Sivut

21.2.2022

Hämmästyneitä kaniineja ja ranskalaisia klassikoita - Au revoir tristesse

Ranska on sattuneesta syystä aina lähellä sydäntäni ja jonkin verran olen lukenut myös ranskalaisia kirjoja. Tosin tämän kirjan luettuani totesin, että aukkoja ranskalaisten klassikoiden kohdalla on osaltani huomattavasti enemmän kuin brittiläisten... 

Tässä kirjassa Groskop yhdistää omia muistojaan ranskalaisiin klassikoihin, niiden yleisiin tulkintoihin ja omiin ajatuksiinsa. Aivan oikein. Varsin mielenkiintoista sekin. (Niin kuin muuten oli Groskopin vastaava teos venäläisistä klassikoistakin). Tosin tulin taas ajatelleeksi, että ranskalainen stereotypia taitaa vaihdella aikalailla pohtijan näkökulmasta riippuen. Minulle tuo Groskopin kuvaama intellektuelli villiys on vierasta, ennemminkin mietin leppoisaa ja auringontäyttämää maalaiselämää tiiviissä, mutta ulkopuolisille vaikeasti tavoitettavassa yhteisössä. 

Viv Groskop : Au revoir tristesse ja muita elämänoppeja ranskalaisista klassikoista 
äänikirja lukijana Johanna Kokko, Storytel 

Kahdestatoista kirjaan listatusta klassikosta tunnen nimeltä kaikki, mutta olen oikeasti lukenut vain kaksi ja niistäkin toisesta vain osan. Tosin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sen verran massiivinen, että jo parin ensimmäisen osan lukeminen laskettaneen. Toinen lukemani on Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita ja sen olen nähnyt myös sekä kahtena elokuvana että Ryhmäteatterin esityksenä Suomenlinnassa. 

Viimeksi mainitun luin nuorena lomamatkalla ja paradoksaalisesti se taisi olla ensimmäinen pidempi englanniksi lukemani romaani. Proustia puolestaan olen tavannut ranskaksi, pääasiassa lomilla ja matkoilla sitäkin, mutta vasta näin vähän varttuneempana. Pidän molemmista kirjoista kovasti, joten ehkä niiden perusteella pitäisi poimia luettavaksi muitakin Groskopin listasta. 

Toisten lukijoiden valitsemat kirjalistat ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat paitsi luetuista kirjoista, myös listan laatijan ajatusmaailmasta. Tosin on vaikea sanoa, kumpi vaikuttaa kumpaan. Kirjat ajatusmaailmaan vai ajatusmaailma kirjavalintoihin, todennäköisesti molemmat molempiin. Joka tapauksessa, mielenkiintoista. 

Groskopin tapa kirjoittaa on myös mielenkiintoinen. Hän lähestyy kirjoja omien kokemustensa ja ajatustensa kautta. Nuoruuden ranskalaisuuden (sen intellektuellin kulttuurimaailman ja seksikkäiden ranskalaisten) ihailu johdatti hänen opiskelemaan kieltä, jos sittemmin vaihtui venäjään aiemmassa kirjassa selvitettyjen yhteyksen vuoksi. Jokainen kirja kietoutuu paitsi yleisiin tulkintoihin ja historiaan, myös Groskopin ajatusten kehittymiseen tai tapahtumiin hänen nuoruudessaan.

Pidin siis kirjasta kovasti ja sitä lukiessani inspiroiduin myös listaamaan omaa klassikkolistaani, joka on muokannut käsitystäni ranskalaisuudesta ja ihmisyydestä yleensä. 



Oma listani

Kuten mainitsin, oma listani olisi toisenlainen - Proust siltä löytyisi ehdottomasti. Se edustaa vähän uudempaa tuttavuutta, sillä vaikka nimenä Kadonnutta aikaa etsimässä on toki tuttu jo kaukaisista opiskeluajoista lähtien, aloin lukemaan sitä vasta muutama vuosi sitten.  

Aivan ensimmäinen kosketuspintani ranskalaisiin klassikoihin taisi olla Alexandre Dumas. Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi ovat suosikkejani. Niistä heijastuu jotenkin sellainen ranskalainen ritarillisuus yhdistettynä vähän veijarimaiseen maailmankatsomukseen. Jopa Monte Cristo on traagisessa kostossaan miltei koomisen kunniantuntoinen ja kaikesta huolimatta ajoitus ja juonenkäänteet muistuttavat välillä teatterilavan tragikoomisen farssin kuvioita. 

Vähän vanhempana löysin kaksi Margueritea, Duras'n ja Yourcenarin. Ensimmäinen on myös Groskopin kirjassa, mutta minulle hän jäi jotenkin etäisemmäksi. Marguerite Yourcenar puolestaan. No, Memoires d'Hadrien on edelleen yksi parhaista ikinä lukemistani historiallisista romaaneista. Sen henkilökuva keisarista luotaa syvältä. Jotenkin jännästi nyt mieleeni nousee  myös Asko Sahlbergin Herodes. Pitäisi lukea nuo kaksi uudelleen ja rinnakkain löytääkseni alitajunnasta nousevan yhteyden. Onkohan se henkilökuvauksen inhimillisyydessä ? 

Tuo läpikotaisen inhimillisyyden vuoksi pidän kovasti myös muista lukemistani Yourcenarin kirjoista, kuten mm. Feux, Le coup de grâce ja Le tour de prison. (Viimeisin on itse asiassa matkakertomus Aasiaan...nimenvalinta kertoo siis myös kirjailijan huumorintajusta) 

SUURIN RAKKAUTENI
ranskalaisista klassikoista on kuitenkin Alphonse Daudet'n Lettres de mon moulin

"Ce sont les lapins qui ont été étonnés... Depuis si longtemps qu'ils voyaient la porte du moulin fermée. les murs et la plate-forme envahis par les herbes, ils avaient fini par croire que la race des meuniers était eteinte, et, trouvant la place bonne, ils en avaient fait quelque chose comme un quartier général, un centre d'opérations stratégiques: Le moulin de Jemmapes des lapins..."

Osaan tuon kirjan alun miltei ulkoa. Sen verran monta kertaa olen sen lukenut - ja kuullut. Alkuvuosina isännällä oli tapana lukea minulle iltaisin ääneen. Kävimme läpi monenlaisia kirjoja, mutta aivan kuin pienillä lapsilla iltasaduissa, minullakin oli suosikkini. En koskaan väsynyt kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen Kirjeitä myllyltäni eli lyhyitä satuja etelä-ranskalaisesta maalaiselämästä jonnekin 1800-luvun alkuun sijoittuen. Varsinkin tuo aloitus kaikessa runollisuudessaan oli kertakaikkisen ihanaa kuunneltavaa, eikä ajatus vanhassa myllyssä asumisesta tarinoita kirjoittamassa voinut olla herättämättä minussa haavekuvia. 

Toisia suosikkejamme olivat Le Petit Nicolas-kirjat, joiden maailma on toki vanhanaikainen, mutta pienen pojan aivoitukset ja touhut taitavat olla universaaleja ja ajasta riippumattomia. Liekö noihin kirjoihin ihastuminen sitten ennakoinut ja valmistellut kolmen oman pojan saamista? 

Sinänsä ei siis ole ihme, että minun kuvani ranskalaisesta kirjallisuudesta on vähemmän intellektuelli ja enemmän maalaisromanttinen. Löytyväthän suosikkilistaltani myös mm. Marcel Pagnolin tarinat lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kuten La gloire de mon père ja Le château de ma mère, joista on tehty myös aivan ihastuttavat elokuvat.

Kirjahyllyä katsoessani, silmiini osuvat myös Montesquieun Lettres persanes sekä vähän uudemman klassikkokirjailijan eli Jean d'Ormessonin teokset, joista varsinkin löyhästi Mitfordin tyttöihin perustuva trilogia on mielenkiintoinen. 

Varsinaisesti mitkään lukemani kirjat eivät siis suoraan liity tuohon Groskopin ihannoimaan pariisilaiseen intellektuellielämään. On luonnollista, että minun mielessäni ranskalaiset klassikot ja stereotypiat ovat vähän toisenlaisia. Ehkä juuri siksi on niin mielenkiintoista lukea kirjoja sekä erityisesti toisten ajatuksia kirjoista. Niistä aukeaa ihan uusi maailma ja sen kuva, jota verrata omiin käsityksiin. 

19.2.2022

(Luku)päiväkirja: Jään alla velloo musta vesi

 

Lauantai 19.2.2022

Helmikuu, eikä jäästä ole tietoakaan. Jokohan se talvi oli tässä ? 

Minun mieleni talvi jatkuu. Olen jämähtänyt jäiseen kuoreen, jonka alla musta vesi velloo ja keinuttaa. Hyinen kiukku leviää iholla hermopisteeltä toiseen ja korvissa humahtaa. Siis monta kertaa päivässä. 

Selvästi edessä on risteys, mutta minä olen jäänyt kiertämään liikenneympyrää tietämättä, minne kääntyä. 

Sellaista elämä kai välillä on. Muutos on edessä, sen on pakko olla, mutta millainen ?

Minun huono oloni liittyy töihin. Kotona on kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa ja perhe ankkuroi minut todellisuuteen. Onneksi. Joskus aiemmin mainitsin kolmijalkaisen jakkarani ja nyt yksi jaloista on pahasti vinksallaan. 

Minä olen aina mennyt vauhdilla eteenpäin. Kirjaimellisesti. Kun jokin asia harmittaa tai aiheuttaa pettymyksen, kohautan olkapäitäni, puhaltelen hetken ja painan kaasua. Pusken asiat maaliin ja saavutan tavoitteet. Nyt ei onnistu. En tunnista tätä versiota itsestäni, joka palaa samaan asiaan ja tunteeseen päivästä toiseen ja lamaantuneena polkee paikallaan. 

Se tarkoittanee, että asia on vielä selvittämättä. Todennäköisesti pääasiassa itselleni. Mitä ilmeisimmin en nyt osaa käsitellä itselleni vierasta tunnetta ja ajatusmallia. Siksi olen tapaamassa ensi viikolla valmentajaa. Toivon hänen tönäisevän raidekeppiä sen verran, että pääsen pois kehäradalta. Minne ? Sen sitten näkee. Perspektiivi on hakusessa. Ehkä sitä voi auttaa löytämään vieraan tapa nähdä asioita. 

Ehkä opin ravistamaan harmin yltäni ja lähtemään kohti uusia tuulia, ehkä huomaan liioitelleeni ja osaan muuttaa omaa ajatusmalliani, ehkä tunnistan muutoksen suunnan. Ehkä huomaan todellisen syyn pahalle mielellni olevan kuitenkin jossain muualla kuin kuvittelen. Ehkä. 

Asita ovat kuitenkin kaikkiaan hyvin. Minulla on työ ja mahtavat kollegat, saan palkkaa, kotona kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa etäisyydestä huolimatta. 

Korona-aika ja loskakeli eivät tietenkään auta asiaa. Seinät jo kaatuvat päälle. Enkä ole ihan varma, onko kaikki lukemanikaan auttanut olotilaani. Toiset kirjat enemmän kuin toiset luulisin. 


Luettuja viikon varrelta

Sairas ja viallinen - naiset lääketieteen historiassa on mielenkiintoinen tietokirja siitä, miten nainen on nähty lääketieteessä lähinnä synnytyskoneena ja hysteerikkona. Vaikka toki pääpiirteet ovatkin tuttuja jo kouluvuosilta, tulee kirjaa kuunnellessa välillä vähän epäuskoinen olo. Siis ihan oikeasti miehet? Mitä ihmettä esi-isänne oikein ovat ajatelleen (siis muuta kuin jalkoväliään ja omaa mukavuuttaan?). Käsitykset naisesta ja naisen ruumiin toiminnasta ovat olleet nykytietämuksen valossa uskomattomia ja usein perustuneet kouristuksenomaiseen miehisen valta-aseman pönkittämiseen.

Pahinta ei kuitenkaan ole historiallinen ymmärryksen puute, vaan se miten nuo vanhat asenteet ja käsitykset heijastuvat nykymaailmassa. Kyllä, olen toki miettinyt pahaa oloani gynekologisesta vaihdevuosinäkökulmasta ja onkin aika tarkastuskäynnille, mutta että olisin "taakka miehelleni" tai "kauhu perheelleni" vain elämänvaiheeni vuoksi? En ihan osta tuota. Ei myöskään tuntunut mukavalta lukea käsityksiä siitä, miten opiskelu tai työnteko tekevät  naisesta automaattisesti epänaisellisen ja ennenkaikkea huonon äidin. Vielä sata vuotta sitten asiaa perusteltiin fysiologisilla terveystekijöillä, mutta eikö tuo ajatusmalli heijasta liian hyvin myös nykyajattelua monessa maassa ? (Suomessakin). 

Eli tuota kirjaa kuuntelemalla saa toki kanavoitua negatiivista energiaa, mutta en ole ihan varma haihtuuko se ulos mielestä. 

Mielenvirkistystä jo pelkällä miljööllään on viime viikon aikana puolestaan tuonut Serena Kentin Death in Provence, jota ryhdyin selailemaan uudelleen. Minun piti nimittäin lukea sarjan seuraava osa Death in Avignon, mutta huomasin kaipaavani pientä muistutusta henkilögalleriasta ja aiemmista tapahtumista. 

En  siis tiedä, voiko minun sanoa varsinaisesti lukeneen kirjaa, niin ylimalkaisesti sitä selailin paikasta toiseen, mutta olihan se ihanaa lukea Provencen maisemista ja leppeästä säästä rännän piiskatessa ikkunaa. Toki minulle miljöö tuo ihan omanlaisensa olon, olenhan sekä käynyt Provencessa että pian taas palaamassa Biarritzin (vähän samantaipaiseen, mutta kuitenkin omanlaiseensa) tunnelmaan, mutta ihan varmasti kirja saa aikaan matkakuumetta, vaikkei koskaan olisi Ranskaan jalallaan astunut. 

Lisäksi olen kuunnellut Taina Latvalan Torinon enkeli -kirjaa. Sen hieman ahdistava tunnelma ei taida oikein sopia minulle juuri nyt sillä kirja itsessään tuntuu mielenkiintoiselta ja hyvin kirjoitetulta, mutta en millään saa kiinni kuunteluflowsta. 

Sama lukujumitus koskee myös J.S.Meresmaan Kenties vielä tapaan sinut - vampyyritarinaa. Tosin siinä voin myös olla niin pahasti kohderyhmän ulkopuolella, etten siksi löydä kosketuspintaa. E-sport tähden urasta haaveileva teinipoika, joka kohtaa naapurissa asuvan vampyyritytön, ei ehkä ole ihan keski-ikäisen äiti-ihmisen ominaisinta asetelmaa. 

