23.9.2016

Sairasvuoteen hittilista - ekaksi historiallista dekkaria

Huolimatta sairasvuoteella makaamisesta tai ehkä juurikin sen takia, tulee syyskuu olemaan suhteellisen hyvä kirjakuukausi. Kun päivän on juuri ja juuri jaksanut töissä, olen monena iltana rojahtanut aikaisin petiin ja... arvaatte oikein, lukenut. Kyljellään, käsi ojossa yöpöydän päällä onnistuu Kobon lukeminen vallan mainiosti. Painettulla opuksella tuo ei sitten onnistuisikaan. Niiden vuoro tulee varmaan seuraavaksi. Alkaa nimittäin elämä taas voittamaan.

Yksi loppuun luetuista e-kirjoista edustaa lempigenreäni eli historiallista dekkaria.


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Jo napattuja roistoja vastaan halutaan lisää todisteita ja niitä etsiessään Björk joutuu kiertämään niin ilotaloissa kuin pimeillä kujilla.

Samaan aikaan Helsinkiä piinaa tuhopolttojen sarja ja kaiken lisäksi Björkin kadonneeksi luultu isä palaa takaisin Helsinkiin, aiheuttaen hankaluuksia tietenkin.

Kuten aiemmissakin Björk-tarinoissa, parasta on ajankuvaus. Nuoren suomen poliittiset haasteet, niin hyväosaisten kuin laitapuolen ihmisten elämä sekä aikakauden kuohunta luovat jännittävän kirjavan kudoksen, jonka lankoja seuraa mielellään.

Itse asiassa pidin tästä osasta enemmän kuin edellisestä. Jotenkin tarina pysyi paremmin kasassa ja rikosjuoni seurattavana huolimatta kaikenmoisista kiemuroista niin rakkauselämän (eikä pelkästään Björkin) kuin sukusuhteiden osalta. Björk tosin osoittautuu tässä osassa ehkä vielä hieman naiivimmaksi ja myös herkemmäksi kuin olisi osannut odottaakaan. En ole ihan varma pidänkö siitä vai en. Onneksi hänen nuori apurinsa sentään tuo ryhtiä ja reippautta tarinan henkilöhahmoihin.

Historiasta kiinnostuneille Hämeen-Anttilan kirjat ovat samanlaisia kultakaivoksia kuin Milja Kauniston tai Paula Havasteen  tai Kaari Utrion historiallisten romaanien genressä, mutta näissä on lisäksi dekkarien rakenne ja jännitystä. Me likes!

Kaikkiaan Kuka kuolleista palaa siis takaa viihtymisen leppoisan jännityksen ja eläväntuntuisen historian parissa. Oikein sopivaa monellekin lukijalle.

18.9.2016

Maailma on outo

Lukemiseen käytettävien lihasten määrässä on eroa äänikirjojen, e-kirjojen ja painettujen kirjojen välillä. Selän tilanne on parantunut sen verran, että olen siirtynyt sataprosenttisesta äänikirjakuuntelusta osittaiseen e-kirjalukuun. Kobo on osoittanut voimansa ja käytännöllisyytensä. Tukemalla käden yöpöytään, saan yhdellä (terveellä) kädellä jopa vaihdettu sivuja, eikä kevyen e-lukijan painokaan häiritse.

Olen siis pääasiassa kuunnellut kirjoja tai lukenut e-kirjoja. Paitsi, että poikkeus vahvistaa säännön. Jo ennen "ongelman" alkua, olin päässyt pitkälle historian omituisimpia anekdootteja listaavassa kirjassa ja muutaman sivun pituisia tarinoita onnistuin sivusilmällä lueskelemaan kipeällä selälläkin.

Tarinat ovat myös tosissaan viihdyttäviä. Osasta olin kuullut aikaisemminkin, mutta paljon oli ihan uutta ja ihmeellistä nippelitieto.


Giles Milton : Maailma on outo - 101 eriskummallista historiallista tapausta 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta

Luokittelen kirjan tietokirjoihin, mutten ole ihan varma, onko sisältö tarpeeksi "vakavamielistä" statuksen ansaitakseen. Lähdeluettelo kirjasta toki löytyy ja ainakin suurin osa tarinoista lienee osa yleisempää tietämystä. Tästä kirjasta pitävät kaikki historian oudoista kiemuroista kiinnostuneet, sekä tietysti ne, jotka kaipaavat briljeeraustärppejä pöytäkeskusteluun.

