Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta