista taitaa kuitenkin aueta mukavasti.

Maanläheisyys ja lievä rustiikkisuus yhdistyivät mauissa hienostuneeseen käsittelyyn. Jokainen annos oli nautittava ja hyvin mietitty. Alun maksamousse briossilla ja mustaherukkahillolla oli herkullinen, (vaikka nyt täytyy kyllä kehua oman mustaherukkahilloni maistuvan enemmän marjalta, minkä vaatiminen on tietysti makuasia). Yksimielisesti valitsimme isännän kanssa suosikiksemme toisen alkuruoan eli portobellosienen vuohenjuustolla, parmesaanilla ja pähkinärouheella höystettynä. Sen seuraksi kaadettu sienivinegrettekin oli taivaallista!

Meriantura ja sen seurassa ollut muutamalla tavalla valmistettu kukkakaali oli ihan hyvää, muttei sen kummempaa. Jälkiruoan banaanijäätelö sai hymyn korviin, vaikka suklaamousse vähän jäikin pliisuksi sen kaverina.

Aterian seurana tarjotut leivät olivat upeita. Varsinkin makeahko maltainen limppu aiheutti himotusta.

Palvelu oli ystävällistä ja toimi englanniksi heti, kun pöytäkieli huomattiin muuksi kuin suomeksi. Se tosin jouduttiin huomaamaan moneen kertaan sillä annokset toi pöytään monta eri tarjoilijaa, mikä välillä tuntui vähän hassulta. Ihan kuin olisi joutunut "aloittamaan tervehdyksellä" moneen kertaan. Ruokalajit vaihtuivat nopeasti - itse asiassa minusta olisi ehkä väliä voinut olla pikkuisen enemmänkin, mutta isäntä taisi haluta reippaasti kotiin. Muksut, kun olivat keskenään...

Emo vastasi juurikin toiveeseemme herkullisesta ja  mielenkiintoisesta ruoasta ilman sen kummempia kikkailuja rauhallisessa ja levollisessa ympäristössä. Tykkäsimme.

28.1.2018

Käsi ja kone toimivat taas


Jos edellisessä kirjassa oli lukeminen vaarallista , niin ei se lasten kanssa pulkkamäessäkään käyminen ole ihan turvallista touhua. Nyt alan jo olla voiton puolella, mutta kyllä minä alkuviikosta mietin, mitä tästä oikein tulee.

Viime sunnuntaina nimittäin vähän isommat pojat käyttivät minua keilanaan. Kuului vain kohinaa ja suhinaa, enkä ehtinyt nähdä kuin takaa kohti kiitävän hahmon. Aika kevyesti se vähän painavampikin täti-ihminen keikahtaa otsalleen ja olkapäälleen, kun vauhdilla vedetään jalat alta.

Onneksi oli jonkunlainen suojelus mukana ja alla lunta, vieressä kiiltävän kovan jään sijaan. Lopputuloksena oli vain lihaskipua ja pikkuinen kuhmu. Nekin jo vähitellen katoamassa. En minä tässä vielä punnerruksia tekisi, mutta ainakin tietokoneella kirjoittaminen onnistuu paremmin, eikä ratin kääntäminenkään enää pelota.

Tietokoneella kirjoittaminen onnistuu paremmin senkin ansiosta, että kävin eilen läppäriostoksilla. Olin muutenkin ajatellut tänä vuonna (kesällä) uusia koneeni, mutta viimeisin Windows-päivitys nopeutti suunnitelman toteuttamista. Viisi vuotta vanha läppärini kyykähti, eikä siitä enää kotikonsteillan toennut (=lue ei käynnistynyt jotain systeemitestejä lukuunottamatta). Totesin tulevan todennäköisesti ajan myötä halvemmaksi ostaa uusi ja kävelin kauppaan.

Nyt taas kelpaa...

