24.3.2017

Kotona tehtyä: Focaccia


Että voi tuore leipä maistua hyvältä! Varsinkin tuollanen öljyisesti vähän nahkea ja suolalla silattu focaccia. Niinhän se on, että lapsetkin tykkäävät makeasta ja suolaisesta, eikä aikuisenkaan kieli suolaa näköjään tässä muodossa syrji.

Ei tätä joka päivä voi syödä (nytkin jo tunnen sormien turpoavan suolahileiden vuoksi), mutta aina joskus, ja voihan sen suolan jättää päältä poiskin. Tilalle voi pistää vaikka tomaatteja.

Pihistelyviikollekin tämä on oikein oiva herkku, sillä samanlainen kaupassa maksaisi varmasti yli neljä euroa. Nyt poimin tarvikkeet kaapista, eivätkä ne ostettuinakaan tuohon hintaan pääsisi millään.

Focaccia on italiasta kotoisin oleva suhteellisen ohut ja päällisillä silattu leipä. Muuntelumamhdollisuudet ovat loputtomat. Minä halusin tällä kertaa aika yksinkertaisen ja tuollaisen vähän paksumman, jotta sain kauniit siivut aikaiseksi. Useinhan focaccia syödään sellaisina täytettyinä neliönmallisina leipinä.

Mikähän siinä on, että italialaiset ovat niin tykästyneet leipiin päällysteillä?



Focaccia

3,5dl lämmintä vettä
1pss kuivahiivaa
0,5dl oliiviöljyä + päälle
1 runsas hyppysellinen merisuolaa
1rkl hunajaa
5dl vehnäjauhoja
2dl speltti - täysjyväjauhoja
timjamisuolaa

Sekoita vesi, hiiva, oliiviöljy, suola ja hunaja. Lisää jauhot vähitellen ja vaivaa ainakin 5mi koneella, käsin kauemmin.
Anna noust 30min liinan alla.

Laita suorakulmaiseen uunivuokaan (25*35cm) leivinpaperia pohjalle ja valuta sille hiukan oliiviöljyä. Kaada taikina vuokaan ja levittele sormin. Nostata vielä 30min liinan alla ja lämmitä samalla uuni 250 asteeseen.

Painele sormilla leipään kuoppia ja valuta päälle reilusti oliiviöljyä. Ripottele vielä timjamisuolaa ja laita uunin alaosaan 10 minuutiksi. Sammuta uuni ja anna olla vielä muutama minuutti.
Nosta pois uunista, anna vähän jäähtyä ja nauti.

23.3.2017

Kirjojen Suomi 1995 : Kalle Päätalon Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki 
Luettavaksi kirjastosta - ilmestynyt vuonna 1995




21.11.2016 

Siinä se nyt on -  Minun toinen osuuteni Kirjojen Suomi - hankkeessa. Varsinainen järkäle 793 sivuineen.

En ole koskaan lukenut Kalle Päätaloa. Monesti olen meinannut, mutta aina se on jäänyt. Jotenkin olen olettanut tarinan ehkä olevan liian kaukana omasta genrestäni. Vaan mikäs se minun genreni taas olikaan? No, ei sellaista oikeasti ole. Opportunistinen lukija lukee, mitä käsiin osuu ja nyt osui tämä.
Jostainhan se on aloitettava. Jos vaikka ensimmäisestä sivusta...


21.3.2017

Kestipä kovin kauan tämän kirjan lukeminen. Vika tosin on lukijassa, ei kirjassa. Päätalon kirja oli yllättävänkin sujuvalukuinen, aika vain on kortilla. Kuvittelin Päätalon rytmiin pääsemisen olevan hankalampaakin, mutta tuohan tarina soljui tasaiseen, vaikka rakennusmestarin puuhat työmaalla minulle vähän vieraampia ovatkin.

Avioero on tosiasia, töitä riittää ja naisasiat mietityttävät päähenkilöä muutenkin. Isoja rakennuksia pystytetään ja perhe perustetaan kirjan aikana. Samalla kehkeytyy myös kirjailijan ensimmäinen teos julkaistavaksi asti.

Ajankuva lienee tarkka. Sota on edelleen osana ihmisten elämää, jollei muuten niin rakennustyömaalla työskentelevien miesten sotilasarvoissa ja joillakin myös vammoissa. Päähenkilön ajatukset liukuvat sota-aikaan useammin kuin kerran, sota on puheissa ja kaverisuhteetkin usein yhteiseen palvelusaikaan liittyviä.  Kaikki tuntuu jollain tavalla vertautuvan sen kautta.

Kovasti ollaan muodollisia ihmisten välillä ja moraalisäännöt ainakin ulospäin vaikuttavat nykyistä tiukemmilta. Syyllistä etsitään avioeroon ja tässä tarinassa vaivatta löydetäänkin. Romantiikka ei pahemmin hetkauta, keskitytään elämiseen ja uuden rakentamiseen.