Uskoisin tämän olevan myös erittäinkin houkutteleva kirja poikia varten. Lyhyitä tarinoita jaksanee lukea ja sisältö on tarpeeksi outo ja usein sotaisa, jotta kiinnostaa muuten kirjoja kaihtavia esiteinejäkin. (Tosin meillä kotona houkuttelu on vielä työn alla - taidan aloittaa lukemalla pari juttua huushollin yleiseksi iltasaduksi...)

Suureksi kirjalliseksi kokemukseksi tästä ei tietysti ole, mutta ei tarvitsekaan. Kieli on kuitenkin korrektia ja monissa anekdooteissa kaari ja kohokohdat paikoillaan. Antropologinen luusota, tieteelliset huijaukset, Eiffeltornin kilpailijan kohtalo, hevonen sotasankarina tai Hitlerin kivekset - siinä muutama esimerkki tarinoiden aiheista. Sota-ajat ovat tietysti vähän yliedustettuina, poikkeusolosuhteissa kun taitaa poikkeavia tapahtumia esiintyä tiheämpään.

Kaikkiaan siis mielenkiintoinen tuttavuus, jota voi suositella sohvapöytäkirjaksi tai nuorten kirjahoukutteluun tai muuten vaan historiasta kiinnostuneen omaksi huviksi. Kivaa vaihtelua ja muutaman sivun tarinoita jaksoi lukea selkä kipeänäkin.


12.9.2016

Lukemiseen tarvitaan lihaksia

Tämä syyskeli on aivan uskomaton!
Ainakin istumalihaksia, mutta ei se riitä. Kirja ei pysy käsissä, jos selkä vihloo,  eikä yhdellä kädellä onnistu sekä nojaaminen, että sivujen kääntäminen. Kirjan kannattelukin käy mahdottomaksi.

Tulipa tuokin todettua.

Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.

Onneksi  on äänikirjat.

Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?

En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.




Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta

Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...

Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja  hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.

En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,

Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.

Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.

10.9.2016

Pikaterveiset käsipuolelta

Kuvan tunnelmissa on menty tämä viikko.

Uusi työ pääsi tuskin alkamaan, kun selkä päätti hajota. Seurauksena ilkeät kivut ja vasen käsi käyttökelvottomana.

Siksi on blogi ollut kovin hiljainen. Juuri ja juuri olen selvinnyt työn koulutusjakson hommista - kiitos kipulääkkeiden ja akupunktion!

Viimeksi olin huolissani äänikirjojen kuunteluajan loppumisesta, turhaan. Tällä viikolla ei kirja ole pysynyt käsissä, mutta Aila Meriluodon elämäkerta tuudittanut uneen joka ilta.

Nyt menee jo paremmin, vaikka tuolilla istuminen ja kirjoittaminen vielä vähän koville ottavatkin. Toivoa siis on.

Palaillaan!

31.8.2016

Oikea lukuromaani (sisältää Barcelonaa ja suklaata)

Suklaajuomaa ja churroja Barcelonassa
Maanantain päätin olevan tämän loman lukupäivä ja vietinkin iltapäivän sohvannurkassa nautiskellen. Hyvä niin.

Loman kaksi viimeistä päivää on nimittäin vietetty sellaisessa seurassa, että lukeminen on jäänyt. Kuopus päätti ryhtyä kehittämään flunssaa... ei sellaista kunnollista - vielä, mutta tarpeeksi vanhempien säikäyttämiseksi. Meidän on ihan pakko molempien päästä töihin torstaina. Ei sitä nyt ensimmäisenä työpäivänä heti oikein voi poiskaan jäädä.

Niinpä meillä on menossa operaatio "flunssan nujerrus" - tavoitteena pitää flunssa vähintäänkin säästöliekillä, jollei sitä saa kokonaan karkotettua ja poika torstaina päiväkotiin.

Toisaalta, tänään on kotona myös kröhivä ja niiskuttava esikoinen eli periaatteessa olisi lastenvahti ilmeisesti tarjolla huomiseksi ihan noin omasta takaa... jollei tuolla suunnalla tapahdu jotain ihmeparantumista.

No, joka tapauksessa, maanantaina luin ja nautiskelin. Pitkästä aikaa käsiini osui oikein perinteinen lukuromaani.

