Westend - kirja lamasta

Asumme ihan Westendin reunalla, sen ulkopuolella. Vaikka olen tullut pääkaupunkiseudulle Turusta, olen jotenkin aina tiedostanut kyseisen asuinalueen "hienouden" ja rahakkaan olemuksen. Tosin nyt sen läpi päivittäin ajaessani, olen myös todennut, että myös Westendin sisällä on eroja. Osa taloista on rakennettu niin tiheään ja ilman minkäänlaista kaavasuunnittelua, että lopputuloksena on jonkinlainen tyylitön sekamelska. Sille kulmalle ei edes tee mieli muuttaa.

Westend kirjan nimenä luo jonkinlaisia odotuksia sisällöstä. Siinä todennäköisesti puhutaan rahasta, tai rahan toteuttamista unelmista, tai rahan puutteen aiheuttamasta unelmien särkymisestä... Kaikki nuo osuvat oikeaan, mutta on kirjassa  muutakin. Westend on kuvaus 90-luvun laman vaikutuksista yhden perheen elämään, perheen tyttären näkökulmasta.

Suvi Vaarla: Westend 
Bloggariklubilla kustantajalta 

Elinan isällä on rakennusfirma ja 80-luvulla menee lujaa. Yritys kasvaa, rahaa tulee säkeittäin, muutetaan hienoon taloon Westendiin. Sitten tulee lama ja kaikki romahtaa.

Romaanissa mennään nykyajassa ja menneisyydessä lomittain, mutta perheen historia rakentuu kuitenkin järjestyksessä. Tarina tuntuu tutulta, mutta jotenkin etäisellä tavalla. Itselleni kirjan kuvaama maailma on vieras, jotain sellaista, mitä ehkä katselin joidenkin koulukavereiden kohdalla, vähän kauempaa, ulkopuolisena.

Keskiluokkainen yrittäjäperhe menestyy, koettaa sopeutua rikastuneiden maailmaan ja juuri, kun se tuntuu jotenkin onnistuvan, katoaa pohja alta. Kiinnostavan kirjasta tekee tyttären näkökulma. Se miten lapsen tarkkanäköisyys tunnistaa vierauden tunteen uusissa ympyröissä, vaikka vanhempien käytös kertoo saavutettujen asioiden tärkeydestä. Romahduksen jälkeen kaiken muuttumisessa pahinta ei olekaan rahan vähyys, tavaroiden puute tai huoneen pienuus. Suurin tuska tulee ihmisistä ja heidän reaktiostaan muutokseen niin perheen sisällä kuin ulkopuolella.

Westend on sujuvasti kirjoitettu ja luettu. Aihe on tärkeä, mutta kaipaisi vielä ehkä lisäkulmaa. Tämä jäi vielä jotenkin ylätasolle.

Lama kosketti hyvin monia, vaikkakaan ei ehkä aina ihan näin dramaattisesti ja useimmiten ilman alkupuolella kuvattua nousua. Toiset tipahtivat matalammalta, eikä se tehnyt yhtään vähemmän kipeää. Minua itseäni lama ei jostain kumman syystä varsinaisesti koskettanut. Siitä puhuttiin kaikkialla, mutta jotenkin luovin sen ohi omassa kuplassani. Opiskelin, sain kesätöitä ja muutenkin elämä eteni. Vanhempanikaan eivät joutuneet pahimpaan kurimukseen. Meillä oli tuuria. Kyseessä on kuitenkin todella monen suomalaisen elämään vaikuttanut taloudellinen notkahdus, josta nykyään puhutaan yllättävän vähän. Hyvä, että Westend on kirjoitettu. Tosin tämän kirjan tarina taitaa olla suurimmalle osalla laman kokeneista vieras. Aika harva kuitenkin noin ylenpalttisesti menestyi edes 80-luvun hulluina vuosina.

Ehkä seuraavaksi joku kirjoittaisi kertomuksen laman vaikutuksista myös Westendin taikapiirin ulkopuolella - vai palataanko silloin liian lähelle Suomessa jo aiemmilta aikakausilta niin tuttua kurjuuden kuvausta ? Ehkä se ei herättelisikään lukijaa niin paljon kuin menestyksen katoaminen ?

Suklainen papupata pannussa porisi

Mielessäni väikkyi useamman päivän ajan kuva ihanan lämmittävästä, pehmeän tulisesta ja suklaalla pyöristetystä mustapapupadasta. Selailin keittokirjoja ja lehtiä, mutta juuri oikeanlainen pata loisti poissaolollaan. Ei siinä sitten auttanut muu kuin kerätä mieluisia aineksia pöydälle ja pistää toimeksi. Tuli muuten ihan juuri sellaista kuin halusinkin.

Ei muuten kannata pelästyä pitkää aineslistaa. Tämä on silti helppo ohje, eikä edes tule kalliiksi.

Suklainen mustapapupata

(Puolikas paketti pekonia)
3 porkkanaa hienonnettuina
2 sellerinvartta hienonnettuina
3 pientä sipulia hienonnettuina
1/2 paprika hienonnettuna
oliiviöljyä

2tl chipotle-chilijauhetta (maista, miten vahvaa - saattaa yllättää)
mustapippuria
savupaprikajauhetta (dulce)
pasta-rossa myllystä kierroksia maun mukaan
korianteri-chili myllystä kierroksia maun mukaan
kuivattua timjamia
pari laakerinlehteä
2 kasvisliemifondikuutiota (tai kanaliemi)

2dl valko- tai puhaviiniä

1 iso sipuli
3-4 isoa valkosipulinkynttä

purkillinen tomaattimurskaa
neljä purkkia mustapapuja

2 rkl Worcestershire-kastiketta
3 rkl muscovado-sokeria

paketillinen kirsikkatomaatteja
4 palaa tumminta suklaata


Korianteria, maissinjyviä purkista, paprikapaloja ja jugurttia lautaselle sekä hyvää leipää seuraksi. 


Jos haluat käyttää pekonia (ilman sitä tämä on kasvisruokaa), leikkaa se pieniksi paloiksi ja laita kylmään pataan pienen öljylorauksen kanssa kuumenemaan yhdessä padan kanssa. Kun pekoni on ruskistunut, muttei vielä rapeaa, lisää sekaan porkkana-sipuli-selleri-paprikasilppu ja kuullota muutaman minuutin ajan.

Sekoita joukkoon mausteita, yrttejä ja fondikuutiot. En laittanut suolaa, sillä tällä kertaa käytin papuja purkeista ja nehän ovat suolaliemessä. Lisäksi noissa myllyissä on myös suolaa, samoin kuin liemikuutioissa. Mausteita voi laittaa tässä kohtaa maltillisesti, sillä niitä voi matkan varrella lisätä.

Kaada joukkoon viini ja anna kiehahtaa.

Siivuta sipuli ja valkosipuli ja lisää joukkoon, samoin kuin tomaattimurska. Anna kiehahtaa.
Huuhtele pavut ja kaada joukkoon. Lisää vettä niin, että saat melkein keittomaisen seoksen.

Laita kansi päälle ja pata uuniin 150 asteseen noin tunniksi.

Nosta pata takaisin hellalle ja lisää sokeri ja Worcestershire-kastike. Maista ja lisää halutessasi alun mausteita ja yrttejä. Chilin kanssa kannattaa olla tarkkana, jos pöydässä on poltetta vältteleviä syöjiä niin kuin meidän Toto. Ainakin minulla tuo Chipotle-jauhe on yllättävänkin tulista.

Leikkaa kirsikkatomaatit neljään osaan ja kaada pataan. Lisää suklaapalat. Sekoita. Anna vielä poreilla hiljalleen puolisen tuntia.

Tarjoile haluamiesi lisäkkeiden kanssa. Yllä on listattu meidän tämäniltainen valikoimamme, mutta maun ja (jää)kaapin sisällön mukaan kannattaa mennä.

(Luku)päiväkirja marraskuun kolmas viikko

Taisin tänään osua rannalle ainoaan aurinkoiseen hetkeen

Maanantai 17.11.2019

Niinhän siinä sitten kävi, että viikonloppuna jäi päiväkirja kirjaamatta. Syytän kiireistä ohjelmaa. Vein nimittäin keskimmäisen lauantaina teatteriin ja sunnuntaina oli kuopuksen koulun marrasmarkkinat. Sapiens osoittautui jopa teatteriin yleensä välinpitämättömästi suhtautuvalle pelihirmulle erittäinkin sopivaksi ja kommentit olivat positiivisen puolella. Markkinat taas... no, joka vuosi samanlaista hälinää.

Leipomisen ja hälyn korostamaa levotonta oloa hoidin sunnuntaina kokkaamalla. Uuniperunoita, taatelikakku ja chorizo-tomaattikeitto viikon alun kiireisiä työpäiviä varten. Jännä, miten käsillä konkreettisen tekeminen saa mielen tasaantumaan. Niin nytkin. Tosin siinä kohtaa oli kirjojen suhteen jo vähän myöhäistä.

Levoton olo näkyi nimittäin myös lukemisen takkuiluna. Huomasin hyppiväni taas kirjasta toiseen kiihtyvää tahtia. Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras vaihtui JP Koskisen Tulisiipeen, josta hyppäsin sitten Rouva Westaway on kuollut-tarinaan ja sen kautta... no, lopulta näköjään sain luettua melkein loppuun aiemmin kesken jääneen Deanna  Raybournin historiallisen viihdedekkarin Lady Julia Greyn seikkailuista (osa 5, The Dark Enquiry). Viimeksimainitun luin sitten loppuun tänään lounastunnilla...

Tämän viikonloppuhyppelyn seurauksena sitten kesken olevien kirjojen lista kasvoi taas 18 kirjaan - ja juuri kun minä sain siivottua listan viiteentoista siirtämällä kylmästi keskeneräisiä jonnekin hamaan tulevaisuuteen...

Tänään vietin taas etäpäivää. Sekin rauhoittaa, kun voi istua puhelinpalaverissa omalla sohvalla, kynttilän rätistessä vieressä - Ihan kuin olisin kirjoittanut tämän ennenkin, mutta koittakaa jaksaa. Luulen tuon olevan tämän syksyn tehokkain vastaisku kaamoskoomalle, rantakävelyjen lisäksi tietysti.

Nämä kengät vievät aina teatteritunnelmiin... 

Tiistai 18.11.2019

Huomasin, että tänään on Liisan nimipäivä ja muistin kerrankin soittaa äidilleni nimpparionnittelut. Ruksi seinään ja minulle papukaijamerkki - enhän minä yleensä muista edes omaa nimipäivääni.

Arvatkaapa mistä muistin - Elisa Kirja lähetti mainosviestin tarjouksista nimipäivänsä kunniaksi ja sitten onnistuin mielessäni yhdistämään Elisan Liisaan... jotain hyötyä mainoksistakin. Yhtään kirjaa tosin en (ainakaan vielä) ole ostanut tästä tarjouksesta.

Lisäksi oli töitä, käytiin viemässä kuopuksen luistimet teroitettavaksi ja omat kenkäni elvytettäväksi. Vähän sain satikutia suutarilta, kun olin kävellyt ilman korkolappua. Oikeastaan minun piti heittää nuo kengät jo pois. Ne kun ovat yli 15 vuotta vanhatkin, mutta huomasin aina vain laittavani ne jalkaan. Suutari heltyi selityksistäni ja lupasi katsoa, josko niistä vielä saisi käyttökelpoiset. Eivät ne ihan noin hienot ole kuin Kansallisteatterin naistenhuoneen koristekengät, mutta rakkaat ja ah, niin mukavat kuitenkin.

Sitten oli vuorossa noutopizzaa ja blogikirjoittelua (Sapiens) Sivuakaan en ole tänään vielä lukenut tai sanaakaan kuunnellut kirjaa, mutta ehkä vielä ehtisi. Taikuri ja taskuvaras vei eilen hetkeksi mukanaan, jospa tänään jatkaisi.


Keskiviikko 20.11.2019

Tänään ei ole tullut luettua vielä mitään ja kello on jo yli kymmenen. Sen sijaan katsoimme isännän ja kuopuksen kanssa Frozen-elokuvan CMorelta. Tykkäsin edelleen. Annan oikea suora loppupuolella on ihan paras.


Torstai 21.11.2019

Tänään oli töissä outo päivä. Iltapäivällä oli hetki, jolloin minulla ei ollut kertakaikkiaan yhtään työjuttua tehtävälistalla. Niinpä pidin kahvitauon - edellisestä onkin jo vierähtänyt jokunen tovi. Koska olin itsekseni, kuuntelin hetken myös äänikirjaa.

