Hämärä Jäätelökauppias

Katri Lipson; Jäätelökauppias
Oma ostos Elisa Kirjasta

Tehdään elokuvaa jossain päin Tsekinmaata. Nainen esittää naista pakomatkalla jostain jonnekin, mies hänen kanssaan pakenevaa. Pelko kiinnijäämisestä ja pelko toiseen takertumisesta tekee elämästä tuskaa.
Sitten palataan todellisuuteen, jossa nainen muistuttaa elokuvan naista, mutta ei sitten kuitenkaan. Todellisuus kietoutuu fiktioon ja kaiken taustalla on itäblokin harmaa todellisuus.
Sukupolvi vaihtuu eikä nuorempikaan pääse karkuun historian muureja, jotka kuitenkin ovat ehkä enemmän mielissä kuin todellisuudessa aitoina välissä ennen ja jälkeen.

Kuulostaako sekavalta? Sitä Katri Lipsonin kirja oli myös lukukokemuksena. Minulla oli tästä mielikuvana, että moni oli tykännyt ja minullakin se keikkui lukulistalla pidemmän aikaa. Elisa Kirjan tarjouksesta se sitten viimein kulkeutui myös luettavaksi. En oikein tiedä tykkäsinkö.

Onhan tuo ihan taitavasti kudottu ja kirjoitettu ja tunnelmakin on sopivan ahdistava. En kuitenkaan oikein päässyt koko aikana mukaan ja epämääräsyys alkoi jossain kohtaa vähän ärsyttämäänkin. Tiedän, se on varmasti kirjassa ihan tarkoituksellista, mutta minä taidan olla selkeiden juonien nainen. Tai siis, minusta on mukavaa, että minua hämätään ja yllätetään kirjoissa, mutta tuollainen ikävässä vellominen ja kaiken epämääräinen tuhruisuus vähän harmittaa.

Kirja on ilmeisen arvostettu, sillä se on voittanut Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon 2013. Ehkäpä kirjan taiteellinen ote on tuonut sille menestystä. On hienoa, että kirja menestyy, en minä sitä. Jotenkin vain tuli mieleeni, että pitääkö taiteen olla vaikeaselkoista ja hämärää saavuttaaksen myös arvostelusuosiota. Toki myönnän teoksen arvon ja hyvät puolet. Taitavan ihmisten ja tapahtumien linkittelyn, sukupolvet ylittävän ikävän hienovaraisen kuvauksen ja henkilöhahmojen identiteettien etsimisen turhuuden. Siltikään ei tämä oikein ole minun kirjani.

Kannattaa tosin lukea myös muiden mielipiteitä asiasta
Luettua -blogissa kirjasta oli pidetty, vaikka toisaalta epämääräisyys oli huomioitu sielläkin
Kulttuuri kukoistaa -blogissakin tämä on luettu

Sainpahan taas yhden pois TBR100 listalta, vaikka lista kai on venynyt ja vanunut tuon version jälkeenkin.

Kotikaupunkinostalgiaa

Minne sitä kirjabloggari suuntaa nostalgiamatkalla vanhassa kotikaupungissa ? 

No, tietysti katsomaan kirjastoa. 

Turun kaupunginkirjastossa katsottavaa riittääkin. Ihan mahtava mesta. 

Kummitusta tosin emme bonganneet tälläkään kertaa.

Muutakin toki kuului lauantain reissupäivään - Täältä löytyy lisää.  

Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Kauko Röyhkä, Juha Metso : Ville Haapasalo "Et kuitenkaan usko... - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä"
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Rokkitähden seurasta siirryin iltaisin tässä männä viikolla lukemaan Ville Haapasalon Venäjänuran alkuvuosista. Yhtä sekopäistä meininkiä, vaikkakin vähän toisella tapaa ja toisessa ympäristössä.

Varsinaisesta kirjasta tai edes elämäkerrasta ei tässä ole kyse. Röyhkä tapasi Haapasalon ja sitten jutusteltiin. Kirjassa mennään dialogimeiningillä ja haastattelunpätkiä dokumentoiden. Lopputuloksena on helposti luettava, mutta ei mitenkään syvällinen teos. Vähän sellaista lehtiartikkeli-tyyliä pikemminkin.