Ai, että mikä? Yhden selityksen voi lukea vaikka täältä, mutta minulle lukuromaani on 
  • perusviihdettä hivenen raskaampaa, 
  • tarpeeksi pitkä keskittyneeseen lukunautintoon (eli yli parisataasivuinen), 
  • tarinallinen ja juonellinen, 
  • suhteellisen helppolukuinen ja 
  • ennen kaikkea nautittava romaani, joka imaisee mukaansa, eikä ole liian monimutkainen tai vaikea rentouttavaan lukemiseen. 

Care Santos: Suklaan maku 
Kustantajalta luettavaksi 

Rakastan suklaata (kukapa ei) ja viime vuoden 15v häämatkan ansiosta olen myös sydänjuuriani myöten ihastunut Barcelonaan. Kun siis luettavaksi tarjottiin Barcelonaan sijoittuvaa ja suklaateeman ympärille kehitettyä tarinaa historiallisin elementein, en kertakaikkiaan voinut sanoa ei huolimatta pullistelevasta lukulistasta ja isännän täyttyneen kirjahyllyn myötä rypistyneistä kulmakarvoista. 

Alussa vanha suklaakannu on särkynyt ja 
Max haluaa liimata sen takaisin kasaan. Kannu on hänen vaimolleen Saralle merkityksellinen sekä vanhan ystävyyden symbolina että sen kuiskailevien tarinoiden vuoksi.

Kannun myötä myös lukija pääsee seuraamaan kolmen naisen tarinaa. On Sara 1900-luvulla ja hänen kaksi rakkauttaan, on orpo Aurora 1800-luvulla ja 1700-luvun taitava suklaanvalmistaja Marianna. Jokaisella heillä on omat surunsa, murheensa ja rakkautensa.

Nautin kirjan lukemisesta paljon. Jokainen nainen on oma persoonallisuutensa ja myös heidän ympäristönsä ihmiset kuvataan elävästi, aikakauden piirteistä puhumattakaan. Barcelona elää läpi vuosisatojen. Pidin myös kerrontatavan muuttumisesta tarinoiden mukana. Kertoja, "sinä"-muoto ja kirjeet vaihtuivat ja jokainen sopi omalla tavallaan juuri kertomaansa tarinaan. Tosin täytyy myöntää, että "Sinä"-muoto oli välillä vähän hämmentävä.

Kaikkiaan siis ihanan perinteinen lukuromaani pienellä twistillä. Näitä tulee jostain syystä nykyään vastaan ihan liian vähän. Ovatko ne pois muodista vai enkö vain ole osunut kohdalle?

30.8.2016

Täyttä pimeyttä Xhafoniin

Loma lähenee loppuaan. Enää yksi päivä ja sitten uusiin haasteisiin. Vähän vatsassa perhostelee, mutta olen oikeastaan aika valmis jo ryhtymään tositoimiin. On tässä jo lusmuiltukin. Se vaan oikeasti jännittää, miten syksyn ensimmäinen flunssa-aalto osuu. Tänäänkin on kuopus kanssani kotona, mutta eihän hän tietenkään aamun jälkeen ole kröhäissyt kertaakaan. Säästää varmaan pahinta flunssaa torstaiaamuksi, kun meidän pitäisi isännän kanssa molempien ehtiä uuteen paikkaan...

No, jos nyt ennen loman loppumista saisi edes heinäkuun luettujen bloggaussuman purettua loppuun saakka. Tämä taitaakin jo olla viimeinen. Sopivasti ennen elokuun loppua. Onneksi olen onnistunut pysymään suurin piirtein tahdissa mukana tässä kuussa.


Taina Haahti: Täyttä pimeyttä Xhafoniin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Jos tuo edellinen oli sopiva yläasteikäiselle niin tämä kiinnostanee muutamaa vuotta nuorempaa. Vauhtia riittää, mutta tarina on yksinkertainen eikä ollenkaan pelottava, vain pikkuriikkisen jännittävä.

Otto ja Peppi ovat parhaat kaverukset. Sarjan ensimmäisessä osassa (jota en itse asiassa ole lukenut) he tutustuivat avaruuskaveri Anteroon. Nyt ei Anterosta ole kuulunut pitkään aikaan mitään.