Tällä kertaa luureissa kaikui Nigella Lawsonin ensimmäisen kirjan How to Eat 20-v juhlapainos eli äänikirja! On se vänkää kuunnella ruokaohjeita äänikirjana. Toki kirjassa on normi keittokirjaa enemmän myös muuta tekstiä, mutta silti. Sen minä vain sanon, että onneksi minulla on myös kirjan painettu versio. Jos alkaa tehdä jotain reseptiä mieli, voin ottaa sen sieltä keittiöön viereen luettavaksi.

Illalla todettiin pimeyteen tarvittavan piristystä. Ostimme tähden olohuoneen ikkunaan. Vähän taisimme koon kanssa liioitella, vai mitä tuumitte ?

Sitten luin loppuun Taikuri ja taskuvaras -kirjan. Pitää piakkoin hankkia trilogiain toinen osa Huijarin oppipoika, joka muuten on tänä vuonna myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokkaana.

Taikuri ja taskuvaras olikin sitten tämän vuoden Goodreads-haasteeni 100. luettu kirja! Oman kirjanpitoni  mukaan tosin olen lukenut jo 108 kirjaa tänä vuonna, mutta kaikkia ei löydy Goodreadsin listoilta.

Kuvakaappaus Goordreadsin tavoitteen saavutuksesa 

Perjantai 22.11.2019

Tänään kaivoin painetun version Nigellan kirjasta tukemaan äänikirjaa. Pari reseptiä sieltä kurkkasin...
Sitten mentiin perheen kanssa pelaamaan sulkapalloa ja Sandroon syömään. Muistin taas, miksei marraskuun lopussa kannata mennä ravintolaan. Pikkujoulukausi = kauhea meteli ja hidas palvelu. Hyvin siitä kuitenkin selvittiin ja saatiin vatsat täyteen.


Sunnuntai 24.11.2019

Tänä viikonloppuna käytiin Turussa isovanhemmilla ja hyödynsin lauantain joulushoppailuun sekä itsekseni että mummin kanssa. Olen siis jo melkein valmis lahjojen osalta. Tämä lienee jonkunlainen ennätys minun perushärdellissäni.

Tänään kotiin palattuani ryhdyin kokkaamaan. Jo muutaman päivän mielessä kangasteli mustapavuista tehty lämmittävä chili, siis sellainen, jota pyöristetään suklaalla (kun meillä nyt on kerran joulua varten pari 3kg pussia Valrhonan tummaa suklaata)... Siitä tuli juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin. Nyt pitäisi muistaa, mitä siihen tungin, että saan kirjoitettua reseptin muistiin. (Edit: löytyy täältä)

Lukeminen on jäänyt aika vähään. Aloittelin uudelleen Rouva Westaway on kuollut - äänikirjaa ja aamuyöllä yksin valvoessani luin loppuun Metsän kronikka -tarinakokoelman. Tykkäsin.

Myöhemmin illalla luen vielä jotain, mutta siitä sitten lisää ensi viikon "luku"päiväkirjassa.



Loppuun luettuja tällä viikolla :

Deanna Raybourn : The Dark Enquiry 
Lady Julia jatkaa tutkimuksiaan. Tosin puolittain aviomieheltään salaa ja sehän tietysti johtaa kaikenlaisiin hankaluuksiin.
En oikein pidä siitä, millä tavalla tämä sarja ja erityisesti sen päähenkilö kehittyy. Tuntuu, että enemmän ja enemmän ollaan perinteisessä tilanteessa hurjan komean ja taitavan ja vahvan ja tumman/salaperäisen/pahantuulisen miehen hallitessa ja suojellessa herttaisen itsenäiseen toimintaan pyrkivää naista, joka yrityksillään tehdä itse asioita lähinnä joutuu hellyyttävästi pelastettavaksi. Yäk.
Vähän samaa oli jo havaittavissa edellisessä osassa Dark Road to Darjeeling, joten tämä sarja taisi olla minun osaltani tässä - Sinänsä sääli, koska selvitettävät tapaukset ovat kiemuraisia ja henkilökaarti noin yleensä mielenkiintoista, ympäristöistä puhumattakaan. Enkä muuten ajatellut näistä blogatakaan sen enempää, jollen joskus sitten tunne halua kiukutella naispäähenkilöille annetuista rooleista...

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
1800-luvun lopun Helsinki. Nuori tyttö, joka elättää itsensä taskuvarkaana. Nuori taikuri,jonka mekaaniset laitteet ihastuttavat kaupunkilaisia. Näiden kohtaamisesta alkaa riemastuttavan erilainen nuorten"fantasia". Tämän kirjan kanssa voi  heittää perinteiset olettamuksensa nurkkaan ja nauttia tutulta tuntuvasta tarinasta, jonka elementit ovat sittenkin jotain ihan muuta.


Metsän kronikka - tarinoita puista (toim. Anu Korpinen, Mia Myllymäki)
Osuuskumman julkaisema kokoelma tarinoita metsästä ja puista.

Tulenpunainen kabaree

Saa nähdä, tuleeko Milja Kaunistolta markkinoille jossain vaiheessa nykyaikaan sijoittuva romaani. Tähän mennessä on suunta nimittäin ollut selvästi historiassa eteenpäin. Ensin oltiin keskiajalla, sitten Ranskan vallankumouksen keskellä ja nyt Tulenpunainen kabaree vie lukijansa 1900-vuoden Pariisiin keskelle maailmannäyttelyä.

Oli aikakausi mikä tahansa, on Kauniston ajankuvaus rikasta ja täynnä yksityiskohtia. Tosin olen välillä miettinyt, oliko entisaikojen Ranskassa muuta kuin naisten aseman alistamista seksin avulla. Vallankumouksen aikaan pyörittiin bordellissa ja nyt sitten kabareetanssijoita käytetään hyväksi.

Olen samaa mieltä siitä, että naisten asema oli monessa kohtaa vaikea ja epäkohtia on hyvä nostaa esille jo pelkästään samojen nykyajan piirteiden identifioimiseksi. Pelkään kuitenkin turtuvani aihealueeseen ja kaipaan välillä myös "tavallisten" ihmisten elämää. Kai sellaistakin oli myös aiemmin historiassa?

