Tästä se alkaa - taustapeili 2018 (elokuvat ja teatteri)

Se on taas jo se aika vuodesta, kun tutkitaan saldoja, väännetään graafeja ja tehdään kunnianhimoisia suunnitelmia ensi vuodelle. Minä ajattelin aloittaa vuoden 2018 taustapeilikatsauksen pettymyksellä. Teatterivuoteni oli nimittäin surkea. Ainoa pieni lohdutuksenpoikanen löytyy siitä, että olen käynyt elokuvissa - peräti kolme kertaa. Kaikki on suhteellista, yleensä elokuvasaldoni on tuotakin surkeampi.

Useamman vuoden ajan tarkoituksenani on ollut käydä teatterissa kerran kuukaudessa. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta tänä vuonna saavutettiin aallonpohja. Kävin teatterissa kaikkiaan vain kolme kertaa - kaikki kerrat Kansallisteatterissa jollain tavalla Bloggariklubiin liittyen.


Teatteri 

Kolmen joukkoon mahtuu yksi mielenkiintoinen, yksi täydellisen lumoava ja yksi odotuksiin nähden pienoinen pettymys.

Vuoden mielenkiintoisimmasta teatterielämyksestä vastasi Lemminkäinen. Juha Hurmeen kirjoittama moderni versio Kalevalan tarinasta piti jännitteen yllä koko maaliskuisen illan ajan.

"Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta."

Jo tuolloin teatteri-ilta oli sovitettu työmatkan ja kiireiden keskelle, mutta homma levähti huhtikuusta eteenpäin. Ei vaan uskaltanut varata lippuja, sillä työkiireet ja -reissut pitivät jatkuvassa liikkeessä kesälomaan saakka. Häpeäkseni tosin täytyy myöntää, että myös kesäteatteri jäi väliin. Olimme kolme viikkoa Ranskassa lomailemassa ja loman jälkeen lähdettiin taas matalaliitoa työrumbaan. 

Seuraava teatterikäynti olikin sitten vasta syyskuussa. Tainaron lumosi minut ihan täydellisesti. Sen epätodellisen kaunis maailma vei mukanaa pois kiireistä. Jos kirjat toimivat minun rauhoittavina pillereinäni, vastasi Tainaron terapiasessiota. En koko syksyn aikana kokenut samanlaista kevyttä oloa kuin sen jälkimainingeissa. Tunnelma kantoi koko viikonlopun ja antoi energiaa pidemmällekin. Aivan upea, kaunis ja taitavastit toteutettu esitys hyödynsi Leena Krohnin taianomaista tekstiä ja rakensi sen päälle rakennelman, jonne olisi voinut jäädä asumaan. 

Paavo Westerbergin ohjaama Kolme sisarta puolestaan osoittautui joulukuussa lieväksi pettymykseksi. Ehkä odotukset olivat liian korkealla (Westerbergin muista olen tykännyt hurjasti), ehkä paikka toisella rivillä vaikeutti efekteistä nauttimista tai sitten vaan olin joulukuussa jo niin puhki, etteivät aivot ottaneet vastaan. Toki näytelmästä näkyy ammattitaitoinen osaaminen niin kuin Kansallisteatterissa aina, mutta jotenkin pääsin hommaan mukaan vasta väliajan jälkeen. Siihen saakka kokemus pirstaloitui ja hajautui liikaa. 


Elokuvat 

Elokuviin päädyn tänä vuonna yhtä monta kertaa kuin teatteriinkin. Ensimmäinen elokuvakokemus oli heti tammikuussa. Idän pikajunan arvoitus oli tietysti ihan pakko käydä katsomassa. Poirotia ei kertakaikkiaan voi jättää väliin, vaikkei Poirot kyllä ollut Poirot tässä elokuvassa ollenkaan. 
Se ei kuitenkaan häirinnyt. Visuaalisesti komea ja uskomattoman taitavia tähtiä vilisevä elokuva oli viihdettä parhaimmillaan. Ehdottomasti katsottavan arvoinen (taitaa tällä hetkellä löytyä ainakin CMoresta...). 

Toisen kerran menin marraskuussa treffeille isännän kanssa. Se mikä ei tapa - kutsuvierasnäytäntö oli hauska kokemus ja Lisbeth Salander varsinainen James Bond. Räminää, räiskettä ja täpäriä tilanteita - rentouttavaa. Tarpeeksi hyvin tehtyä, ettei ala harmittamaan. 

Joulukuussa sitten sain seurakseni Esikoisen ja Kirpun. Arvaatteko elokuvan ? Minähän en supersankarirämistelyistä niin kauheasti välitä, mutta yhteinen kiinnostuksen kohde löytyi musiikin parista ja Queenista kertova Bohemian Rhapsody miellytti kaikkia. Minä vähän mietin pitäisinkö elokuvasta yhtä paljon, jos se kertoisi vain yleisesti ottaen jonkun bändin tarinan, mutta onko tuolla oikeastaan väliä ? Legenda on legenda ja musiikki vie mukanaan - aina vaan vuodesta ja sukupolvesta toiseen. 


Satunnaista telkkarista 

Mainittakoon tässä nyt vielä sitten jotain myös telkkarista katsomaani. Yleisesti ottaen katson televisiota ihan hirmuisen harvoin ja itse asiassa televisiokin tässä tarkoittaa laitetta. Varsinaisista tv-kanavista ainoa meillä päällä oleva taitaa olla Ranskan France2. Muuten mennään maksullisilla palveluilla. Parhaiten mieleen jäi tältä vuodelta Jane Austen variaatio Pride and Prejudice and Zombiet, joka oli riemastuttavan kamala - niin kirjana kuin elokuvana. Harmillisesti se ei taida olla Netflixissä enää, mutta ehkä jossain muualla? 

Joidenkin elokuvien kohdalla puolestaan huomaa, ettei lopulta ollenkaan harmita, vaikkei aikoinaan tullutkaan lähteneeksi elokuviin. Katsoimme The Greatest Showmanin tässä joululomalla ja se osoittautui vielä odotuksia paljon hötöisemmäksi...  En siis enää harmittele, että pääsi ohi teatterissa.

Muuten on menty Agatha Christie- teemalla pitkin vuotta. CMoresta tulin katsoneeksi Syyttömyyden taakka -minisarjan - Hieman outo ja synkkä maalaismaisemiin ja leppoisaan kylämeininkiin tottuneelle, mutta kyllä tuon katsoi. Pitkin vuotta taas ollaan seurattu Petits meurtres d'Agatha Christie -sarjaa France2:ltä. Ihan huikeita sovelluksia Christien romaaneista. Ei niissä kauheasti ole yhteistä esikuvansa kanssa, mutta ranskalaiset osaavat kyllä kieron huumorin suvereenisti.

Siinä siis tämän vuoden katseluja. Tulevana vuonna pitänee skarpata ainakin teatterin suhteen. Olen jo miettinyt yhtä uudenvuodenlupausta, joka vaikuttaihin tähänkin. Saa nähdä, miten käy.