Sitten alkaa esiintymään outoa muistamattomuutta ja tähtitaivaalle ilmestyy avunpyyntö. Pian Otto ja Peppi huomaavat olevansa matkalla täyttä pimeyttä kohti Xhafonin planeettaa ja seikkailuja, joihin liittyvät polkupyörät ja sotaisa naapuriplaneetta.

Pidin kirjan reippaasta tunntelmasta. Ei sitä oikein muutenkaan voi kuvata. Lapset tarttuvat toimeen, välillä nauretaan ja erityisesti halutaan auttaa ystävää. Kirjassa on kaikki ainekset pieniä koululaisia viihdyttävään tarinaan. Eikä tällainen tätikään päässyt tylsistymään, vaikka pieni yksinkertaistaminen olisi armaan pidemmän päälle alkanut painamaan. Onneksi kirja ei myöskään ole liian pitkä. Siinä kerrotaan olennaiset asiat tarinan kulun osalta eikä jäädä jaarittelemaan.

Pidin myös Otosta ja Pepistä sekä erityisesti kaiken tietävistä Xgronxista ja Föfistä, joiden toilailut koulussa olivat varsin viihdyttäviä. Ystävyys, rehellisyys ja iloinen meininki huolista huolimatta ovat kantavia teemoja, joiden pariin on hyvä ohjata alakoululaisiakin viettämään aikaansa.

28.8.2016

Kun rokkari poikabändistä luki


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Luettavaksi kustantajalta S&S

Olen vähän huono tällaisten puhtaasti "nuortenkirjojen" kanssa. Olen itse asiassa aina ollut. Silloinkin, kun saatoin vielä laskea itseni edes nuorehkojen lukijoiden piiriin, vierastin kaikkia "realistisia", nykyaikaan ja (silloisten) nykynuorten maailmaan sijoittuvia kirjoja. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, paitsi ehkä myötähäpeän tuskallisuuden aste. Nyt jo vähän naurattaakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeet siis on kirja nykynuorista. Yhdeksäsluokkalainen Rene on koko yläasteen seurannut isoveljensä ohjetta selvitä koulusta "näkymättömänä", mutta sitten hän päättää räväyttää perustamalla poikabändin. Eikä se tietenkään ihan mene niin kuin Strömsössä.

Aluksi ajattelin joutuvani lukemaan kirjaa pienissä pätkissä, jotten väsähdä koulumaailman kauhuihin ja poikien töpeksintään, mutta sitten kirja muuttui. Sävyjä tuli lisää, juoni ja henkilöt monimutkaistuivat ja aikuislukijakin pääsi mukaan juoneen.

Loppujen lopuksi kirja on minusta yksi parhaita lukemiani tyypistään. (Ok, tämän genren osalta lista ei ole hurjan pitkä, mutta kuitenkin)

Sain tuputettua kirjan myös kahdeksannen luokan juuri aloittaneelle esikoiselle, joka sattuu olemaan myös musiikkiluokalla - bändin luomiseen liittyvän kirjan luulisi siis kiinnostavan?


Kuva S&S
Mitä mieltä oli kohderyhmän varsinainen edustaja?

Kiinnostihan kirja ainakin sen verran, että luki sen loppuun. Tosin taitaa olla äitinsä poika ja kallistua hänkin enemmän sinne fantasian kuin realismin puolelle ja totesi genren olevan ehkä vähän vieras. Ihan kuitenkin tykkäsi. Alla muutamia kommentteja :

"Kirja on hyvin kirjoitettu"

"Koulu vaikuttaa realistiselta, mutta kuitenkin erilaiselta kuin meidän koulu. Meillä ei ole tuollaisia kiusaavia ryhmiä" ("Onneksi", hymyili äiti tyytyväisenä tuon kuultuaan.

"Vähän masentava" - lukekaa kirja, niin tiedätte, miksi kaikkeen ehdottomasti suhtautuva ja hetkessä elävä teini näin sanoi. Äidin mielestä taas kirjassa oli toki mustaa, mutta myös valonpilkahduksia.

"Huonoa kirjassa olivat tyyli- ja musiikkireferenssit..." Sanoo rokkari henkeen ja vereen. Muistan elävästi, miten kirja meinasi lentää nurkkaan lopullisesti sivuilta vastaan tulleen Justin Bieberiin liittyvän positiivisen kommentin vuoksi... Pojalla siis. Minua eivät musiikkigenret hetkauta suuntaan tai toiseen. Vaati pientä ylipuhumista saada jatkamaan.