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree
Pyydetty arvostelukappale kustantajalta 

Albert S. Grosjean on asunut koko ikänsä pahamaineisen naisvankilan muurien sisällä. Hänen suurimpana haaveenaan on joskus päästä kohoamaan laitoksen vanginvartijaksi. Se olisi entisen naisvangin pojalle suuri kunnianosoitus.

Sitten sattuma heittää Albertin kuulemaan äidistään tietoja, joiden jälkeen entinen suojapaikka muuttuu pelottavaksi ja hän päätyy harhailemaan Pariisin kaduille ja tutustuu suomalaiseen kuvanveistäjä Ville Vallgreniin.

Iloinen taiteilija vie Albertin mukanaan viinin, naisten ja tanssin maailmaan. Kabaree toisensa jälkeen kuitenkin syttyy tuleen ja sekä Albert että Ville huomaavat sekaantuneensa vaarallisen tuhopolttajan etsintään ja joutuneensa itsekin poliisin silmätikuiksi.

Juoni on monimutkainen ja polveilee. Pariisi hehkuu elävänä. Albert on herttainen päähenkilö kaikessa viattomuudessaan, mutta Ville Vallgren oli kyllä ihan paras avioliitto-ongelmineen. Enhän minä tuollaista miestä huolisi, mutta huvituin kuitenkin.

Kaikkiaan Tulenpunainen kabaree on mielenkiintoinen kirja, mutta miksi se jotenkin tuntuu "välityöltä"? Ehkä siksi, kun tarina on aiempia lyhyempi eli ei trilogia ja oli tuossa sivujakin kai vähän vähemmän kuin muissa Kauniston kirjoissa. Mielenkiintoinen luettava kuitenkin.

Sapiens

Medialipuista kiitos Kansallisteatterille 

No vihdoinkin! Siitä lähtien, kun Bloggariklubilla kuulimme Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan näytelmäsovituksesta, olen halunnut päästä sitä katsomaan. Miten ihmeessä tuon kokoluokan tietokirjaa muka voi saada näytelmäksi? Ja vielä tehdä siitä luontodokumentti Avaran luonnon tyyliin - kertojana nimenomaan tv:stä tuttu Jarmo Heikkinen?

Hyvinhän tuo näytti onnistuvan. Näkymätön kertoja kertoo ja naamiokasvoiset hahmot lavalla liikkuvat. Erityisesti alun kuvaelmat eri ihmislajien synnystä, elosta, ja katoamisesta loivat upeita asetelmia. Uskomatonta, miten paljon eleet ja asennot voivatkaan viestiä. On selvä, että yhteistyö Kansallisteatterin,
W A U H A U S-taidekollektiivin ja Zodiak-Uuden tanssin keskuksen välillä on tuonut lavalle mielenkiintoisen sekoituksen erilaisia tapoja tehdä, sulautettuna yhteiseen esitykseen. Pidin kovasti.

Minulla oli Kirppu seuralaisenani. Vähän 15-vuotiasta joutui patistamaan äidin kaveriksi teatteriin, mutta näytelmävalinta oli ilmeisen onnistunut. Vastahakoinen "ei tämä ollut yhtään hullumpi" heti esityksen päätyttyä lienee tuon ikäiseltä samaa kuin innostunut hypetys keski-ikäiseltä naisihmiseltä, näin teatterikokemuksen ollessa kyseessä.

Itse asiassa näytelmä paketoi vaikuttavalla tavalla Hararin kuvauksen Homo Sapiensin ja lajin "yhdyskuntarakenteiden" kehityksestä. Erityisesti näytti teinin mieleen jääneen kuvaus talouden ja pankkien toiminnan periaatteistaä. Itse asiassa se johti vielä tänäänkin keskusteluun valtioiden taloudesta ja bruttokansantuotteen määrityksestä illallispöydässä. Ei ollenkaan huono saavutus viihdyttävältä ja visuaalisesti nautittavalta teatteriesitykseltä.

Kirjan tavoin Sapiens on täynnä yksityiskohtia ja asioiden välisiä linkityksiä. Toisin kuin kirjassa, tarina lavalla etenee jouhevasti ja suuria linjoja piirtäen ilman yksityiskohtien toistoa. Teatterissa myös nauroin huomattavasti enemmän kuin Hararin teosta lukiessa. Huumori oli välillä hyvinkin hienovaraista, välillä roisimpaa Hymähtelimme ja naureskelimme ihmisen hyvinkin tyypillisille reaktioille, eli samalla vähän itsellemme. Myös Suomi-viittaukset lavasteissa ja rekvisiitassa herättivät yleisön reaktion.

Toki näytelmämuodossa jää paljon sanomatta ja monia viitteitä oletetaan yleisön tunnistavan ilman sen kummempaa osoitteluakin, mutta vaikka "keisarilla ei olekaan vaatteita" tulivat monet historian esimerkit varmasti selville vähän nuoremmallekin yleisölle jo kontekstin puolesta, ja vaikka eivät olisi tulleetkaan, perusviesti valtarakenteiden kehityksestä ja voimistumsiesta ajasta aikaa ei voinut jäädä ymmärtämättä. Tosin en ole seuralaiselleni pitänyt tenttiä aiheesta.

Kaikkiaan Sapiens oli  nautittava, kompakti, visuaalisesti kaunis ja ennen kaikkea hauskalla tavalla ajatuksia herättävä teos, jonka voisin helposti katsoa vielä toiseenkin kertaan. Ehkä pitäisi vielä viedä esikoinenkin teatteriin - häntä kun ei edes tarvitsisi pakottaa.

Medialiput Kansallisteatterilta 

Pakollinen teatteriselfie

Apteekkari Melchior

Historialliset dekkarit ovat yksi suosikkigenreistäni ja Tallinnalaisen apteekkari Melchiorin tutkimuksia minun on pitänyt lukea jo useamman vuoden ajan. En nimittäin muista lukeneeni paljonkaan eteläisen naapurimme historiaan sijoittuvia kirjoja tai yleensäkään virolaisten kirjailijoiden teoksia.

Huomasin, että sarjasta on myös ekirja-versiot. Ilmeisesti ne ovat vasta ilmestyneet. Koska minusta on myös kiva lukea samaa sarjaa useampi osa lähekkäin/peräkkäin,  niin nappasin heti pari ensimmäistä osaa luettavakseni.