Iltapäivälehtien otsikoita kirjan jutuista saisikin revittyä roppakaupalla. "Haapasalo metsästämässä Putinin kanssa", "Haapasalo rahattomana kerjäämässä Venäjän syrjäkolkassa", "Haapasalo taas ryöstetty", "Haapasalo mafian kuskina" On ehkä ihan hyväkin, että näyttelijän maine ei Suomessa ole samalla tasolla kuin mitä ilmeisemmin Venäjällä. Ei olisi miehellä hetken rauhaa paparazzeilta ja keltaisen lehdistön edustajilta.

Ilmeisen sinnikäs kaveri on kuitenkin kyseessä, kun vieraalla maalla, kieltä osaamatta sai itsensä läpi teatterikoulun. Tuuria taas oli matkassa heti ensimmäisen elokuvan osoittautuessa suureksi menestykseksi. Loppu on legendaa ja todellisuus tuntuu olleen tarua ihmeellisempää koko matkan ajan.

Eihän tätä suureksi kirjallisuudeksi voine laskea, mutta ihan viihdyttävä pläjäys on kyseessä, eikä sen lukemiseen myöskään montaa iltaa tuhraantunut.

Tinkimätöntä rokkikukkoilua lempein ottein

Ari Väntänen: Michael Monroe
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
Lukijana Petri Hanttu

Tää on mennyt ihan Monroeksi - tiedättehän sen pitkän blondin, joka laulaa?
Tai siis... en minä nyt sentään ole rocktähdeksi rupeamassa ja kukkoilunkin jätän nuoremmille, mutta jostain syystä Michael Monroe on viime aikoina tullut vastaan vähän joka käänteessä.

Monroe on minulle muistuma hamasta nuoruudesta. Ehdin olemaan Hanoi Rocks (sen alkuperäisen) fani viimeisen levyn ajan, kunnes Razzlen kuolema hajotti bändin. Million Miles Away on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Sitten tuli tauko, pitkä tauko. Minä en pahemmin yleisestikään ottaen kuuntele musiikkia ja Michael Monroen uran käänteet jäivät kokonaan seuraamatta.

Uudestaan Michael Monroe osui tutkaani, kun aloin seurata The Voice of Finlandia, joka sivumennen sanoen on ainoa laulukilpailu kautta tosielämäohjelma, jota olen jaksanut katsella useamman kauden verran.  Tvofissa sympaattisella tavalla weirdo blondi on vienyt shown muilta useammin kuin kerran. Monroessa on jotain vastustamattoman herkkää ja kilttiä, mutta asenteella. Kun sitten silmiini osui äänikirjana Michael Monroen elämäkerta, oli ihan pakko kuunnella.

Kyllähän tuota kuuntelikin. Suomen ensimmäisen kansainvälisen tähden elämä on ollut täynnä kaikenlaisia rockn'roll -käänteitä kadulla asumisesta ja huumeiden houkutuksista selviämisestä tuntien päivittäiseen kuntoiluun ja lavalla riehumiseen.Täytyy nostaa hattua ainakin miehen tinkimättömyydelle, vaikka elämäntavassa aina välillä näin äiti-ihmistä hirvittäviä pakkomielteen piirteitä on ollutkin. Naisena sitä arvostaa myös rokkitähden (ainakin omien sanojensa mukaan ja miksei niitä uskoisi) käsityksiä parisuhteesta ja uskollisuudesta. Mitä ilmeisemmin eivät yhden yön bändärikuviot ole miestä koskaan kiinnostaneet ja hänellä onkin meriittinään myös kaksi onnellista ja pitkää avioliittoa.

Kaikkein eniten kirjasta vamaan saisi irti, jos tuntisi Michael Monroen musiikin ja bändihistorian vähän paremmin. Minä kun pysähdyin sinne kahdeksankymmentäluvulle, niin en aina ihan pysynyt kärryillä levyanalyysien kohdalla. Levyjen ja laulujen nimet menivät kirkkaasti ohi, mutta kuulostivat toki varsin ansioituneilta ihan kerrottuinakin.