Sukupolvesta toiseen 

Tunnistan tiettyjä tapoja suhtautua elämään ja työhön omista vanhemmistani. He eivät sotaa nähneet rintamalla, mutta sen jälkeensä jättämä puute oli ajan lapsille tuttu. Siksi kai säästöön on pantava, mitään ei hukata, lainat pitää hoitaa kunnialla ja töitä tehdä vähintään voimiensa määrä. Oma koti on onnen mitta.  Jotain on kai tarttunut minuunkin, kun kirjassa tuttua fiilistä tuli vastaan. Kuitenkin oli samaistuminen vähän hankalaa. Maailma on toinen.

Jos tuttuus on minulle etäistä, omille lapsilleni tällainen kirja kai voisi kertoa elämästä toisella planeetalla.  Isovanhempien jututkin ovat ajan myötä, vanhetessa, muuttuneet vähän toisenlaisiksi. Hekin muuttuvat maailman mukana. Kuitenkin Päätalon kuvaama sodanjälkeinen Suomi on osa lastenikin perimää.  Onneksi on kirjoja, joita lukemalla pääsee vilkaisemaan edes hieman aiempien sukupolvien elämää.

Ymmärtääkseen itseään pitää tietää myös juuristaan. Minä uskon vahvasti siihen, että tiedostamatta
välitämme jotain aiempien sukupolvien kokemuksista myös lapsillemme ja he taas eteenpäin. Sota-aika oli traumaattinen periodi maamme historiassa, jonka jäljet näkyvät vielä nykyajan lapsissa, vaikkemme sitä ehkä suoraan osaakaan aavistaa. Jokin kuitenkin asenteissa, peloissa ja toiveissa heijastaa historian vaikutusta.

Kirjoja lukemalla ja niiden herättämiä ajatuksia analysoimalla oppii paljon itsestään, mutta myös vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Onneksi Suomessakin on ollut paljon kirjoittajia, jotka säilövät aikansa sanoihin ja lauseisiin. Milläs saataisiin nuorisokin näiden kirjojen pariin?


21.3.2017

Pihistelyn toinen viikko ja puhumisen tärkeys


Nyt on sitten toinenkin  pihistelyviikko takana. Tämän piti olla sellainen viikko, jonka aikana saisin hienosti näytettyä toteen kurinalaisuuteni.

Alkuviikko menikin hienosti. Isäntä oli reissussa ja me poikien kanssa söimme kiltisti suunnitelmien ja budjetin mukaan. Halparuokakirjaakin hyödynnettiin. Sitten isäntä palasi kotiin.

Se olikin sitten tämän viikon pihistelyn loppu. Ei sen takia, että isäntä nyt erityisesti olisi kamalan tuhlaavainen (vaikka kyllä minä vähän niitä lauantailounaan ostereita ihmettelin, mutta teki kuulemma mieli). Lähinnä syynä oli se, että yhden ihmisen hoitaessa ruokaostokset, pysyivät suunnitelmat ja kauppalistat hyvin kuosissa. Kahden kiireisen ihmisen välillä menivät menut ristiin useammin kuin kerran ja lopputuloksena oli paisunut kauppalasku viikonlopulle.

Pelkkä suunnitelmallisuus siis ei riitä. Kaikkien kaupassakävijöiden pitää myös a) olla tietoisia suunnitelmista ja b) sitoutua niiden noudattamiseen.


Kuten kuvasta näkyy, ei pihistelyn epäonnistuminen sentään kuitenkaan ollut kokonaan isännän vika. Perjantaille oli jo aiemmin suunniteltu koko perheen ravintolailtaa ja se tietysti pamautti kulut kerralla kattoon. Se oli kuitenkin ehdottomasti hintansa arvoista. La Cantinen ruoka oli taas maistuvaa ja saimme istuttua iltaa ystävien kanssa ilman, että kenenkään piti kokata tai siivota. Ei tuo muuten kai olisi perjantai-iltana töiden jälkeen oikein onnistunutkaan.

Lisäksi oli "pakko" lauantaina napata esikoisen kanssa pienet pizzapalat matkalla Kansallisteatteriin. Muuten olisimme jääneet ilman lounasta.


Ei se  niin huonosti mennytkään

Itse asiassa, kun tuota kuvaa tarkemmin vilkaisee, niin huomaa kyllä sinisen palkin laskeneen aika roimasti.  Sehän siis tarkoittaa kotikokkauksen eli normiruokaostosten summan laskeneen huomattavasti tämän toisen viikon aikana.

Tämän kakkosviikon perusostosten osuus nimittäin oli 192 euroa, kun ensimmäisellä viikolla mentiin yli 280 euroon. Se tarkoittaa huomattavaa alennusta edelliseen viikkoon, vaikka olisi perjantain ruoka kotona tehtykin.

Laskuun vaikuttaa tietysti useampi seikka. Alkuviikosta oli yksi syöjä vähemmän neljänä iltana. Myönnetään, sillä oli varmasti jonkin verran vaikutusta. Uskallan kuitenkin väittää meidän syöneen hyvin halvemmalla. Maanantain munakas ei todellakaan kukkaroa rankasti laihduttanut ja tiistain keittokin oli tehty Halparuokakirjan reseptillä. Keskiviikon lammasmakkarapasta ja torstain couscous-salaattikaan eivät ole niitä kaikkein kalleimpia reseptejä.

Tuli myös todettua, että hyvän makuinen lihapala vie pieninä tarjoiluannoksina pitkälle halvempienkin lisukkeiden kera. Perjantaina oli lähimarketissa tarjolla savustettua possua, josta nappasin palan ostoskoriin. Se höysti mukavasti lauantain juures-speltittoa ja vielä sunnuntainakin saatiin possuleivät.

Nyt on taas uusi viikko ja uudet kujeet, Saas nähdä, miten homma jatkuu.

19.3.2017

Esikoisen kanssa teatterissa : Weird Sisters ja riisuttu Macbeth


Medialiput Kansallisteatterilta 

Kävimme Esikoisen kanssa teatterissa. Rikhard III:n jälkeen vuorossa oli toinen Shakespeare, tragedia sekinn. Janne Reinikaisen ohjaama Macbeth on modernisoitu, riisuttu ja visuaalisesti kiehtova. Näin sanoo äiti, vaan mitä sanoo poika? Vähän haastattelin.


(1) Mitäs tykkäsit? 

"Ihan kiva" oli ensimmäinen vastaus. Sitten "Oli se kiva" 


(Äiti: Olipas teinimäisiä vastauksia. Pakko vähän kiusata lisää)


(2) Voisitko vähän tarkentaa? Mistä tykkäsit?

Soittajan iso torvi oli mielenkiintoinen. Aikakauden puuttuminen ulkoasussa.  
Tykkäsin, kun Macbeth otti suoraa kontaktia yleisöön. Se oli uutta. En osannut odottaa sellaista.

Huumori joissakin kohdissa, vähän hajanaisesti tosin.  

Lavasteet olivat hienot. Niitä oli vähän ja niitä käytettiin hyvin. Varsinkin loppu, kun vesi valui laseja pitkin, oli visuaaliesti palkitsevaa. 


(3) Mikä häiritsi? 

Oli vaikea saada selvää Malcolmin ensimmäisestä puheesta. Hän puhui jotenkin liian nopeasti. 


(4) Kummasta tykkäsit enemmän? Rikhard III:n  perinteisestä versiosta vai Macbethin modernisoidusta?

Niitä on vaikea verrata toisiinsa. Ovat tavallaan samanlaisia (tapetaan kuningas ja vallanhimo). Ulkoasultaan keskiaikaisempi Rikhard III miellytti enemmän, mutta Macbethin tarinasta sai paremmin selvää, siihen oli helpompi päästä mukaan. Rikhard III:n huumori oli vielä hauskempaa. 


Ihan samaa mieltä olen kaikissa kohdissa minäkin. Lisäksi :

Pidin Macbethin tarinan jonkinlaisesti tiivistymisestä. Se oli riisuttu ylimääräisestä. Vallanhimo, katumus ja jatkamisen pakko kristallisoituvat Lady Macbethissa (Katariina Kaitue) ja Macbethissa (Antti Luusuaniemi) miltei pelottavan teräviksi. Kamalinta oli heidän tietoinen etenemisensä kohti yhä kauheampia tekoja. Eiväthän he oikeastaan halunneet niitä tehdä, mutta kun piti ja järkeily johti aina väkivaltaan.

Esityksen ajan tuntui, kuin ympärille olisi muodostunut kupla, jonka sisällä tapahtumia seurattiin. Huolimatta puhelimista ja muista nykyajan viittaukista, oltiin jotenkin ajattomalla vyöhykkeellä. Vain satunnaiset nykypolitiikkaan liittyvät heitot vähän puhkoivat pintaa. Muuten mentiin tyylipuhtaasti kovaa ja kaltevaa pintaa. Minua tällainen pelkistäminen miellytti, mutta väliajalla kommentteja kuunnellessani huomasin varsinkin vanhemman väen vähän vierastavan. Ehkä heitä häiritsivät nuo samat heitot ja vähemmän klassinen ulkoasu.

Esikoinen piti Macbethin lavastuksesta (Kati Lukka) ja niin pidin minäkin. Varsinkin lopussa oli monen monta kohtaa, joissa olisi kameralle ollut töitä. Mielenkiintoista symboliikkaa ja asetteluja, vaikka toki osittain hieman itsestäänselviä.

Kummasta sitten pidin enemmän? Klassisesta Rikhard III:sta vai modernisoidusta Macbethistä? Nyt meni vaikeaksi. Ensiksimainittua ehkä katsoi perinteisenä helpommin ja musiikilla oli selkeämmin rooli itse näytelmässä. Macbeth puolestaan oli kliinisyydessään vaikuttavampi. Molemmat ovat erittäinkin katsottavia ja erityisesti näin parina verrattuna saa kokemuksestaan irti vielä enemmän.