Indrek Hargla : Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Apteekkari Melchior on Tallinnan kaupungin apteekkari, joka on saanut synnyinlahjanaan älykkään ja loogisen mielen, sekä loputtoman uteliaisuuden arvoitusten ratkaisuun. Siispä hän on luonteva henkilö ratkaisemaan myös kaupunkia kammottavia rikoksia ja saattamaan niiden tekijöitä oikeuden eteen.

Sarjan ensimmäisessä osassa Tallinna 1400-luvulla on vasta rakenteilla. Sen kaduilla kulkevat monenmoiset kulkijat, kauppiaat, munkit ja käsityöläiset. Kun korkea-arvoinen saksalaisritari murhataan, nousevat vanhat salaisuudet pintaan ja valtasuhteet vapisevat. Apteekkari Melchiorin apua tarvitaan, ennen kuin kiroukset ja maalliset murhaajat saadaan kuriin.

Toisessa osassa apteekkari joutuu selvittelemään kotikatunsa kummituksen suhdetta vanhoihin rikoksiin ja uusiin murhiin. Aikaa edellisestä osasta on kulunut muutama vuosi ja Melchiorin perhe on kasvanut, samoin kuin Tallinna kehittynyt eteenpäin.

Apteekkari Melchior on varsin kiinnostava tuttavuus, eikä vähiten kotikaupunkinsa värikkään ja rikkaan kuvauksen vuoksi. Eri ihmisryhmät ja heidän välisensä valtasuhteet ja toimet luovat rikkaan kudoksen ja elävän kuvan aikakaudesta. Hargla tuo eri ihmisryhmät näkyviin heidän yksittäisten edustajiensa kautta, mikä luo tarinaan ja kaupungin hahmotukseen elävyyttä ja tuttuuden tunnetta. Jotenkin Hargla myös osaa kuvata henkilöt kuin piirtäjä, joka muutamalla viivalla luo tunnistettavan kuvan. Ei tarvita sivukaupalla kuvausta, mutta henkilöt, heidän olemuksensa ja historiansa piirtyvät ymmärrettävinä essin.

Niin kuin monessa muussakin historiallisessa romaanissa, myös tässä nautin kovasti ajankuvauksesta. Juoni oli kummassakin osassa välillä vähän sekava ja sen kiemuroihin väsyi matkan varrella, kun mentiin edestakaisin ilman selkeää syytä tai lopputulosta. Loppuratkaisut ovat kuitenkin jotenkin yleisistä poikkeavia ja osittain myös sisältävät asioita reaalimaailman tuolta puolen.

Mietin häiritseekö minua pikainen poikkeama dekkarigenrestä, mutta ei se kuitenkaan pilannut kummassakaan varsinaista rikoksen ratkaisua vaan pikemminkin toi vain pientä lisämaustetta tarinan kulkuun. Ehkäpä siinä on kirjailijan pieni silmänvinkkaus toiselle alalleen eli fantasiakirjallisuudelle. En onnistunut pikaisella haulla löytämään yhtään suomennettua Harglan fantasiakirjaa, mutta Virossa ne ovat kuulemma suosittuja. En siis tiedä, millaista fantasiaa hän kirjoittaa, mutta ehkä Apteekkari Melchiorin tarinoissakin on havaittavissa piirteitä perinteisestä eeppisestä fantasiasta. Tässä ei ehkä matkusteta niin kovasti, mutta hahmoja riittää ja pinnan takana kiemurtelee yhteyksiä moneen suuntaan.

(Luku)päiväkirja - marraskuun toinen kokonainen viikko

Marraskuussa on monilla taas ollut päällä 30-sivua päivässä lukuhaaste ja sen tuloksia on kirjattu lukupäiväkirjan muodossa. Minä jotenkin taas onnistuin ohittamaan koko haasteen, mutta nyt on lukupäiväkirja-ajatus jäänyt mieleen kummittelemaan ja osansa päiväkirja innostuksessa lienee myös juuri kuuntelemallani Kirjakauppiaan päiväkirjalla (The Diary of a Bookseller).

Pitäisiköhän kokeilla blogiin siis pientä lisäformaattia? Saisinkohan kirjoitettua muutaman rivin edes joka toinen päivä ? Jos julkaisisi kerran viikossa? Samalla voisi kuitata ne kirjat, joista ei edes aio kirjoittaa enempää.

Katsotaan - jaksaisinkohan kirjoittaa edes tämän viikon loppuun? Jaksatteko te lukea ?

Jossain kohtaa oli jotain valkoista. Nyt on mustaa. 

Keskiviikko 13.11.2019

Työpäivä, etänä. Ulkona satoi koko päivän ja sataa edelleen. Ei siis ole tehnyt mieli kävelemään, mutta äänikirjaa olen kuitenkin kuunnellut. Etäpäivän riemuja on yksinäinen lounas, jolloin voi pistää kuulokkeet korviin.

Tällä hetkellä kuuntelussa on Agatha Christien Lentävä kuolema Jukka Pitkäsen lukemana. Mikähän siinä on, että murhasta kertova dekkari on jotenkin niin rentouttavaa kuunneltavaa?

Illalla tein perheelle pastaa (chili-sitruuna-tomaatti-parmankinkku-rucola  ihan lemppari!), taas kuulokkeet korvissa. Tosin iltaisin on äänikirjakuuntelussa oma hankaluutensa. Jostain syystä muilla on minulle aina asiaa juuri sillä hetkellä, kun olen laittanut kuulokkeet korviin, vaikka muuten olisin puuhaillut aivan itsekseni.

Saa nähdä, tartunko tänään muuhun kirjaan laisinkaan. Raija Orasen Acté odottaa lukutuolin vieressä ja Kobossa aloitin Metsän kronikkaa. Se on Osuuskumman novellikokoelma eri kirjoittajilta. Pidän puutarinoiden vaihtelevuudesta.


Torstai 14.11.2019

Sataa taas tai pikemminkin edelleen. Töitä toimistolla, kotiin, ruokaa (pastaa taas, tällä kertaa kesäkurpitsaa, peperonimakkaraa, sitruunaa, sipulia, tomaatteja) Siinä sivussa kuuntelin loppuun Christien Lentävän kuoleman. Se oli todella hyvä. Arvasin kyllä murhaajan, kun siihen kerran niin hyvin vihjattiin, mutta kokonaiskuvio oli yllätys. Ja Hercule Poirot oli tosi herttainen...