Kerrottuna tämä kirja onkin parhaimmillaan juuri noiden listausten vuoksi. En ehkä olisi jaksanut niitä kahlata lukumuodossa läpi, mutta Petri Hantun lukemana ne kuulostivat mukavalta jutustelulta ja niitä jaksoi kuunnella useammankin metromatkan verran. Lukija oli varsin sopivan kuuloinen kirjalle muutenkin, mutta välillä korvaan särähtivät pienet englannin ääntämyksen haasteet. En tiedä ovatko kyseessä aksentti- tai murre-erot, mutta olisi luullut ääntämyksestä niin kovin tarkkana laulutuomarina Michael Monroen ehkä kiinnittävän vielä enemmän huomiota myös kirjansa englanninkielisten sanojen äänneasuun. Toki se toi myös sellaista mukavaa suomalaista särmää kirjan luentaan.

Sen kirja sai aikaan, että etsin vanhaa Hanoi Rocksia YouTubesta. Olivat ne nuoria siihen aikaan. En uskalla edes ajatella, miten nuori itse olinkaan.  Pitää varmaan vielä kuunnella jossain välissä vielä uudenpaakin Monroeta, tiedä vaikka tykkäisin.

E-kirjanakin minulla on tällä hetkellä luettavana elämäkerta. Siinäkin nuori mies lähtee ulkomaille ja kokee omituisia asioita. Mistä noita outoja tyyppejä niin riittääkin. Ympäristö ja taide ovat siinä kirjassa jotain aivan muuta muin Monroen maailma, mutta jotain samaa on molemmissa tarinoissa. Palataa siihen, kunhan saan kirjan loppuun.

Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Suomalaiset sudet

Kuun pimeä puoli - suomalaisia ihmissusinovelleja, koonnut Juri Numelin 
Arvontavoitto Nörttityttöjen blogista joskus viime vuonna

Olen ennenkin intoillut suomalaisen uuden fantasian tasosta ja lievästä kieli poskella meiningistä. On aivan ihanaa, miten suomalaiset fantasiakirjoittajat ovat taitavia, mutteivat ota itseään ja kirjoituksiaan liian vakavasti. Edellisen kerran nautiskelin yliluonnollisista rikoksista. Nyt olivat vuorossa suomalaiset ihmissusitarinat.

Se, ettei ota itseään liian vakavasti ei tarkoita huolimattomasti kirjoittamista. Juri Nummelinin toimittamassa kokoelmassa tarinat ovat oikeastaan kaikki eheitä kokonaisuuksia. On aivan mahtavaa, miten paljon eri puolia ja tarinoita voi saada aikaiseksi niinkin loppuunkalutun kuuloisesta aiheesta kuin ihmissudet.

Tarinoiden joukossa on mukavasti näkökulmia vinksauttavia tarinoita, kuten Saara Henrikssonin Tehtaanpuiston hirviö. Siinä ihmissudeksi paljastuu lopulta joku ihan muu, kuin mitä perinteiden perusteella odottaisi. Myös Tiina Raevaaran Pikku Punahilkka leikittelee rooleilla ja teemoituksilla.

Myös ihmissuden näkökulmaa tuodaan esille useammallakin tavalla, mikä tuntuu olevan nykyfantasiassa trendinä muutenkin. Jussi Katajalan Jos lähtee sutta karkuun, kertoo sutena elämisen haasteista ja Rene Kitan Ulf Lupunen, mainosmies siitä, mitä tapahtuu kun luontoaan ei voi hallita. Markus Harjun Susi ihmiselle kuvailee lauman roolien tuomia haasteita.

Ihmissusi ei aina myöskään ole pelkästään verenhimoinen peto. Karvojen alta voi löytyä jotain yllättävää tai karvoja voi löytää yllättävissä tilanteissa. Viimeksi mainitusta tyypistä suosikikseni nousi ihan ehdottomasti Jari Tammen Ratsastajat. Siinä keikautettiin kuviot aika mukavasti moneen kertaan lyhyen matkan varrella.