Niin, ja Macbethin Weird Sisters olivat tosi weird (suora lainaus Esikoiselta). Vähän jotain muuta kuin koukkunokkaiset vanhat noidat patansa äärellä.

Kiitokset siis Kansalliseatterille huikeista kokemuksista. On kiehtovaa seurata nuoren tutustumista ikiaikaisiin klassikoihin. Tässä eräänäkin päivänä keskusteltiin siitä, onko Shakespeare kirjoittanut mistään muusta kuin vallasta ja murhista. Toki... 

16.3.2017

Säädyllinen ainesosa

Minulla on vieressäni ihan mahtava kolmen suora: Kolme suomalaisen naiskirjailijan teosta mielenkiintoisista naishahmoista historian pyörteissä. Ajassa kuljetaan Ranskan vallankumouksesta (Milja Kaunisto: Corpus) 1900-luvun kirjailijaelämään (Riitta Jalonen: Kirkkaus) ja välissä vakoillaan sodanjälkeisessä Suomessa (Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa). Koska olen lukenut kirjoista vasta viimeksimainitun, on edessä vielä monta nautinnollista lukuhetkeä.



Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi Helsingin Kirjamessuilla 

Saara on naimisissa Juhanin kanssa ja heillä on pieni poika, Elias. Juhanin työuralla on tapahtunut ikäviä asioita ja perheen on pakko muuttaa Helsinkiin. Rahaakaan ei enää oikein ole. Uuden talon yläkerrassa asuu Elisabeth, maailmannainen, jota kaikki väittävät vakoojaksi.

Saara ja Elisabeth ystävystyvät. Vähitellen kummankin naisen taustasta alkaa tulla ilmi haamuja ja tapahtumia, jotka pahimmillaan veisivät vankilaan. Onni on kummallinen olio. Se katoaa juuri kun sen luulee saavuttaneensa jättäen jälkeensä vain savuavat rauniot, joiden päälle sijoitetut rakennelmat ovat jo valmiiksi huteralla pohjalla.

Pidin kovasti kirjan omintakeisesta vakoojatarinasta ja siitä, miten kumpikin naisista osoittautuu vahvemmaksi kuin voisi alussa kuvitella. Naisten välinen rakkaus ja aikakauden asenteet tulevat kirjassa elävinä vastaan. On aivan kuin tunteet ja läheisyys olisivat oma maailmansa ja mahdollisia vain eristetyssä kuplassa, niin kuin tietysti viisikymmentäluvun Suomessa taisivat ollakin. Koko kirjaa leimaa sellainen jännä epätodellisuuden tuntu. Kaikki esittävät jotain muuta kuin ehkä pinnan alla ovat, onnellista pikkuvaimoa, menestykseen oikeutettua miestä, kovapintaista vakoojaa...

Minua kiehtoi myös kirjan ranskalaistyylinen kepeys, joka osaltaan tuli tietysti viitteistä ranskalaisuuteen eli keittiön ja elämäntavan kuvauksena. Sinänsä outoa, sillä ei sota-ajan kohtauksissa ollut varsinaisesti mitään kevyttä. Toisaalta kepeyttä korostivat myös ajasta ja paikasta toiseen hyppelehtivät luvut ja tyylinvaihdokset kirjeisiin. Tyyli pysyi virkeänä ja lukija samoin. Vaihtelevuudesta huolimatta tarina pysyi hyvin kasassa.

Ranska oli vahvasti mukana myös keittiön kautta ja melkeinpä yksi pääteemoista. Jokainen luku on nimetty ruokalajin mukaisesti ja kyseinen ruoka on mukana tarinassa tavalla tai toisella. Itselläni jäivät erityisesti mieleen hummeri mansikoiden kera, jonka perusteella isäntä ilmoitti kirjan lukukelvottomaksi heti otsikon kuultuaan. Toinen kaihertamaan jäänyt resepti ovat viimeisen luvun blinit. Pitänee herättää henkiin Ruokaa romaaneista -sarja ja pistää lähiaikoina blinit tulille. Rakastan ruokaa ja rakastan kirjoja. Tällaiset mielenkiintoisesti ruokaa "sisäänkirjoitettuna" käsittävät romaanit ovat täydellinen paketti.

Kaikkiaan siis erittäinkin luettava kirja, joka taitaa pitää tänä vuonna pintansa suosikkieni joukossa pidempäänkin. Sopii sekä historiallisista romaaneista pitäville, ihmissuhdetarinoista kiinnostuneille että ruokateemoista tykkääville.Varsinaiseksi vakoojajännäriksi tätä ei kai oikein voi tarinasta huolimatta luokitella.

14.3.2017

Kuukauden keittokirjana Halparuokakirja ja kultaista soppaa

Tänään syötiin keittoa, joka ohjeen mukaan on "nestemäistä kultaa"- Väriltään piristävän keltainen keitto toi iloa harmaan päivän iltaan. Varsinkin, kun se kelpasi muksuille.

