Digiminä somesolmussa?

Paistaa se aurinko joskus toimistokuutioonkin

Ensin tulivat blogit. Huomasin löytäväni kivoja reseptejä ja hauskoja juttuja. Jäin koukkuun ja päätin itsekin tehdä sähköisen keittokirjani. Some debyyttini oli vuonna 2007 Vuodatuksessa ja sisälsi pääasiassa reseptejä.

Sitten iski jumi. Ruoanlaitto jäi sivuseikaksi. Löysin kirjablogit ja lukutahtini kiihtyi. Kesäkuussa 2010 muutin Bloggeriin ja sisältö vaihtui kirjoiksi, pihaksi ja välillä matkoiksi. Tyytyväisenä kirjoittelin, kunnes...

Ruoka tuli takaisin! Huomasin blogini päivittyvän sekalaisista resepteistä ja kirjoista. Lukijoita asia ei tuntunut pahemmin häiritsevän tai ainakaan kukaan ei kysyttäessä myöntänyt, mutta minua alkoi jossain kohtaa kiusaamaan blogin sekalaisuus. Elämä on muutenkin sellaista kiirettä ja sillisalaattia, että ehkä digimaailmaan voisi edes yrittää luoda jonkinlaisen järjestyksen illuusion. Ja kaikkea muuta jakautui kahtia. Reseptit ja ruokahöpinät muuttivat toiseen blogiin... Tätä keittiöelämää.

Juuriprojekti menossa Instan puolella

Selkenikö digielämä? No, ei oikeastaan. Tuossa välissä oli tullut kuvioihin mukaan jo blogin  Facebook -sivu, ja Twitter. Facebookissa ovat ruoka- ja kirjajutut taas iloisesti sekaisin. Twitterissä höpöttää digiminäni. Nopeasti huomasin pääseväni helpommalla, kun FBstä jutut siirtyivät automaattisesti myös Twitteriin. Törkeää, tiedän, mutta minkä sisällön vaihtelevuudessa häviän, voitan omassa ajassani. Tehokkuutta kehiin siis. Koittakaa kestää. On siellä toki jotain muutakin, aina välillä, kun ehdin ja INSTAGRAMMISTA maltan.

Jep, myönnän, minä olen koukussa, kuvakoukussa. Se on niin helppoa ja nopeaa ja kuva kertoo tosiaan enemmän kuin tuhat sanaa. Väliin tosin tuntuu, että se paljastaa liikaakiin. Nopeus ja helppous ovat saaneet minut laittamaan sinne jopa muutaman selfien... No, ehkä se on ihan virkistävääkin, kun kaikkien niiden kauniiden nuorten naisten (ja kirjoja lukevien hottien miesten) keskellä irvistää keski-ikäinen äiti-ihminen. Se tuo sellaista perusrealismia ja voi luoda lohdullistakin säröä instalandiin.

Jäin kuitenkin tässä eräänä päivänä taas kerran metrossa Instaa selatessani oikein miettimään, millaisessa somesolmussa me oikein nykyään elämmekään. Iso osa elämästä on tosiaankin siirtynyt digimaailmaan ja omasta kanavapresenssistä (kammottava anglismi) voi pahimmillaan kerätä itselleen turhia paineita. Joka kanavaan kun pitäisi tuottaa jotain - koko ajan. Ymmärrän hyvin, että joillekin some-elämä aiheuttaa ylimääräistä stressiä. On minullakin huono omatunto blogin hitaasta päivittymisestä kiireen keskellä.

Sitten oivalsin... eihän minun tarvitse olla läsnä ja äänessä joka paikassa koko ajan. Blogia voi kirjoittaa silloin, kun on aikaa ja jotain asiaa. Jos ei ehdit lukea kirjoja kunnolla, on jutunjuurta harvemmin. Jos perhe syö tasaiseen tahtiin samoina toistuvia kotoisia pikaruokareseptejä, niin vaikea siinä on kirjoittaa edes itseään inspiroivaa ruokablogia. Instaan taas voi pläjäyttää kuvan bussin ikkunasta tai Twiitata, kun pännii tai riemastuttaa. Jos blogituttuja tulee ikävä, niin yllättävän moni löytyy myös muista kanavista.

Tervetuloa seurakseni  "monikanavaiseen" someiluun! Avataan solmu ja muistetaan, että sisällön takana on ihminen. Kohdataan kanavilla ja hymyillään kadulla tavatessa!

Facebook Ja kaikkea muuta 

Twitter @VuoCho  

Instagram minna_vuocho