Maapähkinävoi-inkiväärikanaa nälkäkiukkuun

Kesän aikana olen löytänyt keittiön uudelleen, lukenut ruokalehtiä ja innostunut erilaisista resepteistä. Jopa arkena on ruoanlaitto ollut mukavaa - ainakin useimmiten. Välillä toki on päiviä, kun aivot lyövät tyhjää ja nuorimmaisen nälkäkiukkuaste nousee samaa tahtia minuuttiviisarin etenemisen kanssa. Onneksi vielä löytyy ihan syötäviä herneitä - pino palkoja pojalle ja äiti saa hetken keskittyä miettimään ruokalistaa.

Tässä yhtenä päivänä muistin jo kesälomalla testatun reseptin kanasta. Se ei ole maailman nopein, sillä broileripalojen olisi hyvä antaa marinoitua, mutta makua riittää kyllä vaikka lykkäisi uuniin samantien. Kelpasi meidän perheessä aivan kaikille eli ruksi senään - yleensä ainakin yksi löytää reseptistä jotain valittamista.

Maapähkinävoi-inkiväärikana 

6 broilerin rintafilettä ( tai tuplaluku paistipaloja)
oliviiöljyä
korianteria
lime
kirsikkatomaatteja

marinadi :
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
2rkl inkivääriä purkista
1 limen mehu
1rkl Gochujang-chilitahnaa
1rkl Ketchap Manisia (makea soijakastike)
1tl jauhettua kurkumaa
1tl sokeria
1,5dl maapähkinävoita

Sekoita marinadin ainekset keskenään tahnamaiseksi seokseksi. Leikkaa broileri palasiksi ja sekoita marinadiin. Jätä tunniksi marinoitumaan.

Nämä voi grillata vartaissa tai sitten laittaa 200 asteiseen uuniin puoleksi tunniksi. Lopuksi kaadoin sekaan vielä pari isoa kourallista puolistettuja kirsikkatomaatteja ja laitoin takaisin uuniin noin 10minuutksi.

Ripottele päälle korianterinlehtiä.

Tarjoiluun lisukkeeksi nuudeleita (tällä kertaa höystettynä kaaliraasteella ja porkkana-/kurkkusiivuilla, sekä tietysti korianterilla). Ponchu-kastiketta valutettiin hieman päälle, jos halusi kostuttaa.

Outoja kuvioita ja klassikkolainauksia

Maailma on täynnä kirjoja (ja elokuvia), joissa hyödynnetään jotain aikaisempaa menestysteosta tai klassikkoa. Bram Stokerin Dracula ja siinä vampyyrejä jahtaava tohtori van Helsing sekä tietysti kaikkien etsivien esikuva Sherlock Holmes lienevät kaikkein lainatuimpien joukossa. Joissakin onnistutaan luomaan jotain vähän uudenlaista ja viittaus on tarpeeksi kevyt, jotta sen sivuuttaa kuriositeettina ja tarinaa sävyttävänä elementtinä. Joissakin taas... no, tulee lähinnä olo klassikolla ratsastamisesta, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Vivian Shaw: Strange Practice 
Vivian Shaw: Dreadful Company

Vivian Shawn versio tohtori van Helsingistä on tuore ja esikuvastaan poikkeava. Yhteistä on oikeastaan vain nimi, oppiarvo ja se, että ollaan tekemisissä vampyyrien kanssa. Kyseessä on nimittäin nuori nainen, joka toimii yliluonnollisten olentojen lääkärinä ja listaa muutaman vampyyrin parhaimpien ystäviensä joukkoon. Tässä kohtaa kontrasti esikuvaan on se mielenkiintoinen tekijä. Sitten siirrytään ihan omiin, nykyajan urbaanifantasian sfääreihin ja tehdään se varsin tyylikkäästi.

Tässä kohtaa herää tietysti kysymys siitä, miksi ihmeessä pitää edes klassikkoon viitata, mutta kaipa se tuo oman pienen kirpeän vivahteensa ja samalla ehkä viittauksen myös modernin ajan (näennäiseen?) kykyyn hyväksyä erilaisuutta menneisyyttä paremmin. Tiedä sitten... kukin tulkitkoon tavallaan.

Joka tapauksessa Strange Practice ja Dreadful Company ovat viihdyttäviä romaaneja, joissa ensimmäisessä Lontooseen ilmaantuu kummallinen joukko kaapupukuisia munkkeja, joiden ainoana elämäntehtävänä tuntuu olevan yliluonnollisten olentojen tai heidän kanssaan tekemisissä olevien tavallisten ihmisten eliminoiminen puhdistuksen nimissä. Tohtori van Helsing ystävineen ryhtyy tietysti taistelemaan ryhmittymää vastaan, varsinkin kun näiden puhdistushalu tuntuu liippaavan jo vähän liiankin läheltä.

Juoni on mukavan kiemurainen ja henkilöhahmot hauskasti melkein karikatyyrejä. On  paholaisen maan päälle päätynyt virkailija (demoni kuinkas muuten), kahdenkinlaisia vampyyrejä ja kaikenlaisia muitakin perinteistä tuttuja olentoja.

Toisessa osassa siirrytään Pariisiin konferenssiin, joka päättyy tohtorin kohdalta hivenen hankalalla tavalla, kun hänet kidnapataan ja suljetaan selliin Pariisin alla kiemurteleviin katakombeihin. Sitten taas seikkaillaan ja tavataan erilaisia hahmoja, harvemmin yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, ja eksytään jopa Oopperan kummituksen reviirille. Viittaukset klassikoihin ovat kunnioittavia ja uskollisia esikuvilleen. Ne tuovat oman pienen vivahteensa sinänsä aika tyypilliseen urbaanifantasian edustajaan.

Tykkäsin molemmista osista ja niitä voi hyvillä  mielin suositella rentouttavaksi vapaa-ajanvietteeksi.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

No niin, sitten tämä toinen "lainaaja". Tämän kohdalla olen huomattavasti varauksellisempi. Toki Goldbergin Holmes joutuu vähän epäreiluun tilanteeseen, kun rinnan ekirjan tulin myös kuunnelleeksi Audiblen äänikirjaversiota alkuperäisen Sherlock Holmesin tarinoista (Stephen Fryn lukemana!). Mainittakoon siis selvyyden vuoksi, että klassikko on aina klassikko.

Huomaan myös vierastavani suoria lainauksia. Vähän samoin kuin "copycat"-kirjat Poirotista saavat vähän piikit pystyyn niskassani, myös tämän romaanin yritys tuoda Watson henkilöhahmoksi (vaikka kuinka sitten poikansa kertojaminän kuvaamana) ei nyt oikein tunnu onnistuvan. Muutenkin "sukupolvenvaihdos" tuntuu vähän keinotekoiselta.

Sinänsä dekkari on sarjaa "ihan ok" - ei mikään kovin kummoinen, mutta kyllä sen luki. Tosin ilman klassikkolinkitystä ei olisi tarinaakaan, sen verran keskeinen asetelma verisiteistä syntyy.

Myönnettäköön kuitenkin, että olen samaa mieltä siitä, millainen olisi Sherlock Holmesin ja Irene Adlerin tytär. Veitsenterävä äly hivenen Viktoriaanisen ajan harsoihin piiloutuneena. Parhaiten muistankin henkilöhahmot. Juoni ei nyt kertakaikkiaan tehnyt tarpeeksi isoa vaikutusta, että muistaisin yksityiskohtia näin pari kuukautta lukemisen jälkeen. Joku kuoli ja tapaus selvisi. Siinä se, lyhykäisyydessään.

Toki Sherlock Holmesin tytär kannattaa lukea kuriositeettina ja esikuvansa kunnianosoituksena, mutta en ole ihan varma tartunko sen jatko-osiin. Tosin sarja mitä ilmeisemmin petraa edetessään, ainakin mikäli on Goodreadsin tähtiä uskominen.

Kirkkopuiston rakastavaiset

Björk-sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Minulla on näihin kirjoihin vähän kaksijakoinen suhde. Aina se on pakko lukea ja yleisesti ottaen pidän kirjoista, mutta silti niissä on jotain häiritsevää. Todennäköisesti syynä on Björk itse ja hänen persoonansa, joka tuntuu jotenkin heilahtelevan suuntaan, jos toiseenkin niin työn, elämän yleensä kuin erityisesti elämän naisten kohdalla.

Huomaan kuitenkin, että joko Björk kasvaa tai minä totun, mutta nämä kaksi viimeisintä osaa ovat olleet vähemmän tuskallista luettavaa ja kokonaisuuksina jotenkin eheämpiä. Tosin jotenkin oudolla tavalla Björk tuntuu tiivistyvän henkilönä vieraassa ympäristössä, sillä Berliiniin sijoittuva Tiergartenin teurastaja on tähän astisista suosikkini. Vaikka tuli tämä viimeisinkin nopeasti luettua hyvällä halulla.

Virpi Hämeen-Anttila : Kirkkopuiston rakastavaiset 
Luettavaksi Ellibs ekirjastolainana 

Björk on palannut Suomeen ja Helsinkiin ja yrittää päästä takaisin työn makuun Berliinin karmeiden tapahtumien jälkeen. Liike-elämä tuntuukin sopivan hänelle yllättävän hyvin, mutta alakuloisuus vaanii taas työpäivien lomassa. Sitten Kirkkopuistosta löydetään nuori pariskunta kuolleena, mitä ilmeisimmin itsemurhan seurauksena ja samaan aikaan myös Björkin setä joutuu liike-elämässä painostuksen ja vainon kohteeksi.

Kaksi toisistaan erillistä juonikuviota alkavat kummasti sekoittua toisiinsa, kun liike-elämän silmäätekevien nimet toistuvat niin kaksoismurhaksi osoittautuvien kuolemantapausten kuin bisnespainostuksen parissa. Björk ryhtyy tutkimaan kumpaakin linjaa ja ottaa avukseen myös Idan.