Kaikkiaan kirja on varsin kattava läpileikkaus eri näkökulmista ihmissusiin. Tarinoiden parissa viihtyy, ne ovat taitavasti kirjoitettuja ja rakenteeltaan napakoita. Kannattaa lukea. Nämä ovat mukavasti sellaisia melkein pelottavia (aikuisten) iltasatuja ja ottavat hyvinkin paikkansa fantasiagenren muotivirtauksessa. Soisin lukevansa tällaista enemmänkin ja pidempää. Kyllä suomalaiset kirjoittajat pesevät montakin kansainvälistä "viihde"fantasian kirjoittajaa mennen tullen.

Digiminä somesolmussa?

Paistaa se aurinko joskus toimistokuutioonkin

Ensin tulivat blogit. Huomasin löytäväni kivoja reseptejä ja hauskoja juttuja. Jäin koukkuun ja päätin itsekin tehdä sähköisen keittokirjani. Some debyyttini oli vuonna 2007 Vuodatuksessa ja sisälsi pääasiassa reseptejä.

Sitten iski jumi. Ruoanlaitto jäi sivuseikaksi. Löysin kirjablogit ja lukutahtini kiihtyi. Kesäkuussa 2010 muutin Bloggeriin ja sisältö vaihtui kirjoiksi, pihaksi ja välillä matkoiksi. Tyytyväisenä kirjoittelin, kunnes...

Ruoka tuli takaisin! Huomasin blogini päivittyvän sekalaisista resepteistä ja kirjoista. Lukijoita asia ei tuntunut pahemmin häiritsevän tai ainakaan kukaan ei kysyttäessä myöntänyt, mutta minua alkoi jossain kohtaa kiusaamaan blogin sekalaisuus. Elämä on muutenkin sellaista kiirettä ja sillisalaattia, että ehkä digimaailmaan voisi edes yrittää luoda jonkinlaisen järjestyksen illuusion. Ja kaikkea muuta jakautui kahtia. Reseptit ja ruokahöpinät muuttivat toiseen blogiin... Tätä keittiöelämää.

Juuriprojekti menossa Instan puolella

Selkenikö digielämä? No, ei oikeastaan. Tuossa välissä oli tullut kuvioihin mukaan jo blogin  Facebook -sivu, ja Twitter. Facebookissa ovat ruoka- ja kirjajutut taas iloisesti sekaisin. Twitterissä höpöttää digiminäni. Nopeasti huomasin pääseväni helpommalla, kun FBstä jutut siirtyivät automaattisesti myös Twitteriin. Törkeää, tiedän, mutta minkä sisällön vaihtelevuudessa häviän, voitan omassa ajassani. Tehokkuutta kehiin siis. Koittakaa kestää. On siellä toki jotain muutakin, aina välillä, kun ehdin ja INSTAGRAMMISTA maltan.

Jep, myönnän, minä olen koukussa, kuvakoukussa. Se on niin helppoa ja nopeaa ja kuva kertoo tosiaan enemmän kuin tuhat sanaa. Väliin tosin tuntuu, että se paljastaa liikaakiin. Nopeus ja helppous ovat saaneet minut laittamaan sinne jopa muutaman selfien... No, ehkä se on ihan virkistävääkin, kun kaikkien niiden kauniiden nuorten naisten (ja kirjoja lukevien hottien miesten) keskellä irvistää keski-ikäinen äiti-ihminen. Se tuo sellaista perusrealismia ja voi luoda lohdullistakin säröä instalandiin.

Jäin kuitenkin tässä eräänä päivänä taas kerran metrossa Instaa selatessani oikein miettimään, millaisessa somesolmussa me oikein nykyään elämmekään. Iso osa elämästä on tosiaankin siirtynyt digimaailmaan ja omasta kanavapresenssistä (kammottava anglismi) voi pahimmillaan kerätä itselleen turhia paineita. Joka kanavaan kun pitäisi tuottaa jotain - koko ajan. Ymmärrän hyvin, että joillekin some-elämä aiheuttaa ylimääräistä stressiä. On minullakin huono omatunto blogin hitaasta päivittymisestä kiireen keskellä.