Toisaalta, kirjassa myös on minua aina suunnattomasti ärsyttävä elementti eli jännitystä luodaan kertomalla, että kohta tapahtuu jotain kamalaa ja "antaakohan hän koskaan minulle anteeksi sen, mitä tein" ennakointia. Harmi, sillä perinteisen vampyyritarinan modernisointi herättää aina mielenkiintoni. Nyt vaan täytyy sanoa, että esim. Terhi Tarkiaisen Pure mua viihdytti ja riemastutti enemmän. Mutta kuten mainitsin, voin vain olla väärää kohderyhmää. 


Eikä tämä elämä nyt kuitenkaan pelkkää loskaa ja harmautta ole. Kiitollisuuspäiväkirja tai hyvien asioiden listaaminen on monen terapeutin suosittelema tapa tasapainottaa oloa. Tässä siis viikolta viisi minua ilahduttanutta asiaa: 

  1. Ystävänpäivän ruusukimppu ja niiden mukana tullut viesti isännältä. Tiedän, ettei hän itse kirjoittanut korttia käsin (Interflora), mutta laitoin sen silti työkoneen näppäimistön viereen ja rinnassa läikähtää lämpö joka kerran silmieni osuessa siihen. 
  2. Kuopuksen into rakentaa räntäsateeseen sulanut lumilyhty joka ilta uudelleen. Hän on oikeassa, kynttilän valo ilahduttaa. 
  3. Edenneet käsityöt. Kauluri valmis, sukkapari kohta viimeistelyä vaille. Neulominen on tietotyöläisen pelastus. Joku hyvänolon hormoni siinä erittyy, silmukka silmukalta. 
  4. Eilen paistoi aurinko ja ehdin hetkeksi ulos kävelemään 
  5. Rauhalliset aamukahvit. Etätoimiston etuja on mahdollisuus juoda aamukahvi kiirehtimättä, ajatuksia selvitellen. 

14.2.2022

(Luku)päiväkirja: Ystävänpäivästä ja tyylinvaihdoksista



 Hyvää ystävänpäivää! 

Se on tänään. Minun piti kirjata ylös ystävyydestä kertovia kirjoja, mutta jotenkin oli vaikea löytää sopivia. Jotenkin tuntui, että muistamissani kirjoissa joko ystävyys muuttui romanttiseksi rakkaudeksi, kauheaksi kilpailuksi ja julmaksi taisteluksi tai sitten oli kyse lastenkirjoista, joissa ystävyys on useimmiten pohjana kaikelle. 

Meneeköhän se elämässäkin noin ? 

No, Suomessa puhutaan ystävyydestä ja maailmalla St Valentin suojelee rakastavaisia. Sain minäkin kukkia isännältä - lähetin välityksellä tosin. Mukana oli myös suklaatryffeleitä. Ehkä sitä yli 20v avioliitto on jotain opettanut vaimon ominaisuuksista, kun tietää pistää makeaa mukaan.  

Laskin myös, että yhteistä taivalta on kokonaisuudessaan takana jo 28 vuotta. Kokonainen ihmisikä ja yli puolet meidän kummankin elämästä. Toisaalta niin pitkä aika, ja kuitenkin niin lyhyt. 


Tyylinvaihdoksista 

Minä istun edelleen etätoimistolla oloasussani eli muotipostausta tästä ei ole tulossa. Kunhan aloin eilisen lukumaratonin aikana miettimään kirjailijan kykyä vaihtaa tyyliä tuotannossaan. Elly Griffiths lienee ainakin Suomessa tunnetuin Ruth Galloway-sarjastaan ja niitä minäkin olen jo lukenut kymmenen osan verran. Tuon sarjan lisäksi olen myös lukenut yhden hänen The Brighton Mysteries -sarjastaan ja nyt sitten alkuvuonna julkaistun Harbinder Kaur -aloitusosan.

Jokaisella sarjalla on aivan oma tyylinsä ja tunnelmansa, vaikka on niissä tarkemmin ajatellen myös tuttuja elementtejä. 

Ruth Galloway-kirjat ovat sellaisia aika tyypillisiä nykyaikaan sijoittuvia cozy mystery dekkareita, joissa luiden historiaan erikoistunut arkeologi päätyy ratkaisemaan myös paikkakunnalla yllättävän yleisiä murhia. Jokainen kirja kertoo omasta rikoksestaan, mutta punaisena lankana kulkevat ihmissuhteet ja erityisesti Ruthin ristiriitainen suhde komisaria Harry Nelsoniin. 

Joskus aiemmin lukemani The Zig Zag Girl (The Brighton Mysteries -sarjasta) puolestaan oli enemmänkin "film noir" tyylinen perinteinen historiallinen dekkari. No, ehkä perinteinen on vähän liikaa sanottu. Rikoksia nimittäin ratkaisevat sodanjälkeisessä Englannissa aiemmin taikurien illuusiojoukoussa palvelleet Max Mephisto ja poliisiksi päätynyt Edgar Stephens. 

Tunnelma veti puoleensa. Kirjoitin aikoinaan kirjasta ja sen taianomaisesta atmosfääristä seuraavasti:
"Huomasin koukuttuvani vähän painajaismaiseen tunnelmaan. Toisinaan näen kirjat mielessäni kuin elokuvan ja tässä silmissäni kulki vanha mykkäfilmi, jonka seepiansävyiseen mustavalkoiseen maailmaan on retusoitu väripisteitä, kuten punaiset huulet, punaisena valuva veri, oranssinpunainen auringonlasku... " 

Muukalaisen päiväkirjat puolestaan aloittaa Harbinder Kaur -sarjan ja edustaa varsin goottilaista tyyliä. Toki goottilaisuus tulee osittain aiheesta, sillä päähenkilönä (rikosta tutkivan etsivän lisäksi) on äidinkielenopettaja, jonka kollega murhataan ja joka itse asiassa tutkii goottilaisia kauhutarinoita kirjoittanutta kirjailijaa. Pelkkä aihe ei kuitenkaan riitä, sillä koko tarinaan kietoutuu elementtejä juuri noista kauhutarinoista. On sumua ja hämäräperäisiä valoja, seuraavia askeleita, kuolemaa ennustavia haamuja, noituutta - kaikkea - sekoittuneena tavallisen modernin koulun ympärillä pyörivään elämään. 

Kolme hyvin erilaista kirjasarjaa siis, joissa ollaan eri ympäristöissä ja osittain jopa eri ajassa. Myöskin päähenkilöt ovat äkkiseltään hyvinkin eri maailmoista. 

Jotain on kirjasarjoissa kuitenkin tunnistettavasti samaa. 

Ensinnäkin kirjoissa toistuvat taikuus, noituus (druidit) ja pahuuden teemat, sekä ripaus yliluonnollista, jota ei ole tarpeeksi maagiseen realismiin, mutta sen verran kuitenkin, ettei ihan olla arkisen tosielämän puitteissa. Toiseksi päähenkilöillä on poikkeuksetta vaikeuksia rakkauselämässään ja oletan ihmissuhdekiemuroiden vyyhtiä myös noissa kahdessa toistaiseksi yhteen osaan jääneissä sarjoissa. 

Kaikki kolme sarjaa tuntuvat kuitenkin hyvinkin luettavilta. Ehkä minua viehättää erityisesti juuri tuo pieni särö realismin kuoressa tuomassa pientä pikanttia vivahdetta. 


Mitäs muut tuumitte ? Oletteko lukeneet Gritthsiltä muitakin sarjoja kuin Ruth Gallowayta ? 


13.2.2022

Nyt on aika - ystävänpäivän #lukumaraton eli päivittyvä postaus

 Lopputulokset : 

Sivuja : 848
Äänikirjaa: 50min

  • Margeret Rogerson: Kirjojen tytär 451 (loppuun luettu) 
  • Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat 397 (loppuun luettu) 
  • Elinor Cleghorn: Sairas ja viallinen, naiset lääketieteen historiassa 39min



Olisiko nyt aika ? Siis aloittaa tämän viikonlopun lukumaraton ? 

Rennolla otteella 24h nautinnollista aikaa kirjojen parissa. Mikäs sen parempaa. 

- Kuopuksen harrastukset - check 
- Kirjat valmiina pinossa - check 
- Kävelyretki tehty ja pappalle soitettu - check 
- ruoka... no, äänikirjan kanssa varmaan autolla Heselle eli helpomman kautta 

Tähän postaukseen käyn välillä kertomassa lukumaratonin edistymisestä ja todennäköisesti tunnelmia ilmaantuu myös Instaan minna_vuocho - tilin stooreihin. 

Samalla kiertelen myös  muissa osallistuvissa blogeissa tai Instatileillä. Niitä löytyy tagilla #lukumaraton sekä myös ilmoittautuneina blogissa Kirjan jos toisenkin

16:00 
Valmiina siis. Ensimmäisenä ajattelin tarttua Margaret Rogersonin Kirjojen tytär - fantasiaan. Toto sen juuri luki ja nyt on minun vuoroni. Olenkin säästellyt sitä ihan tätä varten. Vanhasta kokemuksesta voin sanoa, että nuortenfantasiat ovat ihan parasta lukumaratonmateriaalia. Nopeita sivuja ja viihdyttävää tarinaa. 

Paitsi että, apua! Mulla ei ole mitään herkkuja valmiina! 


Kello on varttia vaille kahdeksan 

Takana on 192 sivua Kirjojen tytärtä. Lisäksi kävin Hesellä hakemassa pikaruokaa maratonin lomaan sekä postissa. Storytelin lukija nimittäin saapui ja nyt on lukusuorituksessa sekä kerroshampurilaisen että lukija-asennuksen mentävä tauko. Mikä olisi parempi hetki testata uutta lukijaa kuin lukumaratonin aikana? 

Kirjojen tytär tosin pitää puolensa vallan mainiosti tässä valinnassa. Tarina on vauhdikas ja juuri tarpeeksi vetävä pitämään maratonin ajan mielenkiintoa yllä. Erinomaista nuorten fantasiaa, johon uppoaminen tekee hyvää. 

Sitä paitsi, voiko kirjoista ja kirjastoista kertova tarina täynnä velhoja ja vaaroja olla huono ? 

Mutta nyt myös pienelle kierrokselle muiden maratoonareiden blogeihin ja Instaan. 


Sunnuntaina klo 13:30

Aika kuluu. Nukuin pitkään, mutta olen kyllä lukenutkin. Kirjojen tytär on edennyt jo sivulle 277. 

Sitten kuuntelin hetken äänikirjaa huushollatessani eli Sairas ja viallinen eteni peräti 39min. 

Tällä kertaa onkin lukumaraton keskittynyt varsinaiseen lukemiseen ja äänikirjat jääneet sivuosaan. Todennäköisesti siksi, että innostuin kokeilemaan Storytel-lukijaa minäkin. Toto nimittäin liukeni muihin juttuihin melko nopeasti. Mitä ilmeisimmin lukumaraton ei nyt ollut hänen jutttunsa, tai sitten Suomea lohikäärmeille ei koukuttanut tarpeeksi, tai ehkä hän ei vain tykännyt lukea sähköisenä. 

Latasin luettavakseni viimeisimmän Elly Griffithsin eli uuden sarjan ykkösen Muukalaisen päiväkirjat. Se on ilmestynyt vasta nyt tammikuussa, joten ihan uunituore tapaus. 

Sivuja ei Storytelin perusteella oikein saa laskettua, sillä siinä on elukijoiden arkkivika. Sivut lasketaan klikattavien sivujen mukaan eli jos suurentaa fonttia (niinkuin ikänäköinen tietysti tekee silmälaseista huolimatta) sivumäärä kasvaa. Onneksi on Goodreads, joka kertoi kirjassa olevan 397 sivua. Storytel väitti minun lukeneen yli 1300... 

Muukalaisen päiväkirjat on taas aivan erilainen Griffiths. Ruth Galloway -kirjat ovat sellaisia aika tyypillisiä nykyaikaan sijoittuvia cozy mystery dekkareita. Joskus aiemmin lukemani The Zig Zag Girl (The Brighton Mysteries -sarjasta) puolestaan oli enemmänkin "film noir" tyylinen perinteinen historiallinen dekkari. Muukalaisen päiväkirjat puolestaan aloittaa Harbinder Kaur -sarjan ja edustaa varsin goottilaista tyyliä. 

Toki goottilaisuus tulee osittain aiheesta, sillä päähenkilönä (rikosta tutkivan etsivän lisäksi) on äidinkielenopettaja, jonka kollega murhataan ja joka itse asiassa tutkii goottilaisia kauhutarinoita kirjoittanutta kirjailijaa. Pelkkä aihe ei kuitenkaan riitä, sillä koko tarinaan kietoutuu elementtejä juuri noista kauhutarinoista. On sumua ja hämäräperäisiä valoja, seuraavia askeleita, kuolemaa ennustavia haamuja, noituutta - kaikkea. 

Pidin kirjasta juurikin noiden goottielementtien vuoksi. Sinänsä tarina ei nyt ollut mikään mieltäräjäyttävä, vaikka toki hyvin kirjoitettu. Jännä nähdä tuleeko tästä oikeasti sarja. Mitenkähän tuolla tyylillä voi jatkaa, vai unohdetaanko goottilaisuus ? 

Kaikkiaan tämä lukumaraton etenee edellisiä huomattavasti vauhdikkaammin. Vielä on jäljellä kaksi ja puoli tuntia. Ruokaa tietty ehkä pitäisi tehdä jossain kohtaa. Tänään on vuorossa fried rice. 

Se oli sitten siinä 

2 kirjaa kokonaan ja 50min äänikirjaa. Tykkäsin, mutta nyt kieltämättä vähän väsyttää. Pitää palata taas normimaailmaan. Pyykkikone odottaa ja kai sitä pitäisi keittää kuppi teetä. 

12.2.2022

(Ruoka)päiväkirja: Kulukuri-illuusio

No joo, ei se sitten ehkä ollutkaan ihan niin kuin kuvittelin. Uskoin nimittäin vahvasti, että Ruokaboksin mukanaan tuoma suunnitelmallisuus näkyisi myös ruokalaskun tasoittumisessa. Tavallaan tietysti näkyykin, mutta ei sitten kuitenkaan kokonaissummassa. 

Jos syksyn seurannassa ilman Ruokaboksia oli  viikon ruokakustannus noin 270€ luokkaa neljän hengen taloudessa (1 aikuinen, 2 teiniä ja kuopus 10v), niin nyt vuodenvaihteen jälkeen Ruokaboksilla viikkobudjetti laski noin 230€ tasolle, mutta ruokakunnan kutistuessa kolmeen suurimmaksi osaksi seuranta-aikaa esikoisen armeijaan lähdön vuoksi (1 aikuinen, 1 teini ja kuopus 10v) ei pudotus kuitenkaan ole sellainen, jota odotin. 