Käytiin myös ilta-Prismassa, kun kerran tämän viikon lopussa saa vihreällä kortilla 15% alennusta monista käyttötavaroista. Joululahjaostokset aloitettu!

Muutenkin olemme huomanneet käyvämme mieluiten kaupassa illalla ruoan jälkeen. Silloin ei ole ruuhkaa. Lisäksi olen taas pariin otteeseen tilannut ruokia (ja kodintarvikkeita) netin kautta. CityMarketin nettikauppa on kätevä. Melkein kympin kuljetusmaksu kyllä kirpaisee, mutta maksaahan se autolla kulkeminenkin - ostosten tekemiseen kuluvasta ajasta puhumattakaan. Suurimmat ostokset siis muutaman viikon välein netistä ja muuten lähinnä täydennetään. Tätä jatketaan.  Sitä en tiedä, vaikuttaneetko varsinaisesti kokonaiskuluttamiseen. Pitäisi varmaan taas pistää pystyyn seurantaviikot.

Nyt istahdan vielä hetkeksi lukemaan Acktén elämään perustuvaa romaania. Se osoittautui eilen ihan koukuttavaksi. Miksiköhän olen jättänyt sen kesken niin moneksi kuukaudeksi ?

Perjantai 15.11.2019

Toimistopäivä. Kotiin palatessa päätettiin vaan syödä jotain sormiruokaa jalkapallomatsin vuoksi. Tosin ketään ei huvittanut kokata mitään, joten meni vähän sen sun tämän närppimiseksi. Onneksi kävin sentään kävelyllä nyt kun sade viimeinkin taukosi. Ehdin päivän auringonpaisteesta näkemään viimeiset värit taivaanrannassa. Pimeä tulee aikaisin.

Minä päädyin väsyneenä nojatuoliin jo ennen ruokaa ja ihan huomaamattani napsin sipsejä kirjaa lukiessa luvattoman paljon. Raija Orasen Ackté! on nyt lopussa. En tosiaan ymmärrä, miksi se oli kesken niin pitkään. Kai sitä vaan tarvitsee kuhunkin kirjaan sopivan mielentilan ja nyt oli oikea hetki.

Äänikirjan osalta olenkin nyt taas jumissa. Mikään ei oikein tunnu kiinnostavan.

Sexdeathbabies

Voi Luoja, mikä keli. Kylmää vettä valuu taivaan täydeltä niskaan - tai valuisi, jos menisi ulos, mutta tänään olen napannut työkoneeni kainaloon sohvannurkkaan ja viettänyt etäpäivää kuunnellen tuoksukynttilän rätinää. Se on sellainen tarkoituksella ääntä pitävä, oikein patentoidulla metodilla tehty. Tuoksuu kurpitsamuffinsseille.

Heti työpäivän päätyttyä laitoin taas kuulokkeet korviin ja palasin Agatha Christien pariin. Christiet äänikirjoina ovat ihan parasta rentoutusmateriaalia, mutta välillä on tietysti kiva lukea jotain vähän haastavampaakin. Olen tosin tullut siihen lopputulokseen, etten ole tarpeeksi intellektuelli analysoimaan modernia, vanhaa muotokieltä rikkovaa kirjallisuutta, mutta sehän ei tietysti estä yrittämästä. Joskus huomaan ilahtuvani ja löytäväni jotain älyllisesti piristävää tai kauneudessaan kiehtovaa. Välillä sitä tuntee olonsa vaan vähän tyhmäksi.

Maija Muinonen: Sexdeathbabies
Kustantajalta messutilaisuudessa

Maija Muinosen kirja on saanut melko paljon  huomiota ja palkintojakin (esim. Toisinkoinen 2019). Kirjassa käytetään visuaalisia keinoja tekstin sisällöllisten  ja rakenteellisten ratkaisujen lisäksi, jolloin lukukokemuksen takaamiseksi lienee tärkeää lukea kirja nimenomaan painettuna. Siksin sen valitsinkin Teoksen Kirjamessujen bloggaritapaamisesta. 

Teksti on sinistä, eikä se näytä joka sivulla samanlaiselta. Kirja kertoo tarinaa kahden naisen suulla. Naiset odottavat kolmannen kuolemaa ja väliin pääsee ääneen myös kuolleiden kuoro. Minulla tuo herätti jonkinlaisia mielleyhtymiä vanhoihin kreikkalaisiin, mutta enimmäkseen lötkömuta-vaikutteet tuntuivat vain tekevän tekstin vaikeaksi ymmärtää. (kirj.huom. "lötkömuta" on kirjailijan bloggaritapaamisessa lanseeraama termi kuvaamaan osaa teoksen tekstiratkaisuista)

Sexdeathbabies on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään. Valitettavasti se minun kohdallani päätyy kuitenkin siihen kategoriaan, joka saa minut ehkä tuntemaan itseni pikkuisen tyhmäksi. En oikein ymmärrä kaikkea hienoutta, vaan välillä jään miettimään, miksi ihmeessä tuossa oli tuollainen kohta. Toki kerronnan hyppely kertojasta toiseen keskellä kappaletta ja ilman varoitusta on tyylikeinona tehokas. Se pitää lukijan vähän varpaiillaan ja tarjoaa välillä oivalluksia henkilöhahmojen eroista, suhteesta toisiinsa tai menneisyyteen. Ehkä minua hämmensikin eniten juuri tuo kuolleiden kuoro. Ratkaisu tuntui jotenkin vähän irrallislta, vaikka tietysti se synnytti kontrastia elävien pohdinnoille kuoleman äärellä. 

Naiset pohtivatkin monenlaista. Elämäänsä, kuolemaa, tulevaisuutta, lapsia, miehiä, seksiä, kauneutta... Tarina kehkiytyy auki, mutta levähtää samalla vähän hajalleen. Ehkä se on tarkoituskin, mutta minä vieraannuin. Kokonaisuus sirpaloitui minulle liian pieniksi palasiksi, eikä kuva kirkastunut edes ponnistellen.