Sitten oivalsin... eihän minun tarvitse olla läsnä ja äänessä joka paikassa koko ajan. Blogia voi kirjoittaa silloin, kun on aikaa ja jotain asiaa. Jos ei ehdit lukea kirjoja kunnolla, on jutunjuurta harvemmin. Jos perhe syö tasaiseen tahtiin samoina toistuvia kotoisia pikaruokareseptejä, niin vaikea siinä on kirjoittaa edes itseään inspiroivaa ruokablogia. Instaan taas voi pläjäyttää kuvan bussin ikkunasta tai Twiitata, kun pännii tai riemastuttaa. Jos blogituttuja tulee ikävä, niin yllättävän moni löytyy myös muista kanavista.

Tervetuloa seurakseni  "monikanavaiseen" someiluun! Avataan solmu ja muistetaan, että sisällön takana on ihminen. Kohdataan kanavilla ja hymyillään kadulla tavatessa!

Facebook Ja kaikkea muuta 

Twitter @VuoCho  

Instagram minna_vuocho

Kaffella Antti Tuurin kanssa

Aina silloin tällöin tapaamme kirjabloggaajien kanssa. Perjantaina saimme seuraamme myös arvokkaan vieraan. Antti Tuuri taisi olla utelias näkemään, millaisia otuksia kirjabloggaajat oikein ovatkaan. Hyvä, että oli. Kiva, että tuli. En tiedä hänestä, mutta me bloggaajat ainakin vietimme mukavan ja mielenkiintoisen hetken. Lisäksi tulin huomanneeksi, että minua ja Antti Tuuria yhdistää ainakin kaksi asiaa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Antti Tuuri kertoo tarinoita aivan yhtä taidokkaasti kuin kirjoittaa kirjojaan. Juttua ja anekdootteja riitti puoleentoista tuntiin hurja määrä. Kuulimme, miten useasti yksi asia johtaa toiseen ja tarinoiden hahmot ilmaantuvat tervehtimään yllättävissäkin paikoissa, kuten nyt esimerkiksi Pälkäneellä syntynyt lappalainen.

Antti Tuuri kertoi, miten aikoinaan oli käymässä Lapissa. Kuten hyviin tapoihin kuuluu, etelän vieraat vietiin kodalle tapaamaan aitoa lapinukkoa. Joikaamisen ja tunturitarinoiden parissa vietettiin viihdyttäviä hetkiä. Seuraavana päivänä tosin joku sattui mainitsemaan kirjailijalle, ettei tuo lappalainen mikään oikea tunturien asukki ollutkaan, vaan Pälkäneellä syntynyt ja Rovaniemelle vasta myöhemmin eksynyt. No, tarina tietysti jäi kutkuttamaan kirjailijaa ja Pälkäneellä syntynyt lappalainen päätyi samannimiseen novelliin. Vuosikymmeniä myöhemmin Antti Tuuri kohtasi vanhahkon miehen, joka tiedusteli, vieläkö kirjalija muistaa hänet. Ei toki suoraltaan, mutta muistia virkisti kummasti miehen ilmoitus: "Minä olen se Pälkäneellä syntynyt lappalainen."

Jutun juurta saatiin aikaiseksi myöskin Antti Tuurin tavasta leipoa leipää juuresta muutaman kerran viikossa. Luin aiemmin hänen kirjoittamansa Granta-tekstin leipäjuuren käytöstä ja leivän leivonnasta. Kyseinen lyhyttarina on yksi parhaita ja vaikuttavimpia kuvauksia rakkaudesta leipään, vaikka siinä vain kerrotaan leivän juurikokeilujen kehittymisestä. Leivät ovat kuulemma parantuneet entisestään Grantan kirjoituksen jälkeen. Niiden täytyy olla taivaallisia, sillä testasin kirjoituksen reseptin ja jo silloin  lopputulos oli yksi parhaimpia juuresta leivottuja leipiäni ikinä.

