Helmikuu, eikä jäästä ole tietoakaan. Jokohan se talvi oli tässä ?
Minun mieleni talvi jatkuu. Olen jämähtänyt jäiseen kuoreen, jonka alla musta vesi velloo ja keinuttaa. Hyinen kiukku leviää iholla hermopisteeltä toiseen ja korvissa humahtaa. Siis monta kertaa päivässä.
Selvästi edessä on risteys, mutta minä olen jäänyt kiertämään liikenneympyrää tietämättä, minne kääntyä.
Sellaista elämä kai välillä on. Muutos on edessä, sen on pakko olla, mutta millainen ?
Minun huono oloni liittyy töihin. Kotona on kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa ja perhe ankkuroi minut todellisuuteen. Onneksi. Joskus aiemmin mainitsin kolmijalkaisen jakkarani ja nyt yksi jaloista on pahasti vinksallaan.
Minä olen aina mennyt vauhdilla eteenpäin. Kirjaimellisesti. Kun jokin asia harmittaa tai aiheuttaa pettymyksen, kohautan olkapäitäni, puhaltelen hetken ja painan kaasua. Pusken asiat maaliin ja saavutan tavoitteet. Nyt ei onnistu. En tunnista tätä versiota itsestäni, joka palaa samaan asiaan ja tunteeseen päivästä toiseen ja lamaantuneena polkee paikallaan.
Se tarkoittanee, että asia on vielä selvittämättä. Todennäköisesti pääasiassa itselleni. Mitä ilmeisimmin en nyt osaa käsitellä itselleni vierasta tunnetta ja ajatusmallia. Siksi olen tapaamassa ensi viikolla valmentajaa. Toivon hänen tönäisevän raidekeppiä sen verran, että pääsen pois kehäradalta. Minne ? Sen sitten näkee. Perspektiivi on hakusessa. Ehkä sitä voi auttaa löytämään vieraan tapa nähdä asioita.
Ehkä opin ravistamaan harmin yltäni ja lähtemään kohti uusia tuulia, ehkä huomaan liioitelleeni ja osaan muuttaa omaa ajatusmalliani, ehkä tunnistan muutoksen suunnan. Ehkä huomaan todellisen syyn pahalle mielellni olevan kuitenkin jossain muualla kuin kuvittelen. Ehkä.
Asita ovat kuitenkin kaikkiaan hyvin. Minulla on työ ja mahtavat kollegat, saan palkkaa, kotona kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa etäisyydestä huolimatta.
Korona-aika ja loskakeli eivät tietenkään auta asiaa. Seinät jo kaatuvat päälle. Enkä ole ihan varma, onko kaikki lukemanikaan auttanut olotilaani. Toiset kirjat enemmän kuin toiset luulisin.
Sairas ja viallinen - naiset lääketieteen historiassa on mielenkiintoinen tietokirja siitä, miten nainen on nähty lääketieteessä lähinnä synnytyskoneena ja hysteerikkona. Vaikka toki pääpiirteet ovatkin tuttuja jo kouluvuosilta, tulee kirjaa kuunnellessa välillä vähän epäuskoinen olo. Siis ihan oikeasti miehet? Mitä ihmettä esi-isänne oikein ovat ajatelleen (siis muuta kuin jalkoväliään ja omaa mukavuuttaan?). Käsitykset naisesta ja naisen ruumiin toiminnasta ovat olleet nykytietämuksen valossa uskomattomia ja usein perustuneet kouristuksenomaiseen miehisen valta-aseman pönkittämiseen.
Pahinta ei kuitenkaan ole historiallinen ymmärryksen puute, vaan se miten nuo vanhat asenteet ja käsitykset heijastuvat nykymaailmassa. Kyllä, olen toki miettinyt pahaa oloani gynekologisesta vaihdevuosinäkökulmasta ja onkin aika tarkastuskäynnille, mutta että olisin "taakka miehelleni" tai "kauhu perheelleni" vain elämänvaiheeni vuoksi? En ihan osta tuota. Ei myöskään tuntunut mukavalta lukea käsityksiä siitä, miten opiskelu tai työnteko tekevät naisesta automaattisesti epänaisellisen ja ennenkaikkea huonon äidin. Vielä sata vuotta sitten asiaa perusteltiin fysiologisilla terveystekijöillä, mutta eikö tuo ajatusmalli heijasta liian hyvin myös nykyajattelua monessa maassa ? (Suomessakin).
Eli tuota kirjaa kuuntelemalla saa toki kanavoitua negatiivista energiaa, mutta en ole ihan varma haihtuuko se ulos mielestä.
Mielenvirkistystä jo pelkällä miljööllään on viime viikon aikana puolestaan tuonut Serena Kentin Death in Provence, jota ryhdyin selailemaan uudelleen. Minun piti nimittäin lukea sarjan seuraava osa Death in Avignon, mutta huomasin kaipaavani pientä muistutusta henkilögalleriasta ja aiemmista tapahtumista.
En siis tiedä, voiko minun sanoa varsinaisesti lukeneen kirjaa, niin ylimalkaisesti sitä selailin paikasta toiseen, mutta olihan se ihanaa lukea Provencen maisemista ja leppeästä säästä rännän piiskatessa ikkunaa. Toki minulle miljöö tuo ihan omanlaisensa olon, olenhan sekä käynyt Provencessa että pian taas palaamassa Biarritzin (vähän samantaipaiseen, mutta kuitenkin omanlaiseensa) tunnelmaan, mutta ihan varmasti kirja saa aikaan matkakuumetta, vaikkei koskaan olisi Ranskaan jalallaan astunut.
Lisäksi olen kuunnellut Taina Latvalan Torinon enkeli -kirjaa. Sen hieman ahdistava tunnelma ei taida oikein sopia minulle juuri nyt sillä kirja itsessään tuntuu mielenkiintoiselta ja hyvin kirjoitetulta, mutta en millään saa kiinni kuunteluflowsta.
Sama lukujumitus koskee myös J.S.Meresmaan Kenties vielä tapaan sinut - vampyyritarinaa. Tosin siinä voin myös olla niin pahasti kohderyhmän ulkopuolella, etten siksi löydä kosketuspintaa. E-sport tähden urasta haaveileva teinipoika, joka kohtaa naapurissa asuvan vampyyritytön, ei ehkä ole ihan keski-ikäisen äiti-ihmisen ominaisinta asetelmaa.
Toisaalta, kirjassa myös on minua aina suunnattomasti ärsyttävä elementti eli jännitystä luodaan kertomalla, että kohta tapahtuu jotain kamalaa ja "antaakohan hän koskaan minulle anteeksi sen, mitä tein" ennakointia. Harmi, sillä perinteisen vampyyritarinan modernisointi herättää aina mielenkiintoni. Nyt vaan täytyy sanoa, että esim. Terhi Tarkiaisen Pure mua viihdytti ja riemastutti enemmän. Mutta kuten mainitsin, voin vain olla väärää kohderyhmää.
Eikä tämä elämä nyt kuitenkaan pelkkää loskaa ja harmautta ole. Kiitollisuuspäiväkirja tai hyvien asioiden listaaminen on monen terapeutin suosittelema tapa tasapainottaa oloa. Tässä siis viikolta viisi minua ilahduttanutta asiaa:
- Ystävänpäivän ruusukimppu ja niiden mukana tullut viesti isännältä. Tiedän, ettei hän itse kirjoittanut korttia käsin (Interflora), mutta laitoin sen silti työkoneen näppäimistön viereen ja rinnassa läikähtää lämpö joka kerran silmieni osuessa siihen.
- Kuopuksen into rakentaa räntäsateeseen sulanut lumilyhty joka ilta uudelleen. Hän on oikeassa, kynttilän valo ilahduttaa.
- Edenneet käsityöt. Kauluri valmis, sukkapari kohta viimeistelyä vaille. Neulominen on tietotyöläisen pelastus. Joku hyvänolon hormoni siinä erittyy, silmukka silmukalta.
- Eilen paistoi aurinko ja ehdin hetkeksi ulos kävelemään
- Rauhalliset aamukahvit. Etätoimiston etuja on mahdollisuus juoda aamukahvi kiirehtimättä, ajatuksia selvitellen.
Tunnistan tuon olosi. Minua turhautti silloin puolitoista vuotta sitten käydä työterveydessä puhumassa olostani, kun sain vastaukseksi vain, että sinullahan on kaikki hyvin, on perhe ja koti. Sanoinkin tuolloin hoitajalle, että pitäisikö minun olla itsetuhoinen, että saisin apua. Onneksi sain sanottua tämän, koska vasta tämän jälkeen minua oikeasti kuunneltiin.
VastaaPoistaMinulle auttoi työpaikan vaihdos, mutta lähtöni syynä olikin työpaikkakiusaaminen, joten oli aika selvää, että lähtö auttaisi. Pahoittelut tästä avautumisesta. Sinun kirjoituksesta tuli vain niin selvästi taas mieleen nuo sen ajan tunteet.
Leppoisaa iltaa sinulle Minna <3
Ihanaa, että sait muutoksen aikaiseksi. Huono olo pitkällä tähtäyksellä ei ole hyvä juttu ja kiusaaminen todella ikävä juttu.
PoistaMinulla ei ole sama tilanne. Luulenpa kipuilevani ammatillisen identiteettini ja nykyisen roolini kanssa. Tarvitsen kuitenkin apua suunnan löytämiseen, sillä en oikein itsekään tiedä, mitä haluan.
Hyvää työviikkoa!