Matikkaintoisen ja lievästi keittokammoisen kuopuksen kanssa tosin jouduttiin menemään laskuharjoituksen kautta.

"Ottaisitko kolme lusikallista?" 
"Yksi.... kaksi.... kolme...." 
"Mitäs tulee, jos lisätään vielä kolme?" 
"No, kuusi!" 
"Oletko varma?" 
"Neljä... viisi.... kuusi!"
"Entäs sitten, jos...?"
"Ei enää, riitti (pieni tauko) - vaikka oli se parempaa kuin luulin"  
Ei huono tulos ollenkaan...

Eikä tuo soppa myöskään nostanut pihistelyviikon budjettia kattoon, sillä mikäpä sopisi  paremmin tämän kuukauden keittokirjaksi kuin Halparuokakirja?


Natalia Tomatsova & Alisa Wilska : Halparuokakirja 
Luettavaksi ja kokattavaksi kustantajalta

Halparuokakirja kiinnosti minua jo ennen kuin olin edes päättänyt uuden pihistely-laskennan aloittamisesta. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, että hyvää ruokaa voi syödä myös edullisesti. Budjetin pienuus ei ole minkäänlainen syy antaa periksi ja siirtyä eineksiin - sitä paitsi, einekset tulevat loppupeleissä myös kalliimmiksi.

Toki ruokaan saa menemään rahaa ihan rajattomasti, jos niin haluaa. Mutta yhdistelemällä halvempia aineksia vaikka yhteen (tässä kohtaa Chorizoon) hieman hintavampaan, saa maukasta sapuskaa vaikka vieraille tarjottavaksi, Eikä kukaan tajuaisi, miten pienellä budjetilla herkut oikeasti valmistettiin.



Halparuokakirja on kahden bloggaajaystävyksen kokoelma reseptejä, joiden kohdalla nuppikohtainen annoshinta pyörii kolmen euron paikkeilla. Koko kirja kokattiin kuulemma alle 400 eurolla ja se tarkoittaa 47 reseptiä vähintään kahdelle syöjälle. Ei ihan huono saavutus.

Alhainen budjetti tarkoittaa tässä kirjassa kohtuullisen pituisia aineslistoja, markettiaineksia, säilykkeitä, pientä vaivannäköä ja malttia suunnitella hieman ruokalistaa ajatellen myös hävikinestoa eli purkkien ja pakettien loppuunkäyttämistä. Ei kuulosta yhtään huonolta tavalta laittaa ruokaa, vai mitä?

Reseptien joukossa on monia, jotka houkuttelevat kokeilemaan, Meillä nyt aloitettiin tuolla keitolla, mutta muitakin varmasti tullaan tekemään, Ei tämä ehkä varsinaisesti juhlaruoalta meidän huushollissamme näytä, mutta arki-iltojen vatsantäytettä saadaan vallan mukavasti. Sitä paitsi, kun viikolla pihistää, voi viikonloppuna pistää ranttaliksi... tai jotain sinnepäin.



Mitä ilmeisemmin pienen budjetin kokkaus ei tarkoita tylsää elämää. Ostaisin tämän kirjan vaikka kokkaavalle opiskelijalle, tai pientä piristystä kaipaavalle kotiäidille. Kirjassa on rentoutta ja modernia asennetta, joka vetoaa varmasti trenditietoisiin. Näin täti-ihmistä muutamat kuvat vähän tuppasivat hymyilyttämään (hyvässä mielessä!) eikä grillikioskin yövälttelyohjeistus oikein ehkä tuntunut omaan elämäntapaan tarpeelliselta, mutta sehän ei tietysti tarkoita, etteivätkö reseptit voisi olla silti käyttökelpoisia. Meillä vaan niitä syödään muksujen mättöiltana tai kun tekee mieli jotain pikaruoan tapaista.

Kirjaa on hauska lukea, sillä jokaisella reseptillä on kaverinaan pieni selitys (tai suositus) ja muutenkin tekstiä riittää. Kuvat ovat raikkaita ja joukossa on monia hauskoja otoksia. Niin, ja reseptit vaikuttavat toimivilta. Ainakin pakastemaissista, porkkanoista ja kikherneistä kasvisliemeen keitetty ja jugurtilla höystetty soppa oli oikein maukasta, puhumattakaan tietysti noista pannulla rapsakoiksi paistetuisa chorizosattumista. Suosittelen.

p.s. tästä kirjasta löytyy se kuuluisa "Panopastakin"... 

Niin, ja pihistelykuukauden ensimmäisen viikon onnistumisesta voi lukea täältä



13.3.2017

Pihistely : Eka viikko - pohja valmiina


Pihistelyseurannassa ensimmäinen viikko asettaa pohjan eikös vain ? Tai tässä tapauksessa ylärajan, jonka alle pitäisi jatkossa jäädä? Syytä olisi. Aikamoinen ruokalasku syntyy, jos joka viikko pistellään masuihin yli 300 euron edestä. 

