Tästä se alkaa - taustapeili 2018 (elokuvat ja teatteri)

Se on taas jo se aika vuodesta, kun tutkitaan saldoja, väännetään graafeja ja tehdään kunnianhimoisia suunnitelmia ensi vuodelle. Minä ajattelin aloittaa vuoden 2018 taustapeilikatsauksen pettymyksellä. Teatterivuoteni oli nimittäin surkea. Ainoa pieni lohdutuksenpoikanen löytyy siitä, että olen käynyt elokuvissa - peräti kolme kertaa. Kaikki on suhteellista, yleensä elokuvasaldoni on tuotakin surkeampi.

Useamman vuoden ajan tarkoituksenani on ollut käydä teatterissa kerran kuukaudessa. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta tänä vuonna saavutettiin aallonpohja. Kävin teatterissa kaikkiaan vain kolme kertaa - kaikki kerrat Kansallisteatterissa jollain tavalla Bloggariklubiin liittyen.


Teatteri 

Kolmen joukkoon mahtuu yksi mielenkiintoinen, yksi täydellisen lumoava ja yksi odotuksiin nähden pienoinen pettymys.

Vuoden mielenkiintoisimmasta teatterielämyksestä vastasi Lemminkäinen. Juha Hurmeen kirjoittama moderni versio Kalevalan tarinasta piti jännitteen yllä koko maaliskuisen illan ajan.

"Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta."

Jo tuolloin teatteri-ilta oli sovitettu työmatkan ja kiireiden keskelle, mutta homma levähti huhtikuusta eteenpäin. Ei vaan uskaltanut varata lippuja, sillä työkiireet ja -reissut pitivät jatkuvassa liikkeessä kesälomaan saakka. Häpeäkseni tosin täytyy myöntää, että myös kesäteatteri jäi väliin. Olimme kolme viikkoa Ranskassa lomailemassa ja loman jälkeen lähdettiin taas matalaliitoa työrumbaan. 

Seuraava teatterikäynti olikin sitten vasta syyskuussa. Tainaron lumosi minut ihan täydellisesti. Sen epätodellisen kaunis maailma vei mukanaa pois kiireistä. Jos kirjat toimivat minun rauhoittavina pillereinäni, vastasi Tainaron terapiasessiota. En koko syksyn aikana kokenut samanlaista kevyttä oloa kuin sen jälkimainingeissa. Tunnelma kantoi koko viikonlopun ja antoi energiaa pidemmällekin. Aivan upea, kaunis ja taitavastit toteutettu esitys hyödynsi Leena Krohnin taianomaista tekstiä ja rakensi sen päälle rakennelman, jonne olisi voinut jäädä asumaan. 

Paavo Westerbergin ohjaama Kolme sisarta puolestaan osoittautui joulukuussa lieväksi pettymykseksi. Ehkä odotukset olivat liian korkealla (Westerbergin muista olen tykännyt hurjasti), ehkä paikka toisella rivillä vaikeutti efekteistä nauttimista tai sitten vaan olin joulukuussa jo niin puhki, etteivät aivot ottaneet vastaan. Toki näytelmästä näkyy ammattitaitoinen osaaminen niin kuin Kansallisteatterissa aina, mutta jotenkin pääsin hommaan mukaan vasta väliajan jälkeen. Siihen saakka kokemus pirstaloitui ja hajautui liikaa. 


Elokuvat 

Elokuviin päädyn tänä vuonna yhtä monta kertaa kuin teatteriinkin. Ensimmäinen elokuvakokemus oli heti tammikuussa. Idän pikajunan arvoitus oli tietysti ihan pakko käydä katsomassa. Poirotia ei kertakaikkiaan voi jättää väliin, vaikkei Poirot kyllä ollut Poirot tässä elokuvassa ollenkaan. 
Se ei kuitenkaan häirinnyt. Visuaalisesti komea ja uskomattoman taitavia tähtiä vilisevä elokuva oli viihdettä parhaimmillaan. Ehdottomasti katsottavan arvoinen (taitaa tällä hetkellä löytyä ainakin CMoresta...). 

Toisen kerran menin marraskuussa treffeille isännän kanssa. Se mikä ei tapa - kutsuvierasnäytäntö oli hauska kokemus ja Lisbeth Salander varsinainen James Bond. Räminää, räiskettä ja täpäriä tilanteita - rentouttavaa. Tarpeeksi hyvin tehtyä, ettei ala harmittamaan. 

Joulukuussa sitten sain seurakseni Esikoisen ja Kirpun. Arvaatteko elokuvan ? Minähän en supersankarirämistelyistä niin kauheasti välitä, mutta yhteinen kiinnostuksen kohde löytyi musiikin parista ja Queenista kertova Bohemian Rhapsody miellytti kaikkia. Minä vähän mietin pitäisinkö elokuvasta yhtä paljon, jos se kertoisi vain yleisesti ottaen jonkun bändin tarinan, mutta onko tuolla oikeastaan väliä ? Legenda on legenda ja musiikki vie mukanaan - aina vaan vuodesta ja sukupolvesta toiseen. 


Satunnaista telkkarista 

Mainittakoon tässä nyt vielä sitten jotain myös telkkarista katsomaani. Yleisesti ottaen katson televisiota ihan hirmuisen harvoin ja itse asiassa televisiokin tässä tarkoittaa laitetta. Varsinaisista tv-kanavista ainoa meillä päällä oleva taitaa olla Ranskan France2. Muuten mennään maksullisilla palveluilla. Parhaiten mieleen jäi tältä vuodelta Jane Austen variaatio Pride and Prejudice and Zombiet, joka oli riemastuttavan kamala - niin kirjana kuin elokuvana. Harmillisesti se ei taida olla Netflixissä enää, mutta ehkä jossain muualla? 

Joidenkin elokuvien kohdalla puolestaan huomaa, ettei lopulta ollenkaan harmita, vaikkei aikoinaan tullutkaan lähteneeksi elokuviin. Katsoimme The Greatest Showmanin tässä joululomalla ja se osoittautui vielä odotuksia paljon hötöisemmäksi...  En siis enää harmittele, että pääsi ohi teatterissa.

Muuten on menty Agatha Christie- teemalla pitkin vuotta. CMoresta tulin katsoneeksi Syyttömyyden taakka -minisarjan - Hieman outo ja synkkä maalaismaisemiin ja leppoisaan kylämeininkiin tottuneelle, mutta kyllä tuon katsoi. Pitkin vuotta taas ollaan seurattu Petits meurtres d'Agatha Christie -sarjaa France2:ltä. Ihan huikeita sovelluksia Christien romaaneista. Ei niissä kauheasti ole yhteistä esikuvansa kanssa, mutta ranskalaiset osaavat kyllä kieron huumorin suvereenisti.

Siinä siis tämän vuoden katseluja. Tulevana vuonna pitänee skarpata ainakin teatterin suhteen. Olen jo miettinyt yhtä uudenvuodenlupausta, joka vaikuttaihin tähänkin. Saa nähdä, miten käy.

Rauhallista joulunaikaa ja muutama murha ripauksella romantiikkaa

Miksi joulun lukulistaltani löytyy tänä vuonna pääasiassa kevyttä, iloisen romanttista, vähän jännittävää luettavaa? Sellaisia kirjoja, joissa varmasti on vain onnellisia (tai ainakin asiat selvittäviä) loppuja?

No siksi, että joululomalla kuuluu lukea sellaista vähän hötöä, hiukan hassua, piirun verran arjesta pois keikauttavaa, jonka jälkeen on kevyt olo. Niin, ja tietysti siksi, että burn outin partaalla keikkuva nainen nyt vaan tarvitsee aivojen nollausta ja kevyttä tunnelmaa.

En minä koko joulua tietenkään ole pelkästään lukenut, mutta ruoanlaitto ja muut järjestelyt sujuvat leppoisasti Hercule Poirotin seurassa. Lisäksi lasten nauttiessa omista touhuistaan (kuten uudet joululahjapelit, joulunajan tv-ohjelmat, piirtäminen jne.), on äidillä lupa käpertyä sohvannurkkaan Kobo kädessään.

Nollaustoiminto onkin onnistunut niin hyvin, että sitä melkein jo ymmärtää olevansa lomalla - ja edessä on vielä yli viikko! Ihanaa!

Deanna Raybourn : Silent in the Grave, Silent in the Sanctuary, Silent in the Moor 
(Lady Julia Grey 1-3) 
Oma ostos Kobosta 

Lady Julia Grey on topakka aatelisrouva 1800-luvun lopun Englannissa. Ensimmäisessä osassa hän joutuu epämukavaan tilanteeseen eli selvittelemään oman aviomiehensä kuolemaa, kun heikosta terveydestä kärsinyt mies saa kohtauksen kesken illallisen. Lääkäri kirjaa kuolemansyyksi synnynnäisen sydänvian, mutta aviomiehen palkkaama yksityisetsivä epäilee kuitenkin murhaa. Olihan etsivän tehtävänä ollut selvittää uhkauskirjeiden lähettäjä...

Tarinan edetessä löytyy tietysti kaikenlaista maton alle lakaistua ja myös vaarat odottavat murhaajan etsijöitä, mutta sehän kuuluu tietysti asiaan, samoin kuin romanttinen vetovoima sankariparin välillä. Tarina olisikin varsin kliseinen, mutta mustalaisyhdistelmät, tulevaisuuden näyt ja lievästi ironisin vedoin kuvatut henkilöhahmot piristävät yhdistelmän varsin viihdyttäväksi.

Pidin kirjoista niin paljon, että luin kolme ensimmäistä putkeen. Mitään tarkkaa historiallista kuvausta näistä romaaneista on vähän turha hakea, mutta ehkä siksi eksentrinen March-suku onkin niin virkistävä. Kirjailija on käsittääkseni amerikkalainen ja päähenkilöiden asenteet ja toiminta ehkä siksi aika kaukana perinteisestä englantilaisesta jäykästä sovinnaisuudesta. Itse asiassa luin näitä kirjoja enemmänkin henkilöhahmojen ja tarinan, kuin varsinaisesti kontekstin ja historiallisuuden vuoksi.

Siltikin täytyy kirjasarjalle antaa plussaa vaihtelevasta miljööstä. Ensimmäisessä osassa etsitään murhaajaa Lontoossa, toisessa puolestaan murha tapahtuu Lady Julian suvun maalaiskartanon joulunvietossa (huom. erittäin sopivaa joululomalukemista kaikkine kartanojoulukuvauksineen!!!). Kolmannessa osassa taas kuljetaan Yorkshiren nummien perukoille. Jokaisessa kirjassa siis on vähän omanlaisensa tunnelma, jokaisessa osassa on oma tarinansa (murhansa) ja samalla kuitenkin myös kehyskertomus etenee. Lukija ei ehdi tylsistymään.