Tällä hetkellä Antti Tuuri kirjoittaa näytelmää aikoinaan Amerikan kautta maailmanlaajuisesti tunnetuksi venemoottoreiden valmistajaksi päätyneestä suomalaisesta miehestä. Aihe kuulostaa mielenkiintoiselta, vai mitä tuumitte kirjearkiston liikekirjeiden joukosta löytyneestä perhesalaisuudesta, johon liittyvät kuvernööri, salainen poika ja vankituomio...

Niin, vielä ne kaksi asiaa, jotka yhdistävät Antti Tuuria ja minua. Ensimmäinen on tietysti tuo leipäjuuri ja rakkaus itse leivottuun leipään (spelttiä joukkoon, tietysti!). Toinen liittyy kirjoihin ja tapaan valikoida lukulistaa. Olemme molemmat ilmeisen opportunistisia lukijoita. Sitä luetaan, mikä osuu käsiin. Ehkei se siis välttämättä olekaan niin kauhean huono juttu

Tammikuussa luettua - tahti sen kun hidastuu

Yöpöydän pino kasvaa kasvamistaan... 

Juupa juu, on tahti hidastunut huomattavasti eli kiirusta pitää muualla kuin lukurintamalla. Sen tosin ovat kaikki tätä blogia vähänkin tammikuussa seuranneet voineet huomatakin (ruokablogista puhumattakaan). Paljon en ole lukenut, mutta julkisilla liikkuessa ovat puhelin + kuulokkeet olleet kovassa käytössä. Löysin myös ihan uuden teknisen ominaisuuden autostamme, mikä mahdollisti takapenkin rauhan vähäksi aikaa.

Äänikirjoina tuli tammikuussa kuunneltua loppuun ensinnäkin Agatha Christien Aikataulukon arvoitus, joka sopiikin äänikirjaksi oikein hyvin. Dekkaritunnelmista vaihdoin Afrikan aavikolle ja sieltä sitten Muumilaaksoon kylmään talveen. Molemmat sopivat tammikuun työmatkoihin varsin oivallisesti. Afrikan auringosta kuunteleminen lämmitti räntäkeleillä ja toi edes kuvitteellista valoa pimeyteen. Muumipeikon tottuminen talveen taas toi pientä toivoa omasta sopeutumisesta loskakeliin... (no ei taida tapahtua...) Tuosta autotekniikkasovelluksesta ja sen tuomasta ajorauhasta vastasi puolestaan Karhuherra Paddington.

Kuukauden aikana myös huomasin saavuttaneeni yhdessä kohtaa jonkinlaisen saturaatiopisteen aivokapasiteettini osalta. Tilanne äityi niin pahaksi, etten saanut enää edes kirjoja kuunneltua, vaan piti antaa aivoille pientä ajatustenlennätys-taukoa. Onneksi tuota ei kestänyt kauan ja onhan lopputulos silti aikamoinen. Kuukauden seitsemästä kirjasta peräti neljä oli äänikirjoja.

Jotain tuli toki luettuakin, mutta tammikuu osoittautui "oudoksi kuukaudeksi". En nimittäin tullut lukeneeksi yhtään suomenkielistä kirjaa. Englanti "ruletti" kautta linjan. Ikisuosikkini Neil Gaiman on aikoinaan kirjoittanut The Good Omens kirjan maailmanlopusta yhdessä Terry Pratchettin kanssa. Hilarious lienee erinomainen sana kuvaamaan lukukokemusta. Huolimatta raskaahkosta aiheesta, joksi maailmanloppu enkeleineen ja demoneineen kai lukeutuu, oli kirja sopivan kevyttä väsyneen iltalukemiseksi.

Kuukauden historiapläjäyksestä vastasi (Afrikka-kirjan lisäksi) The Finnish Girl.  Kirja vei mukanaan Amerikansuomalaisten elämään 1900-luvulla kertomalla yhden suvun tarinan. Mielenkiintoinen, vaikka vähän rakenteeltaan raskas.

Lisäksi aloin lukemaan nuortenfantasiasarjaa The Raven Boys, mutta siitä lisää sitten, kun (jos) saavutan sen maagisen kolmen kirjan rajan. Toistaiseksi tarina etenee varsin jouhevasti.