Voi tietysti olla, että proosallinen proosan lukija, jolla on runojenkin kanssa vaikeuksia, ei myöskään oikein pääse mukaan kokeellisempaan kirjallisuuteen. Silti on virkistävää edes kokeilla. Kuolema on teemana ikuinen ja aina yhtä vaikea konkretisoida ja ymmärtää. Tarpeeksi "outo" kokonaisuus voi tuottaa hetkellisiä oivalluksia - sellaisia jotka tuntee, muttei saa muodostettua sanoiksi ennen niiden katoamista.

En siis varsinaisesti pitänyt kirjasta, tai päässyt siihen kunnolla sisälle, mutta olihan tuo kokemuksena mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Varovainen matkailija kirjakaupassa

En tiedä, onko kyseessä ikä vai mikä, mutta huomaan monesti tarttuvani mieluummin elämäkerralliseen, lyhyempää tarinointia sisältävään kirjaan kuin kaunokirjalliseen teokseen. Jostain syystä nautin kuunnellessani toisten kokemuksia matkoista tai heidän elämästään yleensä.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen tarve elää muiden elämää, laajentaa kokemuksia toisten kirjoitusten kautta, kun oma elämä pyörii pääasiassa töiden, kodin, perheen, töiden, kodin, perheen - ja kirjojen parissa.

Äänikirjoina olen viime aikoina nauttinut mm. risteilykokemuksista  ja miettinyt, olisiko sittenkin pitänyt ruveta kirjakauppiaaksi... Hyvin erilaisia teoksia sinänsä, mutta yhteistä niille on elämänmakuinen kuvaus ja pohdiskeleva ote. Molempien mukana voi miettiä omia kokemuksiaan ja suhteuttaa ajatuksiaan.

Kansikuva: Tammi

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana: Krista Putkonen-Örn

Mereta Mazzarella kertoo kirjassaan olevansa varovainen matkailija, joka kaihtaa liikoja seikkailuja ja pelkää uusissa kokemuksissa enemmän toisten kuin omasta puolestaan. Tunnistan tuossa tavallaan itseni. Minulle ei tulisi mieleenkään lähteä yksinäni vaeltamaan vuoristoon tai edes kiertelemään vierasta kaupunkia tietämättä tarkalleen, missä kuljen ja välttäen pimeitä kujia, vaikka lyhyitäkin. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Barcelonan reissu, jossa pakotin miehen kävelemään kierroksen ravintolaan mennessä vain siksi, etten suostunut roskapusseja täynnä olevalle kujalle oikaisemaan.

Varovaisena matkailijana sitä ehkä menettää kokemuksia, mutta toisaalta ei myöskään joudu hankaluuksiin, pääsee helpolla. Kukin tavallaan. Sitä paitsi, aina voi lukea toisten kokemuksista.

Mazzarella kuvaa myös yhtä matkailun tai turismin osaa, joka jostain syystä ei minua ole koskaan houkutellut, nimittäin risteilyjä. Toki ajatus laivalla matkustamisen tuomasta irrallisuuden tunteesta tuntuu tavallaan houkuttelevalta, mutta ehkä haluaisin sen kuitenkin kokea mieluummin vaikka Kyllikki Villan tavoin rahtilaivamatkustamisena kuin kaikkien palvelujen ja luksuksen keskellä. Jostain syystä se tuntuu "aidommalta" tavalta irtautua rutiineista (ja luoda rinnakkaiset laivamatkan ajaksi). Sinänsä vertailu tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä venekammoisena tuskin lähden kummankaan tyyppiselle matkalle, varsinkaan myös Mazzarellan pohtimien turismin ekologisia vaikutuksia ajatellen.

Toisaalta Mazzarellan kuvaus ajasta Australiassa kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Minäkin haluaisin matkustaa tuolla tavoin, pidemmissä jaksoissa, osallistuen paikalliseen elämään ja tutustumalla ihmisiin. Tosin sekin vaatii tietynlaisen verkoston ja ympäristön. Kussakin maassa on ihmisiä, jotka ajattelevat samoilla linjoilla ja sitten niitä muita... Matkan onnistuminen lienee osaksi kiinni siitäkin, miten uuteen paikkaan voi kotiutua.

Kaikkiaan Merete Mazzarellan Varovainen matkailija on mielenkiintoinen sekoitus monitasoisen ihmisen ajatuksista sekä omasta elämästään lapsuudesta aikuisiän ihmissuhteisiin, suhtautumisesta nykyajan tapahtumiin historian pohjalta että matkakuvausta vanhenevan naisen näkökulmasta. Tekee hyvää lukea kirjaa, jossa pohditaan asioita ja esitetään mielipiteitä. Saa omankin mielen virkistymään.

Tykkäsin - tämä oli ensimmäinen lukemani Mazzarella. Pitänee tarttua muihinkin.

Screenshot from Audible App 

Shaun Bythell : The Diary of a Bookseller  
Audible tilauksesta 
Lukijana: Robin Laing 

Myönnän auliisti olleeni varsin epäluuloinen Shaun Bythellin menestysteoksen kohdalla. Epäluulo ei mitenkään perustunut kirjan kuvaamaan miljööseen. Kuka kirjoista pitävä ei olisi kuvitellut omistavansa pittoreskia kirjakauppaa. Enemmänkin oli kyse siitä, että skotlantilainen pikkukylä, kirjakauppakissa ja vähän eksentriset henkilöhahmot kuulostivat vähän liian hyvältä.

Ensimmäisten lukujen aikana epäluulo vaihtui toisenlaiseksi. Mitä, eikö tämä olekaan sellainen herttainen kyläkuvaus? No, onhan se tavallaan sitäkin, mutta enemmänkin on kyse juuri kirjan nimen mukaisesta sisällöstä - kirjakauppiaan muistiinpanoista bisneksensä tilasta, kirjakauppa-alan murroksesta digitalisoinnin vyöryn alla ja sitten vähän myös ihmisistä (ja kissasta).

Toisissa kohdin tunsin piston sydämessäni, olenhan itse ekirjojen suurkuluttaja - ja tämänkin kuuntelin äänikirjana- mutta olen myös sitä mieltä, että maailma muuttuu. Uskon kirjakauppiaille löytyvän tilaa myöhemminkin, mutta ehkä bisnes muuttuu vähän toisenlaiseksi, eikä Shaun Bythellkään ole jäänyt kirjahyllyjen väliin jumiin vaan miettii erilaisia konsepteja liiketoiminnan laajentamiseksi.