Tarinat ovat myös hyvin rakennettuja. Vaikka vähän arvailinkin syyllisiä, oli kiemuroita tarpeeksi, jotten voinut olla varma ja yllätyksiä riitti ihan viime sivuille saakka. Juoni myös pysyy koossa. Miljöö ja henkilölista ovat tarpeeksi kompakteja, jotta niissä pysyy hyvin mukana, mutta kuitenkin tarpeeksi laajoja luomaan mielenkiintoisia kuvioita.

Pidin siis kovasti  - sen verran paljon, että Kobossa odottavat jo kolme seuraavaakin osaa nollausoperaation jatkumista. Tosin tässä välissä ajattelin kokeilla yhtä toista, kirjailijalta aiemmin lukemieni tarinoiden perusteella varsin viihdyttäväksi odottamaani Steampunk-novellaa.

Joululukemista ?

Joululoma alkoi! Hurraa ja aamen. Kyllä tätä on odotettukin. Viimeinen palaveri (16-17 perjantai-iltana) oli todellista tuskaa. Sitten kauppaan ja... niin, sitten rupesin miettimään, että mitäs sitä joululomalla oikein lukisi...?

Kuulostelin itseäni oikein kunnolla, selasin lukemattomien listaa, ostin alesta pari lisää ja tällaisia sitten koriin päätyi.

Ilmiselvästi on tästä joulusta tulossa kevyt, romanttinen ja kenties vähäsen jännittävä. Yleensä lomiini kuuluvat klassikot loistavat poissaolollaan. Nyt tankattiin romantiikkaa ja dekkareita.


Äänikirjat 

Äänikirjoissa minulla on tällä hetkellä kesken Maria Veitolan elämäkerrallinen juttukokoelma Veitola. Sen kai kuuntelen loppuun, mutta pakkohan se oli alesta ladata Pieni Bistro Bretagnessa (Nina George). Jos se on yhtään kirjoittajansa toisen kirjan kaltainen niin odotettavissa on eheyttävää lempeyttä, hellää romantiikkaa ja lievää kaipuuta (matkalle) aiheuttavaa tekstiä.


Muuta romantiikkaa 

Pieni tuntuu olevan tämän loman teemana sillä lukemisekseni eksyi myös Pieni teehuone (Caroline Roberts). Ihan puhtaasti takakansitekstin vuoksi lukulistalle ladattu tarina linnan teehuoneesta, sen nuoresta emännästä ja pahantuulisesta linnanherrasta kuulostaa oikein sopivalta.

Lisäksi latasin Kobosta lyhyen steampunk/fantasia- novellan Poison or Protect (Gail Carriger). Voimakkaita naisia, jotka tietävät mitä haluavat ja ottavat haluavansa. Sopii. Ehkä siitä saisi jotain mallia vuodenvaihteen jälkeiseen töihinpaluuseen ? Olen myös tykännyt kirjailijan kaikista muista kirjoista, jotka ovat oikeasti hauskoja, joten odotukset piristävälle lukuhetkelle ovat suuret.


Romanttista jännitystä ja dekkareita 

Latasin myös joskus jo kauan sitten hankkimani Lady Julia Grey-sarjan (Deanna Rayburn). Nuori lady ratkaisee rikostarinassa, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Englantiin. Sisko suositteli hauskana, joten kevyellä kai mennään taas...

Vähän jännemmäksi dekkariksi valikoitui listalle toinen osa sarjasta eli Smoke and Mirrors (Elly Griffiths), jossa poliisi ja taikuri selvittävät taas rikosta sodanjälkeisessä Englannissa. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta (oikeastaan enemmän kuin Ruth Galloway-sarjan alusta), joten odotukset ovat korkealla.

Näillä siis lähdetään liikkeelle. Sitä en lupaa, että näillä sitten lopulta mennään. Jotain kuitenkin haluan lukea.

Nyt huomaan myös, että kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta olen myös unohtanut kokonaan ranskankielisen luettavan... Pitänee siis jotain yrittää. Proustia? Se on ehkä enemmän kesäkirja kuitenkin. Kesken olisi myös La septiéme fonction du langage (Laurent Binet) , joka on suomennettu nimellä Kuka murhasi Roland Barthesin... saa nähdä, miten käy. Menee ehkä liian vaikeaksi ja aivotyötä vaativaksi tälle lomalle...

Mitäs te muut suunnittelette joululomalla lukevanne ? 

Siskokset Bloggariklubilla ja Kolme sisarta

Bloggariklubi ja ilta teatterissa - mikään ei piristä paremmin rankkaa työviikkoa, varsinkin kun sain siskon seurakseni. Tällä kertaa keskustelu pyöri maailman tilan, selviytymisen sekä dokumenttivarieteen parissa.

Riku ja Tunna olivat kertomassa ajatuksistaan uuden Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Onko lähempänä utopia vai dystopia? Voiko maailma selviytyä hengissä? Keskustelu velloo tietysti suuntaan ja toiseen ja argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.

Itselläni jäi päällimmäisenä mieleen se, miten kehittyvissä maissa ehkä hypätään suoraan maailmaa säästävämpiin vaihtoehtoihin energian ja ruoan osalta ja muutenkin muutoksen heikkoja merkkejä on näkyvissä. Vaan onko muutos tarpeeksi nopeaa, jotta tavoitetaan kriittinen massa vaa'ankielen kallistumiseksi pelastumiseen päin?

Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen puolestaan puhui demokratian tilasta maailmassa ja siitä, miten pitäisi herätellä ihmisiä. Sitä kai tulee tavallaan tekemään myös työn alla oleva Yhdestoista hetki joka edustaa dokumenttiteatteria maailmantilasta varieteemuodossa... Pitänee mennä katsomaan teoksen valmistuttua, jotta ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan.


Kolme sisarta

Keskustelujen jälkeen oli vuorossa Kolme sisarta. Istuimme siskon kanssa toisella rivillä permannolla. En tiedä, oliko kyse paikasta vai mistä, mutta ennen väliaikaa olimme vähän eksyksissä. Syy voi tosiaan olla siinä, että valkokangas oli katsomisen kannalta vähän hankalasti yläreunassa, mutta luulenpa alussa myös olleen vähän liikaa kaikkea.

Paavo Westerbergin tyyliin tuntuu kuuluvan videon ja liikkeen hyödyntäminen teatterikokemuksen luomisessa. Kaikkien aikojen suosikkini on hänen ohjaamansa Mahdolliset maailmat, joka viehätti juuri monipuolisella mediakäytöllään, jolla näytelmään saatiin ihan uutta syvyyttä. Valitettavasti Kolme sisarta eksytti meidät yksityiskohtiin, siirtymiin ja henkilöihin niin, että tunne ja tarina jäivät mediakäytön jalkoihin.

Väliajan jälkeen homma fokusoitui. Tunteet pääsivät pintaan ja vyöryivät katsomoon vaikuttavina aaltoina. Kaipuu jonnekin (vaikka sitten Moskovaan) konkretisoitui, kun sisaret tekevät omat ratkaisunsa elämänsuunnan suhteen. Joku päättää, joku seuraa, joku kokee kohtalonsa. Toisin on rakkauden laita - Se ei seuraa kenenkään suunnitelmaa vaan kutoo lankansa poikittain, ristikkäin ja solmuun, katkaisee kun siltä tuntuu tai tarina vie.

Kolme sisarta on tekstinä minulle vieras. Itse asiassa tämä esitys oli ensi kosketukseni siihen, vaikka Tsehovin novelleja olen kyllä vuosien varrella lukenut ja niistä pitänyt. En siis osaa sanoa, miten uutta tai vanhaa sen käsittely tässä oli. Pidin tavasta, jolla asiat sanottiin tai jätettiin sanomatta ja rytmitettiin keskenään. Eleet, liikkeiden suunta tai asemointi lisäsivät viestin painotusta niin näyttelijöiden välillä kuin yleisöön päin. Asia tuli selväksi tai ainakin sen koki selväksi tulkitsevansa.

Näyttelijät ovat aina upeita Kansallisteatterin ollessa kyseessä. Jotenkin minulle vain kävi hassusti sisarten kanssa. He jäivät tällä kertaa miesten varjoon. Esko Salminen on tietysti ihan omaa luokkaansa vanhana, juoppona sotilaslääkärinä, mutta jotenkin hahmojen erilaisuudesta nousevat jännitteet everstiluutnantti Versinin (Jussi Vatanen) ja kiltin opettaja Kyluginin (Tuomas Tulikorpi) välillä herättelivät miettimään naisten haluja ja intohimoja ohjaavia seikkoja - onhan kyseessä Mashan (Emmi Parviainen) rakastaja ja aviomies. Jotenkin nämä hahmot nousivat minulle mielenkiintoisimmiksi, ehkä sellaisen hiljaisen dramaattisen näyttelijätyön avulla.

Kohtalo toki pilaili myös Irinan (Marja Salo) kosijoiden suhteen. Ottaako kunnollinen mutta vähän mielenkiinnoton ja vakava paroni Tuzenbach (Olavi Uusivirta) vaiko seikkailla hullun lailla käyttäytyvän esikuntakapteeni Soljonyin ( Samuli Niittymäki)seurassa?  Tosin viimeksimainittu oli viety niin äärimmilleen omituiseksi, että varsinaista kilpailuasetelmaa ei kai siinä ollut kuin miesten mielessä - mutta eipä naisilta (Irinalta) oikeastaan lopulta edes kysytty.

Kaikkiaan Kolme sisarta on mielenkiintoinen, niin kuin klassikot yleensä aina, mutta sitä katsomaan mennessä kannattaa miettiä paikka tarkkaan. Tuoli vähän taaempaa tai jopa parvelta saattaa auttaa hahmottamaan kokonaisuutta alusta lähtien.

Griffiths alkuja

Viime aikoina olen sattunut lukemaan useampia kirjoja, joilla on ollut enemmän tai vähemmän häiritsevä vaikutus mielenrauhaani. Niiden lisäksi olen kuitenkin lukenut myös enemmän tai vähemmän viihdyttäviä kirjoja, esimerkiksi dekkareita.

Jostain kumman syystä olen vierastanut tunnettuja ja suositeltuja dekkarinimiä viime vuosien aikana. Ehkä kyseessä on dekkarimaailman vallannut julmuuksien ylenpalttisuus ja lapsiin kohdistuvien raakojen rikosten kuvailu. Siksi myös Elly Griffiths on jäänyt minulta paitsioon huolimatta hänen saamistaan suurista kehuista sekä blogeissa että muualla.

Nyt kuitenkin uskaltauduin aloittamaan hänen sodanjälkeiseen Englantiin sijoittuvan dekkarisarjansa, jossa taikurien maailma kohtaa tavallisen poliisityön. Yksi asia johti toiseen ja pian huomasin lukeneeni  myös kaksi Ruth Galloway-dekkaria ja myös pitäneeni niistä. Huolimatta niiden lapsiteemasta.