Ja taas kerran pitää hehkuttaa pilvipalvelujen erinomaisuutta. En kadottanut kuin jotain kopioimatta jääneitä äänikirjoja ja nekin löytyvät Kobosta tai vähintäänkin sähköpostista. Muuten kaikki (!) tarvittava löytyi kahden salasanan takaa.

MUISTATTEHAN SIIS TEHDÄ VARMUUSKOPIOT! 

Mukavaa sunnuntaita kaikille!

23.1.2018

Kevyesti kipsissä

Mitä sitten tapahtuu, kun on niin uppoutunut kirjan lukemiseen, ettei näe edes lähestyvää autoa ? No, silloin jää auton alle ja jalka laitetaan kipsiin.

Onneksi minä olen ratkaissut tämän asian ottamalla äänikirjat käyttöön. Silmät vapautuvat tarkkailemaan ympäristöä, vaikka kieltämättä välillä olenkin niin kirjan tarinan lumoissa, etten välttämättä huomaa ihan kaikkea ympäristössä tapahtuvaa. Auton alle en sentään ole (toistaiseksi) jäänyt.

Äänikirjana minua viihdyttivät myös kipsijalkaisen Lotan mieskiemurat.

Veera Vaahtera : Kevyesti kipsissä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Anni Kajos

Lotta siis lukee. Hän on vahtimestarina kirjastossa ja parasta töissä on mahdollisuus istua kopissa lukemassa sekä tietysti kaikkialla ympäröivät kirjat. Lotan sisko on sitä mieltä, että kirjat ovat osa ongelmaa ja mikäli Lotta ei pidä varaansa, hän jää kokonaan yksin kirjapinojen keskelle. Tulevaisuudenkuva, joka ei tunnu Lotasta yhtään hullummalta.

Sitten kipsijalkaisena kirjastossa könkkäävä Lotta tapaa hurmaavan nuoren miehen musiikkiosastolla ja joutuu siskonsa huijaamana sokkotreffeille kirjoista kirjoittavan toisen miehen kanssa. Hankaluuksiahan siitä seuraa, kun nostaa katseensa kirjasta ja tuijottaa kauniisiin silmiin.

Hihittelin Lotan tarinan aikana moneen kertaan. Kukapa kirjoja rakastava ei olisi koskaan kohdannut loppuunluettavien kirjojen pinon stressiä ? Lotalla oli tarjota siihen varmasti toimiva keino. Keskeneräiset kirjat reppuun, reppu selkään ja menoksi. Kummasti alkavat keskeneräiset kirjat kiinnostaa, kun olkapäät ja selkä särkevät. Tuollaista keinoa pitäisi varmaan kokeilla minunkin mutta minun kohdallani se lienee vähän tehottomampi. Aika moni keskeneräinen kun sattuu olemaan ekirja.

Pidän Veera Vaahteran tavasta koota kirjoihinsa henkilöhahmojen galleria, johon mahtuu mukaan monenlaista. Kirjanörtti nuorimies, introvertti päähenkilö, helläsydäminen ovimikko, tempperamenttinen ja tasapainoton taiteilija - hivenen karrikoidut ja liioitellen kuvatut ihmiset ovat kuitenkin todentuntuisia ja heistä pitää. Pieni kärjistäminen antaa pikanttia vivahdetta ja pitää mielenkiinnon yllä, kun se ei kuitenkaan mene överiksi. Sellaisiahan me oikeatkin ihmiset olemme, kunhan katsotaan vähän tarkemmin ja Vaahteran ote on herttaisen lempeä.

Tässä kirjassa on jotenkin peruspositiivinen vire, vaikka toki myös hankaluuksia koetaan niin ihmissuhteissa kuin vähän muuallakin. Mistäs sitä muuten tarinaa saisi ? Sujuva teksti vie mukanaan ja kuuntelun lopputuloksena on virkistynyt ja hyväntuulinen olo. Hyvin kirjoitetulle viihteelle on aina tilaa. Edellisestäkin lukemastani Vaahteran kirjasta tykkäsin ja nimenomaan äänikirjana. Taidanpa kuunnella loputkin, kun tulevat sopivasti vastaan ja mielentila vaatii hömppää.

21.1.2018

Uppo-Nalle fanitusta


Viime vuosi oli meillä Toton kanssa varsinainen äänikirjavuosi. Kävimme läpi aikamoisen listan äänikirjoja. Kaikkiaan kuuntelimme 11. Ensin kuunneltiin muumeja, sitten Onneli ja Anneli, jonka jälkee vaihdoimme Uppo-Nalleen. Lopussa sitten kuunneltiin vielä vähän päiväkodista tuttuja Risto Räppääjiä. Tämän vuoden puolella olemme tutustuneet vielä yhteen karhuherraan, eli Paddingtoniin.

Viikolla tuossa sitten vähän haastattelin Totoa ja kyselin suosikkia. Hän mietti kokonaiset puoli sekuntia ja vastasi sitten : "Uppo-Nalle!"



Elina Karjalainen : 
Uppo-Nalle - kun Reetta löytää Uppo-Nallen ja heistä tulee ystävät
Uppo-Nallen talviturkki  - palataan kaupunkiin, Reetta menee kouluun ja Uppo-Nallekin haluaa
Uppo-Nalle ja Nukku-ukko - Uppo-Nalle tutustuu unientulkitsijaan ja ryhtyy itsekin tutkimaan unien maata yhdessä ystäviensä kanssa
Uppo-Nalle ja setä Tonton - Uppo-Nalle palaa Reetan ja Laulavan Lintukoiran kanss Ranskaan vanhan ystävänsä luokse ja he kokevat jännittävän lomaseikkailun.

äänikirjoina oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana : Tytti Paavolainen 



Mitä ilmeisimmin Reetan, Uppo-Nallen ja Laulavan Lintukoiran seikkailut uppoavat myös tähän uuteen sukupolveen. Jäin oikein miettimään, mikä näissä niin viehättää.

1) Totolta kysyttäessä, hän mainitsi kunnon tarinat, joissa tapahtuu isoja asioita. En ihan saanut kiinni, mitä hän tarkoitti, mutta ehkä Uppo-Nallessa tosiaan mennään vähän isommissa kuvioissa. Tulkitaan unia, seikkaillaan jäällä lumimyrskyssä tai matkustetaan Ranskaan.  Laulavasta Lintukoirasta tulee isä ja koulu alkaa. Voi olla että juonenkäänteet ovat tarpeeksi suuria ja osittain kaukanakin normaalista kotikontekstista.

2) Ehdottomasti sanoisin myös runot ja riimit. Meidän laulajapoikamme rakastaa myös loruja ja riimitystä (kukapa lapsi ei niistä tykkäisi) - Varsinkin Laulavan Lintukoiran lorunpätkät kirvoittivat naurua useammin kuin kerran.



3) Meillä taitaa hitusen myös vaikuttaa linkki Ranskaan. Uppo-Nalle kun on alunperin lähtöisin Ranskasta ja osassa Uppo-Nalle ja setä Tonton kierrellään Ranskanmaalla erinäisissä seikkailuissa. Isännän kotimaa tietysti kiinnostaa ja täytyy sanoa, että tunnistin kyllä minäkin Elina Karjalaisen tulkinnassa jotain omista matkamuistoistani.

Uppo-Nallet ovat herttaisia tarinoita, joissa kuitenkin on myös pientä särmää. Kaikki ei aina mene oikein, eivätkä kaikki aina välttämättä käyttäydy hyvin. Siksi kai nämä lapsia viehättävätkin. Liian siloiteltu ei kelpaa. Pelätä ei Uppo-Nallessa kuitenkaan tarvitse. Tarinoissa käy hyvin ja sekin on tietysti kiva juttu.

Seuraavaksi meillä on listalla jo viides Uppo-Nalle, kunhan nyt ensin saamme Paddingtonin kuunneltua.
Niin, ja Tytti Paavolainen muuten on lukijana aivan huippu!