Sinänsä normaalia, koska tokihan palvelukin maksaa ainesten lisäksi. Lisäksi Ruokaboksi sinänsä ei tietysti tee minusta itsestäni yhtään sen kurinalaisempaa ja koska kauppa on kirjaimellisesti oven vieressä, tulee sinne mentyä mielihalujen vetämänä ilman pakottavaa tarvettakin. Muutaman viikon jaksoin pysytellä kotosalla ja syödä, mitä kaapissa oli (tai olla ilman), sitten päädyin taas poikkeamaan kaupan kautta. Olen tunnesyöjä ja viime aikojen paha mieli näkyy näköjään kauppakäynneissä. Onneksi hiukan vähemmän kuitenkin kuin ennen. 

Ruokaboksin saldo on silti positiivinen, kun listaa plussat ja miinukset, ehdottomasti. Arvo syntyy tällä kertaa muusta kuin kustannussäästöistä - noin bisneskieltä lainatakseni. 

Plussaa

  1. Ajansäästö - ei tarvitse itse suunnitella tai käydä kaupassa. Kolmen arki-illan ja muutaman lounaan setti tulee boksissa maanantaisin ovelle.
  2. Poikien osallistaminen - valmiit ruokaohjeet ja ainekset tarkoittavat sitä, että voin lykätä vihon keskimmäisen käteen palaveritauolla ja istua sitten työpäivän jälkeen valmiiseen ruokapöytään, tai työtahdin salliessa istahtaa vaikka sohvalle neulomaan, tai siivota vähän, tai... Lapset oppivat ja äiti saa omaa aikaa. Win-Win. 
  3. Oma jaksaminen ja viikonloppuruoan panostaminen - kun pääsee viikolla vähemmällä, jaksaa viikonloppuna panostaa ja ruoanlaitto jopa houkuttelee. Olen pikkuhiljaa löytämässä kokkaamisen ilon uudelleen. 
  4. Vaikka kustannukset eivät varsinaisesti laskeneet, eivät ne myöskään nousseet sillä yhden hengen pudotus ruokabudjetissa ei tarkoita neljäsosan pudotusta missään tapauksessa (aina suhteessa halvempaa tehdä useammalle) ja pudotus oli kuitenkin n.15%.
  5. Viikoittainen vaihtelu pääruoka-aineessa on ehkä monipuolisempaa kuin omia tapoja seuratessa. Varsinkin kalaa tuli ehkä syötyä enemmän  - tosin useimmiten lohta. 
  6. Todella helppoa valita viikkoja netissä. Ruokalistat näkyvät useamman viikon etukäteen. 

Miinusta :
  1. Vaihteluntarve - Ruokaboksin reseptit ovat hyviä ja pääainesosaltaan vaihtelevia, mutta jotenkin kuitenkin samanlaisesta makumaailmasta (valkosipuli, inkivääri, chili, valkoviinietikka toistuvat). Huomaan lievää kyllästymistä kuukauden jälkeen ja hiihtolomalle otetaan paussi. 
  2. Maanantai-illan kotonaolon tarve - Kuljetukset ovat maanantai-iltana ja aika vaihtelee. Näin korona-aikaan toki ollaan kotosalla, mutta jossain kohtaa voi tulla haasteita olla paikalla kuljetusta varten. Ei tosin vielä ole näköpiirissä, mutta kuitenkin. 
  3. Seuraavan viikon toimitukseen sitoudutaan edellisen viikon tiistaina, joten kovin liikkuvaan ja muuttuvaan elämäntapaan tämä ei sopisi. Tällä hetkellä toimii. 
Muuten onkin vaikea keksiä miinuksia. Aiomme siis ehdottomasti jatkaa palvelun käyttöä, tosin ehkä jossain kohtaa kokeilemme jotain muuta toimittajaa vaihtelun vuoksi. 

Yhteenvetona voisi sanoa, että Ruokaboksin avulla olisi mahdollista vähentää heräteostoksia (ja sitä nälkäistä kauppapaniikkia, kun ostaa suurin piirtein kaikkea, mitä näkee), mutta silloin pitää osata pysyä poissa kaupasta ja herkuttelusta. Ihan vielä tuo ei näköjään minulta onnistu. Onnistuneeko koskaan ? 

10.2.2022

(Luku)päiväkirja: Lukumaratonvalmisteluja ja - treeniä

 


Treenit sujuvat oikein hyvin, kiitoksia. Olen lukenut yhden kirjan loppuun ja toisenkin melkein eli lämmittely hyvässä vauhdissa. Loppuun luin Hautausmaan pojat ja melkein loppuun Ankeriaan testamentti -kirjan. Lisäksi aloitin kuuntelemaan Taina Latvalan Torinon enkeliä, mutta varsinaisesti olen kävelyillä kuunnellut tietokirjaa naisista lääketieteen historiassa eli Ellinor Cleghornin Sairas ja viallinen. Kuvassa näkyvän Sielulinnun arvoitus -nuortendekkarin luin jo muuten jo vähän aikaisemmin ja pidin siitä kovasti. Yhdistelmä tekstiä, kuvia ja sarjakuvan dialogia on kumman koukuttava. 

Totesin Hautausmaan pojat -kirjan luettuani, etten taida sitä ihan vielä Totolle laittaa. Aika lailla siis sen mukaisesti, millaisia vastauksia sain asiasta somessa kysellessäni. Syynä ei ole, että kirja loppujen lopuksi olisi kauhean pelottava tai että trans-päähenkilö häiritsisi, mutta hautausmaa, haamut ja kuoleman teema tuntuvat olevan Totolle usein vähän ahdistavia. Hän näkee heti unia luurangoista ja mielikuvitus laukkaa. 

Lisäksi Los Angeles ja osittainen jengiteema ja nuoriin kohdistuva väkivalta eivät taida olla hyviä aiheita nekään. Totolta puuttuvat vielä referenssit (luulisin, toivottavasti) ja ehkä hän voi olla vielä omassa kuplassaan hetken aikaa. Tosin voi olla, että viime aikojen uutisoinnissa nuokin teemat ovat tulleet vähän turhankin lähelle. 

Sairas ja viallinen on koukuttanut.  Vaikka periaatteessa esimerkit ja kuvaukset eivät sinänsä tuokaan esille mitään, mitä en olisi jo tietänyt, niin ne konkretisoivat kummallisella tavalla sen, miten nainen on aina jätetty yksin vaivojensa kanssa. Mitä miehet eivät ole ymmärtäneet, sen he ovat joko demonisoineet, vääristäneet seksiin ja synnyttämiseen liittyväksi tai vain jättäneet huomiotta "naisen heikkoutena". Uuhhh... pistää melkein vihaksi, mutta sellaisia ihmiset ovat. Valta-asemaa pitävä perustelee asiat omaksi edukseen. Opimmekohan me koskaan mitään ? (Niin miehet kuin naisetkaan ? ) 

Sairas ja viallinen kirjan lukijalla on muutama jännä maneeri, joihin en ensin meinannut tottua. Hänellä on tapana pidentää lauseloppuja samalla madaltamalla ääntään, mistä tulee sellainen jännä venytetty äänne. Se häiritsi minua sen verran, että tyrkkäsi minut tekemään jo jonkin aikaa suunnittelemani tilauksen. 