Elly Griffiths : Risteyskohdat, Januksen kivi, The Zig Zag Girl 
Omat ostokset Elisa Kirjasta ja Kobosta 

Ensimmäiseksi siis uskaltauduin lukemaan Griffithsin The Zig Zag Girl -dekkarin jostain blogista bongaamani jutun perusteella (en nyt kuollaksenikaan muista, minkä ja mistä). Dekkari osoittautuikin juuri niin tummanpuhuvaksi ja jännällä tavalla omituiseksi kuin blogiartikkelin perusteella kuvittelinkin. Pidin siitä yllättävän paljon.

Toisen maailmansodan aikana oli Englannissa yhteen paikkaan koottuina joukko taikureita, joiden tehtävänä oli rakentaa illuusioita vihollisen hämäämiseksi. Sodan jälkeen osa joukosta palaa lavoille, Edgar Stephensistä tulee poliisi. Sitten eräänä päivänä joku surmaa naisen jäljitellen kuuluisaa taikatemppua.

Tutkimukset viittaavat taikurien maailmaan ja Edgar seuraa johtolankoja tunnetun ja ihaillun taikuri Max Mephiston kanssa. Askel askeleelta he lähenevät murhaajaa, mutta samalla tämä jatkaa taikatemppujen kopiointia makaaberilla tavallaan.

Huomasin koukuttuvani vähän painajaismaiseen tunnelmaan. Toisinaan näen kirjat mielessäni kuin elokuvan ja tässä silmissäni kulki vanha mykkäfilmi, jonka seepiansävyiseen mustavalkoiseen maailmaan on retusoitu väripisteitä, kuten punaiset huulet, punaisena valuva veri, oranssinpunainen auringonlasku... Ei yhtään vihreää tai sinistä. Jännä juttu, tätä ei tapahdu kaikkien kirjojen kohdalla. Tosin assosiaatio on voinut saada alkunsa myös kirjan kansikuvasta, mutta se kyllä jatkui harvinaisen vahvana. Kansikuva lienee siis erittäin hyvin yhteensopiva itse tarinan tunnelman kanssa.

Pidin siis tarinasta, henkilöt olivat sopivan vinksahtaneita ja kuitenkin periaatteissaan yleviä. Murhaaja ei ehkä ollut se kaikkein yllättävin, mutta juonessa oli sopivasti kiemuroita.

The Zig Zag Girlin jälkeen uskaltauduin tarttumaan myös luututkimukseen erikoistuneesta arkeologista, Ruth Gallowaysta kertovaan kirjasarjaan. Kun taikureista luin englanniksi, on Ruth Gallowayn tapauksia suomennettu jo useampia.

Risteyskohdat ja Januksen kivi ovat dekkareina ihan ok. Samalla tavalla hivenen tummasävyinen maailma suomarskialueineen ja nousuvesivaaroineen on miellyttävällä tavalla vaarallinen dekkarin taustalle. Hivenen minua häiritsi kirjoissa lasten rooli uhreina, mutta se ei kuitenkaan ollut ihan niin osoittelevaa kuin alkuun pelkäsin, vaikka tosiaanakin sarjan molemmissa ensimmäisissä osissa on kyse lapsiin kohdistuvista rikoksista.

Hieman enemmän häiritseväksi koin Ruthin suhtautumisen omaan kroppaansa. Hän selvästi ei ole sinut tukevuutensa kanssa ja hämmästelin tarvetta korostaa sitä tarinassa. Jotenkin turhan stereotyyppistä ja ärsyttävää. Lisäksi arvasin kummassakin dekkarissa syyllisen, kun tarinaa oli vielä kolmasosa jäljellä. Se ei tosin estänyt lukemasta kirjoja loppuun saakka ihan hyvällä mielenkiinnolla. Ovathan ne sujuvasti kirjoitettuja ja kiemuroiltaan moitteettomasti eteneviä.

Risteyskohdat alkaa, kun marskimaalta löytyy arkeologisissa kaivauksissa lapsen luuranko, jota Ruth kutsutaan tutkimaan. Samaan aikaan seudulla katoaa jäljettömiin pieni tyttö samalla tavoin kuin toinen pikkutyttö jo vuosia sitten. Mystiset puurakenteet nousuvesialueella, historialliset uhraukset ja nykyaikana kadonneet lapset kuljettavat Ruthin ja tutkimuksia johtavan Etsivä Nelsonin seuraamaan ristikkäin ja kohdakkain vieviä johtolankoja.

Januksen kivi alkaa myös samanlaisesta asetelmasta. Rakennustyömaalla tehtävät kaivaukset tuovat esille pienen lapsen luurangon. Kun paikalla on aiemmin sijainnut lastenkoti, epäilykset suuntautuvat heti hyväksikäyttöön tai lasten pahoinpitelyyn. Ajoitukset eivät kuitenkaan täsmää ja vähitellen tarinasta löytyy useampiakin menehtyneitä pieniä tyttöjä, mutta vain yhden kohdalla on kyse rikoksesta ja sairaan mielen synnyttämästä kierosta yhdistelmästä historiaa ja nykyisyyttä.

Niin, ja totta kai myös Ruth joutuu vaaraan ja murhaajan kohteeksi - eri syystä kuin Risteyskohdissa, mutta kuitenkin. Onkohan tässä havaittavissa jonkinlainen kaava ?

Todennäköisesti tulen jatkamaan molempien sarjojen lukemista, vaikkakin Magic Men houkuttaa nyt arkelogeja enemmän. Viihdyin Griffithsin dekkarien parissa huolimatta joistakin lievää ärsytystä aiheuttaneista seikoista ja pidän erityisesti molempien sarjojen henkilögallerian monipuolisuudesta. Joukkoon mahtuu jos jonkinlaista tallustajaa.

Kirjavaikutevuoristorataa ja kuolemankuvausta

Toisinaan sitä osuu lukemaan kirjoja, jotka ravistelevat, ravitsevat tai tönäisevät lempeästi sivuun suoralta kurssilta. Vaikutuksen suuruuteen vaikuttaa tietysti sisällön osuvuus, mutta myös ajankohdan otollisuus, lukijan vastaanottavaisuus. Viime aikoina ovat kirjat minua ravistelleet enemmän kuin pitkään aikaan. Olenkohan ollut jotenkin herkillä? Väsynyt ainakin.

Ensin ahmin Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin", joka herätteli miettimään omia valintoja ja uusia mahdollisuuksia vahvojen naisten esimerkkien voimin. Tunnustin viimein itselleni, että jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Elämän vallannut työ ei enää laisinkaan tuota tyydytystä tai iloa, ajatukset harhailevat väsyneenä ja äidin tilasta kärsivät hänen itsensä lisäksi myös lapset ja mies.

Vaikka lapsen lähettäminen kouluun tuntia liian aikaisin ja sitten taas vastaavasti tuntia liian myöhään voi tuntua huvittavalta, ei pienen pettymys luistelusta myöhästymisestä naurata yhtään. Vaikka joskus on kiva syödä pakastepizzaa tai  voileipiä iltaruoaksi, koen ahdistusta siitä, etten ehdi huolehtimaan lämmintä ateriaa lapsilleni - saati istumaan heidän kanssaan rauhallista hetkeä ruokapöydässä. Toki mies tekee ja tukee myös, mutta hänkin joutuu työn vuoksi matkustamaan ja yhdessähän tätä huushollia olisi tarkoitus pyörittää.

Mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja siis sai aikaan myös painostavaa epämukavuuden tunnetta - pitäisikö tehdä jotain ? 

Seuraavaksi kuuntelin herttaisen Pieni kirjapuoti Pariisissa, joka  jatkoi samaa teemaa muutoksesta ja oman itsensä löytämisestä - tosin suurin konkreettinen vaikutus omalta osaltani taitaa olla ajatus 50v- rajapyykin juhlistustavasta. Voin jo nähdä itseni matkalla jokea alas, leppoisesti aalloilla keinuen ja pittoreskeihin kanavakyliin rantautuen.  Rentouttavaa ja haaveiltavaa, mutta kuikuilisiko unelman takana kuitenkin ajatus lähdöstä ja  muutoksesta. Jälleen pientä epämukavuutta - Pitäisikö pian ?

Sitten lähdin Pariisiin ihan oikeasti. Muutama päivä pitkää työpäivää ja yksinäisiä iltoja Eiffel tornin juurella. Perjantaina illalla lähdin evakkoon lentokenttähotelliin kaiken varalta välttääkseni mahdolliset mielenosoitusten aiheuttamat liikennehäiriöt. Lauantaina edessä oli tunteja ja taas tunteja kentän tuntumassa ja kentällä ennen kuin vihdoin saavuin illalla kotiin.

Ehkä tein virheen lukiessani kirjaa kuolemasta (tai paremminkin kai omalla tavallaan ahdistavista tarinoista elämistä) samalla kun pieni jännitys mahdollisen kaaoksen vaikutuksista omaan matkaan takoi takaraivossa. Matkalla pysähdyksissä olo aiheuttaa minussa aina tunteen irrallisuudesta tai eristyksestä. Aivan kuin jähmettyisin jonkinlaiseen välitilaan enkä edes yllättyisi vaikka lopulta huomaisin vuosien kuluneen. Tarvitsen liikkeen ja suunnan pysyäkseni kiinni todellisuudessa.

Nyt tämä epämääräinen tunne jäi päälle pariksi päiväksi matkan päättymisen jälkeen. Syytän jumistani Keltaliivejä  ja Oneironia.

Laura Lindstedt : Oneiron 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tani sanoi blogissaan osuvasti Oneironin olevan hankala kirja. Se on juuri sitä ja lisäksi Oneiron on häiritsevä kirja, joka jättää onton tunteen siitä, että jotain olisi pitänyt ymmärtää, mutta jäi kuitenkin sumuverhon taakse piiloon.

Sinänsä kirja on nerokkaasti rakennettu kerä. On seitsemän naista, jotka jokainen ovat vuorollaan saapuneet valoon. On seitsemän tarinaa, jotka aukeavat lukijalle ensin vaivihkaisin vihjein ja viittauksin, sitten yhä selkeämmin vedoin, kunnes jäljelle jää vain ajatus.

Oneiron koukuttaa. Sitä haluaa tietää, mitä naisille oikein on tapahtunut. Miksi he ovat täällä ? Miksi he ovat yhdessä? Mitä heille oikein tapahtui ? Vastauksia ei tule, vain aavistuksia ja tietysti jokainen voi tulkita, mitä haluaa.

Nuori tyttö, kaksosia odottava äiti, juutalainen performanssitaiteilija, siirtosydämen vastaanottaja, syöpään kuollut nainen, Afrikasta pois halunnut kaunis nainen, venäläinen kirjanpitäjä... Mitä ihmettä heillä voi olla yhteistä? Paitsi kuolema?