Kaikkiaan varsin suositeltava kirja siis. Pitää varmaan lähettää pojan mukana kouluun, Jos vaikka mahtuisi sielläkin lukulistalle, vaikka opetussuunnitelma kai kovasti rajoittaakin. Voihan sitä tarjota vaikka ylimääräisenä... jos nyt ei muille niin ainakin musiikkiluokkalaisille.

26.8.2016

Ei pelkkää ketutusta

Eli olen minä lukenut hyviäkin kirjoja. Tosin täytyy myöntää löytäneeni itsestäni sen pienen kuttumaisen akan, joka lukee kirjan äkkiä loppuun vain päästäkseen siitä eroon ja voidakseen kiukutella siitä blogissa. Kesken ei voi jättää nimenomaan jälkimmäisestä syystä. Hyvää haluaa makustella eikä hosua.

Välillä pitää tietysti hyväkin lukea nopeasti. Vaikka silloin, kun kirjaston Bestseller-hyllystä löytyy se kolmas osa, jota edeltävän juuri luki ja toivoi saavansa jatkon nopeasti käsiinsä. Silloin sen ahmii peläten 2 viikon laina-ajan olevan kuitenkin liian lyhyt. (Tässä kohtaa kuulen jo epäuskoisia hymähdyksiä sieltä ruudun toiselta puolelta. Eikö kaksi viikkoa muka riitä? Mutta koittakaapa itse jongleerata kymmenen kesken olevan opuksen välillä... - Tiedän, tämä on vähän riistäytynyt käsistä)

Paula Havaste: Veden vihat 
Kirjaston Bestseller-hyllystä

Maan vihat loppui sen verran koukuttavasti, että Veden vihat oli hyvä lukea heti perään. Kertte jättää Tukholman ja Arimon taakseen ja purjehtii Osmin mukana eteenpäin.

Osmi lupasi viedä Kerten kotirannoille, mutta vesien henget ovat eri mieltä. Matkaan tulee lisäkierros Koluvanin (Tallinnan) kautta.

Taas kerran kirjan historiakuvaus on aivan mahtavaa ja kaupan keskuksen toimet ja tavat avautuvat lukijalle. Uusia henkilöitä ilmaantuu tarinaan roppakaupalla ja tällä kertaa myös heidän välisensä suhteet heijastelevat jännästi myös nykyajan keskustelua seksuaalivähemmistöistä ja asenteista.

Hivenen Kerten tarina alkaa nyt tuntua pitkältä samojen elementtien (mies, lapsi, matka) toistuessa osasta toiseen. Vaikka kaupunkien elämään tutustuminen 1100-luvulla onkin mielenkiintoista, tarinan kaari alkaa jo vaatia jonkunlaisia ratkaisuja. Ehkä sitten seuraavassa osassa...

Veden vihat on kuitenkin mielenkiintoinen, sujuva ja myöskin helppolukuisena varsin koukuttava kirja. Ei siitä mihinkään pääse, että Kerten tarinaan haluaa jatkoa eli seuraavakin osa tulee ihan varmasti luettua. Toivottavasti vain silloin päästään jo vähän lähemmäksi kotia ja ehkä Larriakin.

25.8.2016

Kun nyt kerran alkuun ruvettiin

Kuvittelin lomalla viettäväni aikaa rennosti lukien, mutta kissan viikset! Tässä minä olen painellut kuin pieni aropupu ympäri kaupunkia. Lopputuloksena toki on ollut kivoja retkiä ja tilaisuuksia, herkullisia lounaita ja vaatevarasto ihanasti syksyä varten ihanasti täydennettynä. Paitsi sitten eilen illalla, kun istahdin yhdeksän jälkeen sohvalle selailemaan Maailma on outo -kirjaa. Siinä on muutaman sivun juttuja historian kaikista pienistä omituisista tapahtumista. Ajattelin pikaiseen lukevani muutaman.

Lyhyitä tarinoita vaan on liian helppo lukea aina "vielä se yksi" ja aika monta tarinaa myöhemmin kello olikin jo lähellä puoltayötä. Aamulla taasen heräsin ennen kuutta. Se on kumma, miten voi olla väsynyt, muttei nukuta...

Olotila siis lienee selvä. Seuraavaksi onkin sitten luontevaa jatkaa jo tiistaina aloitettuja mutinoita. Minulla on yleensä lukemistani kirjoista lähinnä positiivista sanottavaa - kukapa sitä nyt ottaisi luettavakseen kirjoja, joista lähtökohtaisesti ei pidä. Nyt olen kuitenkin lukenut peräjälkeen kaksi, joista en ole ollenkaan innostunut. Viimeisimpänä tämän, paljon kehuja ja huomiota saaneen (nuorten)fantasian.

Victoria Aveyard : Punainen kuningatar 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Ehkä avainsana onkin juuri "nuorten". Minä aivan selkästi olin liian vanha ja monissa fantasialiemissä keitetty lukija, jolloin tarinan yksinkertaisuus ja paremman sanan puutteessa naiivius otti päähän. Olen myös tottunut viime aikoina odottamaan "maailmakuvaukselta" innovatiivisuutta ja mielellään jotain pientä twistiä, jotka tässä jäivät pahasti tuttujen elementtien jalkoihin. Esimerkiksi viihdefantasia avaruusvampyyreista voitti mielenkiintoisuudessaan Punaisen kuningattaren mennen tullen.

Tarinassa siis on punaiset ja hopeiset yhteiskuntaluokat. Hopeiset ovat erityisiä ja punaiset aika lähellä orjan asemaa. Sitten on punainen tyttö Mare, jolta yllättäen löytyykin erityisvoimia ja hän päätyy hopeisten linnaan kuriositeettina ja poliittisena pelinappulana.

Linnasta tietysti löytyy kaksi prinssiä ja kuvioissa pyörii myös yksi lapsuudentoveri. Kaikki rakastuvat Mareen, joka (tietysti) sitten soutaa ja huopaa poikien välillä. Kuulostaako tutulta? Sitten on erilaisia pelejä, joissa testataan voimia ja kapinallisjoukkio ja... Tiedän, tässä on yhdistelmä Nälkäpeliä ja Outolintua. Juoni on myös aika ennalta-arvattava monia samantyylisiä lukeneelle, petoksineen päivineen.

Myös Mare päähenkilönä jää ohueksi. Toki olen vasta lukenut ensimmäisen osan, mutta jos vertaa esim. Celaena Sardothienin monitasoiseen hahmoon, on Mare vain kiukutteleva teinityttö. En oikein jaksanut samaistua ja ympärillä pyörivät pojatkin olivat pääasiassa ärsyttäviä.

Tai sitten minä vain olen keski-ikäinen täti, jonka kyky eläytyä teinien maailmaan on kadonnut kauan sitten. Todennäköisesti näin onkin. Punaisessa kuningattaressa nimittäi on myös paljon hyvää. Teksti on sujuvaa, juoni etenee reippaasti ja siinä on sentään jotain yritystä liiallisen suoraviivaisuuden välttämiseksi. Ihan varmasti kelpo lukemista kohderyhmälleen, kunhan eivät ole vielä liian pitkällä fantasiagenreen tutustumisessa.

23.8.2016

Saako sitten haukkua, kun on lukenut loppuun?

Tuossa töiden loppua kohti pinnistin  myös työläältä tuntuneen äänikirjakuuntelun finaaliinsa. Pientä tuskaa tuotti, vaikka äänikirjat ovatkin olleet työmatkojen pelastus (ainakin olivat ennen PokémonGo'ta...) Nyt sitten työmatkani lyhenevät (50min => 10min) ja väline vaihtuu julkisista autoon, joten kuuntelulle pitää keksiä uusia taustapuuhia. En minä silti valita. Yli tunnin ajansäästö päivässä tuntuu päiväkotiarjessa.

Tämä viimeinen työmatkakirja kuitenkin tuntui enemmän työltä kuin huvilta. Jotenkin vaan alkoi ärsyttämään. Vaan pakko oli kuunnella viimeiseen minuuttiin. Eihän kirjaa voi arvostella, eikä varsinkaan haukkua, jos ei ole kahlannut koko opusta? Vai voiko?

Kuva: Otava
Robert Galbraith: Pahan polku
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Jostain luin jo aiemman Cormoran Strike-romaanin kohdalla, että tiedossa saattaa olla venyvää ja vanuvaa dekkaria. Galbraithin (Tiedättehän, Harry Potterien kirjoittajan alter ego) dekkarit ovatkin sellaisia perinteisiä hitaasti eteneviä ja vähitellen käänteensä paljastavia. Minua ei hitaus häiritse ja itse asiassa myös kuuntelen mielelläni tällaista perinteisen tyylistä "kuka sen teki" -pohdiskelua, jossa lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Siinä suhteessa ei ongelmaa siis esiintynyt.