Olen uskoton Kobolle! Tilasin nimittäin Storytelin lukijan. Saa nähdä, millainen se sitten on. Itse asiassa ajattelin, että ehkä Toto saisi sillä luettua kirjoja ekirjamuodossa. Olen ostanut viime aikoina todella paljon nuortenkirjoja ihan painettuna ja se tulee melko kalliiksi (puhumattakaan Toton huoneen täyttävistä kirjapinoista). Varmasti ostamme kirjoja jatkossakin, mutta ajattelin keskittyä sellaisiin, jotka hän tosissaan haluaa. Nyt on vähän turhan paljon vielä lukemattomia. Storytelin kautta hänellä olisi ehkä enemmän mahdollisuutta surffailla myös vanhemman kirjallisuuden parissa - siis sellaisten, joita ei enää löydy kirjakaupoista.  Katsotaan. Toki minä voin myös itse siitä lukee kirjoja, joita ei ehkä tulisi ostettua muuten tai joita voisi kuunnella ja lukea sekaisin. Kuten nyt vaikka tuo Sairas ja viallinen. 

Seli, seli - nyt sitten jännitän, ehtiikö lukija tulla ennen viikonlopun lukumaratonia. Totolla ovat meinaan lukemiset taas vähän vähissä.


Lukumaratonsuunnitelmia 

Myönnän suoraan, että töistä ei tällä viikolla ole tullut mitään (siitä vähän kertonee tuo lukemisenkin eteneminen - ei, että lukisin varsinaisella työajalla, mutta päivät ovat olleet minimitunneilla). Olen myös koittanut suunnitella viikonlopun lukumaratonia, mutta konkreettisimmillaan suunnitelma on päätynyt siihen, etten aloita Kirjojen tytärtä ennen maratonia vaan säästän siihen. 

Muita luettavia ja kuunneltavia maratonilla saattavat olla : 

  1. Sairas ja viallinen - nainen lääketieteen historiassa äänikirjana tai ekirjana. En usko saavani kuunneltua jäljellä olevia melkein 13 tuntia ennen viikonloppua. 
  2. Piranesi - ekirjana odottaa Kobossa. Ehkä viikonloppuna 
  3. Death in Avignon odottaa myös Kobossa. Se on jatkoa hauskalle cozy mysterylle Death in Provence. Kaipaan Ranskaa, aurinkoa ja leppoisaa murhaa. Ensimmäinen osa olisi ollut täsmäisku, toivottavasti tämä toinen on yhtä hyvä. 
  4. Metsä meidän jälkeemme ja 
  5. Suomalainen kansanusko - samaaneista saunatonttuihin vastaavat lyhempien pätkien tietokirjoista sohvapöydällä. 
  6. Muukalaisen päiväkirjat - Elly Griffithsiltä jotain muuta kuin arkeologin seikkailuja ja suhdekiemuroita. Goottilaista tunnelmaa ja dekkari. Pakkohan tämä oli napata listalle. Mikäli Storytelin lukija tulee ajoissa niin sitten ekirjana, muuten luureihin. 

Seitsemän kirjaa riittänee yhdelle 24h lukumaratonille ? Eikös ? Ja ainahan sitä voi kurkata boksin eli listan ulkopuolelle - ei lukeminen noihin vielä lopu.

Jos muuten et ole vielä ilmoittautunut mukaan, niin perinteiselle ystävänpäivän lukumaratonille voi ilmoittautua Kirjan jos toisenkin - blogissa eli täällä. Osallistuminen ei edellytä sen paremmin blogia kuin muutakaan somekanavaa, mutta sellaisella toki saa sitten visiittejä ja kannustusta maratonin aikana, kun osallistujat kiertelevät katselemassa muidenkin etenemistä. 

Pitääkin käydä katselemassa, miten / joko muut osallistujat ovat valmistautumassa maratoonaukseen. 


6.2.2022

Kyyry

 


Kyyry = 
Kotiseutuvierauden jättämä tunne, 
joka ei poistu välimatkan, iän tai meriittien karttuessa 

Ihan ensimmäiseksi pitää sanoa, etten ehkä ole kirjalle hirveän otollista kohderyhmää. Minä olisin ihan valmis muuttamaan Turkuun takaisin ja koen itseni edelleen turkulaiseksi yli 20 pääkaupunkiseudulla vietetyn vuoden jälkeenkin. Itse aisassa koen itseni vähän irralliseksi ja vieraaksi täällä, varsinkin nyt eläessäni aika tarkkaan videopalaverien ja perheen kuplassa. 

Kyyry siis kertoo siitä, miten syntymäkaupunki tai -alue tuntui aikoinaan vieraalta ja sieltä oli kiire pois, ja miten sieltä saadut eväät saattavat tuntua vajailta uusissakin ympyröissä ja vaikuttaa satojen kilometrien ja vuosikymmentenkin päähän. Erityisesti kyyry koskettaa niitä, jotka ovat kokeneet vaikeaksi löytää omaa porukkaansa tai ymmärrystä ympäriltään. Minun nuoruuden vierauteni keskittyi enemmänkin tiettyihin ihmisryhmiin ja Turku taisi olla tarpeeksi iso tarjotakseen monenlaisia viitekehyksiä oman identiteetin muotoutumiselle. 

Sen kyllä tunnistan, että mennessään tarpeeksi kauas, on vierauden aste jo sellainen, että tuntuu kotoisalta. Minäkin jotenkin tunnen Biarritzissa olevani kuin kotonani melkein enemmän kuin Espoossa. Johtuuneeko sitten siitä, että olen siellä vielä turistina omassa perhekuplassani, vai Kyyryssä puhutusta vapaudesta olla omanlaisensa kaikessa outoudessaan paikallisiin nähden? En tiedä. Pitää pohtia ja testata kesällä, kun olen siellä kerralla vähän kauemmin. 

Kirjan formaatti on mielenkiintoinen ja taitto tehty elävästi. Kirjoittajien omat kokemukset vuorottelevat haastatteluista poimittujen lainausten kanssa. Väliin on aseteltu asiantuntijahaastatteluiden antia ja melkein sarjakuvamaisia koosteita pääpointeista tai ajatuksista. Ehkä juuri muoto tekee lukemisesta kevyttä ja sujuvaa. Toisaalta suuri määrä lainauksia myös rikkoo kokonaisuutta ja sen hahmottaminen ei ole ihan yksinkertaista. 

Kaikkineen mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja sujuvalukuinen kirja. 

4.2.2022

(Luku)päiväkirja : Kuumaa Netflixiä ja kirjamuistoja

Seinät alkavat kaatumaan päälle kotitoimistolla, joten jotain kivaa pitää keksiä. Olen tarkoituksella ottanut tällä viikolla töissä rauhallisemmin ja onnistunutkin saavuttamaan jonkinlaisen työmoodin. Iltaisin olen surutta neulonut, jutellut poikien kanssa, ja kuunnellut äänikirjoja kotitöiden lomassa. Katsoin jopa televisiota - tai no, Netflixiä. Ensin Toton kanssa Pokemonia ja sitten itsekseni tabletilta ennen nukkumaanmenoa. 

Keskiviikkona katselussa lähti sitten niin sanotusti mopo käsistä ja vielä lievästi nololla tavalla. Ei väsyttänyt ja oli levoton olo. Enkä sitten keksinyt muuta kuin pistää Netflixistä päälle kauden sarjasta Too Hot to Handle. Siinä seksinnälkäiset ja kauniit nuoret kuvittelevat saapuvansa paratiisisaarelle juhlimaan ja sekstailemaan realitysarjassa, mutta todellisuudessa he joutuvat kartionmallisen Lana-tekoälyn terapoimiksi. Suukot kielletty, seksi kielletty, hyväilyt kielletty, masturbaatio kielletty... Tarkoituksena on saada osallistujat kohtaamaan toisensa syvemmällä tasolla ja parhaimmillaan löytämään rakkauden. 
No, siinä sitten seurasin kärvistelyä ja kiukuttelua (ja yllättävää kyllä, myös satunnaisia oivalluksia) puoli kolmeen. 