Juonikuviot ovat tuttuun tapaan kiemuraiset ja ajankuvaus tarkkaa. Jotenkin kummasti kuitenkin Helsinki ottaa nyt askeleen takavasemmalle ja varsinaiset epäilykset ja johtolangat ottavat etusijan tarinassa. Tämä osa tuntuu ehkä Tiergartenin lisäksi eniten varsinaiselta dekkarilta ja tarina etenee suurin piirtein loogisesti ilman liian suuria yllättäviä ja vaikeasti nieltäviä paljastuksia.

Hivenen vierastan Hämeen-Anttilan tapaa keskittyä dekkarigenressä ilmeisen muodikkaasti lapsiin kohdistuviin kauheuksiin. Tiergartenin teurastajassa sarjamurhaaja jahtasi lapsia uhreikseen ja tässäkin rikokset kohdistuvat pääasiassa lapsiin. Kauheaa  - kyllä, mutta jotenkin toisto alkaa tuntua hivenen halvalta tavalta saada lukijan kauhistusastetta kohotettua. En tiedä, onko kirjaa kirjoitettu näin laskelmoiden, mutta viime vuosien trendin perusteella tulee helposti sellainen olo.

Kaikkiaan Kirkkopuiston rakastavaiset on ihan kelpo historiallinen dekkari, jossa hermostuin Björkiin muutamaa aiempaa osaa vähemmän. Varmasti tulen lukemaan myös sarjassa mahdollisesti ilmestyvän seitsemännen osan. Toivon vain pientä rikosten kohderymän muutosta.

Operaatio ruokalehdet

Minulla on kolme isoa kassillista ruokalehtia odottamassa niiden läpi kokkailua. Tai siis sitä, että raaskisin luopua niistä ja sitähän ei voi tehdä niin kauan kuin yksikin houkutteleva resepti löytyy sivuilta. Lopputuloksena lienee kassien lisääntyminen vuosi vuodelta, jollen sitten innostu aloittamaan jotain tosi systemaattista operaatiota.

Tänä viikonloppuna sentään sain yhden vanhan Delicious-lehden luettua. Sen sivuilta löytyi parikin kokeiltavaa reseptiä, joista "kasvispullat" menivät ihan omaa tyhmyyttäni vähän pieleen. Ei niistä sitten sen enempää. Mainittakoon vain omaksi muistutukseksi, että raastaminen ja kulhossa sekoittaminen ei ole sama asia kuin "iske kaikki blenderiin ja surraa tasaiseksi". Ei vaikka miten väsyttäisi.

Toinen kokeilemani resepti osoittautuikin sitten täyskympiksi. Kermainen (ilman kermaa!) valkosipulilla höystetty munakoiso tomaattisipuliseoksen seurassa oli huikean herkullista. Pistetään siis resepti talteen, jotta lehti voi lähteä paperiroskikseen.

 One down, a few hundred to go... 

Uunimunakoiso ja sweet & sour tomaatit 
(Delicious-lehti vuodelta 2014)

2 munakoisoa
oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
loraus balsamicoetikkaa
1rkl sokeria
1rkl tomaattipyreetä
(rusinoita - meillä niistä ei tykkää kukaan, joten ei laitettu)
250g kirsikkatomaatteja puolitettuina
suolaa,pippuria
pinjansiemeniä paahdettuina
persiljaa ja minttua silputtuna

Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen.

Puolita munakoisot. Villtele niihin ristikko ja painele valkosipulisiivuja villtoihin. valuta hiukan oliiviöljyä päälle ja laita uuniin 30 minuutiksi.

Siivuta sipuli ohueksi (mandoliinilla) ja sekoita balsamicon, sokerin, tomaattipyreen ja pienen öljylorauksen kanssa. Sekoita joukkoon vielä tomaatit ja mausta suolalla ja pippurilla.

Nosta munakoisot pois uunista ja lisää tomaatti-sipuliseos vuokaan munakoisopuolikkaiden sivuun, ei päälle. Valuta tomaattien päälle 1dl vettä ja laita vielä uuniin 30 minuutiksi.

Nosta heti uunista munakoisot tarjoiluastiaan, levitä tomaattisipuliseos päälle ja ripottele vielä paahdettuja pinjansiemeniä ja persiljaa. Herkkua hyvän leivän kera.

Taivaanpallo

Taas on mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Töissä ei kerrankin ole kiire ollenkaan, mikä on johtanut jonkinlaiseen leijuvaan tilaan, jossa en myöskään saa kotona mitään aikaiseksi. On se kumma. Näköjään minun pitää olla stressaantunut ja aikataulujen paineessa, jotta saisin pienimmänkin asian hoidettua. Keskimmäisen rippijuhlatkin ovat tulossa ja olen olohuoneremontin valmistumisesta saakka yrittänyt miettiä sinne pitopalvelua tai muita järjestelyjä... arvatkaapa olenko saanut mitään aikaiseksi ?

Toisaalta on ihana olla ja tehdä asioita sitä mukaa, kun ne juolahtavat mieleen ja siltä tuntuu. Pitäisi kai enemmän luottaa siihen, että elämän virta vie eteenpäin ja asioilla on taipumusta hoitua. Samalla tavalla kuin lapset uskovat nykyhetkeen, eivätkä kauheasti mieti tulevia haasteita.

Lapsen näkökulmasta ja uskosta asioiden järjestymiseen kirjoitti myös Olli Jalonen yhden Finlandia-palkinnon edestä. Usein tartun palkittuihin ja suosittuihin kirjoihin vähän varovaisesti, sillä odotusten noustessa kohoaa myös pettymyksen riski. Instassakin huomasin kyselyn pettymyksiä aiheuttaneista teoksista ja niiden joukossa oli todella monta hypetettyä suosikkia. Varmaan juuri luotujen odotusten vuoksi. Olli Jalosen kirja kuitenkin onnistuu lunastamaan ainakin osan luoduista lupauksista. Se oli näkökulmaltaan tarpeeksi kiinnostava ja hitaudestaan huolimatta tarina eteni. Silti mieleeni jäi jotain häiritsevää, joka estää pitämästä kirjasta varauksettomasti.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Aku Laitinen 
2018 Finlandia-voittaja

Angus asuu Saint Helenan saarella ja on koko pienen ikänsä tehnyt lintuhavaintoja ja kirjannut ylös tähtitaivaan muutoksia saarella vierailleen Edmund Halleyn ohjeiden mukaisesti. Pieni poika asuu äitinsä, sisarensa ja kahden nuoremman veljensä kanssa ensin isänsä vanhassa talossa, sitten pastorin piharakennuksessa.

Vähitellen saaren ilmapiiri myrkyttyy. Puhutaan itsevaltaisesta kuvernööristä ja vallankumouksesta. Samalla saarelle kiemurtelee myös uskonnollisen fanatismin aate, joka saa naapurit kyräilemään toisiaan ja miehet selittämään itselleen väkivallan oikeutusta synnin karsimiseksi. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Angus lähetetään viemään viestiä Halleylle Lontooseen ja hänen elämänsä muuttuu kokonaan.

 Lapsen mielessä ei pahalle löydy oikeutusta, eikä hyvyydellä ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin tai sosiaalisen aseman kanssa. Vain teot merkitsevät jotain, mutta pienillä padoilla on myös suuret korvat ja aikuisten jutut saavat oman tulkintansa. Lapsen kertomana tulee tarinasta samaan aikaa pehmeämpi ja lempeämpi sävy, joka aikuisen lukemana muuttuu julmaakin julmemmaksi, koska väkivaltaa ei voi puhua pois. Oikeutusta tai selitystä ei ole, on vain teot ja tapahtumat.

Ihmiset osoittautuvat kirjassa kaikki omalla tavallaan vajavaisiksi, jopa ihailtu herra Halley, jonka toiminta avunpyynnön osalta ei ole aivan odotetun kaltainen. Siksi tarinassa on jotain kovasti inhimillistä. Tavallaan hellyyttävää, mutta kuitenkin hiukan raivostuttavaa on myös Anguksen (lapsen)usko. Hänen mielestään herra Halley ei voi tehdä mitään väärää ja asiat kyllä joskus järjestyvät. Toki ajan myötä ja pojan kasvaessa myös näkemys maailmasta muuttuu ja pinnan alta voi hiljalleen havaita totuuksia, jotka ehkä ovat siellä olleet aina hautautuneina lapsen viattomuuden alle.

Juonen etenemistä ei voi syyttää liiasta vauhdikkuudesta, mutta ainakin äänikirjana virtaan oli helppo solahtaa ja antaa Anguksen viedä mukanaan. Helppouden alla oli myös jotakin syvästi häiritsevää. Ehkäpä lapsen ajatusten kontrasti siihen, miten aikuinen tapahtumia ja puheita tulkitsee loi särön, jonka vuoksi kirja jää mieleen eikä lukija/kuuntelija missään kohtaa oikein pääse liiaksi rentoutumaan. Saman särön luoman jännitteen vuoksi kirja kai myös palkintonsa ansaitsi, mutta samalla en oikein voi sanoa kirjasta varsinaisesti pitäneeni. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen usealla tasolla, mutta jättää levottoman ja epämääräisen ärtyneen olon.

Julmaa juttua 1793

Minusta on ihana upota oikein paksuun historialliseen romaaniin (tai fantasiaan), jossa on monia henkilöhahmoja, kiemuraisia tapahtumia ja ajankuvausta roppakaupalla. Aina toisinaan saattaa ajankuvaus kuitenkin mennä ihan pikkuisen sietokyvyn yli ja aiheuttaa pieniä etenemisvaikeuksia...

Näin tuppasi käymään, kun olin lukenut historiallista dekkaria 1793 noin puoleenväliin. Ajattelin helposti kuuntelevani kirjan loppuun ennen elokuun alkua, vaan väkisin meni muutaman päivän kuun vaihteen yli. Ihan vain sen takia, että 1700-luvun Ruotsissa tuntui kaikille käyvän huonosti ja jokaisen kohtalona oli kuolla surkeasti, useimmiten kamalan väkivallan kohteena, enkä halunnut ihan kaikkien henkilöhahmojen osalle sellaista loppua.

Niklas Natt och Dag : 1793 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Jukka Pitkänen 

Merestä löytyy kuolleen miehen torso. Raakki Mickel Cardell kutsutaan nostamaan ruumis vedestä ja murhaa tutkimaan pyydetään poliisia avustava lainoppinut Cecil Winge. Yhdessä keuhtotautia poteva Winge ja Cardell ryhtyvät yhdistämään palapelin palasia toisiinsa ja vähitellen tarina selkenee.

Lukijalle tarina aukeaa myös kahden muun näkökulman kautta ja samalla pääsemme kurkistamaan köyhemmän luokan elämän iloihin, mutta pääasiassa suruihin. Rahan puute, hyväksikäyttö, voimattomuus lain ja julman esivallan edessä tulevat silmille sekä nuoren lääkäriksi opiskelemaan havittelevan pojan että pienen hedelmämyyjätytön kohtaloiden kautta.

Kuten sanoin alussa, tarina ei ole kaunis. Se on hyvin kirjoitettu ja surman taustat ja motiivit avautuvat pikkuhiljaa kertomuksen edetessä ja henkilöhahmojen kohtaloiden kietoutuessa toisiinsa. Kovin paljon en halua juonta avata, sillä sen viehätys osittain perustuu yllättäviin yhtymäkohtiin.

Historiallisena kuvauksena 1793 on karu. Muutamaa vuotta aiemmin käydyn sodan jäljet näkyvät Tukholmassa raajarikkojen suuressa määrässä ja kurjien ihmiskohtaloiden runsaudessa. En todellakaan olisi halunnut elää tuohon aikaan. Vahvimman (ja rikkaimman) laki pätee, huolimatta Wingen kaltaisista idealisteista ja valtiovalta pelkää Ranskan vallankumouksen aaltojen saavuttavan myös Ruotsin rannat - eikä kai ihan turhaankaan.

Jollain kummallisella tavalla romaanin tyyli sai minut ajattelemaa myös Milja Kauniston romaaneja. Ehkä se johtuu juuri tuosta ronskiudesta ja eritteiden määrästä ja kohtaloiden kurjuudesta - tai sitten hieman toisiaan muistuttavasta tavasta rakentaa kiemurtelevia juonia ja kolmiuloitteisia henkilöhahmoja.  Huomaan myös luokittelevani romaanin nimenomaan historialliseksi romaaniksi enkä dekkariksi, vaikka tarinassahan nimenomaan selvitellään murhaa. Ehkä se johtuu siitä, että miljöö ja aikakausi hyppäävät silmille, mutta varsinainen poliisityö jää hiukan eri henkilönäkökulmien jalkoihin.

Kirja sopii äänikirjaksi ja tarjoaa sellaisen sopivan kuunteluflown, vaikka välillä pitikin pitää taukoa kaikkien kamaluuksien odottelun keskellä. Jukka Pitkänen tekee tasaisen varmaa työtä lukijana. Hän on kovaa vauhtia nousemassa lukijana suosikkieni joukkoon.

Kaikesta raakuudesta huolimatta pidin kirjasta tarinan taitavan kudelman ja henkilöhahmojen kuvauksen vuoksi. Päähenkilöt tulevat yllättävänkin läheisiksi ja heidät kokee tuntevansa perinpohjin. Myös miljöö kuvaus on taitavan elävää - ehkä aikakausi tosiaan oli noin karsea ihmisilleen. 1793 siis on erittäinkin suositeltava kirja runsaiden historiallisten romaanien ja vähän ronskinkin kuvaustavan ystäville. Herkimmät älkööt kuitenkaan vaivautuko.

Hiekankantajat saaressa

Minä olen kotoisin Turusta. Sitä voisi kuvitella, että meri ja saaristo olisivat minulle tuttua maisemaa ja veneily luonnollinen tapa kulkea. Näin ei ole. Meri toki on tärkeä ja nytkin asun melkein rannalla, mutta sielultani olen maakrapu, juuriltani tiukkaan maan mullassa. Aallot rauhoittavat mielen, osuessaan rantakiviin...

Minä en osaisi edes kuvitella muuttavani saaristoon. Osaksi juuri tuon vedenpelkoni vuoksi, osaksi vierauden. Minun sukuni on viljellyt maata vuosisadasta toiseen (juuri kuulin, että joku tilanpitäjä oli tunnistettu 1600-luvulta) ja hajonnut sitten kaupunkeihin. Voisi olla vaikeaa kaupunkilaisplikan muuttaa maalle, saaresta puhumattakaan.

Silti huomaan viehättyväni kirjoista, joissa kuvataan juuri tuollaista elämänmuutosta. Kaupungista saareen, eristyksiin, luonnon keskelle ja armoille. Juuri sellainen tarina on Jarkko Volasen Hiekankantajat ja itse asiassa juuri tuo muutoksen ja saaressa elämisen kuvaus onkin kirjassa parasta.

Jarkko Volanen : Hiekankantajat 
Luettavaksi kustantajalta 

Aura ja Henri muuttavat kaupungista toteuttamaan unelmaansa talosta saaressa. Todellisuus osoittautuu vähän mielikuvia raadollisemmaksi, varsinkin töiden pitäessä Henrin kiinni kaupungissa, jolloin Aura jää taloon yksinään.