Lindstedt siis on ilmiselvästi taitava kirjoittaja. Hän osaa myös manipuloida. Naisten mielipuolisilta tuntuvat mieliteot keskelle tunnotonta valkeutta luovat katkoksia, samoin kuin aina välissä kuvatut ronskit seksikohtaukset hätkähdyttävät. Tarinoita täydentävät lyhyet lehtiartikkelit yhdistävät naisten nykytilan todelliseen maailmaan - he ovat todella olleet olemassa tarinoidensa ulkopuolella, ennen valkoista sumua.

Silti tarina ei ole puhdas kaari tai edes sarja kaaria, vaan epätasapainossa puolelta toiselle keinuva spiraali, jonka keskimmäinen lanka oikeastaan roikkuu ylöspäin juutalaisen performanssitaiteilijan monologin varassa. Sinänsä mielenkiintoisen monologin, mutta tavallaan erillisen ja taas uudella tasolla mallia rikkovan. Vai miten liittyy anoreksia juutalaisten keskuudessa juuri kuvattuihin kuolemankokemuksiin ? Paitsi ehkä siinä, miten naisen elämä edelleen on tuskaa ja taistelua erilaisten paineiden alla. Onko Oneiron sittenkin feministinen julistus ? Kehoitus naisten väliseen solidaarisuuteen erilaisuuksistamme huolimatta?

Oli miten oli - Oneiron on varmasti palkintonsa ansainnut, mutta tällä kertaa taisin yhdistää sen väärään tilanteeseen ja vielä väärempään ympäristöön. On kirjoja, joita pitäisi varoa - Niihin pitäisi laittaa varoituskolmio tekstillä "Ei välitilalukemiseksi. Vältä väsyneenä." Huonosti valitulla hetkellä luettaessa ne voivat suistaa raiteiltaan hetkeksi tai jopa päiviksi niin kuin minulle kävi. Irrallisuuden tunne voi vapauttaa tai sitten se vain saa hetkeksi miettimään kaiken turhuutta ja lamauttaa. - Kannattaako edes yrittää tehdä jotain ? 

Fanielokuva Bohemian Rhapsody

Kävin tuossa isompien poikien kanssa elokuvissa. Oikein Turkuun saakka piti kulkea mummia ja pappaa tapaamaan, jotta äitikin eksyy elokuvateatteriin jälkikasvunsa kanssa. Yleensä elokuvien katsominen poikien seurassa on isännän hommia - lähinnä johtuen filmivalinnoista... Minä en niin kauheasti ole innostunut supersankarirymistelyistä.

Nyt löytyi kuitenkin meitä yhdistävä kiinnostuksen kohde, nimittäin Queen. Yhteistä meille taitaa koko perheellä olla bändin musiikista tykkääminen - ikään ja sukupuoleen katsomatta. Isäntä ehkä on vähiten fani eikä kuopuksella ikä riitä tällaisiin elokuviin, joten tällä kertaa mentiin vähän eri kokoonpanolla.

Bohemiani Rhapsody on elokuva Queenista, mutta ennen kaikkea kuitenkin Freddie Mercurysta. Tarina seuraa häntä nuoruuden oman itsensa hakemisesta suunnattomaan suosioon, joka kuitenkin toi mukanaan myös hännystelijöitä ja suuren yksinäisyyden kaiken hulinan keskellä.

Elokuvaa katsoi kiinnostuneena, mutta ehkä kutenkin enemmän tarinan aiheen kuin elokuvallisten ansioiden vuoksi. Jollei kyseessä olisi ollut Queen, en ehkä olisi jaksanut elokuvaa seurata. Se koostui kuitenkin aika hajanaisista kohtauksista, joiden varsinaista merkitystä ei aina ihan pystynyt seuraamaan. Tunsin kuitenkin bändin historiaa tarpeeksi, jotta saatoin yhdistää paloja toisiinsa ja kaari pysyi jotenkuten eheänä.

Koska kyseessä on Queen ja mukana oli musiikkia, jäi elokuvasta kuitenkin hyvä fiilis - huolimatta tarinan "lopun" tummista sävyistä. Oli myös mielenkiintoista, miten ulkonäöllisesti samankaltaisia näyttelijöitä oli eri rooleihin löydetty, ainakin netistä löytyvien kuvien perusteella. Ihan varma en ole siitä, miten lähellä kaikkien näyttelijöiden suoritukset ovat esikuviaan, mutta minähän en tietenkään heistä tunne ketään.

Myös rekvisiitta ja varsinkin vaatteet kuvastivat ajankohtia ja myös henkilöhahmoja tai tarinan tunnetilaa mainiosti. Eniten taisin pitää Freddie Mercuryn aika alussa pukemasta punaisesta asusta, joka suorastaan huutaa tarvetta olla esille ja erota joukosta. Punainen kapea huivi kaulassa oli kertakaikkinen piste i:n päälle.

Kaikkiaan siis elokuva, josta pitänevät kaikki Queenin musiikista pitävät, eli siis suurin piirtein kaikki tuntemani ihmiset. Ei taida olla ketään, joka ei tunnistaisi edes jotakin heidän kappaleistaan ja olisi joskus laulanut sen mukana.

Mutta tiedättekö mikä oli ihan parasta ?

Lopun huikean konserttikohtauksen aikana katsoin 16-vuotiaan poikani silmien loistoa ja saatoin nähdä hänen kuvittelevan itsensä lavalle rumpujen taakse. Poistuessamme kysyin, olinko tulkinnut oikein. Olin. 

Bohemian Rhapsody on elokuva toteutuneista unelmista ja niitähän tahtovat kaikki nuoret tavoitella -  mahdollisesta hinnasta huolimatta.

Kun täti räppäriä kuunteli

Toki olin kuullut Elastisesta ja Cheekistä ja kai parista muustakin suomiräppäristä. Kuopuksen kanssa katsellessa Vain elämää-ohjelmaa on tulivat myös Mikael Gabriel ja JVG vähintään niminä tutuiksi. En minä silti räppiä ole koskaan kuunnellut, mutta eipä minun korvissani muutenkaan soi paljon muut kuin äänikirjat.

Viime aikoina onkin puhelimeen kulkeutunut useampikin muusikkoelämäkerta (mm. Hectorin Asfalttihippi tuli kuunneltua ihan loppuun saakka), joita kuunnellessa huomaan yllättävän paljon tietäväni kappaleita nimiltä. Kaipa sitä satunnaisella radiokuuntelulla edes jotain tarttuu. Nyt viimeksi kuuntelin Cheekin "elämäkerran" - nuori kaveri, siksi lainausmerkit. Ja kyllä, koitin kuunnella myös hänen kappaleitaan ihan uteliaisuudesta. Ei, en kuunnellut yhtään niistä loppuun saakka.

Mikko Aaltonen: JHT- Musta lammas 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Paavo Kerosuo 

Cheekin elämäkerta on mielenkiintoista kuunneltavaa minun osaltani ehkä juuri siksi, että sen kuvailema elämäntapa, ajattelutapa ja toiminta ovat minulle jotenkin niin fundamentaalisen vieraita. Kaduilla tappelu ja uho, amerikkalaistyylinen mammonan tavoittelu ja muuten vaan sekoilu viinan ja naisten kanssa ovat minulle jotain sellaista, jota minun elämästäni löytyy lähinnä joskus vahingossa katsomistani amerikkalaisista b-luokan elokuvista.

Kova jätkä herkällä sisimmällä ja vähän seko (enkä nyt viittaa hänen diagnoosiinsa vaan ennemminkin mielentilaan ja tapaan toimia), mutta samaan aikaan kunnianhimoinen ja omassa lajissaan tinkimätön - niin voisin kai tämän kirjan jälkeen käsitystäni Cheekistä tai paremminkin Jare Henrik Tiihosesta kuvata.  Pojan (tai miehen)poikaa kuvaaminen tähden takaa taisi olla kirjan tavoitteena. En tiedä, miten hyvin JHT itsensä kirjasta tunnistaa, mutta lukijalle tuli sellainen olo, että hän voisi jopa aidosti allekirjoittaa siitä ilmenevän kuvan.

Kieli kuulosti ainakin minun korviini luontevalta ja perheen ja tuttujen haastattelut loivat mukavasti taustaa. Itse asiassa yllätyin siitä, miten helposti tämä kirja tuli kuunneltua huolimatta aiheen vieraudesta - vai onkohan se sitten kuitenkaan niin vieras? Menestystä kohti kovalla työllä pyrkivä nuori, jolla välillä menee jossain vähän överiksi.  Eipä tuo kai niin outo tarina ole? Erityiseksi sen tekee tietysti saavutetun suosion taso. Pari loppuunmyytyä keikkaa stadionilla on Suomessa aikamoinen juttu.

Huvittavaa sinänsä, mutta tutuimmalta kuulostivat artistin kauppatieteiden opinnot ja budjettilaskelmat. Kai se on iso keikka projektihommaa suunnitelmineen ja budjetteineen siinä missä IT implementoinnit ;-)  Olikin mielenkiintoista myös pikkuisen kurkistaa musiikkibisneksen kuvioihin taustalla. Ihan raaka bisneshän sieltä löytyy, mutta mitä ilmeisimmin myös suurella sydämellä töitä tekeviä ihmisiä niin artisteina kuin heidän taustajoukoissaan.

Kaikkiaan JHT - Musta lammas oli odotuksiani parempi kuunneltava, joka oli tarpeeksi erilainen Waltarin klassikoista, jottei päässyt syntymään äänikirjajumia 80 tunnin klassikkoputken perään.

Miten nuoruuden unelma palasi mieleen ja keksin, mitä haluan tehdä 50-vuotispäivänäni

Kirjat voivat lohduttaa, viihdyttää, herättää ajatuksia ja tuoda mieleen myös vanhoja muistoja. Tämä kirja muistutti minua isännän kanssa jo hamassa nuoruudessa tekemästämme suunnitelmasta, jonka valitettavasti ehdimme tässä vuosien varrella jo ihan unohtaa. Nyt tiedän, mitä haluan tehdä 50-vuotissynttärieni kunniaksi. Aikaakin on sopivasti vielä muutama vuosi järjestää.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Erja Manto 

Niin, toisinaan elämä menee hukkaan surun vuoksi. Joku taas vain muuten käpertyy kuoreensa eikä kuule kutsua kuin suoraan raidetta eteenpäin. Eräät on rakkaus murskannut pettymykseksi muuntumalla. Kaikille ja kaikkiin sydämen vaivoihin voidaan kuitenkin löytää lohtua kirjallisesta apteekista, jonka apteekkarina toimii Jean Perdu, toisen tunteet ja tarpeet puheista tulkitseva kirjakauppias.

Kirjakauppiaallakin on kuitenkin salaisuutensa, eikä hän ole osannut omaa tuskaansa lieventää kuin yhdellä kirjalla, joka ei sekään pelastanut kokonaan. Sitten saapuu se päivä, jolloin arven alle kätkeytynyt haava repäistään auki ja Monsieur Perdu lähtee etsimään sekä kirjailijaa että anteeksiantoa.

Vaellus jokilaivalla Pariisista Provenceen tuo mukanaan matkaseuraksi eri tavoin särkyneitä ihmisiä, mutta myös toivon muutoksesta parempaan. Italialainen jokilaivuri, inspiraatiota etsivä kirjailija, miehensä pettämä nainen ja vuosia rakkautta odottanut löytävät tuen toisistaan.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on aivan ihana kirja. Se on lempeä, ymmärtävä, tunteellinen olematta sokerinen. Sen henkilöhahmot eivät ole täydellisiä vaan ihmisiä kaikessa vajavaisuudessaan. Kirjan luettuaan sitä uskoo ihan varmasti rakkauteen ja ystävyyteen ja siihen, että kaikki voi järjestyä tavalla tai toisella. Elämään kuuluvat kaikki sävyt - muuten se ei olisi elämää.

Erja Manto sopii hyvin tämän kirjan lukijaksi. Hänen äänessään on sellainen lämmin, hitusen käheä sävy, jota kuuntelee mielellään ja lukutapa on selkeä, elävä, mutta liioittelematon.

Lisäksi kirja antaa uskoa muutoksen hyvää tekevään voimaan. Itse asiassa minun alkoi tehdä mieli lähteä matkalle ilman muuta suuntaa kuin risteysten kohdalla tehdyt päätökset fiiliksen mukaan - tai sitten pitäisi astua jokilaivaan ja lähteä seikkailemaan ja tutustumaan pieniin kyliin ja kaupunkeihin kanavan varrella...


Joko arvasitte?  

Joskus aikoinaan vuonna yksi ja kaksi (puhutaan siis ajasta yli 20 vuotta sitten), kun istuimme kerrostalon parvekkeella ja ihailimme edessämme laskevaa aurinkoa, juttelimme isännän kanssa useamman kerran hänen kummisedästään ja tämän tekemästä jokilaivamatkasta Ranskan halki. Päätimme, että joskus vielä teemme samoin. Vuokraamme asuttavan laivan ja lähdemme hiljalleen seikkailemaan Ranskan kanavia pitkin kohti etelää...

Vuodet kuluivat ja tämä(kin) haave hautautui arjen töiden ja kiireiden alle, mutta nyt se nousi taas elävänä mieleeni tämän kirjan myötä. Eipä tuo olisi varmaan yhtään hullumpi tapa viettää lomaa - tai juhlia syntymäpäivää.

Minulla on vielä muutama vuosi 50 vuoden rajapyykkiin. En aio pitää juhlia (sorry ystävät), mutta jotain kivaa ja vähän erikoista pitäisi sille vuodelle keksiä. Pojat ovat sitä mieltä, että äiti hyppää laskuvarjolla, mutta voi selän kunto pistää sille suunnitelmalle stopin. Sitten mietimme, että matka Orient Expressillä Pariisista Venetsiaan voisi olla sopivan romanttinen vaihtoehto, mutta haluaisin viettää aikaa myös lasten kanssa eivätkä he kuulemma ole kauhean kiinnostuneista junamatkasta ilman moderneja mukavuuksia. Seuraavaksi keskustelimme perhematkasta hobittilandiaan eli Uuteen Seelantiin, mutta vanhimmat lapset ovat silloin jo kesätyöiässä ja todennäköisesti kiireisiä omissa menoissaan. Sopivan ajoituksen löytäminen voi siksi käydä hankalaksi.

Siispä... Mitä jos lähdemme isännän kanssa vaikka kuukaudeksi (tai kahdeksi) jokilaivamatkalle. Lapset voivat liittyä seuraan heille sopivaksi ajaksi, sopivasta paikasta. Kuulostaisiko kivalta ? Minua houkuttaa, mutta toki tässä on vielä muutama vuosi aikaa miettiä. Ei sitä tiedä, mitä jännittävää seuraava kirja tuo mukanaan.

Marraskuun luetut

Auringonnousu lupaa uutta päivää 

Marraskuu painoi päälle mustaa ja harmaata ja töitä, töitä ja vielä vähän töitä. Äänikirja kuulokkeissa saatteli sohvalla useammin uneen kuin seikkailuihin.

Silti luettujen listalta löytyy peräti 9 kirjaa.

Äänikirjoja listalla on kunnioitettavat 5, vaikka uskollisesti palasin taaksepäin nukkuessa ohi kunnellut kohdat. Loput ovat sähköisiä kirjoja.

Mitä tästä voimme päätellä ?

No, ensinnäkin olen käynyt kävelyllä ja kuunnellut kirjoja. Toiseksi, silmät ovat olleet iltaisin tietokoneruudun jäljiltä liian väsyneitä lukemiseen. Korvat sentään vielä ovat toimineen kaikista puhelinpalavereista huolimatta.  Kotitöihin on kuulunut paljon ajatuksetonta ruoanlaittoa, silittämistä ja muutenkin toimia, joiden aikana on voinut keskittyä tarinaan.

Niin, ja tietysti vielä : Olen kuunnellut helkkarin hyviä ja kiinnostavia kirjoja.


Äänikirjasaldo 

Yksi kuuntelemistani äänikirjoista oli iltasatukirjana eli Me Rosvolat ja konnakaraoke. Kelpasi Totollekin, mikä ei näin oman lukutaidon jälkeisenä aikana ole ollenkaan itsestäänselvyys. Itse asiassa väsyin kranttuun kuuntelijaan ja turvasin tarpeeksi pitkään kirjaan seuraavaksi. Lukuvuorossa on Harri Potter ja Viisasten kivi. Se on 7v:lle vielä tarpeeksi satu sarjan kirjoista ja äidin yskänpuuskien häiritessä lukuhetkeä, lupasivat isoveljet avustaa.

Alkukuun kuuntelunautinnosta vastasi vielä Mika Waltarin Mikael Hakim. Sen loputtua olin ihan pyörryksissä. Mitä ihmettä muka voisin ruveta kuuntelemaan noin mahtavan lukukokemuksen jälkeen? Tein ovelan manööverin ja vaihdoin tyylilajia ja aihetta aivan totaalisesti.

JHT-Musta lammas eli Cheekin tarina oli takuuvarmasti tarpeeksi erilainen. Cheekin maailma on minulle täysin vieras - sama maa, mutta eri sukupolvi, eri musiikkimaku, eri arvomaailma ainakin osittain. Siksi kai olikin niin mielenkiintoista kuunnella tarinaa. Cheekin musiikkiakin yritin kirjan aikana kuunnella, mutta ei... se ei ole minua varten. Sinänsä kirjasta tuli näkyviin poika (tai mies), joka aika hyvin vastasi median pohjalta minulle syntynyttä käsitystä. Kunnianhimoinen, vähän yksinäinen ja rikkinäinen, mutta ammattitaitoinen ja hemmetin itsepintainen artisti täynnä bling blingiä - jos ei muuten niin imagon vuoksi.

Ei sentään pelkkää mustaa marraskuussa 

Lisäksi kuuntelin marraskuussa loppuun  Anna-Leena Härkösen pakinoita sisältävän kokoelman Mikki Hiiri -helvetti ja muita tarinoita. Jostain syystä se oli minulla kesken tosi kauan, mutta nyt kuuntelin sujuvasti loppuun. Joihinkin tarinoihin samaistuin (kyllä, mekin kävimme jonottamassa Euro Disneyssä), jotkin jäivät vähän etäisemmiksi. Ihan hauskoja ja sopivia äänikirjamuotoon.

Anja Snellmaniin minulla on  vähän ristiriitainen suhtautuminen. En ole kovinkaan montaa hänen kirjaansa lukenut sillä olen kokenut tyylinsä minulle hieman vieraaksi kaikessa ronskiudessaan. Nyt kuitenkin lumouduin hänen uusimmastaan eli Kaikkien toiveiden kylä -romaanista. Vanhan kreetalaisen naisen ja hänen löytämänsä nuoren oppaan välinen vähittäin kasvava ystävällisyys kaikkine historiallisine takautumineen on kiehtovan outo tarina, jossa rosoisuus, kauhu ja parantava lempeys vuorottelevat. Siitä pitänee vielä kirjoittaa ihan erikseenkin.


Ne muut

Luin myös neljä sähkökirjaa. Niistä kaksi oli fantasiaa. Viimeiseksi lukemani välipala Lost Wolf oli naiivi, ylenpalttisen yksinkertaistettu ja rakenteeltaan hötöinen collegefantasia englanniksi. En oikein tiedä, miksi luin sen edes loppuun. Ehkä halusin nähdä kehittyisikö se johonkin suuntaan (ei kehittynyt).

Toinen fantasiakirja oli riemastuttava kotimainen tuttavuus Pure mua. Terhi Tarkiaisen lahjaksi annettavat vampyyrit ja heidän "ihmis"oikeutensa toivat tuoreutta ja uudenlaista näkökulmaa suhteellisen koluttuun aiheeseen. Tykkäsin kovasti.

Enni Mustosen taiteilijan vaimo toi historiaa taas vähän lähemmäksi ja sarja parani edelliseen osaan nähden. Viihdyin.

Taiteilijoita oli myös Mia Kankimäen yönaisissa. Naiset, joita ajattelen öisin osoittautui odotukseni mukaisesti ajatuksia ja jonkinlaista levotonta kaipausta herättäväksi. Jälkeen jäi myös epämääräinen pettymys itseeni ja päätös muuttaa edes jotain. Saa nähdä, miten hyvin onnistun etuaikaisen uudenvuodenlupaukseni pitämään.

Yönaisia ja yöajatuksia

Maailmassa on aina ollut naisia, jotka uhmaavat sovinnaisia tapoja ja odotuksia, rikkovat ympärilleen rakennetut kehykset ja matkustavat vaikka maailman ympäri.  Heistä ei vain aina kirjoiteta "virallisessa" historiankirjoituksessa, tai he ovat sivulauseessa, alaviitteessä, kätkettyinä oman vaatimattomuutensa viittaan.

Mia Kankimäen edellinen kirja Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, kertoi kirjailijan oman tarinan naisesta, joka nelikymppisenä jättää viran ja lähtee japaniin etsimään sekä tietoja tutkimuskohteestaan että itseään. Jo sitä lukiessani koin kateuden piston sydämessäni.

Naiset, joita ajattelen öisin vei muutoksen kaipuun vielä astetta pidemmälle. En enää oikein nuku, vaan säpsähtelen sudenhetkenä työasioiden herättämänä. Viime aikoina olen työntänyt työn sivuun ja ryhtynyt miettimään yönaisia - sitä lohdullista ajatusta, että muutos on minun vallassani.