Kaiken lisäksi kuvittelin olevani kovastikin säästömoodissa. Leivoin leipääkin itse peräti pariin otteeseen. 



Tiedän kyllä senkin, mitkä seikat laskua todennäköisesti kasvattivat. Jos haluaa pitää ruokalaskunsa matalana, pitää herkummat kinkut unohtaa. Meillä taisi jääkaapista löytyä viikon aikana parikin pakettia parmankinkkua. Samoin pikaruokalat ovat jotain ihan muuta kuin halparuokaloita - melkein kolmekymppiä Mäkkäriin yhtenä viikkoiltana...

Niin, ja onhan sitten se porkkanakakku. joka oli ihan pakko tehdä vielä sunnuntai-iltana. Välttämättä halusin siihen tummaa muscovado-sokeria, eikä jääkaapista löytynyt myöskään jauhoja, kananmunia tai saksanpähkinöitä, kuorrutuksen Philadelphiasta puhumattakaan. Heti pamahti viikkolaskuun lisää melkein 16 euroa (toki siitä jäi käytettävää myös seuraavaan kertaan).

Mitä tästä opimme? 

Ainakin sen, että suunnitelmallisuus on valttia eikä pidä mennä mielihalujen mukana, jos mielii budjettiaan pienentää. Jos ei tiedä, mitä on ruoaksi laittamassa, tulee helposti mentyä jonnekin pikaiseen pohtimisen sijaan, eikä sitä kinkkua tarvitsisi ihan niin usein ostaa.

Muuten söimme aika maltillisesti. Mac'n cheese on edullista juustolaatikon jämistä ja tarjousmakaroneista tehtynä. Härkistortillatkaan eivät budjettia vielä kaataneet ja herneenversoista tehty pestokin oli enemmän hävikkiherkkua kuin kallista, mutta sitten oli niitä naposteltavia ylimääräisiä kuten oliivit ja sipsit perjantai-illan broilerinsiipivuoan lisäksi.

Tämän viikon menoista tiedän jo nyt sen verran, että perjantai-iltana pankki räjähtää. Olemme menossa tuttavaperheen kanssa ulos syömään... Muuten koitan olla tarkan markan äitinä, varsinkin kun isäntäkin on muutaman päivän työmatkalla. Katsotaan, miten käy.

p.s. tullaan kokeilemaan myös, millä summalla selvitään, kun käytetään uuden Halparuokakirjan reseptejä ja vinkkejä. Pysykää mukana :-) 

12.3.2017

Uusia leluja ja ihan laa laa

Kärsin lukemisen vähyydestä. Ei, lukupinot eivät ole mihinkää huvenneet, vaikka Adobe Digital Editions tunnukseni jostain syystä lopettikin toimintansa kirjaston kirjojen osalta. En tiedä miksi lopetti, mutta ei pelitä. Koneelle saan eli tunnuksessa ei itsessään ole vikaa, mutta sitten samalla tunnuksella olevalla Kobolla ei kuulemma ole oikeutta kirjastonkirjoja avata.

Vähänkös harmittaa, kun juuri olisin Ellibsistä saanut Korpinkehät sarjan kolmannen! (Onko kellään muulla ollut samanlaista ongelmaa?)

Luettavan puutteesta ei siis ole kyse, vaikka luettujen sivumäärä on minimissään. Ajanpuutteesta tässä on kyse ja syynä kai pääasiassa uudet lelut.

Eniten tässä kai voi syyttää uutta aktiivisuusrannekettani. Olen käynyt lenkillä käytännössä joka päivä, paitsi maanantaina, kun olin joogassa. Se on kumma, miten tällaista mittarifriikkiä sieppaa, jos on jäämässä alle sadan prosentin. Löytyy kummasti motivaatiota vaikka kävellä taloa ympäri. Mukavampi vaihtoehto tietysti on lähteä ulos kuulokkeet korvilla.

Sinänsä tietysti hyvä juttu, mutta tunti vähemmän lukuaikaa illassa. Lisäksi kävelyn jäljiltä väsyttää enemmän eli sängyssä lukeminenkin jää lyhyeen. Ei pitäisi valittaa, mutta valitanpa kuitenkin.

Toinenkin leluni on varsin hyödyllinen. Ostin nimittäin Kärcherin höyrypesurin (S3). Olin vähän epäileväinen, mutta

  1. Kyllä sillä lika irtoaa. Itse asiassa huomasin kylppärissä, että pesuaineella hinkatusta pinnasta lähti yllättävän paljon lisälikaa pois. 
  2. Kulutin tänään melkein pari tuntia hyvää kävely-, eikun lukuaikaa, kokeilemalla eri suuttimia ja eri pintoja. 