Toisinaan taas lukijan maneerit tai ääni eivät sovi omaan korvaan ja kuuntelu jää siksi kesken, tai ainakin on hidasta. Eero Saarinen on kuitenkin lukijana todella hyvä. Hänen äänensä on miellyttävä kuunnella ja lukutapansa elävä. Jollei lukija olisi ollut näin hyvä, en ikinä olisi päässyt kirjan loppuun.

Myöskään juonessa ei sinänsä ole vikaa, vaikka se onkin kaavaltaan aika perinteinen. Cormoran Striken kollegalle (vai assistentille? Siinä yksi kirjan kysymyksistä, jotka osaltaan vaikuttivat ärsytykseeni) Robinille lähetetään naisen irtileikattu jalka. Pian käy ilmi, että lähettäjä on todennäköisesti joku Striken menneisyydestä ja epäiltyjä listataan kolme. Loppuosa tarinasta sitten tietysti selvitetään, kuka murhaaja mahdollisesti on.

Tarinan kiemuroissa selviää yhtä ja toista niin Cormoranin kuin Robininkin menneisyydestä, Matthewn ja Robinin häitä suunnitellaan ja perutaan. Kaikkiaan siis syvennetään sarjan hahmoja eikä pelkästään juosta sarjamurhaajan perässä. Lisäksi rikoksia ilmaantuu monenlaisia ja niihin syyllisiäkin nipullinen. Siis varsin mielenkiintoisia kuvioita, joiden parissa minun luulisi viihtyvän, mutta...

Mutta, minkä ihmeen takia Robinin pitää olla niin naiivi ja typerä? Minä vielä ehkä nielen (mutisemalla) jonkin keski-ikäisen kirjailijan stereotyyppisen naiskäsityksen, mutta naisen kirjoittama kirja sentään! Antakaahan, kun selitän.

Robin on älykäs, selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja (tietysti) myös haluaa pelastaa niin lapsia kuin mahdollisia muita uhreja. Selvä, tähän asti pysyn messissä, vaikka kuva ehkä vähän kiiltokuvamainen onkin. Sitten särähtää. Kuvaan tulee sellainen perinteinen viba, jossa koko ajan odotetaan sankarittaren puolivahingossa päätyvän pimeän aikaan yksinään autioon kadunkulmaan, jotta pahis pääsee käsiksi. Tiedättehän ne elokuvat, joissa tekisi mieli huutaa: "Älä nyt tyhmä mene sinne yksin!" tai "Älä avaa sitä ovea!".

Koko kirjan ajan odotin, milloin Robin juurikin halussaan tehdä Cormoranii (puhtaasti ammatillinen) vaikutus päätyy tekemään jotain typerää. No, eihän se tietysti ihan niin mennyt, vaikka aika läheltä liippasi, mutta tuo odotus ärsytti minua aivan suunnattomasti. Kuka hullu lähtee ehdoin tahdoin mahdollisen sarjamurhaajan lähelle pitämättä huolta varotoimenpiteistä? Pah!

No, nyt en kyllä rehellisyyden nimissä ihan tiedä, onko kyse tosiaankin kirjassa selkeästi ilmaistusta jutusta, vai olenko jotenkin vain alkuun jotain aavistanut ja sitten nähnyt mörköjä sielläkin, missä niitä ei varsinaisesti ole. Näin se nyt kuitenkin tällä kertaa meni.

Lisäksi olen vähän ärsyyntynyt Robinin miesasioihin. Matthew osoittautui tässä kirjassa sympaattisemmaksi kuin odotin, eikä Cormoran ole mikään varsinainen "saalis". Miksi ihmeessä on niin vaikea erotella ystävyys, ammattimaisuus ja rakkaus toisistaan?

Noniin, tulipas kiukuteltua. Aika harvoin minä nyt näin hermostun. Olisiko pientä stressinpoikastakin ilmassa? Jännitystä työpaikaanvaihdoksesta? Nyt kuitenkin lomaillaan hetki ja pinossa on monta kirjaa, joista ainakin yksi aiheuttanee vähintäänkin pientä mutinaa blogiin sekin. Kunhan nyt saan sen ensin luettua.