Jostain syystä käsiini osuu tällä hetkellä kirjoja, joissa lähdetään, vaihdetaan maisemaa ja elämää. Houkutus kasvaa suuremmaksi, mutta eihän sitä nyt kolmen lapsen äiti voi noin vain pakata ja kadota (enkä edes taida halutakaan)

En tiedä, onko kyse vain väsymyksen tasosta, muutaman vuoden päässä häämöttävästä viidenkympin rajapyykistä, vai vain pimeän vuodenajan sysäyksestä haaveiluun. Alkaa vain tuntua yhä enemmän siltä, että jotain pitäisi tehdä toisin  - vähän yönaisten malliin.

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Kankimäen kirja alkaa kannaltani vahvasti. Minä olin Karen Blixen fani jo ennen kuin Minun Afrikkani valtasi valkokankaan. Liityin joskus hamassa nuoruudessani (tarkemmin sanottuna vuonna 1986 - olin kirjoittanut nimisivulle) Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäseneksi ja liittymisetuna valitsemieni kirjojen joukossa oli Judith Thurmanin Karen Blixenistä kirjoittama elämäkerta. Se kolahti. Myöhemmin huomasin ihastuvani varauksettomasti myös kirjailijan itsensä kirjoittamiin teoksiin.

Blixen oli urhea, lahjakas ja uskomattoman sinnikäs. Toki hän oli myös itsekeskeinen, vähän vastuuton ja monella (ei aina hyvällä) tavalla aikansa lapsi. Silti, tai ehkä juuri sen vuoksi, fanitan. Hän ei antanut minkään estää itseään unelmien seuraamisessa.

Samoin tekivät myös Kankimäen seuraavaksi kuvaavat maailmanmatkaajaat - Aasiaa, Afrikkaa, kurjia oloja, cowboy-elämää. Naiset pystyvät siihen kaikkeen, vaikka sitten korsetissa ja pitkässä mekossa. Yhtään huonommiksi intohimoissaan eivät jää myöskään aikansa ennakkoluuloja vastaan taistelleet naistaiteilijat... eikä kai voi unohtaa kirjailijaa itseään seuraamassa yönaisia maasta ja taiteilijaresidenssistä (tai muusta majoituksesta) toiseen.

Kirjana Naiset, jota ajattelen öisin on ehkä rakenteeltaan hieman hajanainen. Blixenin osuus painottuu enemmän kuin yhdenkään muun naisen, lyhyempien elämätarinoiden kiivan rytmin jälkeen jäädään leijumaan Kankimäen omien kokemusten seurantaan. En oikein tiedä pidänkö rakenteesta, vai ei. Sitäkään en osaa sanoa, onko sillä edes väliä.  Tämän kirjan ansiot ovat sen herättämissä ajatuksissa ja tunteissa, sen aiheuttamassa halussa muuttaa, muuttua ja lähteä.

Oli kirjallisista ansioista mitä mieltä tahansa, yönaiset voimaannuttavat. Jos muut naiset pystyvät siihen, miksen minäkin voisi muuttaa elämääni? Eikä melkein viisikymppisenä ole ollenkaan myöhäistä, varsinkaan nykyään, kun elinikäodotukset ovat korkeammat kuin vaikka Blixenin aikaan.

Vielä kun keksisi, millainen muutoksen pitäisi omalla kohdalla olla? Jos vaikka aloittaisi siitä, että töiden pitää antaa tilaa asioille, jotka saavat minun sydämeni lyömään nopeammin...

Olisiko jo aika uudenvuodenlupaukselle ? 

Tumma ja niin helppo

Saaristolaislimppu on ihanaa, mutta muutamaan vuoteen en ole ehtinyt sitä kunnolla leipomaan sen paremmin kesällä kuin jouluherkuksikaan. Nytkin on menossa taas sellainen työruljanssi, että hyvä kun saa ruokaa itsekään, lapsille kokkaamisesta puhumattakaan. Juuri tässä naurettiin (arvannette sävyn), että lounas kerran viikossa on jo luksusta.

Ei ole terveellistä ei. Jotain on taas tehtävä ja jalka nostaa pikkuhiljaa kaasupolkimelta. Jouluunkin pitäisi rauhoittua.  Kun edes muistaa hengittää alkaa vuodenaika palautua mieleen ja kynttilöiden loiste läppärin vieressä aiheuttaa erilaisia mielitekoja. Niin kuin nyt vaikka mallasleipähimon...

 Kun mieli tekee sitä tiettyä leipää, eivät etäpäivän puhelinpalaveritkaan saa olla esteenä. Läppäri keittiöön ja toimeksi. Tämä leipä ei tarvinnut kuin sekoituksen (vähän piti nesteitä lämmittää), odotuksen ja paiston. Onnistuu varsin hyvin puhelinpalaverienkin aikana, varsinkin sellaisten, joissa on itse enemmän kuuntelemassa kuin äänessä.

Alunperin vastaavan reseptin olen bongannut jostain Sikke Sumarilta ja siitä tuli vuosiksi luottoreseptini. Tässä nyt uusi versio - ihan vain siksi, ettei kaupasta löytynyt ihan kaikkia oikeita aineita.  Hyvin toimi ja maistui näinkin...

Melkein kuin saaristolaislimppu 

0,5l piimää
1,5dl siirappia
1 rkl suolaa
2dl (kalja)maltaita
2dl ruisjauhoja
2dl kaurahiutale/-leseseosta
3dl spelttitäysjauhoja
1-2dl leivontakarkeita vehnäjauhoja

Sekoita kuivat ainekset keskenään. Lämmitä piimä, siirappi ja suola kattilassa pikkuisen kädenlämpöistä lämpimämmäksi. Sekoita kaikki ainekset yhteen.

Anna nousta 2h kannen tai liinan alla lämpimässä paikassa. Taikina on sellaista paksua puuroa, joka kaadetaan vuokaan. Paista uunissa 150-160 asteessa noin 2h. Anna jäähtyä hetken aikaa vuoassa ennen kuin kumoat pois.

Kuten kaikki mallaslimput, tämäkin oli parempaa seuraavana päivänä täysin jäähtyneenä, mutta eihän se tietenkään niin kauan odottanut. Kylmäsavulohiviipaleita + voita ja perjantai-illan herkku oli valmis. (No myönnetään, ripottelin päälle hiukan myös tilliä ja valutin sitruunamehua...) 

Helppoa ja hiukan retroa pikkukokeille (ja vähän isommillekin)

Turun kirjamessuthan menivät minulla kirjojen osalta aikalailla lasten ehdoilla. Ainoa ostamani keittokirjakin on tarkoitettu vähemmän keittiössä touhunneille (isoille ja) pienille kokeille.

Kelpasivat kirjan ohjeet kuitenkin myös tällaiselle jo vuosikymmeniä hellan vieressä viihtyneelle. Erityisesti ilahduin aikamatkalle mukaansa tempaisevista perheklassikoista. Useammin kuin kerran tuli oma lapsuus ja nuoruus mieleen ja löysin useamman hyvän reseptin uusiokäyttöön. Tonnikalapannariakin meillä tehtiin nyt peräkkäisinä viikkoina pariinkin otteeseen. Miten ihmeessä olen voinut unohtaa tuon helpon ja herkullisen ohjeen ?

Meillä on ruvennut kokoontumaan ryhmä teinejä pelaamaan Dungeons and Dragons -roolipeliä. Pelisessiopäivinä pitää äidin repertuaarista löytyä jotain helposti valmistuvaa ja nopsaan syötävää. Siihen oli tuollainen lämmin tonnikalapannari ihan omiaan. Eikä se ruokalajina myöskään tuhoa lompakkotasapainoa vaikka pellillinen katosikin ennätysvauhtia...

Hellapoliisi : Pikkukokki keittiössä 
Oma ostos kirjamessuilta 

Pikkukokki keittiössä kierrättää Hellapoliisilta aiemmin ilmestyneitä kirjoja. Siihen on koottu yhteen Ensimmäiset reseptit, Koko perheen kokkauskirja ja Koko perheen leivontakirja. Olen joskus aikoinaan ostanut esikoiselle tuon ensiksi mainitun, kuopukselle nyt sitten kolminkertaisen paketin.

Kirjasta löytyvät myös mittojen muuntotaulukot, tietoa keittiön perusvälineistä sekä tietysti pitkä lista perusreseptejä vaihekuvineen, mikä helpottaa varmasti kokemattomamman kokin harjoituksia, eikä tietysti ole pahitteeksi konkarinkaan muistinvirkistykseksi.

Ulkoasu on raikas ja värikäs. Tässä kirjassa ei ole brassailtu tunnelmakuvilla ja tummilla väreillä, vaan panostettu selkeyteen ja pirteisiin väreihin. Vaihekuvat ovat tosiaan hyvä lisä ja elävöittävät reseptitekstiä. Jos ei koskaan ole vaikka muotoillut pullasarvia, niin kuva varmasti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Myönnän itsekin välillä ruokaohjeita lukiessa googlaavani kuvia oman hahmotuskykyni tueksi. Viimeksi näin tein Finlandia-joulutorttuja tehdessäni. Ei vaan aivot heti vääntyneet oikeaan tapaan kääntää taikinaa.

Reseptit ovat rehellistä kotiruokaa, toki painotukseltaan ehkä enemmän sinne iltapaloihin ja leivonnaisiin kallellaan, mutta löytyvät listalta toki makaronilaatikko, lihapullat ja kasvissosekeittokin. Keittiön peruospuksena tästä löytyvät oivat ohjeet, joilla opiskelijakin pysyy hengissä eikä tarvitse pelkästään kaurapuurolla kitkutella.

Minä antaisinkin (ja annoin) tämän kirjan lapselle tai nuorelle, joka on juuri innostunut ruoanlaitosta tai jolla sen pakko on lähiaikoina edessä. Helpot reseptit innostavat ja madaltavat kynnystä aloittaa - Niin, ja onhan tämä kokeneellekin kokille piristävä tuulahdus kaikkien trendireseptien ja  -vaatimusten keskellä.

Vuosisadan rakkaustarina

On olemassa kirjoja, joista on tietänyt oikeastaan aina. Jostain syystä ne vain eivät ole kävelleet vastaan, osuneet käteen, päätyneet lukulistan kärkeen. Sitten sattuma luo kohtaamisen tai kustantaja antaa luettavaksi juhlavuotensa klassikkojulkaisun ja kas, sitä huomaa lumoutuvansa ja ihmettelevänsä.

Noin kävi minulle Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan osalta. Kirjamessujen bloggariaamiselta saimme Tammen 75v juhlajulkaisut eli edeltämainitun ja sitten WSOY:n Suomi 100v julkaisuna Minna Canthin Työmiehen vaimon. Tikkasen kirja näytti ohuelta ja helposti lähestyttävältä. Siispä tartuin siihen samoin tein.

Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina 
Kustantajalta kirjamessujen bloggariaamiaisella

Myönnän. En edes tiennyt tarinan koostuvan runoista. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, jos olisin tiennyt. Enhän minä koskaan lue runoja. Paitsi nyt.

Normitarina. Mies juo ja nainen kestää. Miksi tämä sitten koskettaa jostain syvältä ja tuntuu voimaannuttavalta. Ehkä siksi, että nainen ei uhriudu. Hän jää, mutta se on hänen oma päätöksensä. Hän saa olla vahva, kun mies on heikko. Voi halveksia ja rakastaa, vuorotellen, samaan aikaan.

Silti kirjan kuvaukset myös raivostuttavat. Miten ihmeessä se on aina nainen, joka kantaa vastuun lapsista, kodista, miehestä ja mies vain kirjoittelee ja kärsii luomisen tuskaa. Nainen kirjoittaa yöllä, kun on hetki aikaa, kun lapset nukkuvat ja mies on viimein sammunut raivostaan. En ymmärrä. Vaikka kuinka rakastaisi, vaikka kuinka kokisi itse pääättävänsä, miksi ihmeessä päätös voi tarkoittaa jäämistä. Kun on ne lapsetkin.

Minä katson asiaa ulkopuolisena. En ole (onneksi) alkoholin kiroista kärsinyt sen paremmin lapsuudessani kuin nyt omassa perheessäni. Silti reagoin ja jossain sisällä sattuu. Se taitaa johtua kielestä. Siinä on jotain niin raakaa ja paljasta, että omakin iho kuoriutuu vereslihalle. En yhtään ihmettele tämän kirjan klassikkoasemaa. Onneksi se tuli kirjoitettua, vaikka sitten varastettuina hetkinä. Ehkä se siksikin on niin tosi. 

Valoleikkejä avaruudesta merenpohjaan

Lapset rakastavat valoa ja taikatemppuja. Niin minäkin. Siksi nämä kaksi kirjaa ovat meillä saaneet suuren suuren suosion. Valoa imevä ja sitä luettavaksi pimeässä hehkuva teksti vie avaruuden saloihin ja taskulampulla sivujen läpi näkyviksi ilmaantuvat salaisuudet taas johdattavat seikkailuun meren syvyyksissä.

Rinna Saramäki, Sami Saramäki : Meren syvyyksiin 
Kustantajalta luettavaksi

Tänä vuonna ilmestynyt Meren syvyyksiin napattiin kädestäni vauhdilla heti, kun kuopus ymmärsi periaatteen valon heijastamisesta sivun läpi. Sitten minulle kerrottiin : "Mä osaan tän. Luen itse. Voit mennä pois." Ei siinä sitten muu auttanut, kuin lähteä olohuoneen puolelle. Kuvan sentään nappasin.

Kirja oli siis ilmeisen mieluisa ja sen on poika lukenut muutamaankin kertaan. Tarinassa kuulemma seikkaillaan meren pohjamaisemissa. Sanon kuulemma, sillä nyt olen tätä artikkelia varten etsinyt kirjaa jo useamman päivän ajan. Siellä se on jossain kätkeytyneenä kaikkien muiden lastenkirjojen sekaan. Poika innostui lukemaan (hyvä juttu) ja veti kaikki kirjat hyllyistä ja laatikoista kasaan lattialle (huonompi juttu).

Siispä joudutte tällä hetkellä tyytymään vain varsinaisen kohderyhmän kommenttiin "Tosi kiva" - äiti lukee sen sitten joskus, kun taas löytää... ja jaksaa lähteä kirjavuorta raivaamaan.

Tiedän, ei kovin tunnollinen kirjabloggaaja tällä kertaa, mutta ei mahda mitään - ei vaan jaksa tässä kaiken muun hässäkän keskellä... koittakaa kestää.

Nicholas : Pimeässä hohtava avaruus

Meille jo jostain aiemmin luettavaksi kulkeutunut Pimeässä hohtava avaruus, oli iltasatusuosikki pitkän aikaa. Hauskaksi asian teki se, ettei kirja ole varsinaisesti mikään satu vaan ihka oikea tietokirja. Siinä minä sitten luin ääneen planeettojen järjestystä ja kuun vaiheita ja muita mielenkiintoisia aiheita, illasta toiseen, pimeässä.

Kyllä, luitte ihan oikein. Kirjaa luettiin pimeässä. Ensin sivuja näytettiin lampulle vähän aikaa (tai lamppua sivuille, miten vain). Sitten valot pois päältä ja hehkuvia kirjaimia lukemaan. Oli se jännää ja taitaa meidän ekaluokkalainen tietää avaruusjuttuja enemmän kuin opetussuunnitelma vaatii :-)

Pure mua

Minä pidän fantasiasta ja olen lukenut viihdefantasiaakin muodossa jos toisessa. Nyt kuitenkin tuli vastaan kirja, joka heitti kerralla kehiin ihan jotain uutta - ja vielä genren kotimaisena edustajana! Ihan oikeasti viihdyin ja hihittelin huolimatta siitä, että joukossa on myös vakavaa asiaa siitä, mitä toiselle olennolle voi tehdä, vaikka tämä sitten olisikin kuollut.

Terhi Tarkiainen : Pure mua
Oma ostos Elisa Kirjasta (tarjouksessa 11.11. saakka) 

Annan täyttäessä 30 hän saa lahjaksi vampyyrin. Eikä ihan mitä tahansa vampyyriä vaan tumman ja komean ja kaikki kliseet täyttävän. Onhan lemmikkivampyyrin tarkoituksena toimia jonkunlaisena harjoituskappaleena, kunnes Anna jollain ihmeellä saisi miehen itselleen. Kulmilla roikkuvaa entistä poikaystävää kun ei lasketa.

Vampyyrin mukana tulee käyttöohje sekä tuskallisia komentopiikkejä antava kauko-ohjain kurinpidollisia toimia varten. Annaa lahja lähinnä puistattaa ja hän haluaisi päästä siitä eroon, mutta miten hän voisi palauttaa lahjansa salaperäiseen Kenneliin, kun ei ole mitään takeita siitä, että seurava emäntä tai isäntä kohtelisii lemmikkiään edes kohtuullisesti. Pitäähän vampyyriakin kohdella ihmismäisesti, vaikka hän miten olisi kuollutta lihaa.

Ihanat värit kannessa !

Annan etsiessä palautusmahdollisuutta, alkaa 1918 sisällissodan tapahtumiin liittyvä gradukin jäädä entistä enemmän paitsioon, eikä hieman omituisesti aiheesta pakkomielteinen proffakaan auta asiaa ollenkaan. Kaiken lisäksi gradussa mainitut Annan kotitalossa tapahtuneet julmuudet tuntuvat jotenkin kummasti liittyvän myös lahjavampyyriin sekä tämän paikalle ilmaantuvaan ystävään.

Seikkailussa on tietysti kaikenlaisia käänteitä, seksuaalisia patoumia, väkivallan uhkaa, verta niin pullossa kuin kaulassa. Jotenkin jännästi Terhi Tarkiainen on onnistunut hyödyntämään monenlaisen fantasiakirjallisuuden kliseisimpiä piirteitä ja sekoittamaan ne uudestaan piristäväksi Helsinki-coctailiksi.

Anna on henkilönä mukavan ristiriitainen. Vähän saamaton opiskelija ja ajelehtija, jolla kuitenkin on tiukkoja moraalisia periaatteita. Nössykkä selkärangalla, joka kai yllättää tarinan edetessä itsensäkin muutamassa kohtaa. Myös Vlad ja hänen ystävänsä ovat hauskalla tavalla monimutkaisia hahmoja. Heistä ei lopulta oikein ota selvää. Kumpikaan ei ole kiltti, mutta ei heistä oikein mustan mustia pahiksiakaan saa millään. Tässä porukassa on mielenkiintoista särmää.

Parasta kirjassa oli kuitenkin omituisesti hulvaton meininki. Tapahtuu kauheita ja ollaan vaarassa, mutta huomaan hihittäväni ja mieli piristyy. Riemastuttavaa ja hyvää viihdettä twistillä. Tykkäsin kovasti.

Se mikä ei tapa - James Bond #metoo

Elokuva kutsuvierasnäytännössä WSOYn kutsumana 

Otsikon kommentti on suoraan avecini suusta. Ei siis mitenkään pahalla sanottuna, mutta kieltämättä Lisbeth pelastuu kuolemanvaarasta vähintäänkin yhtä säännöllisesti kuin Bond konsanaan, eikä Lisbethin asenne naisia kiusaavia ja satuttavia miehiä kohtaan ole ainakaan millään tavalla salliva. Uhrin näkökulmaa Lisbethin toimista on kuitenkin vaikea saada esille, enemmänkin hän on sieltä kostopuolelta.

Isäntä oli elokuvissa kylmiltään. Hän ei ole nähnyt aiempia osia sen paremmin minkäänkokoiselta ruudulta kuin lukenut kirjanakaan. Minulla on sentään alla sekä aiemmat osat että myös Se mikä ei tapa  äänikirjana kuunneltuna. Tosin täytyy myöntää, että muutamia välähdyksiä lukuunottamatta elokuva tuntui ihan uudelta tarinalta. Ei sen takia, että siinä välttämättä olisi kirjasta poikettu. Minä en vain kuollaksenikaan muista, mitä kirjassa tapahtui. Että niinkin vaikuttava lukukokemus...

Huolimatta erilaisista lähtökohdista, olimme oikeastaan aika herttaisen yhtä mieltä elokuvasta. Se on genressään ihan viihdyttävä, mutta ei tule jättämään sen suurempia muistijälkiä...  Elokuva on täynnä ryminää, pahiksia, täpäriä pelastumisia, jännää teknologiaa ja tietysti Salander jo melkein yli-ihmisenä. Tietyt kliseet ovat turhankin ilmeisiä, alkaen Salanderin mustista vaatteista pahissiskon kirkkaanpunaiseen jakkupukuun ja korkkareihin. Plussaa kuitenkin pitää antaa siitä, että tarina sentään etenee loogisesti ja kaikelle löytyy jonkinlainen selitys. Mikään ei saa minua raivoihini niin kuin elokuva, jossa sankari yht'äkkiä pääsee jostain eteenpäin eikä katsojalle kerrota ollenkaan, miten siitäkin haasteesta selvittiin. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö uskottavuuden rajoja välillä vähän venytelty, mutta... sen kai voi sallia sankaritarinassa?

Sankaritarina Se mikä ei tapa on aivan selvästi ja sankarina on Lisbeth Salander. Kuten kirjassa, myös elokuvassa minua hieman häiritsee hänen kehityskaarensa ensimäisten osien kapinallisesta ja yhteiskuntaan sopimattomasta desperadosta jonkinlaiseksi oikeamieliseksi superhahmoksi. Toisaalta, mikäs siinä. Voihan tarinaa tietysti viedä siihenkin suuntaan ja elokuvissa saadaan tuolla entistä näyttävämpiä ja vauhdikkaampia kuvioita aikaiseksi, mutta noin henkilökohtaisesti pidin kuitenkin kirjoissa (en ole nähnyt elokuvia) ensimmäisten osien rosoisuudesta enemmän. Ehkä pitäisi katsoa elokuvatkin.

Ei silti, kyllä minä mielelläni voin katsoa tällekin jatkoa, samoin kun olen kuunnellut viimeisimmän äänikirjan. Onhan sitä pakko saada selville, miten Lisbethin tarina jatkuu ja aina välillä rymistely tekee hyvää tarjoten pienen ja kevyen irtioton arjesta. Me karkasimme kutsuvierasnäytäntöön töistä jo ennen viittä, mikä tuntui melkein paheelliselta, mutta tuli tarpeeseen...

Elokuva kutsuvierasnäytännössä WSOYn kutsumana 

Syyskokkailua ilman kikkailua

Luimme miehen kanssa Ranskasta tuomaani ruokalehteä kumpikin tahollamme, omia aikojamme. Saveurs-lehti on täynnä toinen toistaan ihanampia syysreseptejä. Jotain kai 25 vuoden yhteiselosta kuitenkin kertoo se, että jäimme molemmat jumiin samalle aukeamalle.

Perjantaina tekee aina mieli jotain hyvää, mutta harvoin jaksaa työviikon päälle nykyään ruveta kokkailemaan. Yleensä istun viimeiset puhelinpalaverit puolikoomassa ja siirryn siitä sitten sohvalle ja laitan silmät hetkeksi kiinni. Sitten onkin liian myöhäistä ruveta ruoanlaittoon, kun nälkäiset sudet (lue: lapset) alkavat jo kiertää kehää ympärillä.

Liekö nyt ollut vielä torstain kapinahenki päällä (karkasimme töistä jo viideltä elokuviin!), mutta kävin ruokakaupassa palaverien välissä iltapäivällä ja ostin tarvikkeet resepteihin, joita isäntä minulle lehdestä oli aiemmin näyttänyt. Tekihän itseni mieli samoja herkkuja.  Sitten vain lasiin aperitiivi ja yhdessä keittiöön.

Uusi keittiömme näytti parasta puoltaan, kun siivojaakin oli käynyt. Totesin suunnittelun osuneen nappiin. Yhtään emme olleet toistemme tiellä, laskutilaa löytyi kaikelle ja ruoanlaitto sujui kuin etukäteen koreografioitu tanssi. Lopputuloksena oli syksyinen perjantai-menu, joka kelpasi kaikille (paitsi piirakat sieniä inhoavalle esikoiselle, mutta hänelle olinkin tehnyt tomaattipiirakkapalan kaiken varalta)

Sarja syksyisiä reseptejä, jotka eivät vie koko iltaa valmistaa, mutta jotka ovat täynnä ihania makuja.

Purjo-perunakeitto 

Purjo-perunakeitto on aina suosikkini, tällä kertaa chorizosuikaleilla ja herkkusienisiivuilla höystettynä. Chorizon pieni terä täydentää keiton täyteläistä pehmeyttä mainiosti, ja on samalla tämän aterian ainoa lihaelementti.

3 jauhoista perunaa
3 purjoa
2 sipulia
voita 30g
1 valkosipulinkynsi
1l kasvislientä (fondikuutiosta)
suolaa, pippuria
1dl kermaa

Kuori ja kuutioi peruna. Puhdista purjo ja leikkaa valkoinen osa "kolikoiksi". Silppua sipuli ja valkosipulinkynsi ja kuullota niitä kattilan pohjalla voissa muutama minuutti.

Lisää peruna ja purjo ja pyörittele muutama minuutti lisää.

Lisää ripaus suolaa (ei paljon, kasvisliemessä on myös) ja pippuria. Sekoita ja kaada joukkoon kasvisliemi. Anna kiehua hiljalleen puolisen tuntia.

Surraa sauvasekoittimella sileäksi, lisää kerma ja kuumenna.

Keiton kiehuessa, leikkele chorizosiivuja (tai -paloja) ja paahda niitä pannulla melkein rapeiksi saakka.
Samoin voit tarjota päälle pannulla paahdettuja herkkusienisiivuja, mikäli niitä piirakoista jää.

Nämä herkkusienipiirakat pursuavat syksyisiä makuja ja ovat hurjan helpot tehdä valmiista torttutaikinalevyistä

Herkkusienipiirakat persiljapestolla 

Torttutaikinalevyjä

pesto:
nippu persiljaa
2 valkosipulinkynttä
2 kourallista paahdettuja pinjansiemeniä
suolaa ja pippuria
oliiviöljyä

1-2 pkt herkkusieniä ja oliiviöljyä
Haluamaasi juustoa

Siivuta herkkusienet ja paahda niitä pannulla pienessä öljytilkassa.

Sekoita peston ainekset sauvasekoittimella (tai vaikka Tuppervaaran yrttileikkurilla) tahnaksi. Lisää vähän öljyä, jos tahna on liian kuivaa.

Levitä pestoa torttutaikinalevyille ja päälle herkkusieniviipaleita.
Ripottele päälle vähän lisää pippuria.
Halutessasi voit lisätä  myös jotain voimakkaan makuista juustoa ohuina siivuina tai raasteena. (SInihomejuusto, vanha Comté, Emmental etc.)

Laita uuniin 220 asteeseen, kunnes reunat hieman ruskistuvat ja juusto on kauniisti sulanut. (15-20min)

Sinihomejuusto-saksanpähkinäpäärynät 

Jotta aterialle saataisiin vastapainoksi myös hieman makeutta, laittoi isäntä vielä uuniin muutaman pienen päärynän puolikkaina.

Herkullinen lisuke ei voisi olla enää helpompi.

Sekoitetaan sinihomejuustoa, saksanpähkinäpaloja, timjamia, hitunen suolaa ja pippuria.

Laitetaan 180 -asteiseen uuniin, kunnes päärynä on pehmeä ja juusto kauniisti sulanut.

Tällä hetkellä kaupoista löytyy ihanan makeita, pieniä suomalaisia päärynöitä, jotka jo ihan kokonsa puolesta ovat täydellisiä tähän tarkoitukseen.

Taiteilijan vaimo ja Pariisi

Kyse on tietysti kirjasta. Minun mieheni on kyllä taiteellinen monella tavalla, mutta pyörii työaikanaan aika proosallisesti liike-elämässä. Joskus mietin, millainen elämästä olisi tullut, jos olisin toteuttanut haaveeni ja ryhtynyt näyttelijäksi ja mieskin jatkanut nuoruudenharrastuksiaan. Ei sellaista tietysti pitäisi miettiä. Ei olisi meitä. Emme todennäköisesti edes olisi kohdanneet.

Pariisikin liittyy kirjaan, sillä sinne sijoittuu osa Kirstin tarinasta. Minäkin tässä käväisin siellä työmatkalla. Kuulostaa tietysti ihanalta, mutta todellisuudessa ehdin nauttimaan "turisteilusta" peräti 15 minuuttia kolmen päivän aikana, kun viimeisenä aamuna aikaisin toimistolle tullessa lähdin kiertämään korttelin edes kerran. Kierrosta ei tietysti yhtään haitannut se, että Pariisin toimistomme sattuu olemaan ihan Eiffel-tornin juurella...

Toki pari kohokohtaa liittyy myös syömiseen (haloo - Pariisi!) Ensimmäisenä iltana lähdimme asiakkaiden kanssa vain haahuilemaan ympäriinsä ja päädyimme kulmabistroon. Varmasti maksoimme paikassa turistilisää, mutta ruoka oli oikein hyvää ja miljöö vähintäänkin viehättävä - vai mitä sanotte kirjahyllyistä ja portailla lekottelevasta kissasta ruokasalin kulmassa?

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Nyt olen lukenut kaikki Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat. Viimeisimmässä Kirsti palaa kotiin Pariisista, sormus sormessaan ja vakaana aikomuksenaan perustaa Helsinkiin oma muotihuone. Kuvanveistäjä miehen ura ei kuitenkaan oikein ota auetakseen ja muutenkin tielle ilmaantuu monenlaisia haasteita, mutta topakka Kirsti puskee eteenpäin.

Jälleen kerran kirjassa on parasta aikakauden kuvaus. Vähän tosin jo tuppasi naurattamaankin, miten 20-lukujen kulttuurijulkkiksista ja muista tunnetuista henkilöistä järjestään kaikki istuvat samaan pöytään Kirstin kanssa ainakin kerran ja varsinkin Pariisissa. Toki he tunnetusti tuohon aikaan Pariisin paheita kokeilemassa pyörivätkin ja ilmeisesti juurikin kaikki samoilla nurkilla ja porukoissa.  Katalogi on pitkä aina Paavolaisesta Waltarin kautta pelottavaan Minna Craucheriin...

Taiteilijan vaimo on samalla tavalla elämänmakuinen kuin aiemmatkin osat. Itse asiassa pidin tästä enemmän kuin edellisestä Ruokarouvan tytär -osasta. Siinä kaikki tuntui järjestyvän vähän ihmeellisesti ja vähän töksähdellen, tässä on taas päästy paremmin todellisen elämän tuntuun kiinni. Selvästi kotikenttä toimii niin kirjoittajalla kuin sarjan tyylissä paremmin.

Erityisen mielenkiintoiseksi näin äitinä koin kuvauksen Kirstin raskaudesta, siihen suhtautumisesta, lääkärikäynnistä ja sairaalasynnytyksestä. Meillä on Suomessa kiinnitetty huomiota naisten ja lasten hyvinvointiin jo oikeastaan aika pitkän ajan - ainakin synnytysten ja neuvolakäyntien osalta. Pitää olla kiitollinen. Toisaalta aviomiehen luvan vaatiminen omiin päätöksiin ja pankkiasioihin sai kyllä karvat nousemaan. Varsinkin, kun minä taidan meillä kotona olla se "kukkaronvartija", jonka toimesta raha-asiat hoidetaan.

Kaikkiaan siis nautin lukemisesta. Vähän jäin tosin kirjassa ihmettelemään toisinaan luvuissa olevia "melkein jotain tapahtuu" -kohtia. Niissä kuvittelee, että seuraavaksi tapahtuu jotain pelottavaa tai kamalaa, mutta sitten tarina jatkuukin vaikka muutaman päivän jälkeisestä ajasta ja pahaenteinen tapahtuma olikin vain ihan arkinen juttu tai unohdettiin kokonaan. Tiedä sitten liekö kyseessä oma jännitystä janoava mielikuvitukseni, vai kirjailijan tahallinen tyylikeino, mutta useamman kerran hätkähdin. Ihan kuin juttu olisi katkennut kesken.

Vetävää ja viihdyttävää historiallista romaania lukee kuitenkin mielellään ja sellaisia Enni Mustosen kirjat ovat aina. Taiteilijan vaimo ei tee poikkeusta ja mielenkiinnolla odotan, miten Kirstin tarina mahdollisesti taas jatkuu...