Jamiemaniaa ja multistaskingia maanantaibluesiin

Loma oli ja meni. Lievää maanantaibluesia päätin lievittää tekemällä etätöitä ja hyödyntämällä kahvitauot iltaruoan valmisteluun, vaikka ei tämän tekemisessä kyllä kauan nokka tuhissut...  suurimman osan iltapäivää tein ihan kiltisti töitä, mitä nyt vähän hyödynsin "multitaskingia"

Löysin ihan sattumalta CMoresta Jamie Oliverin viiden aineksen herkkuja. Kuten aina, ei Jamien reseptejä tarvitse seurata ihan kirjaimellisesti, mutta inspiraatiota niistä saa. Tällä kertaa lämmin tomaattisalaatti ja oliivit ovat ihan suoraan ohjelmasta, vaikka yrtti vaihtuikin basilikasta korianteriin. (Minä olen naapurin K-marketin kanssa epäsynkassa, sieltä ei koskaan löydy etsimiäni tuotteita, vaikka yleensä niitä on hyllyt täynnä, mutta siitä joskus myöhemmin)  

Noin muuten löytyi jääkaapista harissaa, jugurttia ja kanan rintafileitä ja muita aineksia Kaupasta lisäksi perunoita ja sillä mentiin.

Harissa-jugurttikanaa perunapedillä ja lämpimällä tomaattisalaatilla

Ihan ensimmäiseksi laitetaan kana jugurttiin marinoitumaan. Meillä oli Baba Ganoush -harissapurkki jääkaapissa. Yleisesti ottaen pidän kyseisen merkin tuotteista, mutta heidän harissassaan tuntuu minussa tulisuus liikaa maun kustannuksella. Jugurttiin sekoitettuna chili tasoittuu ja maustaa kanan juuri sopivasti.


2-3 dl jugurttia
2rkl harissaa
1rkl hunajaa
suolaa, pippuria 
loraus sitruunamehua 
4 kanan rintafilettä

Lounastauolla: Sekoita mausteet jugurttiin. Sekoita puolet kanafileiden kanssa ja jätä loput kastikkeeksi halukkaille perunoiden päälle. 

Kaffepaussilla pikavisiitti kauppaan naapuriin


10 isohkoa, jauhoista perunaa
pari sipulia
kourallinen valkosipulinkynsiä 
Pasta Rossa maustesekoitusta myllystä  
korianterin varret silputtuina (säästä lehdet myöhemmäksi)

Litran verran pieniä luumu(kirsikka)tomaatteja 
5cm pala chorizoa
korianteria 

Kourallinen kivettömiä oliiveja 

Iltapäivän viimeinen puhelinpalaveri, jossa tarvitsee vain kuunnella : Kuori perunat, pilko ja kuori sipulit ja irrotat valkosipulinkynnet. Laita uunivuokaan. Mausta "Pasta Rossa" maustesekoituksella (tai haluamillasi mausteilla). Lorauta joukkoon öljyä, ripottele silputut korianterinvarret ja sekoita. Asettele kanafileet perunoiden päälle.

Puolita kirsikkatomaatit ja hienonna chorizo.

Silppua oliivit pieneksi. Lorauta joukkoon hieman kiehuvaa vettä. Sekoita. Odota hetki ja lorauta sitten vielä joukkoon hieman oliiviöljyä.

Jätä kaikki odottamaan.


2rkl balsamicoetikkaa 
pippuria 
korianterinlehdet

Kun perhe kotiutuu ja ruoka-aikaan on on noin tunti : 
Lämmitä uuni 200 asteeseen ja laita vuoka uuniin noin 40min tai kunnes näyttää kypsältä.

Sekoita balsamicoetikkaa ja ripaus pippuria tomaatteihin.

Kun uuniaikaa on jäljellä noin 10min, laita hienonnettu chorizo kylmälle paistinpannulle ja kuumenna keskilämmöllä, kunnes pannulla on chorizoöljyä ja palat ovat hieman rapsakoituneet. Tähän mennessä uunissakin pitäisi olla valmista.

Kippaa tomaatit pannulle. Sekoita, jotta ne saavat chorizoa ylleen ja kuumentuvat ihan hiukan eli pyöräytä muutaman kerran ja sammuta sitten levy. Sekoita joukkoon korianterinlehdet.


Nosta kaikki tarjolle pöytään ja kutsu nälkäiset syömään. 

Levillä

Hiihtoloma oli ja meni ihan hurjan nopeasti. Tietysti, kun kerran oli kivaa. Tällä kertaa lähdimme etelän sijasta pohjoiseen, sillä emme ole kukaan koskaan olleet Lapissa lomalla.

Levi valikoitui lomakohteeksi lähinnä kahdesta syystä.

1) Sinne on helppo mennä lentokoneella (meillä ei alle viikon matkalla olisi autoa mukana)

2) Airbnb asunto löytyi kävelymatkan päästä palveluista (sama peruste kuin edellisessä)

Lomakohteestamme kertoessani sain lieviä varoituksia bilepaikasta, hiihtoloman ruuhkajonotuksista ja turistitulvasta.

Viimeksimainitun totesin meitä todennäköisesti häiritsevän kaikkein vähiten. Mitäpä tällaiset etelän elävät Lapissa olisivat muuta kuin turisteja ? Toki raitilla kuuli enemmän englantia ja ranskaa kuin suomea, mutta mikäs siinä. Ranskaa meidänkin perheemme käyttää keskinäiseen kommunikointiin.

Bilemeteliä emme kuulleet laisinkaan. Asunto oli sen verran keskustasta syrjässä, ettei bilepaikkojen musiikki olisi sinne edes kuulunut, mutta en kyllä mielestäni kohdannut mitään meteliä ravintolaillallisilta palatessakaan.

Ravintoloihin tosiaan kannatti pöydät varata etukäteen, mutta muuten emme kokeneet varsinaista ruuhkaa. Rinteessä näytti iltapäivisin olevan jonkunlaisia hissijonoja, mutta me olimme liikkeellä yleensä aamupäivällä ja muutenkin jonot kyllä etenivät reippaasti.

Ei siis mitään valittamista meidän suunnaltamme. Pidimme Levistä kovasti.


Kolmekymmentä astetta

Espoon loskaa ei tullut ikävä missään kohtaa, mutta aikalailla kelit vaihtelivat ti-su välisenä aikana. Kymmenen asteen pakkasesta laskettiin rapsakkaan melkein kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen, sitten lämpötila nousi 15 astetta, mutta samaan tahtiin nousi myös tuuli, joka yhdistettyä lumimyräkkään sai meidät viettämään yhden iltapäivän takkatulen ja Menolippu - lautapelin ääressä. Lauantaina sitten oltiin auringossa ja plussan puolella. Lämpötilat vaihtelivat kelistä toiseen siis noin 30 asteen verran!

Kelimuutokset eivät kuitenkaan pahemmin menoa haitanneet. Isot kokeilivat lumilautailua, pieni oli hiihtokoulussa kahtena aamuna ja isäntä paineli pitkin Levin latuja kilometrikaupalla. Jopa minä pistin laskettelusukset jalkaan 12 vuoden tauon jälkeen. Yllättävän hyvin kroppa muisti liikkeet ja onneksi pää pysyi kylmänä ja vauhti hallinnassa. Tosin silti jouduin parantelemaan pohjekramppeja pari päivää...

Hiihtokoulut ja yksityisopetus lumilaudalla osoittautuivat hyviksi valinnoiksi. Ensinnäkin vanhempien ei tarvinnut tehdä muuta kuin maksaa - sain rauhassa keskittyä selviämään omista mäkilaskuistani. Toiseksi, lapset tuntuivat oikeasti jotain oppivankin.

Silti taisi murtomaahiihto olla meidän perheessämme se suositumpi hiihtolaji. Isäntä ja esikoinen kiersivät Levin kierroksenkin (17km) ja me muut sitten vähän pienempiä. Eikä muuten ollut laduillakaan ruuhkaa, vaan sai hiihtää omaan tahtiin ihan rauhassa.

Hiiihdon lisäksi kävimme illan poroajelulla. Tarkoituksena oli samalla bongata revontulia, mutta tällä kertaa näkyvissä oli vain tähtiä. Ihanaa sekin. Toinen "turistivierailu" tehtiin Levin Jäägalleriaan Luvattuun maahan. Oli hauska yllätys, että jääveistosten teemana oli Harry Potter juuri nyt, kun kuopus on kirjasarjasta ihan innoissaan.


Herkkuja, herkkuja 

Ruoan suhteen Levi pääsi vähän yllättämään tasollaan. Jotenkin odotin vähän sellaista mitäänsanomatonta turistimössöä, mutta kävikin vähän toisin. Lautaselta löytyi hienoja raaka-aineita taidolla valmistettuina.

Aloitimme vahvasti Kings Crab -ravintolan kuningasrapu-annoksilla. Erittäin suositeltavaa (varsinkin, kun ravut ja muut tarjottavat otukset kuulemma ovat kaikki msc-sertififoituja!)

Pihvipirtti tarjosi elämäni tähänastisista varmasti parhaan poropihvin. Sen pehmeys ja mureus ja maukkaus oli aivan omaa luokkaansa ja seurana tarjotut valkosipuliperunat kirjaimellisesti sulivat suussa. Kalapainotteinen alkuruokabuffetkin  näytti hienolta, mutta olimme kaikki aika väsyneitä, joten söimme "vain" pihvit.

Northern Cowboy tarjosi meksikolaistyyppistä ruokaa ja mukana oli tietysti myös porotacot. Tuhosimme aikamoisen satsin nachoja, tacoja ja quesadilloja lounaaksi. Hiihto antaa ruokahalua.

Viimeisestä, muttei suinkaan vähäisimmästä ruokaelämyksestä vastasi Asia-ravintola, jonka take away vei kielen mennessään. Varsinkin tulinen rapuannos oli sen tasoinen, että harvemmin tulee vastaan pääkaupunkiseudullakaan,

Oli myös aika huvittavaa seurata, miten vahvasti yksi brändi hallitsee Levin ruokatarjontaa. Kolme viimeksimainittua, täysin toisistaan poikkeavaa ravintolakonseptia kuuluivat kaikki Hullu Poro - ketjuun.


Mentäiskö uudelleen? 

No ihan varmasti. Tosin ottaisimme mukaan jokaiselle varusteet murtomaahiihtoon. Silloin olisi matkabudjettikin huomattavasti pienempi. Välinevuokraan, hissilippuihin ja hiihtokouluun sai kulumaan euron jos toisenkin. Ladut olivat ilmaiset.

Airbnb osoittautui erittäin hyväksi vaihtoehdoksi  myös Levillä. Paritalon puolikas (no, vähän mökkimäinen, mutta kuitenkin) oli erittäin hyvin varusteltu. Sieltä löytyivät niin pesukoneet, kuivauskaapit, sauna kuin takka puineen ja etäisyys keskustan palveluista oli juuri sopiva. Oli  myös kiva huomata, että vieraat ihan oikeasti otettiin huomioon. Tuli hyvä mieli, kun tuvan pöydällä olivat vastaanottamassa tulppaanit maljakossa ja pullo kuohuvaa.

Suksilla Levillä - polkupyörällä Islannissa

Hiihtolomaviikko pääsi tänä vuonna vähän yllättämään. Syynä lienee, etten muutamaan vuoteen ole kyseisestä helmikuun tauosta päässyt nauttimaan laisinkaan. Toisaalta olen myös osannut pitää alkuvuonna työtahdin kurissa, eikä loman tarve siksi päässyt kasvamaan liian epätoivoiseksi.

Oli miten oli, tänä vuonna lähdettiin perheen kanssa Leville. Kobo tietysti kulki mukana uskollisesti, mutta kovin paljon en kirjoihin ehtinyt keskittymään. Niiden sijasta loma kului hiihtäen, lasketellen ja perheen kanssa poroja ja nähtävyyksiä ihmetellen. Ihan niin kuin hiihtolomalla pitääkin. Toki aikaa löytyi myös takkatulen ääressä oleiluun tekemättä mitään ja voitin minä pari erää Menolippuakin.

Levistä lisää vielä toisessa kohtaa blogia. Jotain ehdin lomalla sentään lukemaankin ja tässä muutama sananen kirjasta, joka sopi Lapin talvisiin maisemiin ja aktiiviseen lomaan yllättävänkin hyvin.  Tosin ihan noin extreme-touhuja emme tosiaankaan harrastaneet, vaikka kelit kyllä olisivat mahdollistaneet kaikenlaiset äärikokeilut. Lämpötilavaihtelu kun oli vajaassa viikossa yli 30 asteen verran.

Minä tyydyin tällä kertaa lukemaan takkatulen ääressä nojatuoliin käpertyen.

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Matti Rämö on kirjoittanut useammankin kirjan yksin tehdyistä pyöräilymatkoista eksoottisissa ympäristöissä. Valitsin tarkoituksella lomalukemiseksi hänen Islantiin sijoittuvan matkapäiväkirjansa, sillä arvelin viileisiin äärioloihin sijoittuvan reissukuvauksen sopivan hyvin hiihtoloman pakkaskeleihin. Toki tarjolla olisi ollut saman kirjoittajan "Jäämerikierroskin", mutta Islanti houkutti myös eksoottisuudellaan.

Se ainakin tuli kirjaa lukiessa selväksi, etten tule ikinä kiertämään Islantia polkupyörällä. Muuten haluan sinne aivan ehdottomasti käymään, mutta kuvaus kylmästä kesäkelistä ja polkupyörää (ja sen polkijaa) riepottelevista arktisista tuulista ja jyrkistä mäkinousuista ei todellakaan ole minun teekuppiani.

Matkakertomus on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rämö kertoo aika yksityiskohtaisesti rutiineistaan, aikatauluistaan ja tekemisistään matkan aikana, mutta samalla hän myös höystää tekstiään Islannin historiaan liittyvillä tarinoilla, kuvauksilla matkalla kohtaamistaan ihmisistä sekä myöskin tuntemuksistaan. Tuulen aiheuttama epätoivo ja kiukku vaihtelevat maisemien kauneuden aikaansamaan euforian kanssa. Lukija pääsee elävästi mukaan raskaalle reissulle mukavasti nojatuolissa istumalla.

Päiväkirjamuoto on sekä kirjan paras että hankalin anti. Kartan ja kalenterin avulla matkan etenemistä seuraavalla saa hyvän kuvan kierroksen vaiheista, mutta samalla kerronta on hajanaista ja aiheet vaihtelevat melko satunnaisesti. Kieli on helppolukuista, vaikka välillä Rämö innostuukin hivenen koukeroisiin korulauseisiin ja miltei hengellisiin vuodatuksiin, mutta kukapa sitä ei yksinään pyörällä rehkiessä upeiden ja samalla äärimmäisen julmien maisemien keskellä vähän herkistyisi.

Polkupyörällä Islannissa soveltui oikein hyvin hiihtolomalukemiseksi ja varmasti lähden Rämön seurassa vielä muuallekin, vaikka Himalajalle, jossa kaiketi sitten ihmetellään taas jyrkkiä nousuja ja hurjia laskuja vielä Islantiakin enemmän.

Juustokakkua hiihtoloman kunniaksi

Loma alkoi! Hyvä hetki hengähtää ja nauttia elämästä. Ei silti, olen ollut alkuvuoteeni erittäin tyytyväinen muutenkin. Työtahti on normalisoitunut. Olen ehtinyt elämään muutenkin kuin luurit korvilla puhelinpapalavereissa. Itse asiassa tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun en odota lomaa vain romahtaakseni sohvalle koomaan. Siitä todisteena heti lauantaina leipomani juustokakku!

Yleensä meillä tehdään juustokakkua loppukesästä, mutta viime vuonna lomamatka ja sitten keittiöremppa vähän sotkivat normirytmiä. Tuoreita mustikoita ei siis ollut tällä kertaa saatavilla, mutta pakkasesta löytyi. Eikä juustokakku maistu ollenkaan huonolta talviaikaankaan.

Tällä kertaa otin reseptin loppuvuoden kirja-alesta tilaamani leivontakirjan sivuilta. Itse asiassa nappasin kerralla parikin Leila Lindholmin kirjaa, kun "halvalla sai".

Leila Lindholm: Pala kakkua ja paljon muuta
Oma ostos kirja-alesta 

Olen pitänyt Leilan tv-ohjelmista sillä ne ovat täynnä mutkattomia herkkuja ilman sen kummempaa keventämistä tai erikoistuotteita. Niissä kerrotaan leivonnan ilosta ja herkuttelun olennaisesta merkityksestä mielen hyvinvoinnille - kohtuuden rajoissa tietenkin.

Kirjat jatkavat samalla linjalla. Ne ovat täynnä perinteisiä herkkuja ja esimerkkejä variaatioista.
Ohjeet on kirjoitettu selkeästi, kuvat ovat kauniita ja antavat hyvän käsityksen odotetusta lopputuloksesta. Kirjaa lukiessa tulee sellainen olo, että kuka tahansa voi onnistua - niin kuin tietysti voikin. Ohjeet eivät ole vaikeita ja ne sisältävät vinkkejä onnistumisen tueksi.

Useimpia ohjeita myös edeltää lyhyt teksti, jossa kerrotaan joko ohjeen historiasta tai Leilan omasta suhtautumisesta ja käyttötavasta reseptin leivonnaisen kohdalla. Ne tekevät kirjasta myös mukavasti luettavan ja myös houkuttelevat kokeilemaan reseptejä, samoin kuin kuvien rento ja kesäinen tunnelma. Tulee sellainen nuorekas "mummolaolo". Näitä herkkuja on tarkoitus tehdä perheelle ja ystäville juhlistamaan yhdessäoloa ja tuomaan hyvää mieltä - mielellään kesän lämpöisessä auringonpaisteessa puutarhajuhlissa... Siis ainakin noin tunnelmamielessä...

Pientä miinusta pitää antaa taitosta. Kirjasta löytyy turhan monta sivua, jolla kuvan päälle painettu teksti on mustalla ja näin ollen melkein lukukelvotonta. Tumma teksti tumman kuvan päällä ei erotu, vaikka olisi kuinka taiteellinen.

Tällä kertaa reseptivalinta osui siis juustokakkuun.

Kirjan mukaan resepti on aito, New Yorkilaisesta kahvilasta saatu. Kuten tavallista päädyin ihan hitusen muuttamaan aineksia johtuen kaapin sisällöstä (unohdin ostaa lisää valkosuklaata), mutta hyvä tuli.

Tosin olen edelleenkin käärmeissäni, ettei marketeista tahdo löytää sellaista perinteistä, vähän rasvaisempaa maitorahkaa. Olen varma, että kakun koostumus olisi vielä silkkisempi sen kanssa.

Yleensäkin olen hieman turhautunut "tavallisten tuotteiden puuttumiseen". On hienoa, että eri ruokavalioita seuraavat saavat tarvitsemiaan tuotteita, mutta miksi ihmeessä en enää löydä vaikka nyt tuota rasvaisempaa maitorahkaa. Ei taida tulla pääsiäispashasta tänäkään vuonna mitään.

New Yorkin mustikka-juustokakku 

Pohja:
Melkein paketillinen Digestive-keksejä (murskattuina)
150g sulatettua voita

Kakkuseos:
600g Philadelphia jusutoa
1prk maitorahkaa
1dl sokeria
1dl Maizenaa
2tl vaniljauutetta
3 kananmunaa
1dl kuohukermaa
100g valkosuklaata (reseptissä 200g) sulatettuna vesihauteessa
kourallinen pakastemustikoita

Kuumenna uuni 175 asteeseen

Sekoita keksimurut ja voi. Laita irtopohjavuoan pohjalle (24cm halkaisija) leivinpaperi ja painele muruseos tiiviisti pohjaksi. Esikypsennä pohjaa uunissa 10min ja anna sitten jäähtyä.

Vatjaa tuorejuusto ja maitorahka vaniljan kanssa kuohkeaksi seokseksi. Sekoita joukkoon Maizena ja sokeri. Lisää kananmuna kerrallaan, jokaisen jäkeen vatkaten. Kaada lopuksi sekaan vielä kerma ja valkosuklaa.

Kaada kakkuseos pohjan päälle vuokaan ja ripottele pinnalle mustikoita.

Kypsennä uunin keskiosassa noin 40min. Peitä foliolla, jos et halua ruskistettua pintaa (minä paistoin höyryuunissa enkä peittänyt, siksi vähän tummempi pinta).
Sammuta uuni ja jätä kakku vielä puoleksi tunniksi lämpimään.

Jäähdytä ja laita jääkaappiin. Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä kunnolla jäähdytettynä.
Minä myös valutin päälle karamellikastiketta, mutta se ei tietenkään ole mitenkään välttämätöntä.

"Aika kuumottavaa", sano sisko Selviytymisoppaasta

Viime vuoden viimeisellä Bloggariklubilla käytiin mielenkiintoista keskustelua maailman ja yhteiskunnan tilasta. Lyhyitähän nuo sessiot aina ovat, mutta varsin virkistäviä.

Madventures-starat Riku & Tunna olivat mukana keskustelemassa uuden kirjansa teemoista, jotka summeerattuna kuuluvat:

"Maailma muuttuu kaikilla elämän osa-alueilla. Pysytkö mukana vai voiko edes pysyä mukana? Pitäiskö ehkä tehdä jotain?" 

Olen kauhean huono keräämään kirjoihin omistuskirjoituksia kirjailijoilta, mutta tällä kertaa pyysin siskoa varten - annoin nimittäin kirjan joululahjaksi.

Vaan kuinkas sitten kävikään ?


Riku Rantala - Tunna Milonoff : Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin
Kustantajalta Bloggariklubilla 

No, sisko aloitti lukemaan, mutta kiikutti kesken kaiken kirjan takaisin minulle väliin luettavaksi. "Liika kuumottavaa", hän sanoi, "jatkan myöhemmin."

Ensi hämmästyksestä toivuttuani sain suustani "Täh? - Koska sinua ovat maailmanlopun keskustelut noin pelottaneet?"

Eihän siinä sitten varsinaisesti ollut kyse aiheen pelottavuudesta vaan kielestä. Missähän päin Suomea käytetään sanaa "kuumottaa"? Ainakin Turusta kotoisin olevan ja nykyään Itä-Suomeen kotiutuneen siskoni silmiin sana sattui kirjasta sen verran tiheään, että alkoi jo vähän ärsyttämään. Siksi tauko lukemisessa (ja suunta yhdelle monista työmatkoista ilman pokkarikokoisen teoksen lisäpainoa).

Mitä ilmeisimmin kuumottaa on jotenkin pääkaupunkilainen sana, sillä täällä kohta 20-vuotta asuneena en siihen olisi kiinnittänyt huomiota ilman siskon kommentteja. Sana kuitenkin kuvastaa kirjan tyyliä, joka on jotain strukturoidun "puhekielisen (tai slangipitoisen) tajunnanvirran ja tutkijakommenttien väliltä. Ehkä kyse onkin iästä ja me olemme siskon kanssa jotenkin "not cool" ? Oli miten oli... kirja on kuitenkin helppolukuinen ja minä luin kyllä kuumottavatkin ihan sujuvasti.

Kuva omani Bloggariklubilta 

Mitä kirjassa sitten luki ? 

Selviytymisopas on jaettu lukuihin maailman muutoksesta.

Työ ja talous, Turvallisuus, Verkko, Terveys, Kaiken muutos, Politiikka, Minä... Väestönkasvun ja ihmisen ahneuden aiheuttamat haasteet ja digitalisoinnin tuomat muutokset asettavat meidät kaikki valintojen eteen. Kysymys on siitä, valitsemmeko oikein. Pelastuuko maailma ja me sen mukana ?

Jokainen luku sisältää kuvauksen luvun aihealuuesta ja sen muutoksista, lainattuja ajatuksia eri alojen tutkijoilta sekä pohdintaa mahdollisista toimenpiteistä. Olemme tienristeyksessä. Lähteekö ihmiskunta kohti utopiaa vai dystopiaa? Mitä sinä teet ?

Selviytymisopas sopii pätkissä luettavaksi ja sen vaihteleva rakenne pitänee vähän helposti tylsistyvämmänkin lukijan mielenkiinnon yllä. Erityisesti pidin tutkijoiden lainauksista aiheisiin liittyen. Vaikka samat nimet vähän toistuivatkin ja mielipiteet olivat yllättävän yhteneväisiä, toivat ne kuitenkin raikkautta ja näkökulmaa. Muuten olisi tosiaan tuo "kuumottavuus" käynyt ehkä liian silmiinpistäväksi.

Pidin myös kirjan tavasta arkipäiväistää maailman haasteet saarnaamatta tai lässyttämättä. Yksinkertaistettu toteamus muutoksen väistämättömyydestä sai seurakseen pohdintaa jokaisen käytettävissä olevista keinoista. Selviytymisopas toimii mainiosti ajattelemaan herättelijänä, keskustelun vauhdittajana ja ohjaamassa kenties syvällisempään aiheen tutkimiseen. Olenkin yrittänyt tarjota sitä jälkikasvulle - ihan jo senkin takia, että haluaisin heidän kommenttinsa tuon kielen suhteen...

Kovin pitkälle vietyä analyysiä ei kirja sisällä, mutta sen ajatusten takana on selvästi laajempaa pohdiskelua. Mikään varsinainen tietoteos tämän ei kai ole tarkoitus ollakaan, mutta kai meidän kaikkien on ihan terveellistä tutustua maailman muutoksiin edes pintapuolisesti ja helppolukuisena summeerauksena Rikun ja Tunnan kirja toimii oivasti. Ehkä se voi jopa rohkaista oikeasti  muuttamaankin jotain omassa toiminnassa.

Oon niin zombie - iZombie

Tää on mennyt vähän niin kuin tv-sarjoiksi tämä elämä...  Keski-ikäisestä neiti Etsivästä siirryin suvereenisti rikoksia ratkaisevaan zombieen.  Ihan aivotonta touhuta - tai no... tässä tapauksessa aivoja kyllä löytyy joka jaksosta. Nimittäin päähenkilön lautaselta.

iZombie - Netflixillä 

Liv osallistuu työkaverinsa kutsumana venebileisiin. Yht'äkkiä juhlat muuttuvat hurmeiseksi taisteluksi ja zombien mässäilykesteiksi. Kun ihmeen kautta Liv säilyy hengissä - tai sitten ei. Nuori lääkäriopiskelija herää ruumispussissa ja huomaa olevansa erittäin nälkäinen.

Valkoiset hiukset ja kalpea iho eivät ole ainoita muuttuneita asioita. Liv vaihtaa lääkärin toimen ruumishuoneen poliisitutkijan vakanssiin, sillä missä muualla sitä voisikaan löytää jatkuvaa ja vaihtuvaa ruokalistaa zombien ruokavaliolla?

Pian myös Livin pomo on juonessa mukana ja tekee täysillä tutkimusta zombie-viruksen parantamiseksi. Se kun on mitä ilmeisemmin kemiallisen yhdistelmän aiheuttaman aktivoinnin tulosta. Samalla Liv ryhtyy suorittamaan omia tutkimuksiaan. Kunkin aivoaterian tarjoajan muistot kun osaltaan siirtyvät myös Livin välähdyksenomaisiksi näyiksi. Mikä olisikaan parempi keino auttaa poliisia selvittämään murhatapauksia kuin suora linja uhrin murhaa edeltäviin edesottamuksiin ?

Mikään ei tietenkään ole yksinkertaista. Liv pyrkii auttamaan yhteiskuntaa ja eteensä ruumishuoneen pöydälle päätyviä uhreja, mutta samaan aikaan kaupunkiin ilmaantuu yhä useampia ja vähemmän korrekteja zombeja. Näiden uusien tulokkaiden on myöskin jostain hankittava ravintonsa, mielellään tuoreena.

Jokaisessa jaksossa siis selvitetään yksi niinsanotusti tavallinen murhatapaus, mutta kehystarinan kulkevat niin zombien "ihmissuhde"kiemurat kuin zombiuden taustalla olevat huumekuviot ja jätti-yrityksen intressit. Tasoja siis riittää ja juonenkäänteitä samoin.

Alunperin aloitin katsomaan sarjaa, kun kuvittelin ensimmäisen kauden jälkeen päädyttävän jonkinlaiseen loppuratkaisuun. No,, eihän siinä tietenkään ihan niin käynyt. Olen kuitenkin jatkanut katsomista. Livin, hänen pomonsa, exkihlattunsa ja parhaan ystävänsä kiemurat zombie-epidemian keskellä ovat yllättävän koukuttavia. Toki myönnän välillä hyppääväni 10s kerrallaan (tekstitys rytmittyy usein sen verran hyvin, että tarinassa pysyy mukana pienistä  kiihdytyksistä huolimatta), mutta ovathan nämä ihan hauskoja tarinoita.

Elän toivossa, että kakkoskauden lopussa edes joku pahiksista saisi jonkunlaisen palkkansa. (Siis sen satujen mukaisen, ei toistaiseksi heidän osalleen tullutta rikastumista ja toimien kierrosten kasvamista). Todennäköisesti toiveeni on turha, sillä Google kertoo kausia olevan ainakin neljä, mutta mikäs siinä. Aivot kerrallaan nollaukseen.

Niin, ja hyvää ystävänpäivää! Zombeillaan, kun tavataan :-) 

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kiitoksia taas ihanasta teatteri-illasta Kansallisteatterille 

Jos edellinen teatterikäynti oli runsas ja täynnä kaikenlaisia lisätehosteita ja tekniikkaa, tarjoili tämän vuoden ensimmäinen Bloggariklubi riisuttua ihmissuhdetraamaa tekstin ja näyttelijöiden varassa. Aivan mahtavaa. Tykkäsin.

Ingmar Bergmanin tv-sarjaan / elokuvaan perustuva Kohtauksia eräästä avioliitosta  kertoo Mariannen ja Johanin suhteen kehityksestä noin kymmenen vuoden ajalta. Idylli on kaukana ja draamaa riittää - eihän tuosta muuten kai olisi 2,5h esitystä (sis. väliajan) aikaiseksi saanutkaan.

Minä viihdyin ennakkonäytännön katsomossa. Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long saavat luotua välilleen jännitteen, joka pitää ihan viime hetkeen saakka. Vähän tossukka aviomis, joka lähtee etsimään itseään ja stereotyyppinen pikkurouva, joka löytää itsensä. Siinä minun tulkintani näytelmästä - noin pikkuisen yksinkertaistettuna.

Ennen teatterinäytäntöä fiilisteltiin Bloggariklubilla. Illan näytelmän ohjaaja Michael Baran ja lavastaja-pukusuunnittelija Tarja Simone kertoivat työskentelytavastaan ja ajatuksistaan näytelmän osalta.

Näytelmän lavastus onkin hieno. Sitä niin kuin istahtaa pariskunnan olohuoneeseen ja se on ollut tarkoituksenakin. Yleisö kyseli, onko lavastuksen tarkoitus viedä katsojat johonkin tiettyyn aikaan, mutta näin ei kuulemma ole. Enemmänkin oli ajatuksena moneen aikaan sopiva ympäristö, joka kuitenkin hieman heijastaa designiltaan ja esineistöltään myös näytelmän tekoajan teemoja ja ruotsalaista porvarillista sisustustyyliä. Vaikutteita haettiin mm. ruotsalaisista sisustusblogeista.

Minusta huone näyttää hienolta, mutta sisustuselementtien osalta taisi parasta kuitenkin olla päähenkilöiden lukemien kirjojen nimien bongaaminen. Jos oikein silmiä siristelemällä luin, oli joukossa mm. Alice Munroa ja Ibsenin Nukkekoti (johon myös tekstissä viitattiin)...

Mielenkiintoista oli myös seurata näyttelijäntyön rytmitystä. Ilman Bloggariklubin alustusta en ehkä olisi tullut huomanneeksi mm. pukemisen ja puheen rytmittämistä toisen näyttelijän repliikkien kanssa. Sukkahousujen pukeminen tekstirytmityksellä ei liene maailman helpoin juttu. Kaikki ohuiden sukkien kiemuroiden kanssa taistelleet sen voivat kuvitella. Sama juttu syömisen kanssa.

Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long vetävät niin rytmityksen kuin tekstin taidolla. Pitää nostaa hattua kahdelle näyttelijälle, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta ovat lavalla käytännöllisesti katsoen koko ajan. Ei liene ihan kevyttä puuhaa.

Kevyttä ei varmastikaan ole myös kaikkien tunnetilojen luominen. Rakkaus, avioliitto, petos ja kaikki niihin liittyvät tunteet hyökyivät vahvoina. Ne saattoi katsomossa melkein tuntea fyysisinä paineaaltoina. Välillä voimakkuus saavutti jo melkein sietämättömän tason ja hipoi jo naurettavuutta, mutta se kai tämän tarinan käänteissä on tarkoituskin. Ainakaan ei ollut tylsää.

Upea teksti, upeaa näyttelijäntyötä ja tarkasti mietitty ohjaus ja visuaalinen ulkoasu aina päähenkilöiden vaatteiden tarinan etenemistä heijastavia tyylimuutoksia myöten. Nautittavaa teatteria kertakaikkiaan.

Lisäksi kuulimme Bloggariklubilla vähän toisenlaisesta avioliittokuvauksesta eli Laura Mannisen kirjasta Kaikki anteeksi. Kuvaus parisuhdeväkivallalsta ja eräästä avioliitosta sen kurimuksessa kuulosti mielenkiintoiselta. Kirja on ilmestynyt jo viime vuonna ja useampi mukana olleesta oli sen jo lukenutkin. Itse en ole tullut vielä tarttuneeksi, mutta ehkä jossain vaiheessa.

Keskustelu itsessään kulki odotetusti teeman mukaisissa kysymyksissä siitä, miksi väkivallan kohde ei lähde pois. Kirjailijalla oli hieno vertaus kattilaan heitetyistä sammakoista, joiden alla tuli pikkuhiljaa kuumentaa veden polttavaksi. Samalla lailla kun sammakot lamautuvat eivätkä huomaa veden muuttumista vaarallisen kuumaksi, jää pahoinpidelty vaimo (tai mies) vaiheittaan pahenevaan suhteeseen loukkuun.

Minua ehkä yllätti eniten se, että Manninen kertoi saaneensa vain vähän negatiivista palautetta kirjastaan. Useinhan kaikki jollain tavalla miestä tai miehiä huonoon valoon laittavat teokset ja tekstit aiheuttavat kummallisen puolustusreaktion ja kaikenmaailman "supermachot" ryhtyvät uhittelemaan. Toivon, että tämä kertoo kyvystä muutokseen ja eri näkökulmien tarkasteluun, mutta pelkään hiljaisuuden johtuvan siitä, etteivät kyseiset tyypit vain lue kirjoja.

Kiitos WSOY mielenkiintoisesta kirjailijavierailusta 

Hirtetyt koirat

Minä poden edelleenkin kirjahyppelyä. Siirryn vähän turhan helposti tarinasta, formaatista ja kielestä toiseen. Sen seurauksena minulla on kirjoja kesken häpeämättömän suuri määrä. Tälläkin hetkellä melkein kaksikymmentä (tai oikeastaan taitaa olla jo yli kaksikymmentä). Toisinaan kirjahyppelyn aiheuttaa töksähdys kirjan etenemisessä, mutta useimmiten sain satun tarttumaan milloin mihinkin.

Tämän kirjan kuuntelu kesti yllättävän kauan. En oikein meinannut päästä tarinaan sisään millään, ennen kuin sitten tajusin lukevani sitä väärin. Odotin jonkinlaista poliisidekkaria ja murhaselvitystä, kun minun olisi oikeastaan pitänyt asennoitua kuuntelemaan jonkinlaista vakoilujännärin ja salaliittotarinan sekoitusta. Tuon tajuttuani sujui paljon paremmin.

Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Jarkko Nyman 

Niels Oxen muuttaa valkoisen koiransa kanssa keskelle tanskalaista metsää. Palkittu sotasankari on vajonnut kovin alas ja haluaa mahdollisimman kauan sivistyksestä. Samaan aikaan sivistyksen tukipylväitä alkaa kuolla, sen jälkeen kun heidän koiransa löytyvät hirtettyinä puunoksaan. Idyllisen kartanon pihalla polut kohtaavat. Niels Oxen on väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu mukaan murhaselvittelyyn.

Itätyttöjä kaupan, murhattuja todistajia, piilotettuja videonauhoja - sotkuinen juoni vie poliisihallinnon kautta suoraan vallan ytimeen. Kehenkään ei voi luottaa ja henkiinjääminen on kiinni omista taidoista ja hermojen hallinnassa. Välillä mennään vähän Bond meiningillä uhkapaikkojen läpi.

Ainakin kirjassa riittää kiemuroita ja sliipattuja pahiksia. Valta turmelee, vaikka sitä haluaisikin käyttää hyvään. Minulla oli vähän vaikeuksia pysyä perillä niin henkilöhahmoista kuin heidän välisistä suhteistaan, mutta se voi tietysti johtua lukemisen pätkittäisyydestäkin. Tapahtumista ja taisteluista ei ole pulaa ja kuolemanvaaraakin riittää enemmän kuin keskivertodekkarissa yleensä. Siksi tämä muistuttaakin enemmän agenttijännäriä. Dekkareissa yleensä selvitellään jonkun muun tekemää rikosta ja ollaan hitusen ulkopuolella pahan ytimestä, vaikka toki välillä sitä vähän ikävästi joudutaan tökkimäänkin. Tässä jotenkin mennään jo aktiivisen toiminnan puolelle, vaikkei ihan tarkkaan tiedetäkään, mitä lopulta ollaan tekemässä tai ratkaisemassa.

Loppujen lopuksi ihan pidin Niels Oxenista, vaikka hänestä alkuun leivottiinkin aikamoista antisankaria. Sitten sieltä lian alta kuoriutui kelpo soturi. Tämä viimeinen on tietysti pikkuisen sarkastinen huomautus. Muutos on nimittäin suhteellisen nopea ja hivenen epäuskottavakin - itse asiassa jäin välillä myös hieman kaipaamaan sitä alun antisosiaalista erakkoa, kun koin "supersankarin" vähän turhankin stereotyyppimäiseksi. Oxenin pariksi nimetty Margarethe Franck, on myöskin aika tyypilllinen esimerkki oikeaksi kokemaansa kohti pyrkivästä ja kaikessa kaikesta huolimatta pärjäävästä naisetsivästä.

Hieman siis kliseinen tarina asetelmiltaan, mutta onhan Oxen sentään piristävästi vähän erilainen kuin monet muut tyypillisemmät dekkarisankarit. Viittaukset Balkanin sotaiseen historiaan tuovat myös oman dimensionsa tarinaan, joka onneksi ei sitten lopulta ole ehkä ihan niin erillään tarinasta kuin välillä tuntui.  Teemoja sodan, naiskaupan ja vallan turmeltumisen lisäksi löytyy muutama muukin eli kaikkiaan hieman liikaa materiaalia selkeän tarinan luomiseksi. Siksi kai alussa vähän kuuntelu töksähteli, kun ei punaista lankaa oikein meinannut millään löytyä.  Kuuntelin kuitenkin loppuun ja ensi kolmanneksen takkuilun jälkeen jopa ihan sujuvasti. Lukijassa ei tällä kertaa ollut takkuilun syytä ollenkaan. Jarkko Nymanin ääntä ja lukutapaa kuunteli ihan mielellään.

Hirtetyt koirat ei siis sinänsä ole varsinaisesti klassikkoainesta, mutta ok aloitus uudelle sarjalle. Todennäköisesti tulen lukemaan jatkoakin, kunhan sitä nyt ehditään suomentamaan.

Arkistojen kätköistä : Pogne de St Genix ja helteiset rätinäsynttärit

Isäntä on jo useamman viikon pyytänyt Pognea, kun jouluna saatiin Ranskan-paketista noita praliinejakin. Mikäs siinä. Pistetään alkuun illemmalla, mutta ihan ekaksi piti etsiä resepti vanhan ruokablogin kätköistä...

Pogne on käytännössä ranskalainen pulla - tai yksi niistä alueittain tehtävistä perinneresepteistä, joka meillä on ajanut asiansa synttärikakkunakin ainakin kerran (se toinen alle kopioitu postaus) Onhan sitä keskellä talvea kiva vähän muistella kesähelteellä vietettyjä mökkisynttäreitä. 

Alunperin tämä on julkaistu  27.4.2014 

..

Ranska on briossien luvattu maa. Erilaisia versioita löytyy paikkakunnittain. Jotkut niistä ovat saaneet vankan klassikon aseman. Pogne on termi,jota käytetään usein Etelä-Ranskassa kuvaamaan briosseja ja Pogne St Genix on yksi noita toistuvasti vastaan tulevia erikoisherkkuja, erityisesti kaakkois-Ranskan suunnalla. Tämän briossin erityispiirre on sisältä löytyvä vaaleanpunainen yllätys.

Pralines roses eli vaaleanpunaiset praliinit ovat värjätyllä sokerilla kuorrutettuja manteleita. Niitä on perinteisesti valmistettu Lyonin alueella ja niitä käytetään erityisesti juuri näihin briosseihin tai piirakoihin. Sellaisenaan ne ovat vähän turhan kovia hampaille.

Sain kälyltäni kaksi isoa vaaleanpunaista pussillista. Niitä kelpaa käyttää reseptejä kokeillessa. Tässä Pogne St Genix suomalaisena versiona. Näyttää aika samanlaiselta kuin tämä reissulla nautittu paikallinen pogne, vai mitä ? Makukin oli kohdallaan. Appelsiininkukkavedestä tulee ihana säväys leivonnaisiin.

Tältä näytti leipomon tuotos Ranskassa 

Sisältä löytyi ihanaa praliinia!

Olen siis ihan tyytyväinen lopputulokseen muuten, mutta muotoilua pitää vielä hioa. Vaaleanpunaista saisi olla vähän tasaisemmin briossin sisällä ja nyt sisälle jäi kummallinen ontto kolo, jot ei ainakaan samassamäärin huomaa tuosta leipomon tuotoksesta...

Valmistusaika pognella on aika pitkä, mutta suurin osa siitä kuluu taikinan nousemisen tai tekeytymisen odottamiseen. Leipurin kannalta tämä ei ole ollenkaan työläs resepti.

Pogne St Genix

1 vajaa pussi kuivahiivaa
2rkl maitoa
170g kirkastettua voita
3 kananmunaa
20g sokeria
350g vehnäjauhoja
ripaus suolaa
korkillinen appelsiininkukkavettä
200g vaaleanpunaisia praliineja
raesokeria

Edellisenä iltana : 
Sekoita hiiva maitoon. Sulata vajaat 200g voita kattilassa ja valuta kirkas voi maitoon. Jätä vaalea massa kattilan pohjalle.
Sekoita kananmunat yksitellen joukkoon, jokaisen jälkeen hyvin vatkaten.
Sekoita erillisessä kulhossa sokeri, suola ja jauhot. Kaada taikinaan ja vaivaa, kunnes taikina irtoaa kulhon reunoista. Yleiskoneella siihen ei mennyt montaa minuuttia. Sekoita joukkoon vielä pieni korkillinen appelsiininkukkavettä (jos haluat).

Seuraavana aamuna :
Ota taikina jääkaapista ja kauli se jauhotetulla alustalla levyksi. Taita puoliksi ja sitten vielä puoliksi. Kauli uudelleen ja taittele. Tee sama vielä kolmannen kerran. Kauli vielä leveäksi ja ripottele neliön reunoille praliineja. Kääri taikina sisällepäin ja muotoile palloksi. Laita leivinpaperilla vuorattuun vuokaan nousemaan avoin puoli alaspäin.
Tämä muotoiluhomma oli minulle vähän arvausta, mutta tällä tavalla toimi ihan hyvin ja praliinit olivat mukavasti jakautuneina briossin sisällä. Vuokana minulla oli pieni irtopohjainen kakkuvuoka (16cm halkaisija). Se oli ehkä hieman liian pieni, mutta ainakin briossi kohosi komeasti korkeaksi.

Nostata pognea pari tuntia. Voitele pinta kananmunalla ja ripottele päälle vielä vähän praliineja ja raesokeria. Voit myös tehdä pintaan haluamasi koristeviillot.

Paista 160 asteessa noin 30min. Jäähdytä.




Mökkisynttärit rätinäkynttilöillä... julkaistu 4.8.2014 

Synttärilounas kuitattiin tällä kertaa kievarin buffetilla, mutta toki sitä piti kymppisankarin päästä sentään kynttilänsä puhaltamaan. Olikin varsinaiset kynttilät. Sankari pysyi uskollisena tyylilleen ja halusi vähän hauskuuttaa vieraitaan (ja pelotella mummia). Siksi kynttilöiksi valikoituivat "rätinäkynttilät", jotka eivät parista puhalluksesta sammu, vaan syttyvät kipinöiden kera uudelleen...

Kepponen oli suuri menestys. Yleisö ulvoi naurusta sankarin puhkuessa ja puhaltaessa kynttilöitään kerta toisensa jälkeen. Mummi kauhisteli kipinöitä mummien normaalitapaan ja äiti kiikutti vesikipon kakun viereen, jotta kynttilät saatiin sentään sammumaan ennen kuin Pognensokerit kärähtivät ja synttärisankari muuttui tomaattia punaisemmaksi puhaltamisesta ja nauramisesta. Näitä kynttilöitä taidetaan meillä nähdä vielä uudelleen.

Perinteistä synttärikakkua ei tänä(kään) vuonna elokuun synttäreillä tarjoiltu. Tällä helteellä olisivat kermat ja kuorrutukset valuneet kakun päältä pöydälle ennen ensimmäisten kahvikuppien kaatamista. Pogne ajoi asiansa ja kermaisesta makeudesta vastasivat fudge-palat vadelmilla, mustikoilla ja kermavaahdolla (erillisestä kulhosta) höystettyinä.

Lisäksi vielä kummitädin ihania espanjalaisia mantelikeksejä ja taas saatiin yhdet sukusynttärit muistojen albumiin. Vielä pitäisi jossain kohtaa selvitä kaverisynttäreistä, mutta niitä juhlitaan sitten vasta koulun alettua ja kavereidenkin kotiuduttua taas kaupunkiin.

KIITOKSET KAIKILLE VIERAILLE!

Uuden keittiön kolme parasta ja kolme harmitusta

Jonkun verran aikaa on kulunut siitä, kun viimein voimme huokaista keittiörempan päättyneen. Enää puuttuvat  verhot. Viimeksimainitut on tosin ostettu jo viikkoja sitten, mutta näköjään ne eivät itsekseen sinne ikkunaan siirry. Tarttis varmaan tehrä jottai...

Tulen edelleen hyvälle mielelle joka kerran keittiöön astuessani, vaikka toki löytyy muutama harmituksen aihekin. Täydellistä, kun ei kai koskaan saa. Tähän listasin muutaman päällimmäisenä mieleen jääneen plussan ja miinuksen.


Harmituksen aiheita: 

1. Roskislaatikko 
Tässä kohtaa pääsi keskittyminen herpaantumaan, enkä tullut asiaa tutkineeksi tarpeeksi tarkkaan. Roskikset ovat matalia ja alalaatikossa, eli joka kerta pitää kumartua eikä ämpärin sisältö saa olla milliäkään yli ylärajan tai laatikko ei aukea kunnolla.
Olisi ollut niin paljon parempi ottaa vaikka viereen kaappi paperi, metalli ja sellaiselle roskalle ja sitten korkeaovinen roskisteline biolle ja sekajätteelle.
No, ensi kerralla sitten. Nyt on bio erikseen ja tällä mennään...

2. Äänekkäät kylmälaitteet 
Sitä luulisi, että kehityksen kehittyessä myös hiljaisuus lisääntyisi. Ehei - varsinkin AEGn pieni viinikaappi pitää sellaista rohinaa ja kohinaa, että se kävi jo kertaalleen sen takia huollossakin. Ei auttanut.
Pakastinkin hurisee niin, että luulisi melkein traktorin pihalla painelevan.
Äänitaso johtuu kuulemma uusimmista kylmäkoneista, niissä kun ei nyt sitten ole niitä freoneita, mutta vastaavasti sitten melusaastetta syntyy.
Ehkä jossain vaiheessa saamme uudet ja hiljaiset koneet, mutta nyt olen vain erityisen tyytyväinen siitä, ettemme ryhtyneet puhkomaan olohuoneen ja keittiön välistä seinää, vaan voin vain pistää oven kiinni ja koneet hurisevat seinien takana itsekseen.

3. Hanavarren lyhyys 
Siis hana itsessään on aivan mahtava. Halusin letkuvartisen hanan sillä tiskialtaamme on iso. Varsinainen varsi siis toimii erittäin hyvin, mutta haasteena on varsitelineen lyhyys. Vesisuihku päätyy niin lähelle altaan takaseinää, että ihan väkisinkin vettä menee aina myös hanan juurelle seinän viereen tasolle. Ärsyttävää, sitä saa sitten olla koko ajan pyyhkimässä ja altaassa olisi kyllä tilaa veden valua vähän keskemmälläkin.

BONUSHARMITUS: Bonuksena vielä muistutus miettiä ovien avautumissuunnat tarkasti. Meillä menee pari ovea vähän ristiin ja ainakin yksi yläovi kääntyy kavereihinsa nähden väärään suuntaan. Pikkujuttu, eikä onneksi haittaa keittiön käyttöä, mutta olisi tuonkin tietysti voinut vielä tarkemmin miettiä.


Ihastuksen huokauksia: 

1. THINK BIG! 
Iso niemeke, iso tiskiallas, maksimimäärä kaappeja. Ihan oikeasti rakastan isoa pöytätasoa niemekkeellä. Sen päälle mahtuu vaikka mitä ja se on selkeästi päätynyt sekä isännän että minun suosikkipaikaksi ruoanlaitossa.  Ehdottomasti kannatti maksimoida koko niin isoksi kuin vain kuvittelimme mahtuvan kulkemisen häiriintymättä. Yllättävän iso tuonne keittiöön mahtuikin - tuntuu, että väljyyttä on niemekkeen suuruudesta huolimatta enemmän kuin ennen.
"Tardis", sanoi sisko.

2. Korkea kuivatavarakaappi sisälaatikoilla 
Ensin mietin apteekkarinkaappia, mutta sitten yksi myyjä sanoi, että siitä tulee niin kovin painava tavaroiden kanssa ulos kiskottavaksi - totta. Niinpä päädyimme jääkaapin viereen sijoitettavaan korkeaan, kapeaan kaappiin, jonka sisällä on laatikot säilytystä varten.
Ihan huippujuttu. Sinne mahtuvat melkein kaikki kuivatavarat siististi, laatikot saa vedettyä ulos, joten pakettien taakse ei jää toisia piiloon vanhenemaan.
Kätevä, hyödyllinen ja oikeastaan aika kaunis ratkaisu. Suosittelen!

3. Maksimoi valot
Yksi vanhan keittiömme heikkouksista oli hämäryys. Huone on itään päin ja ikkunan edessä vielä rapun katos, joten luonnonvalo on  minimissään. Siksi sitä seinän puhkomistakin mietin, että saisi valoa olohuoneesta.
Päädyimme kuitenkin lisäämän ledinauhoja aivan jokaisen kaapin alle ja vielä pistämään kattoon kuolemantähden. Ei ole valosta puutetta ja nautin siitä aivan joka aamu, ja ilta, ja näillä keleillä päivälläkin etätyötä tehdessä.

BONUSLEMPPARI: höyryuuni. Oi, kyllä! Valintaa tehdessä mietin investoinnin suuruutta suhteessa hyötyyn, mutta sitten päätin vain antaa mennä. Ei se siinä kokonaisuudessa enää mitään vaikuttanut.
Hyvä, että päätin. Höyryuuni on kyllä leivonnassa ja varsinkin leivän leivonnassa ihan omaa luokkaansa...

Kaikkiaan olemme keittiöön oikein tyytyväisiä. Se on meidän näköisemme ja oloisemme. Ruoanlaitto väljässä ja omaan käyttöön sopivaksi suunnitellussa keittiössä on vielä entistä suurempi ilo. Nyt vaan pitäisi sitten saada jostain lisää aikaa kokkailuun...

Kuukauden luetut : Tammikuu

Kuukauden luetut 

Pari työmatkaa, joululoman loppu ja muutenkin rauhallisempi tahti takasivat myös kirjasaldon yllättävän suuruuden. Luin tammikuun aikana peräti 12 kirjaa. Äänikirjoja listalla on tasan puolet, loput ovat ekirjoja.  Dekkareita on kahdeksan, kolme edustaa viihdettä ja joukkoon mahtuu vielä yksi novellikokoelma.

kuva WSOY

Äänikirjoista kolme on Agatha Christien dekkareita. Rauhallinen, "kuka sen teki" - mysteeri sopii erittäin hyvin rentoutumiseen, varsinkin äänikirjoina. Lisäksi Christiet ovat siitä kivoja, että henkilömäärän suuruus ja juonen kiemuraisuus saavat ainakin minut autuaasti unohtamaan murhaajan suurimmassa osassa romaaneja. Siispä voin lukea ne iloisesti uudelleen aina muutaman vuoden välein. Nämäkin olen varmaan kaikki joskus jo lukenut ainakin kerran, mutta niin vain olin höynäytettävissa (Paitsi ehkä tuossa ensimmäisessä...)

Agatha Christie : Roger Ackroydin murha, Neiti Lemon erehtyy, Neiti Marplea ei petetä

Palasin myös taas vaihteeksi Flavian pariin ja luin kerralla peräkkäin kaksi viimeisintä. Ihanasti Flavia on taas palannut omaksi itsekseen parin vähän heikomman osan jälkeen. Samoin myös Virpi Hämeen-Anttilan historiallinen dekkarisarja petrasi aikaisemmista osista ja pidin uusimmasta todella paljon.

Kuva Bazar 

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa, On hieno paikka haudan povi 
Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Toinenkin historiallinen dekkari osui lukulistalle tammikuussa. What Angels Fear vie 1800-luvun lopun Englantiin, jossa nuori nainen surmataan erittäin julmalla tavalla alttarille ja murhaa joutuu pakosta tutkimaan siitä epäilty aatelismies. En oikein vielä tiedä, pidinkö. Oli se hyvin kirjoitettu, mutta jostain syystä synkkä tunnelma ja hieman elitistinen asetelma ei nyt houkuttele jatkamaan sarjaa eteenpäin.

Samoin Hirtetyt koirat-dekkari jäi äänikirjana minulta kesken pariinkin otteeseen siirtyessäni takaisin Christien pariin. Tanskalaissarjan aloitusosan metsässä koiransa kanssa asuva, sotilaana palkittu, mutta synkkä antisankari ei jostain syystä minua vienyt mukanaan, mutta syynä saattoivat olla vääränlaiset odotukset. Tämä oli ennemminkin vakoilujännärin suuntaan dynamiikaltaan kallistuva kuin varsinainen dekkari.

C.C.Harris: What Angels Fear
Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat 

Varsinaisesta tammikuun lukupettymyksestä vastasi kuitenkin viihdepläjäys, joka pääsi samaan sarjaan parin muunkin kanssa. Sopivasti sekaisin ei vaan osunut tällä kertaa (tai sitten osui toisaalta liiankin lähelle).

Hitusen pettymyksen puolelle jäi myös Pieni bistro Bretagnessa. Se oli vähän sokerisempi ja jollain tavalla henkilöhahmoiltaan rasittavampi kuin samalta kirjoittajalta aiemmin lukemani Pieni kirjapuoti Pariisissa.  Toki vertailu on vähän epäreiluakin sillä jälkimmäisessä tosiaan liikuttiin nuoruudenunelmieni teemoissa... Silti, epätyydyttävään avioliittoon viimein kyllästynyt ja sillallta Seineen hypännyt rouvashenkilö ei oikein innostanut, vaikka toki Bretagnen matkailumainoksena kirja toimii varsin oivasti.

Kuva Tammi

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin 
Nina George: Pieni bistro Bretagnessa 

Uusi tuttavuus ja varsin viihdyttävä sellainen oli Lady Julia Greyn kirjoittajan toisen kirjasarjan aloitusosa. Toki itsenäisesti perhosia tutkimusmatkoilla etsivä nuori nainen ei ihan hirveän uskottavalta hahmolta sinänsä vaikuta, mutta sinänsä on ihan raikasta lukea konventioista poikkeavista hahmoista, jotka ehkä samaistumispinnaltaan ovat lähempänä nykylukijaa kuin herkät ansarikukkaset, joista olemme tottuneet 1800-luvun naiskuvauksina kirjallisuudessa lukemaan.

Sitä paitsi, kuka väittää, ettei kyseisenlaisia naisia olisi ollut? Eihän sitä tarvitse lukea kuin Mia Kankimäen Yönaiset löytääkseen vastakkaisia esimerkkejä.

Deanna Raybourn : A Curious Beginning 

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä mainittakoon vielä Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja 2 - Tanssia ruusuilla. Edelleen viehätys säilyi. Rosoiset, julmat ja kuitenkin kauneutta täynnä olevat tarinat koskettavat. Luin kirjaa säästellen, pienissä annoksissa makustellen.

Edelleen olen yllättynyt siitä, miten paljon näistä novelleista pidän. Yleensä amerikkalainen päihde- ja kurjuuskuvaus saa minut nopeasti laittamaan kirjan kiinni ja avaamaan seuraavan. Lucia Berlinillä kohdalla näin ei tapahdu.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2 - Tanssia ruusuilla

Kuukausikatsaus

Se on sitten taas jo helmikuu. Tammikuu katosi lumisateeseen ihan huomaamatta pienessä hulinassa. Kuukauteen mahtui pari työmatkaa (Antwerpen ja Amsterdam...), mutta kaikkiaan olen tyytyväinen. Ainakin vuoden ensimmäisenä kuukautena osasin pitää varani ja työtunnit pysyivät kohtuuden rajoissa. Se tarkoittaa sitä, että olen ehtinyt jopa ajattelemaan.

Ajatteleminen tosin aina välillä käy myös kalliiksi. Päätin nimittäin viimeinkin uusia "blenderini". Meillä kyseistä virkaa on harjoittanut Moulinexin "minitoimikone" viimeiset... hetkinen, lasketaanpa... 

Sain sen muuttaessani pois kotoa eli joskus 90-luvun alussa, mikä tarkoittaa koneen palvelleen meitä uskollisesti jo 27-28 vuotta!!! Ehkä tosiaan on jo aika uusia. Varsinaista vikaahan masiinassa ei edelleenkään ole, mutta toki terät ovat hieman tylsyneet eikä moottorin teho ihan riitä kaikkeen. Pähkinävoita yrittäessäni pysäytin koneen karkean murskeen kohdalla pelätessäni sen ihan oikeasti leimahtavan tuleen.

No, nyt kun minulla oli aikaa tulin bonganneeksi Saaran lautasella -blogista Electroluxin uuden kaltevan blenderin. Siitä sitten verkkokauppoja selatessani päädyin saman merkin toiseen, vähän isompaan vastaavaan ja laitoin tilaukseen. Kyllä sekin maksoi, mutta kuitenkin vain kolmasosan siitä kuin jossain kohtaa haaveilevani Vitamix.

Kuva: Electroluxin sivulta 

Toki tehoissa voi olla eroja, mutta kokeillaan. Ei meillä nyt niin kauhean ammattimaista tämä käyttökään ole. Ehkä voin sitten vaikka vaihtaa nopeammin, jos petyn. Keskimääräinen laitteen elinikä ja vuosittainen kulu lienee kuitenkin silti meillä vielä kohdillaan... Vai mitä tuumaatte?


Yhdessä tapahtumassa

Kun ehtii miettimään, ehtii myös ilmoittautumaan kaikkeen kivaan. Tammikuun lopussa ehdin jopa Avain-kustantamon aamiaistilaisuuteen. Oli muuten oikeasti kiva alku työpäivälle, eivätkä iltaan venyneet puhelinpalaverit tuntuneet yhtään niin pahalta, kun aamulla oli ottanut aikaa itselleen. (Eikä Ekbergin huikea aamupalapöytä haitannut yhtään :-)

Kuuntelen aina mielelläni kirjailijoiden kertomuksia ja kuvausta omista teoksistaan.  Kirjojen kiinnostavuus aukeaa ihan eri tavalla kuin katalogeista tai netistä lukemalla. Siksi kai Kirjamessut keräävät niin paljon ihmisiä tilaisuuksiinsa ja toki itsekin pyrin osallistumaan erilaisiin tilaisuuksiin aina kun vain mahdollista.

Tällä kertaa mieleen taisivat jäädä parhaiten Matti Seppäsen muotitaiteilijan urasta kertova teos (Pirkko Vekkeli/Matti Seppänen : Matti Seppänen - elämäntyönä muotitaide) sekä elämäkerta 1800-1900 lukujen vaihteen naistaiteilija Meri Genetzistä (Sanna Ryynänen - Meri Genetz, Levoton sielu) Molemmat pitänee jossain kohtaa lukea, vaikka oma taideharrastuneisuuteni onkin varsin rajallista.


Iloista odotusta 

Helmikuustakin on tulossa riemastuttavan mielenkiintoinen. Tiedossa on uuden blenderin kokeilua (kunhan se tuolta saapuu), uuden keittokirjan selailua, ainakin yksi kerta teatterissa ja ihana siunattu loma. Vaikka jo etelässäkin nautitaan hangista, odotamme koko perhe Lapin lumoa. Tiedossa on hiihtoa, laskettelua, pororekiajelua... Kaikkea sellaista perusturistitouhua, jota ensimmäistä kertaa Lappiin suunnistanut perhe voi harrastaa.

Tammikuun suuri oppi lieneekin odotuksen riemun tarpeellisuus. Pienet ja isot tiedossa olevat iloiset asiat saavat mielen virkeäksi ja ajan kulumaan mukavasti. Eikä ilonaiheiden tarvitse välttämättä olla matkabudjettia vaativia. Ihan vain jo kahvihetken sopiminen ystävän kanssa, mielenkiintoinen kirja yöpöydällä tai tieto tulevasta lomapäivästä saavat suun hymyyn. Ei tarvita muuta kuin hiukan aikaa suunnitteluun ja toteutukseen. Tästä pidän kiinni myös loppuvuoden aikana.