En useinkaan katso edes televisiota, mutta tuossa oudossa sarjassa jokin kiehtoo. Tiedä sitten, mitä se kertoo minusta. Olin yllättävän pirteä seuraavana päivänä, mutta keskittymiskyky tietysti pohjalukemissa. Kausi on kesken. Ehkä palaan siihen tänään, sitten kun Voice of Finlandin jakso loppuu... 


Sitten niitä kirjamuistoja... 

Luureista olen tällä viikolla antaumuksella kuunnellut Viv Groskopin Au revoir tristesse - ja muita elämänoppeja ranskalaisista klassikoista. Siinä Groskop yhdistää omia muistojaan ranskalaisiin klassikoihin, niiden yleisiin tulkintoihin ja omiin ajatuksiinsa. Aivan oikein. Varsin mielenkiintoista. (Niin kuin muuten oli Groskopin vastaava teos venäläisistä klassikoistakin). 

Kappale Proustista ja hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksestaan käsitteli klassikon lisäksi myös käsitystä muistista ja sen tavasta tuoda esiin asioita muistelijan etsimättä ja tahtomatta.

Erilaiset asiat laukaisevat muiston. Kun Proustilla madeleine-leivokset tuovat esiin muistoja lapsuudesta (ensimmäisissä luonnosversioissa kuulemma puhuttiin korpuista - kauhistus!) vievät nauravat nakit ja ranskalaiset minut omiin varhaisiin herkkuhetkiini. - Arvatkaapa, mitä meillä syödään tänä iltana ?

Samalla tavalla myös kirjat ja kirjailijat vievät lukijansa hetkiin tai ajanjaksoihin, paikkoihin tai tilanteisiin, joihin ne tavalla tai toisella liittyvät. Proustin maininta Au revoir tristesse-kirjassa muistutti minua samantien yhdestä elämäni ihanimmasta lomasta, jolloin luin osan Kadonnutta aikaa etsimässä - kirja(sarjaa). Väliin nautiskelin uima-altaan vierellä, välillä menin hellettä pakoon viileään olohuoneeseen pehmeälle sohvalle. Lempipaikakseni kuitenkin valikoitui kuvassakin näkyvä korikeinu, jolta näki porrastetun kukkulanrinteen kukat ja pensaat, ja niiden yli aina Välimerelle saakka. 

Aurinko, lämpö ja rento kuukausi Nizzan kukkuloilla jäivät lähtemättömästi mieleen. Samoin kuin maisemat joihin katseeni osui sen Kobosta nostaessani. Ihanaa, enkä usko tämän muiston kovin helposti katoavan. Sen verran vahva muistijälki on aivoihini jäänyt, että jokainen maininta madeleine-leivoksista tuo mieleeni Proustin, joka tuo mieleeni Kadonnutta aikaa etsimässä, ja sitten korvissani jo soikin kaskaiden siritys. 

Toinen Groskopia kuunnellessani mieleen palannut asia koskee blogia. Muistin nimittäin jo aiemmin kirjanneeni jotain kirjamuistoista blogiin. Silloin naureskelin itsekseni linkkiä Olavi Paavolaisen ja Agatha Raisinin välillä (löytyy täältä). Sieltä löytyy myös muutama teidän kirjaamanne kirjamuisto, joita oli aivan ihana lukea uudelleen! 


Vieläkö teiltä löytyisi lisää kirjamuistoja tännekin kommentteihin ? 

Kyselen samaa myös insta-stooreissa, utelias kun olen, mutta mielelläni luen myös täältä - niin kuin varmasti kaikki muutkin. 

Jossain kohtaa jatkan vielä omienkin kirjamuistojeni kirjaamista, mutta nyt pitää mennä laittamaan niitä nauravia nakkeja. 


p.s. minut löytää Instasta profiililla minna_vuocho. Tervetuloa! 


3.2.2022

(Luku)päiväkirja : Tammikuun luettuja ja lukumaratonlupauksia

 

Ihana, ihana talvi! Kun ei tarvitse autoa kaivaa joka päivä (etätöiden hyvä puoli), voi lumesta nauttia. Melkoinen myräkkä viikonloppuna, mutta sen jälkeen olivat täällä etelässäkin maisemat kuin postikortista. 

Helmikuu alkoi ja niinpä se on taas kuukauden luettujen aika ja tämä vuosi onkin alkanut vauhdikkaasti. Tammikuun aikana luin ja kuuntelin peräti 10 kirjaa! 

Tammikuu onkin ollut jotenkin kauhean pitkä kuukausi - hyvässä ja pahassa. Alkukuusta oli tyytyväinen isännän pitkittäessä kotiaikaansa, sitten alkoivat taas työpäivät venyä kellon ympäri ja nyt koitetaan helmikuu aloittaa vähän rauhallisemmin. 

Kaikesta tohinasta huolimatta olen tosiaan näköjään ehtinyt myös lukemaan ja myös kertaalleen lukumaratoonaamaan. Loppiaisena piti maratonilla olla Toto seurana, mutta hän luisti nopsaan muihin juttuihin. 

Useampi kommentoi, että kaipasi niitä vanhoja hyviä Blogistanian lukumaratonpäiviä, jolloin maratoonarit lukivat kirjojaan "virtuaalisesti yhdessä" ja kävivät myös päivän aikana kommentoimassa ja kannustamassa kollegojaan blogeissa. Lopuksi joku veti tunnelmat ja tulokset yhteen ja ihasteltiin yhdessä sekä sivujen määriä että mielenkiintoista luettujen kirjojen listaa. 

Täytyy myöntää, että nostalgia nostaa päätään myös minun sydämessäni. Onneksi ystävänpäiväviikonloppuun on luvassa tuollainen perinteinen lukumaraton. Minä ajattelin osallistua, ehkä saan Totonkin mukaan. Onko muita tulijoita ?  - Ilmoittautua voi blogissa Kirjan jos toisenkin eli täällä.

Tammikuun luetut 

Jospa sitä saisi maratonillekin vähän vauhtia ja sivumääriä kasvatettua edellisistä kerroista, kun tammikuu lähti lukemisen osalta näin reippaasti liikkeelle. 


Eikä joukossa ole edes pelkkää kevyttä vaan peräti kolme tietokirjaakin ja yksi elämäkerta. Tietokirjat ovat riemastuttavan erilaisista aiheista. Listalta löytyy niin Suomen ruokahistoriaa, analyysiä kotiseutuvieraudesta kuin asiaa horoskoopeista ja niiden historiasta. Kaikki mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. 

Murakamin Vieterilintukronikka vastasi kuukauden häiritsevimmästä lukukokemuksesta, niin kuin kai kirjailija yleensäkin. Dekkareita listalta puolestaa löytyy kaksi eli uusin Ruth Galloway sekä Torstain murhakerhon toinen tapaus. Molemmat olivat viihdyttäviä. 

Lastenkirjoja tammikuussa luin vain yhden. Olen taas auttamatta perässä Toton lukutahtia. 


Nyt luettavana minulla on useampi kirja 

Luureissa minulla olisi tällä hetkellä An accidental murder. Sen piti olla kevyt ja viihdyttävä välipala, mutta huomaan olevani jumissa sen kanssa. Siis vähän yli kaksi tuntia kirjaa, joista on jäljellä noin 40 minuuttia. Ei auta, kirja sortuu yhteen piirteeseen, joka on raivostuttavaakin raivostuttavampi. 

Kirjassa kertoja nimittäin toistaa vähintään kerran luvussa "luulimme olevamme häntä askeleen edellä, mutta jouduimme huomaamaan olevamme väärässä" tai "hän on varmasti tietämätön tuosta, mutta sitten kauhuksemme jouduin huomaamaan, ettei näin ollutkaan" - siis onko mitään ärsyttävämpää. Ymmärrän, että tuossa luodaan jännitystä, mutta a) se saa minut vain odottamaan sitä kamalaa hetkeä ja b) minua alkaa oikeasti jännittämään, mitä on tulossa. Miltei poikkeuksetta kuitenkin petyn ja loppuratkaisun jännitys ei vastaakaan ennakkopelottelun määrää... 

No, kirjaa on jäljellä sen verran vähän, että ehkäpä kuuntelen sen loppuun jossain vaiheessa. 

Inspiraatiota odotellessa aloin kuuntelemaan Viv Groskopin Au revoir, Tristesse! - Ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista. Pidin kovasti kirjoittajan ensimmäisestä, venäläisiin klassikoihin pohjautuvasta Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja - kirjasta, joten odotukset ovat korkealla. 

Toinen kovasti odotuksia herättänyt kirja on Ankeriaan testamentti, jota kehuttiin sen ilmestymisvuonna kaikkialla. Totoa varten minun piti lukea valmiiksi Hautausmaan pojat, mutta siinä olen vielä sivulla yksi. Ehkä sitten viimeistään lukumaratonin aikaan. 

Olisiko kellään kommentteja Hautausmaan poikiin ? Mietin taas soveltuvuutta kymmenvuotiaalle... 

1.2.2022

Voihan Murakami! - eli Vieterilintukronikka

 

Voihan Murakami

Minun suhtautumiseni Murakamiin on vuosien varrella vaihdellut rajattomasta fanittamisesta, lievään ärsyyntymiseen ja kaikkeen siltä väliltä. 1Q84 ja Suuri lammasseikkailu viehättivät minua suunnattomasti. Ensiksimainitun en olisi halunnut koskaan loppuvan ja lammasseikkailu riemastutti jotain maailman vinksahtamisesta varmaa osaa sisimmässäni. Kafka rannalla oli hyvä, samoin Värittömän miehen vaellusvuodet, mutta en saavuttanut niiden kohdalla samaa maagista riemua.  Miehiä ilman naisia -novellikokoelma lähinnä ärsytti. Ilmeisesi sen verran paljon, etten ole siitä edes kirjoittanut blogiin. Ihailemani kirjailija tipahti jalustalta ja osoittautui vähän kummalliseksi alentuvassa suhteessaan naisiin. Suhtautumisen voisin ehkä vielä sietää (vaikken olla samaa mieltä), mutta se tuli ilmi vähän sekavissa ja suoraan sanottuna keskeneräisiltä tai peräti huonoilta tuntuvissa novelleissa.  

Nyt sitten luin Vieterilintukronikan. Siitä on jo hetki aikaa, mutta piti vähän sulatella. Tunnistan tässä kirjassa taas Murakamin taituruuden yhdistellä omituisia sattumia toisiinsa ja kiemurrella tarinan kanssa mitä kummallisimpiin solmuihin, mutta tällä kertaa tuskailin matkan varrella. 

Lukumaratonin aikana Vieterilintukronikkaa lukiessani olin melkoisen jo melkoisen eksyksissä: 

"Toki kellokin on jo melko paljon, mutta väsymys painaa myös aivoja. Ne ovat Murakamin kiemuraista ja outoa tarinaa lukiessa koko ajan vähällä nyrjähtää paikoiltaan. Tunne on samalla kertaa mielenkiintoinen ja rasittava, tykkäämisen ja ärsytyksen välissä. Vieterilintukronikkaa lukiessa miettii, että vedetään nenästä. Kirjailija on vain listannut peräjälkeen kaikenlaista kummallista. Jotenkin oudolla tavalla minulle myös tulee mieleen David Mitchell ja hänen kirjoistaan erityisesti romaani Luukellot. Silti minulle ei Luukelloista tullut mieleen 1Q84, vaikka siinäkin kuljetaan maailmoja erottavien sumujen läpi. 

Vieterilintukronikka on häiritsevä, mutta taidan kutenkin kallistua tykkäämisen puolelle. Tykkään tuosta pienestä eksyksissä olon tunnusta, jonka Murakami niin taitavasti ujuttaa lukijansa mieleen. Hänen kirjoistaan ei tule samanlaista muodon tuntua kuin Mitchellillä. Murakamin tarinat toimivat jotenkin hienovaraisemmin, tarjoavat kiemurtelevaa ja välillä sammaleisiin katoavaa polkua, jonka mutkat välillä huomaa vasta kauempana. "


Noin siis tuumin melko alkuvaiheessa. Vähän pidemmälle päästyäni tuntemukseni muuttuivat lievästi kriittisemmiksi ja pääsemme samaan tunnelmaan kuin aiemmin mainitun novellikokoelman osalta. 


 "Luin Murakamin Vieterilintukronikkaa eteenpäin. Jotenkin kirjasta jää häiritsevä olo. Aamulla viideltä herätessäni mietin sen johtuvan miespolarisoituneesta rakenteesta. On kaksi päätappia kuin sukkulassa, päähenkilö ja päähenkilön vaimon veli, ja sitten on naisia lepattamassa niiden välillä kuin yöperhoset kahden lampun kajossa. Sellainen olo tuli kirjan ensimmäisestä puoliskosta. Oletan häiritsevyyden syntyneen jotenkin japanilaiseksi mieltämäni seksuaalissävytteisen maskuliinisuuden läsnäolosta juuri tuossa asetelmassa. Eikä tarinankulku kuitenkaan ole mitenkään päähenkilön hallinnassa, eikä ehkä toisenkaan tapin. 


No, Murakami on taitava ja niinpä tuostakin selvittiin. Sävy jäi mieleen, mutta kuitenkin päällimmäiseksi nousee lukukokemus. 


Aamun aikana etenin kirjassa vähän pidemmälle ja tuo kuvaamani rakenne keveni ja hajosi. Tuntuu, että tarina etenee suoremmin eteenpäin, vaikka paradoksaalisesti tapahtumia on vähemmän ja ymmärryksen tasoni putoaa lähelle olematonta. Silti haluan lukea kirjan loppuun ja toivon, että se päättyy jonkunlaiseen lopputulokseen. Takeita kirkastumisesta ei ole ja se kai tässä osittain viehättääkin. 


Täytyy myöntää, että tipahdin lopullisesti jossain kohtaa ennen kirjan loppua. Tiedän toki mitä tarinassa tapahtui, mutta en oikein saa kokonaisuutta hahmottumaan mielessäni. 

Ehkä Murakamin kirjoissa alkaakin jo olla kyse enemmän lukukokemuksesta ja lukijan tuntemuksista, kuin itse tarinasta. Tällä kertaa ainakin Toru Okadan kissan katoamisesta alkanut ja kaivon pohjan kautta takaisin "normaaliin" elämään kulkenut juoni jäi aivan kokonaan ihmettelyjeni varjoon. En ole vielä aivan saanut kiinni siitä, onko kyse kirjailijan taitavuudesta vai taitamattomuudesta, vaiko kenties lukijan vajavaisesta kyvystä ymmärtää...