Onneksi tämä villitys tuosta tasaantunee - todennäköisesti/toivottavasti nopeammin kuin tuo ranneke. Lisäksi ajattelin opettaa pojatkin vehjettä käyttämään, jolloin omaa käyttöaikaa ei kuluisi niin paljon. Toivottakaa onnea yritykselle.

Ja on sitä tietysti tullut kokeiltua vähän muitakin aktiviteetteja.



Elokuvissa 

Edellinen elokuvakäyntini taisi olla Tatu ja Patu - kanelia kainaloon ja sitä edellistä en oikein muistakaan. Perjantaina siis päätin  ryhdistäytyä ja lähteä siskon kanssa nauttimaan jostain vähän aikuisemmasta. Elokuvaksi valikoitui ylistetty La La Land. 

Näyttelijän ja klubinomistajaksi haikailevan jazzmuusikon romanssi alkaa perinteisesti vaikeuksilla, etenee vaaleanpunaisen onnijakson kautta kipuiluun ja... No, enpäs kerrokaan tarkemmin, ettei tule juonesta liikaa paljastettua. Sanottakoon, että aika perinteisessä kuviossa mennään, mutta kivasti nykyaikaisesti urapaineilla höystettynä sekä miehen että naisen taholla. 

Pidin musiikista, katsoin visuaalisesti jännästi 50-60 -luvun mieleen tuovaa kuvamaailmaa mielelläni, kadehdin Emma Stonen esittämän Mian mekkoja (vaikkeivat ne kyllä minulle sopisi, olemme sen verran eri kaliiberia). Elokuvassa oli siis paljon hyvää, mutta jostain syystä en kyennyt tavoittamaan sitä haltioitumisen tilaa, joka ilmeisesti on hallinnut monien elokuvakokemusta. 

Ehkä kyseessä on lievä kemian puuttuminen päähenkilöiden välillä. Emma Stone ja Ryan Gosling ovat kauniita, hyviä laulajia ja ihan uskottavia urapyrkimyksissään, mutta jotenkin en oikein uskonut heidän rakkautensa kestävyyteen ja realismiin. Tai sitten minä vain olen tällainen keski-ikäinen inhorealisti, jota ei oikein enää saa romanttiseksi edes jazzmusikaalilla. 

Eniten pidin lopun laulun vaihtoehtoistarinan tehokeinoista ja fantasiamaisuudesta. Jotenkin olisi minusta voinut vetää vaikka koko filmin samalla tyylillä. Olisin voinut innostua enemmän. Nyt täytyy myöntää, että elin mukana enemmän vaikka Voice of Finlandin viikonlopun jaksossa. Redraman tiimi, Juuso (Hyvä Turku!)  ja tumma Saija - heitä jaksaisin katsoa ja kuunnella vaikka elokuvan verran. 

Ei La La Land missään nimessä kuitenkaan huono ole vaan tyylilajinsa puhdas edustaja. Kannattaa mennä katsomaan. Ilman suuria ennakko-odotuksia voi ehkä keskittyä nauttimaankin minua paremmin. 


11.3.2017

Starcrasher


Tuossa jokin aika sitten pohdiskelin "suomalaisen kulttuurin olemusta" ja mietin sitäkin, onko suomalaisen kirjailijan englanniksi ja oletettavasti kansainväliseen jakeluun kirjoittama kirja osa suomalaista kulttuuria.

Minä päädyin siihen, että kyllä se varmasti on - suomalainen kirjailija sentään (no, on hänellä australian passikin), mutta en sittenkään ole ihan varma.

Mikä tekee kulttuurista suomalaista? Onko se kieli? Paikka? (Tarina sijoittuu fiktiiviseen avaruuteen ja sitä on kirjoitettukin varmaan ainakin parilla mantereella) Onko kulttuuri suomalaista, jos voi olettaa sen "tuottajan" pohjaavan ainakin osittain suomalaiseen kulttuuriperimään, mitä se sitten taas onkaan?

En minä tiedä. Tietääkö kukaan?
Tiedättekö te?



Rock Forsberg: Starcrasher (ilmestyy 15.3.) 
Kirjailijalta luettavaksi 

Ihan ensimmäiseksi täytyy kertoa julki, että kirjoittaja on vanha kollegani. Olen silti lukenut kirjan avoimin silmin ja kommenttinikin uhkasin kirjoittaa rehellisesti repostellen.

Tredd Bounty on entinen avaruuslaivaston kapteeni ja nykyinen palkkionmetsästäjä. Elämä on kovaa, rahat vähissä, mutta onneksi hänellä on apunaan yliluonnollinen kyky. Tredd kykenee pysäyttämään ajan. Ihan vain pieneksi hetkeksi, mutta siitäkin on apua tiukoissa paikoissa.

Tredd velloo jonkunlaisen puolittaisen itsesäälin vallassa kaivaten nuoruuden sydänkäpyään, kun hänelle tarjotaan tilaisuutta rikastua kertaheitolla. Hänen pitää etsiä ase, jolla saa planeetat törmäämään toisiinsa, Starcrasher. Tehtävää varten Tredd etsii avukseen vanhan lentäjätoverinsa sekä sekalaisen miehistön. Tavoitteena on löytää tuhoase, joka sattumalta on vielä petturimaisen entisen ystävän hallussa.

Alun asetelma tuo mieleen film noirin avaruudessa ja viitteitä "olen surkea, mutta työssäni täydellinen yksityisetsivä, vain viskipullo ystävänäni" - kirjallisuuteen. Sama vire säilyy läpi kirjan, mutta onneksi myös monipuolistuu matkan varrella.

Starcrasherin heikkous on sama kuin sen vahvuus. Tarinassa on monta kulmaa, takaumia, henkilöhahmojen ja heidän historiansa rakentamista, jumalia, teknologiaa, uskoa, tähtiä ja metsää. Yksityiskohtien rikkaus ja syventyminen eri henkilöhahmojen vaikuttimiin, luovat tarinaan syyvyyttä ja kiehtovaa kiemurtelua. Samalla ne kuitenkin myös harhauttavat lukijaa ja tekevät kokonaisuudesta hieman sekavan. Kirja olisi saattanut vielä hyötyä yhdestä tiivistämis- ja virtaviivaistamiskierroksesta. Nyt kaiken selityksen alta ei ydin täysin kristallisoidu.

Myönnän auliisti, että kaikesta fantasiahömpötyksestäni huolimatta scifi on minulle vieraampi kirjallisuudenlaji. Hannu Rajamäkeä lukiessani olin välillä vielä enemmän eksyksissä (onko joku, joka ei hänen kirjojensa kanssa ole välillä ollut?) Jotain samaa olen kuitenkin havaitsevinani mystisen ja teknisen sekoittumisessa sekä planeettojen, avaruusasemien ja -alusten sekä niiden pinnalla ja sen alla vaihtelevien tapahtumapaikkojen virrassa. Ehkä en vain osaa pysyä kelkassa ja vaatisi pientä scifi-treeniä päästä tyylilajiin kunnolla sisälle.

Luin kirjan marmatuksestani huolimatta kuitenkin nautinnolla. Viihdyin tarinan parissa ja sen yllätykselliset käänteet pitiviät mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Siis tämän osan loppuun, Shades Space Opera vasta pääsi juuri ja juuri alkuun.

Kannattaa siis tutustua. Kirja löytyy vaikka Amazonista 15.3. lähtien

10.3.2017

Maaliskuu ja mantelikorput


Maaliskuu on jotenkin jännä kuukausi. Sitä odottaa talven päättymistä ja toivottaa kauan odotetut lumet mielellään muihin maisemiin. Kevät saisi jo tulla, mutta tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Kevätväsymys iskee, kesälomaan on pieni ikuisuus. Budjettikin mietityttää alkuvuoden vakuutus-, autohuolto-, veromätky- ja muiden maksujen jäljiltä. 

Silloin pitää jostain kaivaa aika tehdä pieniä herkkuja. Itse tehtynä saa halvempaakin kuin ostettuna. Pellillinen näitä mantelikorppuja kustansi pyöristetyn laskelman mukaisena jotain viiden ja kuuden euron välillä. Määrä vastannee jotain neljän kaupan pussin määrää, joten kyllä siinä sellaisen neljänneksen pihistelyviikolla säästänee. 

Nämä cantuccini-tyyppiset korput muistuivat mieleeni, kun tuolla ruokablogin puolella pengoin "säästettäviä" reseptejä. Maaliskuussa näitä olen näköjään muinakin vuosina tehnyt, tosin kyllä aika monta kertaa jo siinä välissäkin. Taitaa jokavuotinen matalavire iskeä näihin aikoihin.




Croquants aux amandes

350g jauhoja
200g manteleita tai mantelilastuja
2 kananmunaa + 2 keltuaista
225g sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 appelsiinin kuori
hyppysellinen suolaa


Paahda mantelit kullanruskeiksi. Jos käytät kokonaisia manteleita, pilko niitä pienemmiksi paloiksi. Pese appelsiini ja raasta siitä kuori. Sekoita kuori kulhossa jauhojen, leivinjauheen ja suolan kanssa.
Lämmitä uuni 175 asteeseen.
Vatkaa munat ja sokeri sekaisin. Sekoita joukkoon jauhot vähitellen ja lopuksi mantelit.

Pyöritä takina kahdeksi 3 cm paksuiseksi tangoksi. Litistä pikkuisen ja paista uunipellillä 18-20min, kunnes ne ovat pikkuisen ruskistuneita.

Ota tangot uunista ja leikkaa sentin siivuiksi. Levitä siivut  pellille ja laita vielä uuniin 5-10 minuutiksi. Ota pois uunista ja anna jäähtyä pellillä.

Nämä kahvihetken sulostuttajat säilyvät hyvin kannellisessa purkissa, paitsi meillä. Äiti popsii turhankin nopeasti.