Saariston yhteisö on ulkopuolisille suljettu, mutta lähistöltä löytyy sentään muutama ystävä ja onhan pihalla suloisia kettuja. Sittten tunnelma muuttuu ja uhka saapuu idylliin.

Pidin tosiaan eniten saariston elämän ja päähenkilöiden elämänmuutoksen kuvauksesta. Haasteet ja ilot nousivat kirjassa elävinä esiin. Osittain tämä johtunee siitä, että itse tarina oli kaikkine aikahyppäyksineen ja viittauksiksi jäävine tapahtumineen hieman turhan sekava. Minä en ainakaan ihan pysynyt koko ajan kärryillä siitä, mitä oikein tapahtui. Liian suuri osa jäi lukijan tulkinnan varaan.

Siksi myös Aura ja Henri taisivat jäädä vähän etäisiksi ja luin kirjaa enemmänkin kuvauksena saaristosta (ja elämänmuutoksen haasteista) kuin varsinaisesti juonivetoisena romaanina, vaikka siitä jonkinverran löytyi jopa dekkarimaisia piirteitä.

Sinänsä luin kirjaa mielelläni, vaikka sen jälkeen olo olikin pikkuisen hämmentynyt. Tunnelma ja miljöökuvaus oli viehättävää ja koukuttavaa. Pelkästään sen takia kannattaa kirja jo lukea.

Kyllä klassikko on aina klassikko - teatterissakin

Kuukauden teatteri -haaste on mennyt jokseenkin poskelleen tänä vuonna, mutta sentään saatiin siskon kanssa aikaiseksi jo perinteeksi muodostunut visiitti Suomenlinnan kesäteatteriin. Oli ihan pakko. Siellä nimittäin menee Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. Klassikko on aina klassikko ja kun se yhdistetään Ryhmäteatterin omintakeiseen tyyliin on lopputuloksena nautinnollinen teatterikokemus.

Osaan Idän pikajunan juonenkäänteet jo suurin piirtein ulkoa, mutta silti tarina vie mukanaan. Siinä on jotain sillä tavalla suurta ja tunteisiin vetoavaa, ettei viehätys kulu ja aina muistan myös liikuttua tarinasta.

Toki asiaa auttoi Suomenlinnassa myös Ryhmäteatterin ote toteutuksessa. Jotenkin jännästi he osaavat tasapainotella sopivasti hauskan ja naurettavan välimaastossa. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä, mutta tarpeeksi hienovaraisesti tehtyjä ollakseen kiehtovia.

Omaksi suosikikseni nousi Sara Paavolaisen esittämä Ruhtinatar Dragomiroff, jonka ylväs olemus sekoittui vanhan naisen oikeuteen sanoa mielipiteensä painokkaasti asiasta kuin asiasta. Myös Helena Vierikon Greta Ohlsson oli viehättävä kaikessa stereotyyppisyydessään. Kristo Salminen puolestaan esitti Hercule Poirotin roolin tavalla, joka nosti esiin tunnettuja piirteitä, mutta oli silti omanlaisensa. Muutenkin teksti antaa mahdollisuuksia hivenen inhimillisempään mestarisalapoliisiin ja näitä kohtia oli hyödynnetty. Silti, myönnän myös vähän naureskelleeni mestarin otteille ja omahyväisyydelle.

Paikkana Suomenlinnan on tunnelmallinen jo siellä kävellessä. Teatterille paksut kivimuurit antavat aivan oman säväyksensä, ja erityisen hyvin ne tuntuivat sopivan luomaan mielikuvaa vuorien keskelle tunneliin lumen saartamasta junavaunusta.

Muutenkin lavastus oli yksinkertainen, mutta erittäin tehokas. Kolmelta puolelta näytelmää seuraava yleisö luo omat haasteensa esteettömän näkyvyyden luomiselle viimeisimmällekin penkkiriville. Kevyt ja liikehtivä rakennelma loi illuusion matkasta ja liikkeestä sekä junan kulkiessa että ihmisten vaihtaessa paikkaa junan sisällä. Pidin kovasti.

Jäin myös miettimään, miten äänet oli toteutettu. Oliko lavasteissa jokin liikkeentunnistin, vai oliko ajoitukset esim. ovien avaamiselle ja sulkemiselle niin hyvin harjoiteltu, että kaikki sujui saumattomasti ja junatunnelma pysyi täydellisenä. Äänimaailma tuki todella hyvin mielikuvaa junamatkasta ja junasta tapahtumapaikkana.

Yhden asian merkkaan tähän nyt muistiin siltä varalta, että ensi vuonna vilkaisisin tekstiäni ennen teatteriin lähtöä. Mikäli ei ole hurja helle, muista laittaa pitkät housut tai sukkahousut. Katsomossa on kyllä viltit, mutta hameen kanssa paljaat sääret ja nilkat olivat aivan kohmeessa. Tällä kertaa auringossa oli lämmin, mutta mereltä puhaltanut tuuli sai varjoissa värisemään. Teatterissa kylmä veto puhalsi huolimatta siitä, että katsomo oli täynnä viimeistä paikkaa myöten. Sitä ne kiviseinät teettävät.

Kaikkiaan siis koimme jälleen kerran nautinnollisen teatterielämyksen, eikä päivässä ollut muutenkaan mitään vikaa. Mitä nyt lounaspaikoissa oli niin paljon yksityistilaisuuksia tai festariaitoja, että pelkäsimme jo joutuvamme nälkäisinä katsomoon. Onneksi jotain pientä sentään saatiin. Museokorttiakin vingutimme siskon kanssa ja kävimme pikaiseen Sotamuseossa (siellä, joka jäi minulta väliin edellisellä visiitillä Pokemon-raidin vuoksi). Mahtava reissu kaikkiaan taas kerran. Ensi vuonna taas uudestaan, jos suinkin ehditään.

Pidin Idän pikajunan arvoituksesta myös elokuvissa

Täti nillittää - Langennut oli oikeasti aika tylsä

No nyt se on ihan varmaa. Minä olen ohi teini-iästä ja virallisesti astunut ikävien täti-ihmisten joukkoon. Viime aikoina on useampi teineille tarkoitettu kirja lähinnä ärsyttänyt - huolimatta yleisestä hypetyksestä. Nyt viimeisimpänä tämän kohtalon koki kovasti huomiota (ja elokuvaversion) saanut Langennut.

Lauren Kate : Langennut
Oma ostos Elisa Kirjasta

Sinänsä asetelmana langennut enkeli rakastumassa ihmistyttöön ja itseään syklisesti aikojen yli toistava rakkaustarina on varsin herkullinen. Yleensäkin enkelit maan päällä ja teinien jonkunlaisessa koulukodissa kuulostaa ihan lupaavalta kuviolta, mutta... mutta...

Ongelmana lienee juurikin tuo teinien osuus tarinassa. Juoni kyllä etenee, mutta lähinnä Lucen (teinisankaritar) huokailujen toiston kautta. Hän kun tuntee kummaa vetoa Danieliin (vaikka onhan Cam myös ihan namu) ja sitten soudetaan ja huovataan ja näytetään keskisormea ja vaklataan kirjaston arkistoista sukutarinaa ja... mainitsinko jo, että huokaillaan?

Siis ihan oikeasti. Kyllä minä sen verran muistan omastakin teini-iästäni, että elämä pyöri muissakin asioissa kuin vain jonkun miespuolisen koulukaverin ympärillä - oli tämä sitten kuinka söpö hyvänsä. Toki tiedostan myös sen, että näin iän myötä sitä on tainnut tulla vaativammaksi ympäristökuvausten, taustoituksen ja erityisesti henkilöhahmojen syventämisen osalta. Eikä juonen tuhdimpi kehittely sivuraiteineen ole pahitteeksi sekään. Itse asiassa olisin voinut lukea kirjan vähän pidenpänä, kunhan osa huokailuista olisi vaihdettu juoneen tai henkilöiden syventämiseen... Tarinan romanttisuus kyllä vetoaa keski-ikäiseen Minnaan samalla tavalla kuin vastaavat noin 30v sitten.

Ehkä tämä toimii paremmin sitten elokuvana. Sinänsähän tarina on romanttinen ja on tainnut vedota teineihin eri puolilla maailmaa suurella mittakaavalla siinä määrin, että elokuvallekin voi povata jonkunlaista menestystä. Minä taidan jättää väliin - ainakin siihen saakka, kunnes joku ikätovereistani hehkuttaa sitä jollain areenalla. Sitten voin mennä kokeilemaan kestääkö tädin romanttisuus enkeleitä valkokankaalla.

Heinäkuun luetut

Huh hellettä ja lomahulinaa... Siinä se heinäkuu pähkinänkuoressa. Arvatkaapa ottiko töihinpaluu maanantaina koville?

Kelikin heijasteli mielialaani toimistolle suunnatessani, vettä ripsotti ja ilma tuntui melkein jäätävältä. Sitä se 15 asteen pudotus lämpötilassa teettää, tai sitten vain keli kuvasti tunteitani työhön suuntaamista kohtaan...

Kyllä tämä tästä varmaan taas lähtee liikkeelle. Onneksi tämä viikko oli vielä vähän hiljaisempi.

Mikkelin, Turun ja yleisen tohinan keskellä olen näköjään kyllä ehtinyt lukemaankin. Kaikkiaan listalle on kertynyt peräti yksitoista loppuun saatettua kirjaa. Joukosta löytyy pari äänikirjaa, peräti 4 painettua romaania ja loput 6 ovat sitten ekirjoja. Koostumus kertonee muumuassa siitä, että olohuoneremontin mukana minulla tehty lukunurkkaus ja siitä löytyvä mukava nojatuoli ovat tehneet tehtävänsä. Jotenkin painettuja kirjoja on kivampi lukea tuolissa löhöten kuin esim. sängyllä loikoillen. Sängyssä puolestaan luen mieluiten Kobolla tai sitten ihan vain kuuntelen äänikirjaa (kunnes nukahdan).


Sitten niistä kirjoista 

Tulin heinäkuussa lomaillessa aloittaneeksi peräti 3 uutta kevyempää sarjaa. Vivian Shawn tohtori van Helsingistä kertova fantasia-sarja osoittautui viihdyttäväksi ja konseptiltaan yllätykselliseksi. Tällä kertaa van Helsing kun ei jahtaa vampyyrejä vaan toimii kaikkien kaupungin paranormaalien otusten lääkärinä... ystävinään parikin vampyyriä. Sitten Lontooseen ilmestyy kaapuun pukeutuneita murhaajia, jotka tuntuvat myös harrastavan jonkinlaista eksorsismia. Heistä eroon pääseminen osoittautuukin sitten vähän hankalammaksi kuin alkuun kuviteltiin.

Toisessa osassa ollaan Pariisissa ja päädytään katakombeihin vangiksi. Vauhtia riittää ja Shawn luoma maailma ja varsinkin henkilöhahmot jaksavat pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Toivottavasti sarja vielä jatkuu.

Toinen aloittamani viihdesarja on aika puhtaaksi Cozy Mysteryä iloiselta 20-luvulta. Sara Rosettin Murder at Archly Manor esittelee jälleen yhden yläluokan tytön, joka päätyy tekemään etsiväntyötä hengenpitimikseen. Tämä sarja on ehkä taas sieltä lupaavimmasta päästä ja todennäköisesti jatkan lukemista (Toisin kuin aika monen muun ensimmäisen osan kohdalla on käynyt).

Crocodile on the Sandbank puolestaan tutustuttaa viktoriaaniseen itsenäiseen, itsepäiseen ja varsin omatoimiseen nuoreen naiseen, joka innostuu arkeologiasta (ja arkeologista) ja päätyy Egyptiin keskelle jännittäviä tapahtumia - tai no, melko jännittäviä henkilöhahmolle, lukijan ei tarvitse hengitystään ylenpalttisesti pidätellä. Ihan viihdyttävä, mutta päähenkilö on jokseenkin rasittava. Ainakin pidän taukoa hänen elämästään ja komentelustaan hetken verran.

Vivian Shaw : Strange Practice ja Dreadful Company
Sara Rosett: Murder at Archly Manor 
Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank 

Neljännenkin sarjan ensimmäisen osan tulin lukeneeksi, mutta sitä en tule jatkamaan. Tuli sekin todettua (taas kerran), että olen tosiaan teini-iän ohittanut - mitä ilmeisimmin jo kauan sitten. Fallen ei vakuuttanut huolimatta odotuksista. Siitä kun on tehty myös tv-sarja...  Ihan liikaa pinnallista teinipohdintaa.

Lauren Kate: Fallen 

Lievä pettymys oli myös Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max. En millään päässyt siamilaisista kaksosista kertovaan tarinaan sisälle. Hyvin kirjoitettu ja ajankuvaus tietysti mielenkiintoista niin kuin Säädyllinen ainesosa -romaanissakin, mutta ei vaan vetänyt mukaansa.

Jarkko Volasen Hiekankantajat puolestaan ei herättänyt minussa minkäänlaisiai ennakkomielikuvia, mikä oli varsin virkistävää. Kirja oli kauniisti kirjoitettu, mutta turhan hajanainen henkilöhahmoissa ja aikajanassa, mikä teki tarinan seuraamisesta hieman vaikeaa.

Taivaanpallo puolestaan täytti kaikki odotukset ja oli äänikirjana mielenkiintoinen kuuntelukokemus, vaikka tarina ja sen henkilöt jäivätkin jotenkin vähän etäisiksi.

Toinen odotukset täysin lunastanut kirja oli Maritta Lintusen Stella. Se oli juuri niin minun kirjani kuin alunperin kuvittelinkin.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi Max
Jarkko Volanen : Hiekankantajat 
Olli Jalonen : Taivaanpallo 
Maritta Lintunen : Stella 

Sarjamurhaajasisaresta kertovan romaanin osalta en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta musta huumori osoittautui melko koukuttavaksi ja tarina itsessään ajatuksia herättäväksi.

Minna Canthin Työmiehen vaimo taas... no se oli juuri sellainen kuin ajattelinkin ja tämänkertainen kontribuutioni Kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen (osa 9)

Oyinkan Braithwaite: My sister, the Serial Killer 
Minna Canth : Työmiehen vaimo 

Että sellainen kirjakuukausi

Kuvittelin myös kuuntelevani loppuun historiallisen romaanin 1793, mutta se lipsahti elokuun puolelle. Pääasiassa sen takia, että kun koko ajan odottaa henkilöhahmoille tapahtuvan jotain ikävää, jossain kohtaa kuunteluun tulee taukoja ihan vain siksi, että lykkää noita tapahtumia...

Listassa näkyy muuten kovasti hidastunut bloggaustahtikin. Vain 3 yhdestätoista on blogattu.

Teatterin osalta kesä on ollut kovasti hiljainen, mutta eilen käytiin Suomenlinnan kesäteatterissa katsomassa taas yksi versio Idän pikajunasta. Joka kerran taas ymmärrän, miksi tarina on klassikko.