The Finnish Girl

Dennis Frahmann : The Finnish Girl 
Lainaan ja kommentoitavaksi kanssalukijalta, jota kiinnosti kuulla toinenkin mielipide

Kun suomalaisia sukujuuria omaava kirjailija kirjoittaa suomalaisista Amerikassa ja kirjan nimi on "Suomalainen tyttö"... No, pakkohan se on lukea. Jos ei muuten, niin ihan kansallisesta uteliaisuudesta.

Sinänsä kirja ei oikein istu siihen tyyppiin, johon ensimmäiseksi tarttuisin. Vierastan usein amerikkalaisten kirjoittamia ja Amerikkaan sijoittuvia kirjoja (kuten pohdin täällä) ihan vain sen takia, että niissä analysoidaan asiat puhki. The Finnish Girl sortuu vähän samaan. Ei siksi, että henkilöhahmot analysoisivat asioitaan vaan, koska tarinan rakenteessa...

No, nyt menin jo vähän itseni edelle. Otetaanpas askel taaksepäin.

The Finnish Girl kertoo tarinan salaisuuksista ja siitä, miten jokaisella meistä on niistä oma osuutemme, mutta joidenkin salaisuudet painavat enemmän ja tuppaavat kumuloitumaan liian raskaaksi taakaksi. Lempi kasvaa iäkkäiden suomalaissyntyisten vanhempien maatilalla. Älykäs tyttö tähtää muuttamaan maailmaa, mutta 50-luvun Amerikan kommunistijahti sotkee hänen suunnitelmansa. Jotain keikahtaa paikoiltaan, ja Lempin elämä saakin toisenlaisen suunnan. Asioiden sujumista eivät edesauta Lempin syntymään liittyvä salaisuus, isoveljen katoaminen Neuvostokarjalan metsiin tai syntymätaipumuksena saatu ailahtelevainen tunne-elämä.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Kirja alkaa lopusta ja tilanteeseen johtavat tapahtumat aukeavat vanhan arkun sisältä löytyneiden dokumenttien ja valokuvien kautta. Jokainen muisto kerrotaan eri henkilön näkökulmasta ja tarina kulkee 1900-luvun alusta aina 80-luvulle. Ensimmäiset pari kierrosta tuntui siltä, että tarinaan tuli uutta sisältöä ja niitä luki tyytyväisenä. Sitten alkoivat asiat toistumaan. Lisäksi tuntui siltä, että loppua kohden myös kunkin pätkän sisällä jäätiin pyörimään kehän laidalla ja palattiin samoihin juttuihin uudelleen ja uudelleen. Lukeminen kävi siinä kohtaa vähän raskaaksi.

Silti luin kirjan loppuun ja se kertoo siitä, ettei se nyt ihan huono ollut. Historialliset yhteydet ja ajankohdat olivat mielenkiintoisia ja vähän tietämättömällekin aukesi ja yhdistyi monta asiaa. Ehkä juurikin pyrkimys historialliseen tarkkuuteen ja kuvaukseen teki tarinaan vähän turhaakin toistoa, mutta toisaalta se auttoi kuvittelemaan henkilöiden motiiveja, vaikken varsinaisesti päässyt samaistumaan yhteenkään. En itse asiassa oikein edes pitänyt kenestäkään, Eeroa ehkä olisin halunnut ymmärtää.

Mitä The Finnish Girl sitten kertoo meistä suomalaisista? No ainakin sen, ettemme puhu tunteistamme, teemme lujasti töitä ja puskemme sisulla päin mahdotonta. Kliseistä ehkä, mutta kaipa noissa on ainakin joskus ollut jotain totuudensiementäkin.

Kirjaa lukiessa tuli muuten taas todettua yksi suuri syy siihen, että luen niin paljon nykyään e-kirjoja. Präntti oli suhteellisen pientä ja tiheää. Jo se yksistään hidasti lukemistani. Kiireiset työviikotkin tosin vaikuttivat osaltaan siihen, että tämän kirjan lukemiseen meni peräti pari viikkoa, vaikken samaan aikaan varsinaisesti muuta lukenutkaan. Mitä nyt kuuntelin äänikirjoja paikasta toiseen kulkiessani.