Huomasin seuraavani jännityksellä jokaisen päivän kohdalla kassavirran suuruutta ja verkkomyynnin onnistumista. Se oli yllättävän koukuttavaa. Myös niin kirjakaupassa työskentelevät kuin asiakkaina ovesta sisään kävelevät ihmiset ovat riemastuttavan omanlaisiaan. Kaikkein koukuttavinta on kuitenkin kirjan läpi huokuva vapaus, kirjakauppiaan tyytyväisyys siihen, että voi tehdä työtään omalla tavallaan, omassa kaupassa, omien ihmisten lähellä ja seudulla jota rakastaa. Kukapa meistä ei tuota haluaisi, vaikka aika harvalle se on mahdollista - ja onhan kuvaus kirjafestivaaleista ja muutenkin paikallisia aktiviteetteja eteenpäin vievästä yhteisöstä melko idyllinen - ja hyvin trendikäs.

Minä siis koukutuin. Ennen kuin kirja oli edes lopussa, huomasin korvamerkinneeni seuraavan Audible-hankintani eli kirjakauppiaan seuraavan teoksen: Confessions of a Bookseller.

Lokakuun luetut

Lokakuu oli lukukuu - tosin ei siihen osuneen syysloman vuoksi, jota sellaiseksi mainostettiin. Minulla kun ei syyslomaa ollut, niin lukuinnon on pitänyt tulla jostain ihan muusta. Ihan huomaamatta, ohimennen tulin lukeneeksi ja kuunnelleeksi peräti 11 kirjaa. Ei hullummin keskellä syksyä.

Äänikirjoja joukossa on vain kaksi ja huomasin jonkinlaisen turtumuksen hiipineen kuunteluun. Aamukävelyillä en enää laittanutkaan kuulokkeita korviin vaan vaeltelin rannalla aaltojen kohinassa. Vika ei ollut kirjoissa, jotka molemmat olivat varsin helppoja kuunnella.

Äänikirjat

Arno Kotron Olli - Yhden miehen varietee loi kuvaa suomalaisen rockin perumiehestä, Olli Lindholmista. En ole koskaan ollut mikään Yö-fani ja muutenkin Lindholm on jäänyt mieleen vähän sellaisena rouheana, mutta ihan mukavana tyyppinä. Äänikirja ei tätä käsitystä varsinaisesti muuttanut.

Ina Westmanin ja Katja Lahden Arkisatuja aikuisille on puolestaan kokoelma Pienen novelliblogin julkaisuja. Kirja on nimensä mukainen ja sopi vallan mainiosta lyhyempiekin kävelymatkojen riemuksi - tai toimiston lounastunnin huvitukseksi. Useammasta tarinasta tunnistin omia tunteitani, varsinkin lasten ja lasten koulujuttujen kohdalla...

Painetut 

Painettuja luettujen listalta löytyy peräti kolme. Syksy on aina vilkasta arvostelukappaleaikaa eikä tämä vuosi ole poikkeus. Niinpä kaksi kolmesta on arvostelukappaleita - toinen pyydetty ja toinen postilaatikkoon tipahtanut. Kolmas puolestaan on osa Turun messusaalista. Pidin kaikista.

Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree oli tietysti ihan pakko lukea. Olen miettinyt, milloinkohan Milja ryhtyy kirjoittamaan nykyromaaneja sillä taas tultiin lähemmäs nykyaikaa. Keskiajalta on Ranskan vallankumouksen kautta päästy jo vuoden 1900 Pariisiin. Taiteilijat, kabareet ja maailmannäyttely, siinä miljöö, jossa nuori vanginvartija sotkeutuu tuhopolttoihin ja tutustuu suomalaiseen Ville Vallgreniin.

Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle puolestaan on riemastuttava kokoelma venäläisiin klassikoihin perustuvia elämänohjeita. Ilkka Auerin Domowik puolestaan ansaitsi paikkansa lokakuun Halloween lukuhaasteessa ja oli kertakaikkisen ihastuttava kauhutarina sukusalaisuuksista ja Alismaan olennoista.

E-kirjat 

Loput, eli kuusi, ovat sitten tietysti ekirjoja. Joukkoon kuuluu kevyttä, 1920-luvulle sijoittuvaa cozy mysteryä eli Sara Rosettin Murder at Blackburn Hall ja The Egyptian Antiquities Murder, joissa molemmissa nuori seurapiirinainen selvittelee murhia, diskreetisti tietenkin.  Hyvin kirjoitettu, viihdyttävä cozy mystery on täydellistä lokakuun piristystä. Samaa tyylilajia, mutta nykyaikana ja kummitusten kera oli Kitty Frenchin Mystery at Maplemead Castle - tosin siinä päähenkilö oli kuvattu välillä sen verran tyhmäksi ja dialogi lievästi sanottuna kökköä, että häviää kyllä melkoisesti edelliseen verratessa. Melkein jätin kesken, mutta olihan se ihan herttainen. Kummitusten ansiosta laitoin sen myös edellämainittuun Halloween-lukuhaasteeseenkin.

Parhaiten lokakuun sähköisistä taitaa jäädä mieleen kuukauden ainoa näytelmä eli Jean Cocteaun La voix humaine. Kokemus näytelmästä oli ihanasti monipuolinen sillä luin sen, kuuntelin siitä mielenkiintoista keskustelua ja lopuksi vielä kävin katsomassa Kansallisteatterin esityksen. Nautin jokaisesta osa-alueesta hurjasti ja kokonaisuus on kokemuksena tietysti enemmän kuin osiensa summa.

Sitten ovatkin listalta jäljellä enää Johanna Sinisalon : Iron Sky - Renaten tarina, joka kuuntakaisine natseineen oli ehdottomasti sopiva Halloween lukuhaasteeseen. Ihan jo siksikin, että teemat tuntuivat uutisista liiankin tutuilta.  Viimeisenä sitten vielä Päivi Laitisen Reissunaisia. On aina mielenkiintoista lukea kaavaa murtaneista naisista, jotka omana aikanaa jättivät kotirannat taakseen ja matkustivat mutinoista huolimatta.

Ja kaikkea muuta 

Lokakuu on kirjakuukausi tietysti myös siksi, että samalle kuukaudelle mahtuvat niin Turun kuin Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna onnistuin osallistumaan molempiin ja silti pitämään messuhärdellin sopivissa rajoissa.

Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta