Vera Vala : Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala : Kosto ikuisessa kaupungissa 
Minulle Gummerukselta julkkaripäivän jakelun laatikosta

Toinen osa Ariannan seikkailuissa on aika erilainen kuin ensimmäinen. Jos ensimmäisessä tunnelma murhatutkimuksista huolimatta oli kevyt ja lukija saattoi keskittyä Italia-fiilistelyyn, on toisessa osassa huomattavasti tummemmat sävyt.

Arianna on palannut takaisin Roomaan, kun parlamentaarikko Anna Lucarelli pyytää häntä tutkimaan sisarensa Lauran edesottamuksia. Laura on nuori ja kaunis nainen täynnä vastakohtia, assyrologian professori, joka kuuluu luotijunaratatunnelia vastustavien ympäristöaktivistien ryhmään. Lauran  elämässään on selvästi oma, piilotettu puolensa, mutta hänet surmataan ennen kuin tutkimukset ehtivät kunnolla alkaakaan.

Yrittäessään selvittää surmaa, Arianna kohtaa niin Lauran kollegojen väliset jännitteet yliopistolla kuin Lauran perheen oudot suhteet väkivaltaisena pidettyyn anarkistiryhmään. Mitä oikein onkaan suunnitteilla, ja miten tämä kaikki voi liittyä Ariannan omiin, muistinmenetyksen pimentämiin vuosiin ?

Poljento on tosiaan raskaampaa tässä Arianna de Bellis-sarjan toisessa osassa. Siinä missä ensimmäisen osan tarina liukui ylemmän yhteiskuntaluokan juhlasta toiseen, kuljetetaan lukija tällä kertaa Ariannan mukana myös Rooman syrjäkujille. Tiukan toimeentulotaistelun keskeltä löytyy kuitenkin myös solidaarisuutta ja lämpöä,  itse asiassa paljon enemmän kuin menestyneiden kulissien takaa. Näemme myös vilauksen yhteiskunnasta, jossa näennäisesti menestyneidenkin tausta vaikuttaa etenemismahdollisuuksiin ja perhesuhteiden vaikutus mahdollisuuksien avautumiseen on olennainen. Eri näkökulmien sekoitus tuo tarinaan uusia tasoja, mutta jotenkin jäin hiukan kaipamaan sitä kepeää ja vähän kuplivaa Italia-fiilistä, joka ensimmäisen osan jälkeen jäi päällimmäiseksi mieleen. Tarinan kirjalliset ansiot paranivat uusien sävyjen ja juonen terävyyden osalta, mutta tunnelmassa hävittiin.

Ensimmäisen osan jälkeen minua hiukan pelotti, miten paljon Ariannan oma kehystarina muistinmenetyksestä ja unohtuneiden vuosien sisältämistä ihmisistä ja tapahtumista sekoittaa varsinaisia tapaustutkimuksia. Hiukan toisen osan kohdalla koinkin tarinoiden sekoittuvan ja välillä jouduin oikein miettimään, kummasta milloinkin oli kyse. Toisessa osassa raotetaankin salaisuuden verhoa yhä enemmän ja lopun perusteella voisi olettaa kolmannen osan pääjuonen koskevan juuri Ariannan omaa historiaa.  Uteliaana odotan, miten Vera Vala saa kolmannessa osassa tutkimukset tasapainoon ? Ehkäpä keskitytäänkin kokonaan Ariannaan ? Haasteena lienee juonen kasassa pitäminen ja lukijan pitäminen kelkan kyydissä kaikissa käänteissä.

Ehdottomasti aion kolmannenkin osan lukea. Arianna on ihastuttava lisä dekkarimaailmassa ja näistä kirjoista saa myös hyviä ideoita perheen ruokapöytään. Melanzane alla parmigiana on meillä seuraavana kokeilulistalla.Niin, ja onhan kirjoissa romantiikkaakin. Arianna ei ole enää niin yksin.

Luettavaksi Gummerukselta

Juhannusarvonnan tulokset

Taisi minulla olla aika helpot kysymykset juhannusvisassa ? Tai sitten vaan erityisen tarkkaavaisia lukijoita, kun niin moni osasi vastata oikein.

Kysymyksethän olivat :

1. Mikä on Ja kaikkea muuta-blogin kesäkuun lukuteema ? No dekkarit - niistähän tässä on jauhettu oikein urakalla
2. Mitä Copycat leipoi tehdessään kesäkuussa oman nopeusennätyksensä ? (Vinkki - kurkatkaapa FB:n puolelle...) - Jaelin mantelitorttua rupesi tekemään mieli heti kun sen bongasin ja ei kun tuumasta toimeen
3. Minkä maan tunnelmiin inspiroiduttiin Ruokaa romaaneista sarjan jaksossa VII ? Italiaa Vera Valan Ariannan malliin - vähän muunnteltuna tosin, kun lähikauppojen juustovalikoimat pettivät.

Arvonta suoritettiin perinteisesti paperilapuilla - Onnettaren suosikiksi osoittautui nimimerkki

TIITI66

Onnea voittajalle !

Lähetäthän osoitteesi sähköpostilla niin pistän Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa - kirjan viikolla postiin tulemaan :-)

Pullapitkon mansikkaritarit

Harvassa on se kerta, kun mummilasta tullessa meillä ei ole auto täynnä kaikenlaisia mukaan pistettyjä herkkuja. Useasti pussista löytyy pullaa jossain muodossa. Mummi kun sattuu tietämään heikkoutemme pullapitkosta paistettujen köyhien ritareiden suhteen.

Tällä kertaa emme vatkanneet kermavaahtoa vaan lämpimän sään kunniaksi pullasiivut nautittiin jäätelön ja mansikoiden kera. Puristeille myös tiedoksi, että se on ihan tietoinen valinta jättää kananmuna pois pullan kostutusliemestä. Uppoaa meillä paremmin ilman.

Pullapitkon mansikkaritarit

Siivuta pitko ja kostuta vaniljasokerilla ja sokerilla maustetussa maidossa. Sulata kunnon nokare voita paistinpannulla ja paista hyvin kostuneita siivuja kunnes niiden pinnat ovat kauniin ruskeita.

Tarjoile heti kuumana vaniljajäätelön ja tuoreiden mansikoiden kera.

Juhannussaaliin haukiburgerit

Juhannuksen mökkireissulla viettivät meidän perheen kalamiehet rannassa useamman tunnin uistinta heittäessä. Mikäs siinä oli heittäessä, kun kala söi. Pienimmät irrotettiin varovasti ja päästettiin takaisin mereen, mutta pari isompaa lähti mukanamme takaisin kaupunkiin.

Perinteisesti olemme tehneet kalansaaliista kalapullia, mutta kun siitä Bistro O'Matin Taste of Helsinki-tapahtuman haukiburgerista on niin monessa paikassa kohkattu, niin halusimme tehdä oman versiomme.  Hampurilaissämpylöitä ei kotoa löytynyt, eikä löytynyt innokasta leipojaakaan tällä kertaa, joten leiväksi valikoitui kotimatkan varrelta löytynyt Lohjan ABCn delin ciabatta.

Hyväähän haukiburgerit olivat. Mitäpä sitä kieltämäänkään. Näitä voisi tehdä lisääkin, joten pitänee kuskata kalamiehet takaisin mökille.

Meidän perheen haukiburger

pari keskikokoista haukea fileerattuna ja suurimmat ruodot poistettuina
2 kananmunaa
puolikas chili (voi laittaa enemmänkin)
2 rkl vehnäjauhoja
2-3 rkl kalakastiketta
nippu korianterinvarsia silputtuna
sitruunanmehua puolikkaan sitruunan verran

Laita burgerin ainekset tehosekoittimeen ja anna terän leikata massa tasaiseksi. Näin saadaan myös mahdolliset (eli hauen ollessa kyseessä todennäköiset) jäljellä olevat ruodot pienittyä. Leivo massasta pihvejä ja paista ne pannulla öljyssä keskilämöllä kullanruskeiksi molemmilta puolilta.

Kokoa hampurilainen laittamalla haukipihvit leivän sisälle kaprismajoneesin, kurkkusiivujen, korianterinlehtien ja viinietikalla ja suolalla marinoitujen sipulisiivujen kera. Mene ulos nauttimaan kesästä ja herkuttele.

P.S. Jokos olette vastanneet blogin juhannusvisaan ja osallistuneet arvontaan ? Vielä ehtii...

Dan Brown : Inferno - Edelleen Italiassa

Dan Brown : Inferno 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Dekkari = jännitysromaani, jonka keskeisenä osana on rikos ja sen selvittäminen (Lähde Wikisanakirja)

Mietin vähän aikaa, että sopiiko tämä nyt dekkarikuun teemaan laisinkaan. Sitten päätin, että kyllähän maailman pelastaminen sekopäisen tiedemiehen juonilta Danten teokseen perustuvia vihjeitä seuraamalla on tavallaan rikoksen selvittämistä, vai mitä mieltä olette ?

Joka tapauksessa, Brownin uusimman kirjan ilmestyminen on aina kirjamaailman tapaus. Hänen Robert Langdonin seikkailuista kertova kirjasarjansa on myynyt uskomattomia painosmääriä. Osaksi tuo johtunee Brownin kyvystä luoda sympaattinen ja samaistumiseen rohkaiseva päähenkilö, jonka seikkailut ovat vauhdikkaita ja täynnä yllättäviä käänteitä. Isolta osalta syynä lienee Brownin tarkka taustatyö ja tarttuminen hyvinkin kiistanalaisiin aiheisiin, joiden ansiosta ainakin julkisuus on taattu.


Infernokin nostaa esille päivänpolttavan kysymyksen väestönkasvusta ja valottaa hyvinkin ärhäkkää keskustelua eri keinoista sen hillitsemiseksi. Robert Langdon herää Firenzessä pää siteissä ja muistamatta edellisten päivien tapahtumista mitään. Vain Danten Infernoon perustuvan maalauksen muunneltu kuva vihjeenään hän lähtee etsimään koko ihmiskuntaa uhkaavan vaaran lähdettä.  Hengästyttävä ajojahti Firenzen ja Venetsian historiallisilla maamerkeillä on täynnä nopeita käänteitä. Useammin kuin kerran lukija pyöräytetään sokkona ympäri ja jätetään ihmettelemään suunnanmuutosta ja uusia juonen kiemuroita. Lopussa jäin oikein miettimään, että enkö vain osannut lukea vihjeitä vai oliko tarinassa tahallaan "väärin kirjoitettuja" kohtia. Pitänee jossain kohtaa palata taaksepäin tarkistamaan. Joissain kohdissa meno äityi myös niin hurjaksi, että tarinan sekavuus vähän jo häiritsi lukukokemusta. En ole ihan varma, miten hyvin juonenkäänteet tulivat lukijalle perusteltua joka kohdassa. Tiettyjä asioita piti vain hyväksyä sellaisenaan, sen kummemmin taustaa penkomatta.

Brownin edellinen kirja, Viimeinen symboli, oli sen verran paha pettymys, että odotukset Infernon suhteen eivät olleet kauhean korkealla. Siksi tarinan vauhdikkuus ja juonen kasassa pysyminen olivatkin miellyttävä yllätys. Eihän tämä vieläkään mitään "suurta kirjallisuutta" ole, mutta varsin viihdyttävästi aikansa sai Langdonin seikkailuissa kulumaan. Samalla kirjan teema saa lukijankin hiukan miettimään omaa asennoitumistaan väestönkasvun hillitsemisen suhteen. Brownin syistä teemojen valinnalle voidaan olla montaa mieltä, mutta minusta ihmisten herättely ajattelemaan viihteen keinoin on ihan hyvä juttu. Vaikka se sitten tapahtuisikin kaupallisen julkisuuden saamiseksi.

Parasta antia Brownin kirjoissa on minusta aina ollut kuvaukset historiallisista taideteoksista ja rakennuksista sekä niihin liittyvät anekdootit, jotka kaikki on leivottu juoneen sisälle. Firenze ja Venetsia ovat tietysti täynnä historiallisia merkkikohteita, joten aineistoa on riittänyt. Kun nyt  kesäkuu on muutenkin ollut minulla kirjoissa kovasti Italia -painotteinen, niin tämä sopi sarjaan vallan mainiosti. Alkoi tehdä myös mieli lähteä Italiaan reissulle. En olekaan koskaan käynyt sen paremmin Firenzessä kuin Venetsiassakaan.

Omavalintainen kirja Elisa Kirjalta luettavaksi ja blogattavaksi

p.s. Elisa Kirjalla on paljon kirjoja kesäalessa tosi edullisesti. Kannattaa katsastaa valikoima täältä.

Raparperipossulla ruokahaasteeseen

 

 

Tuossa jo hehkutinkin, että kokeilin Pekka Terävän kirjasta raparperipossun ohjetta, mutta vähän viisastelin ja tein sen omalla tavallani. Osaksi siksi, ettei kaupasta löytynyt aineksia ja osaksi siksi, etten suoraan ollut varma ymmärsinkö ohjeen ainekset oikein. Taisin luvata kirjata tänne ohjeen, niin kuin minä sen tein, jotta voitte rauhassa repostella ymmärryskykyäni.

Tässä siis ohje bloggarin tapaan. Huippukokin tapaan se löytyy Puhtaiden makujen keittiö -kirjasta.

Vaikka olen käyttänyt raparperia monessa paikassa muutenkin esim. jätskissä,  niin Andalusian auringossa -blogin kesän ruokahaasteeseen osallistun nyt tällä reseptillä. Eihän se varsinaisesti omani ole, mutta itse tein kuvan annoksen :-)

Tässä siis...

Raparperipossua ja kampasimpukoita

800g possun kassleria
suolaa ja pippuria

salaatinlehtiä 

Mausta lihan suolalla ja pippurilla ja kypsennä kannen alla 120-asteisessa uunissa noin 8h.

1 iso raparperi
n. 2-3 rkl granaattiomena-melassia (sellaista siirappia, jota löytyy Lähi-Itä-tyylisistä etnokaupoista)
n. 2-3 rkl valkoviinietikkaa
m. 2-3 rkl rypsiöljyä
1-2 rkl sitruunamehua
suolaa ja mustapippuria

Kuori raparperi ja ota siitä muutama ohut suikale. Leikkaa loput varresta palasiksi ja laita tehosekoittimeen. Lisää muut ainekset ja anna surrata kastikkeeksi. Anna makujen tasaantua (maistele) ja siivilöi.

Leikkaa kypsä kassler siivuiksi ja paahda niiden pinta öljyssä pannulla rapeaksi 

Paista kampasimpukat öljyssä pannussa pinnalta rapeiksi (n. 2min per puoli).

Sekoita salaatinlehtiä hiukan siivilöidyn kastikkeen kanssa. Kokoa annokset lautaselle ja lusikoi kastiketta vielä päälle. Meillä kastikepurkki oli vielä pöydässäkin eikä pisaraakaan jäänyt aterian lopussa jäljelle. Oli se sen verran hyvää possun kanssa.

Kuukauden kapine : Kuulokkeilla äänikirjaa

Olen kokeillut muutaman äänikirjan kuuntelua. Viimeisimpänä luurissa soi alunperin näytelmäksi kirjoitettu Agatha Christien Seitti. Aiemmin olen kuunnellut muutaman lastenkirjan poikien kanssa  Kirjat kuunneltiin pääasiassa sisätiloissa ja puhelimen kaiuttimella. Mielessä kuitenkin väikkyivät äidin omat kävelyt, jolloin voisi keskittyä paremmin pidempäänkin tarinaan. Siihen taas tarvittaisiin ehdottomasti kuulokkeet.

Itse kuuntelulaitteeksi minulla on valikoitunut puhelin. Ei minulla edes ole mitään sen kummempia soittimia olemassa ja puhelinhan nyt on aina muutenkin mukana. Lumia 710 on osoittautunut oikein oivaksi äänikirjasoittimeksi ja Zune-ohjelmalla käy äänikirjojen lisääminen puhelimen muistiin todella käteväksi.

Hankalaksi osaksi äänikirjojen kuuntelulaitteistoa siis osoittautuivat kuulokkeet. Niiden suhteen minulla on muutama ihan ehdoton vaatimus :

• ei normaaleja puhelimen nappikuulokkeita - ne eivät kertakaikkiaan vaan pysy minulla korvissa, jolloin lopputuloksena on erittäin ärtynyt kuuntelija.
• mahdollisimman vähän mitään johtoa. Saan ne aina solmuun ja touhutessa onnistun aina vetämään johdosta johonkin suuntaan, jolloin kuulokkeet tippuvat. 
• äänentoiston pitää olla tarpeeksi hyvää laatua, jotta ohimenevät autot tai leikkivät lapset eivät katkaise tarinaa väärässä kohtaa (eikä oikeaa kohtaa kaiketi ole olemassakaan) 

Ihan ensimmäiseksi testailin isännän kuntosalikeikkoja varten ostamia kuulokkeita; joissa on sellainen korvan taakse kiertävä kiemura. Autojen äänet tulivat selvästi läpi ja oikeanpuoleinen kuuloke tippui tasaisin väliajoin. En ymmärrä, mikä noita minun korviani oikein vaivaa. Hiljaisilla alueilla ja paikalla pysyessä toimi oikein hyvin.


Tarkempaa testiä

Saadakseni vähän laajempaa kuvaa kuulokkeista, suuntasin S&C-liikkeeseen. Siellä Erik ystävällisesti kuunteli tyhmemmätkin kysymykset ja esitteli kärsivällisesti eri kuulokkeita. Suosikikseni nousivat B&W (Bowers & Wilkins) P5 - kuulokkeet (kuvassa nro 4). Hintaakin tietysti on enemmän kuin monissa muissa (299 Eur), mutta liikkeessä olleen television räiskintäfilmin äänet eivät tulleet häiritsevästi läpi ja kuunneltava ääni oli oikeasti komean kumea.

Äänentoisto siis oli kohdallaan ja mukavuuskin todella hyvä, sillä kuulokkeet on pehmustettu todella miellyttävän tuntuisiksi. Ulkonäkö lienee tottumiskysymys. Kävin kurkistamassa kuvaani ikkunaheijastuksesta. Ensimmäinen assosiaatio vei jonnekin avaruusfilmien maailmaan. Toisessa kuvittelin itseni sellaiseen 90-luvun surffifilmiin rullaluistelemaan Californian rannalle. Ei puuttunut kuin pikku toppi, mikroshortsit ja iästä pois tuollaiset reippaat parikymmentä vuotta.

Saman valmistajan toinen malli, eli B&W P3 (kuvassa nro 1)  oli sekin ihan ok. Hinnan halpenemisen (199 Eur) huomasi taviskäyttäjä lähinnä kuulokkeiden pehmeydestä, joka tosin saattaa vaikuttaa myös kuuntelukokemukseen. Kuulokkeet ovat vähän pienemmät eli eivät peitä korvaa ihan samalla tavalla, mikä vaikuttanee ulkopuolisten äänien eristykseen.

B&W-malleissa on myös selvästi ajateltu tällaisia ei-paikallaanpysyviä äitejä, jotka onnistuvat kuulokkeen johdot sotkemaan ja rikkomaan. Molemmissa malleissa sai kuulokejohdon irti helposti toisesta kuulokkeesta ja vaihdossa selviäisi pelkällä johdon uudistamisella.Vielä kun olisivat varustaneet sellaisella johtokelaimella, jolla johdon saa nätisti rullaan säilytystä varten, niin olisi paketti lähtenyt mukaan oli hinta sitten mikä hyvänsä.


Nappi korvaan

Kokeilin myös saman valmistajan (B&W C5)  nappikuulokkeita. Niissä kuulokeosa laitetaan käytännössä korvaan sisään ja tuo kuvassa (numero 3) näkvä kiemura asetetaan korvalehdessä olevan rustokiemuran alle. Kuulokkeet tuntuivat pysyvän hyvin paikallaan ja kuuntelukokemus oli hyvä.

Jäin vain vähän miettimään niitä paljonpuhuttuja terveysvaikutuksia. Siitähän on hurjasti julkisuudessakin käyty keskusteluja, miten paljon kuuloon vaikuttaa se, että ääniaallot syötetään suoraan kuuloelimiin, eivätkä ne pääse hajautumaan ilmaan (kuten tavallisissa kuulokkeissa). Enpä tiedä, onko asiassa oikeaa laitaa vielä määritelty, mutta tällä kertaa jäivät kuulokkeet ostamatta (179 Eur). Ihan sama tilanne lienee myös  puhelimen mukana tulevilla kuulokkeilla sekä noilla isännän urheilukuulokkeilla, vaikkeivat ne ihan yhtä sisällä korvassa olekaan.

Yhteenvetona näistä sanottakoon, että ensimmäistä kertaa onnistuin liikkumaan kuulokkeen putoamatta joka toisella askeleella. Siitä iso plussa ! Johtorullaajaa jäin näissäkin kaipaamaan... 


Kuulokehiljaisuutta etsimässä 

Kokeilin myös Tivoli Audion Active Noise Canceling kuulokkeita (kuvassa numero 2) 179Eur.

Olen kuullut hyvää näistä hiljaisista kuulokkeista niitä avokonttoreissa käyttäviltä kollegoilta, mutta itse en kyllä huomannut suurtakaan eroa sen mukaan oliko äänimuuri-ominaisuus päällä vai ei. Tarkoituksenahan olisi, että ympäristön äänet eivät kuulokkeita käyttämällä pääse häiritsemään joko kuuntelukokemusta tai hiljaisuudessa keskittymistä. Minä kuitenkin kuulin kuulokkeillakin television äänen aika selkeästi, vaikkakin vaimennettuna. Joko en osannut käyttää toimintoa - tai sitten lupaus on vähän liioiteltu. Ainakin näin kotitoimistossa töitä tekevän on vaikea kuvitella tämän kokemuksen perusteella, että näistä kuulokkeista olisi varsinaista hyötyä työnteossa lasten pyöriessä ympärillä. Parempi suoja lienee vuosien varrella hankittu rautainen keskittymiskyky.


Mitä sitten ? 

En siis ostanut kuulokkeita, vaikka noita kalleimpia tekikin mieli. Olisin myös ihan mielelläni ottanut mukaani nuo nappikuulokkeetkin. Ei kai kirjojen kuuntelulla sentään saisi samanlaista vahinkoa aikaiseksi kuin esim. hevirokilla ? Muutaman äänikirjan olen käynnin jälkeen ostanut, joten tarvetta olisi. Ehkä nyt kuitenkin toistaiseksi jatkan vielä vain puhelinta kuuntelemalla ja lainaamalla isännän kuulokkeita (29 Eur Intersportista). Ehkä hän sitten jossain kohtaa hermostuu ja ostaa minulle jotkut hienot päästäkseen lainauspyynnöiltä rauhaan. Sitä odotellessa...

Lämmintä fenkoli-appelsiinisalaattia Lauran tapaan

Laura Calderin "Näin teet ranskalaista ruokaa" - sarja on inspiroinut minua aikaisemminkin. Tällä kertaa mieleen jäi muhimaan grillin herkkujen lisukkeeksi erinomaisesti sopiva lämmin fenkolisalaatti. Tämä onkin siitä jännä salaatti, että se sopii mielestäni tosi hyvin sekä talviseen että kesäiseen herkutteluun. Aineksia kun on nykyään saatavilla suurin piirtein ympäri vuoden.

Paahtamalla fenkolista saa esille ihanan makeuden samalla kun anismaisuus vaimenee enemmänkin taustasoinnuksi. Herkullista. 

Lämmin fenkoli-appelsiinisalaatti 

pari kaunista fenkolia
mustia oliiveja
luomuappelsiini
punasipulia (tai keväistä pikkusipulia)
pinjansiemeniä

Puhdista fenkoli ja leikkaa siivuiksi. Paahda siivuja vähäisessä öljyssä pannulla, kunnes ne ovat vähän pehmenneet ja pinta pikkuisen ruskistunut.

Levitä fenkolit tarjoilulautaselle. Raasta appelsiininkuorta fenkolien päälle. Nylje appelsiini ja leikkaa kalvottomat lohkot salaattiin. Purista jäljelle jääneistä appelsiininkalvoista kaikki mehu salaattiin kastikkeeksi.

Lisää salaattiin oliiveja ja renkaiksi leikattua sipulia. Ripottele päälle paahdettuja pinjansiemeniä.

Blogivisa ja miniarvonta juhannuksen kunniaksi

Herkkiä härkäpavun kukkia - kauneutta ja herkkuja yhdessä paketissa

Kun blogini nyt näillä näkymin hiljenee juhannusviikonlopuksi niin ajattelin viihdyttää lukijoita pienellä kyselyllä. Tällä voi itseään huvittaa niinä päivinä, kun "Ja kaikkea muuta" ei päivitykään.

Kuulostaako kovasti itsekeskeiseltä ? No, vähän tässä onkin oma (juhannus)lehmä ojassa. Toivon, että innostuisitte vilkuilemaan blogin juttuja sitten vielä joskus toistekin - tai jopa rekisteröitymään lukijaksi ja peukuttamaan FB-sivua.

Arvon kaikkiin kolmeen kysymykseen oikein vastanneiden kesken Vera Valan  Kosto ikuisessa kaupungissa - kirjan. Niitä kun minulle on sattumalta ilmaantunut yksi ylimääräinen. Ihan korkkaamaton kesän suosikkikirja siis tarjolla. Kannattaa osallistua.

Osallistumaan siis pääsee yksinkertaisesti vastaamalla kommenttiboksissa oikein seuraavaan kolmeen kysymykseen:

1. Mikä on Ja kaikkea muuta-blogin kesäkuun lukuteema ? 
2. Mitä Copycat leipoi tehdessään kesäkuussa oman nopeusennätyksensä ? (Vinkki - kurkatkaapa FB:n puolelle...) 
3. Minkä maan tunnelmiin inspiroiduttiin Ruokaa romaaneista sarjan jaksossa VII ? 

Aikaa osallistumiseen on sentään vähän yli juhannuksen eli ensi perjantaina (28.6.) klo 18:00 saakka.

Onnea arvontaan ja

viettäkää kiva juhannus !

Sponssipallot peliin

Viime aikoina on keskustelu vellonut niin Blogistaniassa kuin muussa mediassa siitä, miten vaikutusvaltaisia ja kaupallisia blogeista onkaan tullut. On totta, että itselle, äidille ja kummille kirjoitetuista päiväkirjoista on monen blogin kohdalla siirrytty huomattavasti jäsentyneempään ja laajemman yleisön huomioonottavaan kirjoitteluun. Yksi asia ei kuitenkaan blogeissa ole muuttunut, eikä toivottavasti tule muuttumaankaan :

Kirjoitamme OMIA MIELIPITEITÄMME itseämme kiinnostavista aiheista. Näin uskallan julistaa huolimatta väitteistä bloggarien saamien lahjojen (ja, hui kauhistus, joidenkin harvojen osalla kirjoituspalkkioiden) korruptoivasta vaikutuksesta.

Jotta lukijoille olisi selvää, milloin voi ulkopuolisen voiman vaikutusta bloggarin viestiin ryhtyä arvioimaan, on läpinäkyvyys avainasemassa. Bloggarit ovat jo itsesäätelyn myötä mielestäni hyvinkin avoimesti kertoneet, mistä blogeissa arvioidut tuotteet (kirjat, tuotenäytteet, välineet) ovat peräisin. Lisäksi ASML on luonnostelemassa säännöstöä, joka pyrkii käytäntöjen yhtenäistämiseen. Sääntöjen toimivuudesta nykyehdotuksen määrittelemässä muodossa voidaan olla montaa mieltä ja laatijat lienevät saaneet aikamoisen määrän palautetta eiliseen määräpäivään mennessä (esimerkiksi kirjabloggaajien vastine löytyy täältä). Siitä olemme kaikki kuitenkin yhtä mieltä, että sponssiartikkelit on hyvä merkitä selkeästi ja ymmärrettävästi.

Niinpä en jääkään odottelemaan sääntöjen valmistumista, vaan määrittelen tässä omat tapani luoda vielä lisää avoimuutta, kun kerran jonkun verran on vaatimaton bloginikin ruvennut sponssausta saamaan.

Sanon sponssausta eli sponsorointia, sillä suurin osa bloggarien saamista eduista on tosiaan verrattavissa sponsorointiin. Useimmiten raha ei liiku suuntaan eikä toiseen, vaan bloggaajan saama "etu" on enemmänkin blogin kirjoittamista tukevaa tavaraa. Etu siis on lähinnä säästöä bloggarin kukkarossa siitä, ettei tarvitse itse ostaa tuotetta, josta kirjoittaa.

Näin ollen ruokabloggareilla jo käytössä ollut "sponssipallo" on mielestäni oiva tapa kertoa, milloin bloggari on saanut jostain jotain artikkelinkirjoittamisen tueksi ja inspiraatioksi. Kuvatekstiin voi kirjoittaa tarkennusta. Näin tulen siis menettelemään yleisten sponssiartikkelien osalta. Esimerkin löydätte jo täältä.

Tässä lukee mitä sain

Toinen musta pallo blogissani tulee olemaan erityisesti kirja-artikkeleita koskeva. En nyt puutu kirjablogien vaikutukseen kulttuurikritiikin nykytilaan tai muuhun tämän taviksen ymmärryksen ja asiantuntemuksen yläpuolella olevaan aiheeseen. En vaikka keskustelu on käynyt kiivaana tälläkin saralla. Totean vain, että en koe olevani kriitikko kirjoista kirjoittaessani (enkä kai yhden yliopiston yleisen kirjallisuuden kurssin perusteella oikein pätevä olisikaan). Kirjoitan kirjoista suureen yleisöön kuuluvan lukijan kokemuspohjalta ja kuvaten omaa lukukokemustani.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö toisinaan saisi käsiini arvostelukappaleita. Lisäksi saan Elisa Kirjalta jonkun verran oman valintani mukaisia kirjoja luettavaksi ja blogattavaksi. Olen nämä aiemminkin kirjannut blogiin näkyviin, mutta tästä lähtien musta pallo kertoo lukijalle vielä tarkemmin, että kirjoituksen aiheena olevaa kirjaa en jostain syystä ole itse ostanut tai kirjastosta lainannut tai saanut muuten vaan lahjaksi. Sponssipallon näette alla ja esimerkin käytöstä voi käydä katsomassa täältä.

Tähän taas kirjoitan mistä sain

Vielä lopuksi...

Mitäs mieltä te lukijat olette ? Hoitavatko sponssipallot tehtävänsä tarpeeksi selkeästi vai koetteko joutuvanne piilomainonnan uhriksi niistä huolimatta ?


Ja vielä lopun loppukaneetiksi :

Väitän edelleen, että kirjoitan sponsseista huolimatta oman mielipiteeni mukaisesti. Ainoa vaikutus saattaa olla, että toisinaan kirjoitan tuotteesta tai kirjasta, jota en ehkä muuten olisi osannut kokeilla tai lukea. Haluan kuitenkin lukijoiden kokevan, että taustat ovat selvillä. Jokainen voi sitten itse tehdä asiasta omat johtopäätöksensä ja niin halutessaan kommentoida myös kirjoittajalle.

Lumoava Kate Mortonin The House at Riverton

Kate Morton : The House at Riverton 
Oma ostos Kobosta

Tämän kirjan luin jo toukokuun puolella, mutta kaikessa dekkaritohinassa se on jäänyt bloggaamatta. Toisaalta voi olla hyväkin, että lukemisesta on kulunut aikaa niin on ehtinyt vähän jäsentelemään ajatuksia.

"Suuren ajatusprosessin" lopputuloksena toteankin, että Kate Mortonin kirjaa The House at Riverton kuvaa ehkä parhaiten sana lumoava. Odottava tunnelma luo jännitteen, joka ei päästä lukijaa irti otteestaan. Haikea ajankuvaus jo kadonneesta maailmasta henkii nostalgiaa, johon on helppo sukeltaa mukaan, vaikkei kyseistä aikaa itse ole koskaan kokenutkaan. Niin, ja vaikkei kaipaukseen ehkä niin olisi mitään järjellistä syytäkään. 1900-luvun alkupuoliskon elämä oli ehkä taianomaista niille, joilla oli maata ja mammonaa. Heitä palvelevien päivän kuluivat työn raadannassa. Sovinnaisuussääntöjen kahleet rajasivat kaikkien tekemisiä yhteiskuntaluokasta huolimatta, mutta seurausten tuhoava vaikutus vaihteli turvaverkkojen vahvuuden myötä.

Kirjan kehystarinassa Grace (98v) kertoo nuoruutensa tarinaa nauhalle tyttärenpoikaansa varten. Heti alussa lukija saa tietää, että jotain kauheaa on tapahtunut Rivertonin talolla. Jotain sellaista, joka romahdutti koko talonväen elämän perustan ja heitti Gracen maailmalle. Siitä, oliko lähtö palveluspaikasta nuoren palvelustytön kannalta hyvä vai huono asia, voidaan olla montaa mieltä. Joutuihan hän kokemaan monia vaikeuksia, mutta toisaalta hän oli vapaa valinnoissaan ja pystyi todistamaan pärjäävänsä niin itselleen kuin maailmalle.

Tarinan alussa muutamme Gracen mukana Rivertoniin. Talossa vallitsee tarkka järjestys. Palveluskunnan kuuluu olla näkymättömästi paikalla kaikkialla, asioiden hoitoa isäntäväen huomaamatta niiden takana olevaa työtä. Näkymättömyys näkyy esimerkiksi siinä, miten talon nuoriso jatkaa keskusteluaan Gracen ollessa paikalla aivan kuin heidän itsensä lisäksi ei paikalla olisi ketään muuta. Nykyajan tasa-arvokeskusteluja seuranneesta asenteet tuntuvat täysin käsittämättömiltä, varsinkin kun palveluskunta itse pitää asemaansa melkein kunnia-asiana ja kokee suurta kiitollisuutta saadessaan palvella omalla tavallaan kuitenkin hyvää ja anteliasta isäntäväkeä.

Sitten Gracen näkymättömyys särkyy. Talon tyttäret huomaavat hänet ja syntyy oudolla tavalla hallitseva riippuvuussuhde puolin ja toisin. Grace elää tyttöjen elämän tapahtumissa mukana, mutta kuitenkin syrjässä. Tietäen kaiken, mutta kuitenkin aseman aiheuttaman verhon takana. Tuo verho myös hämärtää ymmärrystä todellisuudesta ja toimii omalla tavallaan tragedian katalysaattorina.

Kirja oli hämmentävä lukukokemus. Alussa mainostamastani ajatusprosessista huolimatta, en edelleenkään ihan selkeästi tiedä pidinkö kirjasta vai ei. Osa henkilöhahmoista oli naiiveja miltei ärsyttävyyteen asti, vaikka historialliseen kontekstiin asetettuna tietämättömyys tietysti selittyy. Nykynaisen sisällä nostaa päätään kapinahenki kaikkia kuvattuja sovinnaisuuden rajoitteita vastaan. Gracen tapa asettaa emäntänsä hyvinvointi kaiken edelle oman elämänsä keskeisissä ja tärkeissä valinnoissa melkein puistattaa.

Kirjan rakenne luo jännitettä, joka oli väillä vähän häiritsevää. "Miksei minun anneta nauttia rauhassa tunnelmasta ja maisemista ? Miksi pitää odottaa jotain kamalaa tapahtuvaksi?" Miltei jätin kirjan kesken jossain vaiheessa, kun tuo tragedian odotus alkoi ärsyttämään. Toisaalta, juuri tuo jännite pitää kirjaa ja tarinaa tiukasti kasassa, huolimatta kehyskertomuksen ja tarinan välisestä erosta ajassa ja tunnelmassa.

Kaikkiaan on sanottava, että kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen - luki sitä sitten traagisena rakkaustarinana tai kuvauksena eräästä aikakaudesta ja sen yhteiskunnallisesta rakenteesta. Tarinan tunnelmaan jää vangiksi pitkäksi aikaa.

Naurispastaa ja raparperipossua

Tuossa jokin aika sitten kävin seuraamassa elämäni ensimmäisiä kirjakokkareita. Readme.fi järjesti julkistuksen kahdelle huippukokkien reseptejä esittelevälle keittokirjalle. Oli mielenkiintoista kuunnella itse tekijöiden ajatuksia sekä kirjojen tavoitteesta että tekoprosessista.

Vihreä pöytä on Sasu Laukkosen (Chef & Sommelier) ja ruokatoimittaja Mariaana Nelimarkan yhteistyönä syntynyt kasviskeittokirja. Idean isänä on Christian Lindgren, jonka lanseeraaman Vihreä pöytä konseptin historiaa ja sisältöä olisi ollut kiva jäädä kuuntelemaan enemmänkin, jollei olisi pitänyt juosta tarhalle ennen viittä. Itse tekijät valottivat halunneensa luoda kirjan, joka innostaisi ihmisiä käyttämään enemmän kasviksia ympäri vuoden. Kaikki kirjan reseptit eivät välttämättä ole aterioita itsessään, vaan osa toimii myös lisukkeina lihalle tai kalalle.

Kirjaa lukiessa huomioni kiinnitti heti sekä kannessa näkyvä että kirjan avaava naurispasta. Yksinkertainen ja kaunis annos näyttää houkuttelevalta, ja tottumatonta kiinnosti voiko noin yksinkertaisista aineksista tulla hyvää ? Voi. Kaupasta ei tietenkään löytynyt kaskinaurista, mutta  tämän kevään ensimmäiset kevätnauriit toimivat todella mainiosti. Samalla päästiin taas käyttämään Spiromaattiakin (ei mikään turha ostos :-).

 

Nauriit vedessä kypsennettyinä ja kiepsautettuina salvian kanssa pannulla voissa yhdistettiin parmesaaniin, eikä muuta tarvittu. Siinä oli viikonlopun juhla-ateriamme raikas ja hienostunut alkupala.

Muuten minun on ollut vaikea löytää kirjasta reseptejä, joita haluaisin kokeilla. En usko vian olevan varsinaisesti kirjassa itsessään vaan ennemminkin lukijassa. Oma rohkeus ei välttämättä vielä riitä haluamaan ja kokeilemaan itselle vähän vieraampia aineksia tai tapoja valmistaa kasviksia. Naurispastan saaman suosion rohkaisemana täytyy varmaan lukea uudelleen - tiedä, mihin sitä seuraavaksi innostuu.

Yhden harmittavaisen huomion tein reseptiä tehdessä. Huippukokki pärjää silmämäärällä, taviksella oli vähän opettelemista. Esimerkiksi voita tarvittiin paljon enemmän kuin alkuun kuvittelin. Pienet lisäohjeistukset määrissä olisivat olleet paikallaan, kun kohderyhmänä kuitenkin on kotikokit.

Saman huomion tein myös Pekka Terävän ja Teemu Auran Puhtaiden makujen keittiö-kirjasta. Tämä kirja olisi varmasti hyötynyt ehkä vähän tiukemmasta reseptikontrollista muutenkin. (Nelimarkka lienee hoitanut sitä hommaa yllä olevan kirjan osalta) Terävän resepteissä oli välillä vaikea tulkita, mitä kaikilla ainesosilla tarkoitetaan, kun ne eivät olleet termejä, joihin kotikokki säännöllisesti törmää. Grenadine voi minun mielessäni tarkoittaa sekä granaattiomenasta tehtyä drinkkien värisiirappia tai granaattiomena-siirappia tai peräti granaattiomenamehua. Valkoviinivinaigrette taas on minun ymmärrykseni mukaan jo eri ainesosista koostuva vinegretti, jota ei ainakaan minun mielestäni ole ollut missään myytävänä. Käytin kuitenkin ihan pelkkää valkoviinietikkaa, joka ainakin meidän mielestämme toimi kastikkeessa oikein hyvin.

Julkistamistilaisuudessa Pekka Terävä kertoi tehneensä reseptit parissa tunnissa. Tuon takia ehkä näkyy  pieni huolimattomuus reseptien kirjoituksessa. Lisäksi Terävä kertoi tahallaan laittaneensa ainesosia, jotka eivät kotikokilla ole ihan helposti välttämättä saatavilla rohkaistakseen etsimään oikeita ainesosia vähän kauempaakin. Sinänsä on hyvä ajatus saada kotikokit kokeilemaan ja kyselemään vähän harvinaisempiakin tuotteita, mutta ainakin minä kyllä vaihdoin kylmästi kaupassa possunposket kasleriin enkä lähtenyt yli puolen tunnin matkan päähän kauppahalliin. Joku toinen kerta. Kun mennään halliin muutenkin.

Mielenkiintoisia reseptejä kirjassa on useampia ja Auran jälkiruoat näyttävät siltä, että kotikokkikin niiden tekemisestä selviää ilman sen kummempaa päänsärkyä. Täytyy vaan jatkossa suunnitella tekemiset vähän tarkemmin kauppahalliekskursioiden yhteyteen, jolloin ainekset ovat paremmin saatavilla. Niin, ja tehdä tulkinnat tarvittavista ainesosista oman ymmärryksen mukaan.

Tekotavaltaan testattu resepti "raparperipossua kampasimpukoiden kera" oli sopivan yksinkertainen ihan kotikokillekin. Ei tarvittu sen kummempia kommervenkkejä tai välineitä.  Sitä paitsi ruoka maistui taivaalliselta. Rapea ja hitusen suolainen possu yhdistettynä makeankirpeään raparperivinaigretteen, raparpersiivuihin ja pehmeän merelliseen kampasimpukkaan oli sellainen, jota meillä tullaan tekemään vielä uudelleen. Varsinkin sitten kun saan käsiini niitä possunposkia.

Kumpikaan kirjoista ei siis ole kotikeittiön perusvarustukseen tai jokapäiväiseen käyttöön kai tarkoitettukaan, mutta mielenkiintoisia kuitenkin. Maailmanlaajuinen trendi kasvisruokien lisäämisestä ihmisten ruokavaliossa on saanut Vihreästä pöydästä oivan puolestapuhujan ja huippukokkien reseptithän ovat aina mielenkiintoista luettavaa.Täytyy vaan kirjoittaa se possuresepti teille varmaan vielä auki niin kuin kotikokki sen meillä teki... Saatte sitten vertailla ja repostella aukkoja ymmärryksessäni ;-)

Kirjat antoi kokattavaksi Readme.fi

p.s. jälkkäriksi tarjottiin meillä lakritsimoussea ja mansikoita. Siitä voi kurkistaa lisää täältä.

Villiä menoa ja lakritsijäätelöä, ei kun moussea...

Kipin kapin äänestämään

Ihan ensiksi tiedotus siitä, että se Ruoka.fi:n ja Dansukkerin jäätelökilpailu, johon kerroin osallistuneeni minttu-kookos-raparperi-mansikka-jäätelöllä on nyt avattu äänestykselle. Menkääpäs kipin kapin TÄNNE antamaan äänenne. Tuolle nimihirviölle kiitos :-) Ei vaiskaan, äänestätte tietysti omaa suosikkianne...

Lakritsijäätelö - ei kun mousse

Sellon Cittarissa käydessä silmiin osui hyllyllinen Valrhonan suklaata. Suklaan lisäksi hyllyssä kökötti erilaisia lakritsipurkkeja ja nappasin mukaani raakalakritsia jauheena. Minä kun satun kovasti pitämään lakritsijäätelöstä. Dansukkerin lähettämää glukoosisiirappia oli jäljellä vielä vaikka kuinka paljon, joten jäätelöä piti tietysti ruveta heti tekemään.

Sitten kävi jotenkin vähän hassusti. Jo tekovaiheessa jäätelömassa muuttui ihan vanukkaaksi (tai mousseksi, jos halutaan hienostella). Glukoosisiirappia ilmeisesti käytetään vanukasmaisen rakenteen sileyttämiseksi, mutta kiinteyttääkö se myös ? Joka tapauksessa - lykkäsin vanukkaani pakkaseen ja sekoittelin sitä muutaman kerran.

Toinen hassahdus kävi sitten pöytään tullessa. Olin aloittanut jäätelökokeiluni vähän liian myöhään, eikä se ollutkaan ehtinyt kunnolla jäätymään. Siinä kohtaa se aiemmin hämmennystä aiheuttanut vanukasmaisuus oli tosi hyvä juttu. Illan juhlamenu vaan päivittyi lakritsijäätelöstä lakritsimousseen... eikä kukaan valittanut. Paitsi isäntä, joka periranskalaiseen tapaan ei voi oikein sietää sen paremmin lakritsia kuin salmiakkiakaan. Onneksi oli vielä Jaelin ohjeen mukaan tehtyä mantelikakkua jäljellä. Ei ole huonoa sekään mansikoiden kanssa. Oltiin kuin ravintolassa ikään. Sai valita ottaako lakritsimoussea ja mansikoita, pelkkiä mansikoita, mantelikakkua ja mansikoita, tai sitten voi tehdä niin kuin minä - ottaa sekä lakritsimoussea, mansikoita että sitä mantelikakkua :-)

Jäähdytetty lakritsimousse kotimaisilla mansikoilla

4 dl kuohukermaa
4 kananmunankeltuaista
1 dl glukoosisiirappia
1 dl tomusokeria (kun tavallinen oli kaapista loppu) 
4 tl raakalakritsijauhetta 
1 tl vaniljauutetta

mansikoita palkoina ja kokonaisina mielentilan mukaan. 

Sekoita kattilassa kerma, keltuaiset, glukoosisiirappi, tomusokeri ja lakritsijauhe. Kuumenna koko ajan sekoittaen keskilämmöllä. Kun seos paksunee (tai niin kuin tällä kertaa - muuttuu vanukkaaksi). Nosta se pois hellalta ja sekoita siihen vielä vaniljauute. 

Kaada seos pakastimen kestävään kannelliseen kulhoon ja anna jäähtyä. Laita pakkaseen ja sekoita muutaman kerran sähkövatkaimella. 4 tuntia ei tässä tapauksessa riittänyt jäähtymiseen ja jäätymiseen, mutta kylmä mousse olikin herkkua mansikoiden kanssa. Itse asiassa paljon parempaa kuin se lopulta jäätynyt versio, jossa lakritsin jauhemaisuus tuli jotenkin hassusti taas esiin. Moussessa sitä ei huomannut ollenkaan...

Villiä menoa kasvulaatikossa ?

Meillä oli takana hyviä uutisia täynnä ollut viikko, jota juhlistimme vähän normaalia mietitymmällä menulla ja Bollingerin shamppanjalla. Lakritsimousse mansikoiden kera oli täydellinen jälkiruoka. Pääsinkin sen kanssa hyvään seuraan sillä muuten oli ateria tehty huippukokkien uusista kirjoista bongattujen reseptien mukaan. Niistä lisää vähän myöhemmin, kunhan saan ajatukseni purettua tekstiksi. 

Nyt on hyvä aloittaa taas uusi viikko avoimena uusille hyville jutuille ! Aurinkoista kesäviikkoa kaikille teillekin !

p.s. Se villi meno ei varsinaisesti kuvaa työviikkoamme, vaikka kiirusta pitikin. Olen vain tuon parin päivän sateen jälkeen ollut ihan ihmeissäni kasvulaatikon korianterin ja kukkamaan timjamin kanssa. Nehän ovat ihan villiintyneet ja pursuavat kohta kaikkien reunojen yli...

Lisää italiafiilistelyä - Vera Vala : Kuolema sypressin varjossa

Timjami kukkii meidänkin pihallamme - aivan kuin Italiassa !

Vera Vala : Kuolema sypressin varjossa
Saatu luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Tästä kirjasta jäin fiilistelemään Italiaa vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Hyvä maku jäi suuhun monessakin mielessä :-) Tietysti Italiatunnelmaa on vielä ylläpitänyt se, että pari seuraavaakin kirjaa ovat jostain syystä nyt sitten olleet Italiaan sijoittuneita.

Kuten jo olen aiemmin kertonut niin Kuolema sypressin varjossa vie lukijansa hyvin italialaisiin tunnelmiin. Päähenkilö Arianna on paitsi contessa, myös osakkaana yksityisetsivätoimistossa. Kun hänet kutsutaan selvittämään nuoren amerikkalaisnaisen murhaa, näyttävät pienen kaupungin seurapiirit ikävämmän puolensa. Kuka halusi Lilyn pois tieltä. Surmattiinko hänet siksi, että hän halusi jäädä vai siksi, että hän oli lähdössä. Tutkimusten edetessä Arianna joutuu itsekin vaaraan eikä vähiten oman sydämensä taholta. Onko nuori leski vihdoinkin toipumassa miehensä kuolemasta ?

Vera Vala ei kirjoita hurjaa jännitystä, psykologista harhaa tai väkivallalla mässäilyä. Tämä on puhdasverinen ja viihdyttävä dekkari, jonka voi lukea nauttimalla samasta maisemista ja pohtimalla ratkaisua yhdessä Ariannan kanssa. Pidin kovasti. Ehdottomasti kesäkirjaksi sopivaa luettavaa.  Varsinkin kirjasta löytyvät reseptikuvaukset ovat kesäkokkia inspiroivia. Myös tietynlainen italialainen tunnelma oli melkein käsinkosketeltavissa ja vei mukanaan.

Seuraava osa on jo hyllyssä odottamassa (joo, ei e-kirjaa vaihteeksi) ja aikalailla pinon päällimmäisenä.  Hiukan hirvittää monimutkaistuuko juoni Ariannan menneisyydessä olevien "kadonneiden vuosien" selvittelyn takia. Toivon, ettei tarina sorru omaan näppäryyteensä ja sivujuoniin jatkossakaan. Minulle riittää oikein hyvin tapaus per kirja, vaikka on tietysti kiva seurata Ariannan elämäntarinaa eteenpäin.

Joitakin on pikkuisen häirinnyt Ariannan yläluokkaisuus ja jet set maailmassa liikkuminen. Minä en kokenut tätä ollenkaan pahana. Lähinnä se minusta toi vain sellaista pikanttia lisämakua tarinaan. Itse kun on aika kaukana mistään varsinaisista seurapiireistä, niin on ihan hauska vähän tirkistellä - vaikka sitten fiktiossa, kun ei noita juorulehtiäkään tule seurattua ja luettua.

Kaikkiaan siis oikein luettava dekkari. Kiva, kun sarja jatkuu.

Kesän pieniä onnenhetkiä ja salaatin kaappikamut

Sitä tulee ihminen loppujen lopuksi onnelliseksi pienistä asioista. Niin kuin nyt vaikka siitä, kun voi näyttää kaksivuotiaalle, mistä pihan nurkasta löytyy seinän vierestä kypsä villimansikka. Voi sitä hymyä !

Onnentunne syntyy myös siitä, kun voi kerätä lounassalaatin aineksia omasta kasvulaatikosta. Tällä kertaa sieltä löytyi salaattia, minttua ja korianteria. Tomaatit ovat vasta kukkanuppuina, mutta vielä nekin sieltä ilmaantuvat ! Eikä mikään maistu niin hyvältä kuin itse kasvatettu.

Toki tähän salaattiin sitten käytettiin kaikenlaista muutakin keittiön kaapeista löytyvää. Ainoa ostettava oli leipä, kun ei tämä leipoja ole ehtinyt edes avaamaan jauhopussia viime aikoina. (Paitsi eilen illalla Copycat leipoi Jaelin mantelitorttua, mutta se olikin mantelista ja huitsin nopea - Cc kehuskelee aikaansaannoksellaan tällä kertaa FBn puolella...)

Tässä tämän sekasalaatin ohje.


Puutarhan salaatti ja kaappikamut

Paahda pinjansiemeniä, anna jäähtyä.

Keitä pari kananmunaa, anna jäähtyä.

Hae pihalta salaattia, minttua ja korianteria. Pese ja kuivaa ja käytä salaatin pohjaksi. Leikkaa paloiksi tomaattia, kurkkua ja paprikaa, ja lisää salaattiin. Ruskista pekonia, riko pieniksi paloiksi ja lisää joukkoon. Halkaise muutama juustolla täytetty pieni chilipaprika (esim. Pirkka-säilyke) neljään osaan ja, kyllä, lisää joukkoon. Lisää vielä purkkitonnikalaa ja ne alussa valmistetut pinjasiemenet ja kananmunat.

Kastikkeeksi voi käyttää joko paprikapurkin öljyä tai sitten balsamicokastiketta. Hyvää molemmilla.

Taste of Helsinki - vettä ripsotti ja ruoka maistui

Helposti päivän kaunein annos - Juuren haukipatee

Kävin tuossa torstai-iltana katsastamassa Taste of Helsinki tapahtuman antia. Näin perjantaihin nähden meillä ilmeisesti oli tuuria (ainakin tuosta ulkoa kuuluvasta ropinasta päätellen), sillä vettä ripsotti vain pikkuisen. Eikä tuo haitannut yhtään, kun oli varustautunut ohuella sateenpitävällä takilla ja paikalla oli melkoisesti telttakatoksia. Niin, eikä jonoja ruoan luokse ollut juuri lainkaan. Kyllä nyt taitaa niitä harmittaa, jotka pienten pilvien takia lykkäsivät käyntinsä myöhempään päivään...

Mitä illasta sitten jäi mieleen ?

Paksu, pehmeä nurmikko jalkojen alla ja iloiset ihmiset. Tuulessä läpyttävät viirit ja se, etteivät kädet tuntuneet riittävän mihinkään, varsinkaan valokuvaamiseen. Se, että kesti hetken ennen kuin ymmärsi, mikä oli homman juju ja mitää pitää tehdä. Hae markat käytettäväksi yhdestä paikasta  ja sitten viinilasi toisesta, äläkä vaan unohda sitä lasia mihinkään, sillä siinä on 5 euron pantti, jonka voi sitten lopuksi lunastaa sieltä kolmannelta standilta. Olihan tuo pikkuisen monimutkaista.

Yhtä asiaa jäin vähän pohtimaan : "Jääkö ruoasta nauttiminen vähän puolitiehen, kun se syödään tuolla tavalla pikkuisen hätäisesti ja yleensä seisten ?" Onhan tuossa oma tunnelmansa, mutta ehkä minä sittenkin pidän enemmän siitä, kun ehtii istumaan ja keskittymään lautasella olevaan enemmän kuin siihen kaatuuko viini lasista samalla kun haarukoi herkkua suuhunsa. No, nyt olin vähän epäoikeudenmukainen. Kyllä siellä yleensä jonkinlaisen tason löysi lasinsa ja lautasensa alle. Tosin vähän saattoi joutua etsimään ja kinaamaan ruokaa hakemassa oleville kavereilleen pöytätilaa varaavien kanssa.  Sinänsä hassua, sillä ne annokset olivat kyllä sen verran pieniä, että olisimme ne helposti siitä syöneet ennen kuin hakijat palaavat paikalle.

Mieleen jäivät myös Chez Mariuksen sous-vide-viritykset, joita alkoi tehdä mieli kotiinkin. (Mihin minä sen muka täällä enää saisin?)

Lihatukku Tammisen iso käsivoimalla toimiva leikkelekone taas toi elävästi mieleen ajat nuorena tyttönä lihatiskin myyjänä. Nostalgiaa - en olekaan ollut noin lähellä kyseistä vehjettä yli 20 vuoteen. 

Luomon luomumuna ja sienitoffeeta

Niin, se ruoka

Kun paikalla on kaupungin huippuravintoloita, nousevat odotukset ruoan suhteen tietysti pilviin. Olikin melkein vaikea päättää, minne siinä suunnistaisi. Kaikkea ei kuitenkaan  pystyisi maistamaan. Paljon ehdimme muutaman ihmisen voimin kokeilemaan, mutta alla ne mieleenpainuvimmat omissa kategorioissaan.

Eksoottisuudessa voiton taisi viedä LUOMON luomumuna sienitoffeen kanssa (EARTHQUAKE” – Organic egg 64,7°C with mushroom toffee). Kananmuna nyt oli kananmuna, luomua tai ei,  ja kylmänä ehkä vähän outokin elämys kaikessa pehmeydessään, mutta sienitoffee oli kyllä ihan huippukokemus. Jotenkin se sienen umami ja toffeen makeus vaan pelasivat ihan sairaan hyvin yhteen. Toffeeta olisi voinut syödä enemmänkin ihan paljaaltaan. Siihen liittyviä mahdollisuuksia pitänee kotonakin tutkailla vielä tarkemmin jossain välissä. 

Kauneimman annoksen tittelin vei helposti JUUREN haukipatee (PATÉ OF PIKE with beetroot and cucumber, seasoned with currant leaves katso ylhäällä). Makukin kuulemma oli upean hienostunut. Itse en tällä kertaa sitä maistanut.

Varmasti kotona kokeiltavaksi mahdollisimman nopeasti nousi BISTRO OMATIN punajuuriaioli, joka tarjoiltiin luomunaudasta tehdyn carpaccion lisänä (ORGANIC BEEF CARPACCIO, beetroot aioli and juicy salad ).

Houkuttelevia jälkiruokiakin oli tarjolla jos jonkinmoisia, mutta minun askeleeni suuntautuivat määrätietoisesti ostamaan macaron-leivoksia PETRIS chocolate roomin standilta. 1mk /kipale ei kauheasti kirpaissut ja samalla sain tuliaiset kotiin. Leivokset olivat myös ihanan reilun kokoisia. Isompikin ihminen sai yhdestä enemmän kuin pienen suupalan ja Toto 2v natusti omaansa hartaana ja pitkään. Passio-macaron kirvoitti pieneltä "nam-nam" kommentin useammin kuin kerran.

Taittingerin halvempaa rosé-shamppanjaa ja macarons

Kaikkiaan oli ilta mielenkiintoinen elämys. Ihan jo senkin takia kannatti paikalle mennä, ainakin nyt näin yhtenä vuonna. Rahaa tietysti saa palamaan vauhdilla, mutta lienee tämä silti helpompi (ja edullisempi) tapa testailla huippuravintoloiden tyyliä kuin käydä jokaisessa erikseen syömässä.

Lihatukku Tamminen  biffasi sisäänpääsyn

Ruokaa romaaneista VII - Italiafiilistelyä

Vera Vala : Kuolema sypressin varjossa
Luettavaksi ja blogattavaksi - ja tällä kertaa kokattavaksikin - saatu Elisa Kirjalta 
Varsinainen kirjajuttu vielä tulossa- EDIT : sen löytää täältä

Vera Valan Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Italiaan. Päähenkilö Arianna pitää ruoanlaitosta ja Kobolla tuli merkittyä useampikin inspiroiva sivu muistiin. Eniten mieleen jäi pyörimään kesäkurpitsa pasta Gorgonzola-juustolla. Harmikseni vain ei kaupasta löytynyt Gorgonzolaa. En viitsinyt ottaa mitään muuta sinihomejuustoa, kun maut ovat kuitenkin aina vähän erilaisia. Se sitten siitä ideasta.

Kuten Ariannallakin kirjassa, minunkin ruoanlaittoinspiraationi on kovasti kiinni päivän mielialasta. Tänään oli aika kiireinen päivä ja nyt illalla sataa. Pastaa lohturuoaksi siis ehdottomasti. Gorgonzolan puuttumisesta huolimatta en päässyt irti Italia -fiiliksestä, joka on minua ympäröinyt kirjan loppumisen jälkeen. Siinä oli jotenkin niin ihanat maisemat ja tarina henki italialaista rentoa elämäntapaa vaikka murhaa selvitettiinkin. Siispä unohdetaan sinihomejuusto, mutta käytetään silti se kesäkurpitsa jääkaapista ja inspiroidutaan ihan vain tunnelmasta.

Siispä, punaista, vihreää ja valkoista eli kliseinen Italia -yhdistelmä basilikaa, tomaattia ja mozzarellaa. Niin ja jonkin verran kaikkea muutakin. Lukekaa tuosta alta, mitä kaikkea. Tästä saattaa hyvinkin tulla meillä yksi vakiopasta kotiruokarepertuaariin. Sitä en sitten tiedä, miten oikeasti italialaista tämä loppujen lopuksi oli, mutta liekö tuolla niin väliä. Maistui ihanalta ja Ariannakin varmaan tykkäisi (?)

Kesäkurpitsa-sitruunapastaa mozzarellalla (ja parilla muullakin jutulla)

2,5:lle

1 pieni kesäkurpitsa pilkottuna
2 pientä kevään sipulia silputtuna
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä
kuivattua chiliä
kirsikkatomaatteja
yhden sitruunan kuori ja mehu
1 mozzarellapallo
iso kourallinen basilikaa
parmesaaniraastetta
tuorepastaa 

Laita pastavesi kiehumaan ja suolaa se kun poreilee..

Lorauta pannuun oliiviöljyä ja kuumenna se vähän yli keskilämmöllä. Lisää kesäkurpitsapalat ja sipuli ja pikkuisen suolaa. Anna kypsyä hetken ajan. Raasta mukaan sitruunankuori ja lorauta joukkoon puolet sitruunamehusta. Lisää 1/2 tl kuivattuja chilihiutaleita. Odota muutama minuutti ja sekoita aina välillä.

Lisää joukkoon pari kourallista puolitettuja kirsikkatomaatteja, kun kesäkurpitsa näyttää kypsältä mutta vielä purutuntumaa omaavalta. revi joukkoon mozzarellapallo. Lisää vielä iso kourallinen silputtuja basilikanlehtiä.

Keitä tuorepasta paketin ohjeen mukaan, valuta ja kaada pannulle. Ota mukaan pikkuisen keitinlientä. Sekoita pannuun kastikkeen kanssa ja annostele heti lautasille.

Raasta päälle parmesaania ja ripottele pikkuisen mustapippuria. Koristele vielä halutessasi basilikanlehdillä.

Nauti. Laita silmät kiinni ja kuvittele olevasi Italian auringon alla.

Muut ruokaa romaaneista sarjan osat löytyvät sivupalkin linkin takaa ja edellinen artikkeli täältä.

Nam, saisko lisää ? Tämän kesän vakiojäde

Tässä eräänä päivänä mietin, että pitäisi varmaan taas itse ruveta tekemään kotona jäätelöä. Tulee jo kalliiksikin, kun kesälomalaiset juoksevat moneen kertaan päivässä hakemassa pakkasesta jätskiä niin itselleen kuin kavereilleen. Siitä puhumattakaan, että itse tehtynä tietäisi, mitä jätskiin on laitettu.

Kun vielä satuin ilmoittautumaan Dansukkerin ja Ruoka.fi:n jäätelöreseptikisaan (kerron sitten kun pääsette klikkaamaan äänenne) ja sain Dansukkerilta glukoosisiirappia kokeiltavaksi, oli ihan pakko ryhtyä tuumasta toimeen. Erityisesti minua kiinnosti väite siitä, että glukoosisiirapin avulla saisi rakenteesta samalla tavalla kermaisen kuin jäätelökoneella ilman kyseistä masiinaa. Onhan minulla sellainen pieni, jonka kulho-osa sattuu mahtumaan pakkaseen, mutta ei sen kanssa saa kuin itsensä kiukkuiseksi. Määrä on liian pieni ja siitäkin puolet tuppaa jäätymään kulhon reunaan kovaksi kerrokseksi.

Ensin pyörittelin mielessäni erilaisia kermalikööri-suklaakirsikka-yhdistelmiä, mutta kohderyhmän ollessa erityisesti lapset jätin liköörit suosiolla toiseen kertaan.

Lisävaatimuksen jäätelönvalmistukselle asettaa myös poikien kaverin lievä laktoosi-intoleranssi. Sorbetit eivät meillä oikein kelpaa, joten jotain kermaista pitäisi keksiä. Mikä siis on valkoista, kermaista, muttei kermaa ? No, kookosmaito.

Yksinään tuo lienee vähän äklöä, mutta mitäs jos lisäisi minttua ? Niin, ja pihalla kasvaa raparperia ja mansikoita sattui olemaan muutama keikkumassa keittiön pöydällä.

Lopputuloksen näette kuvista. Testasin sekä jäätelökoneella että haarukalla muutaman kerran jäätymisen aikaan sekoittamalla. Hyvää tuli molemmilla tavoilla. Taitavat loputkin glukoosisiirapista tulla meillä käytettyä tässä kesän aikana. Tuskinpa saamani pari pulloa edes riittävät tällä jäätelönkulutuksella.

Ja mitä sanoi kohderyhmän testiporukka ? Vastaus oli yksimielinen :

 "Nam, saisko lisää ? " 

Kookos-minttujäätelö raparperi-mansikkahillolla

1 prk (400g) kookosmaitoa
1 dl tomusokeria
4 munankeltuaista
1 dl glukoosisiirappia
2 tl vaniljauutetta
mintunoksa

2 raparperinvartta
viitisen mansikkaa
vajaa puoli desiä glukoosisiirappia
vajaa puoli desiä sokeria
loraus sitruunamehua

Kuori ja pilko raparperinvarret. Pese ja pilko mansikat. Laita molemmat sokerin ja siirapin kanssa pieneen kattilaan ja anna porista hiljaisella puolisen tuntia. Lisää lopuksi loraus sitruunamehua ja jäähdytä jääkaappikylmäksi.

Sekoita kookosmaito, sokeri, siirappi, mintunoksa ja munankeltuaiset. Kuumenna koko ajan sekoittaen, kunnes seos paksunee. Lisää lopuksi vanilja. Siivilöi kulhoon ja jäähdytä jääkaappikylmäksi.

Valmista jäätelö jäätelökoneessa ohjeen mukaan tai laita kookosseos pakastimeen ja sekoita sitä muutaman kerran jäätymisen aikana. Minä vain sohin haarukalla, mutta koostumuksesta saisi varmaan vieläkin kermaisemman, jos vatkaisi kunnolla sähkövatkaimella.

Kun kookosmaitoseos on melkein jäätynyttä, mutta vielä juuri sekoitettavissa, lisää raparperi-mansikkahillo ja sekoita. Itse sekoitin vain vähän. Näin jäätelössä on puhtaasti kookosjätskiä ja sitten pelkkiä hillokohtia.

Paahda kookoshiutaleita kuivalla pannulla, kunnes ne ovat kullanruskeita. Ripottele niitä jäätelöpallojen päälle ja koristele vielä mintunlehdillä.

Dansukker toimitti siirapit

Voiko dekkarikuuta viettää ilman... ?

Agatha Christie : Seitti
Saatu Elisa Kirjalta luettavaksi (ei kun siis kuunneltavaksi) ja blogattavaksi 

Siis voiko dekkarikuuta viettää ilman Agatha Christietä ? No ei todellakaan voi - ainakaan minun mielestäni. Neiti Etsivien ja Viisikko-sarjan jälkeen Agatha Christien dekkarit olivat seuraavana tutustumislistalla silloin joskus hamassa nuoruudessa. Niitä on siis vuosien varrella tullut luettua erinäisiä. Neiti Marple ja erityisesti Hercule Poirot tuntuvat jo melkein perheenjäseniltä. Erityisesti tuo muhkeaviiksinen belgialainen herrasmies, josta tehtyyn David Suchetin tv-versioon olen suorastaan rakastunut.

Tällä kertaa ei tarinassa kuitenkaan tavata ketään vanhaa tuttua sankaria tai sankaritarta vaan tutustuttavana oli alunperin näytelmäksi kirjoitettu Seitti. Siinä kaikki tapahtuu yhden illan aikana, yhdessä huoneessa. Uutuudenviehätystä lisäsi myös se, että kuuntelin kirjan äänikirjana. Esitysmuoto sopiikin tarinaan hurjan hyvin ja Lars Svedbergin tapa lukea oli juuri oikea. Hän vain luki kirjaa, sen kummemmin äänellään konstailematta, mutta silti henkilöhahmojen tapa puhua ja olemus välittyi kuuntelijalle. Silittäminen ja rikkaruohojen kitkeminen olivat yllättävän houkuttelevaa puuhaa, kun samalla saattoi mielessään seurata jännittävää näytelmää.

Tarina onkin Christiemäisesti täynnä yllättäviä käänteitä ja henkilöhahmoista paljastuu monenmoista. Clarissa Hailsham-Brown ja hänen ulkoministeriössä työskentelevä aviomiehensä odottavat tärkeitä diplomaattisia vieraita kotiinsa. Kaiken pitäisi olla valmiina ja julkisuuden autuaasti tietämätön tärkeästä tapaamisesta. Sitten olohuoneeseen ilmestyy ruumis ja kaikki uhkaa mennä sekaisin.

Kuten aina, henkilöhahmot ovat herkullisia karikatyyrejä. Kaunis ja vilkkaan mielikuvituksen omaava Clarissa ohjailee miehiä mielensä mukaan. Hänen miehensä Henry on pidättyväisen, englantilaisen herrasmiesvirkamiehen perikuva. Clarissan huoltaja Sir Rowley taas on juuri sellainen kuin Brittiläisen Imperiumin aikoina voisi yläluokkalaisen englantilaisen diploomatin kuvitella olevankin.

Hupaisaa, jännää ja vähän makaaberia, siis juuri sopivaa dekkarikuun kuunneltavaa. Äänikirjan kuuntelu olikin vielä hauskempaa kuin ajattelin. Tähän mennessä olen kuunnellut tasan yhden ja soittanut muutaman pojille.  Näitä pitää vielä hankkia lisää. Vähän täytyy kuitenkin vielä tuota tekniikkaa miettiä. Sisätiloissa puhelimen kaiuttimesta kuuntelu toimi ihan hyvin, mutta ulkona tarvitaan kuulokkeet. Millaiset ? - Sitä tullaan pohtimaan tämän kuun kapineessa, mutta ensin pitää vähän hankkia lisää tietoja. Isännän urheilukuulokkeet olivat yllättävän epämukavat. Liekö vika sitten kuuntelijan korvissa vai kuulokkeissa ?

2 aikuista + 4 poikaa = yksi terveellisempi uunipannukakku...

No, ei nyt ehkä ihan kerralla, mutta aika iso vajaus oli pannulla jo pelkästään poikien jäljiltä.
Lisukkeena taas tomusokerilla ja vaniljasokerilla makeutettuja mansikoita ja Vispi-vaahtoa. Ei pöllömpi välipala kesälomalaisilla :-)

Osaksi jauhoista laitoin täysjyväjauhoja ja vähensin hiukan voin määrää. Saatoin siis väittää terveellisemmäksi versioksi.
Maitona oli punaista hylamaitoa - kelpasi siis lievälle laktoosi-intolerantikollekin.

Se meidän terveellisempi uunpannukakku 

1l punaista hylamaitoa (sitä iskukuumennettua)
3 kananmunaa
70g sulatettua voita
1 dl sokeria
runsas 1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1,5 tl vaniljasokeria
3 dl vehnäjauhoja
3 dl täysjyvävehnäjauhoja

Sekoita taikinan ainekset ja anna seoksen turvota ainakin puolisen tuntia.
Paista leivinpaperilla vuoratulla pellillä 200 asteessa 30-35min ajan.

Yksinhuoltajaäiti sarjamurhaajan jäljillä - Anna Jansson : Murhan alkemia

Anna Jansson : Murhan alkemia
Elisa Kirjasta joskus itse hankittua

Pohjoismainen dekkari on viime vuosina saanut maailmanlaajuista huomiota niin tv-sarjoissa kuin kirjoissakin. Kurt Wallanderin poliisihahmon tuntevat yhä useammat, mutta Anna Janssonin Maria Wern vetoaa ehkä vielä enemmän naislukijoihin. Molemmat ovat tuttuja niin kirjoista kuin telkkaristakin.

Maria Wern edustaa modernia dekkarien päähenkilötyyliä. Ensinnäkin kyseessä on nainen, joka ammattimaisesti ratkaisee rikoksia. Ei siis kylän höppänä, mutta kuitenkin skarppi tätihahmo (vrt. Miss Marple) tai rikoksiin tahtomattaan sekaantuva ja nenänsä joka paikkaan tunkea rouvashenkilö.
Hän on myös rakkaussuhteissaan kompuroiva yksinhuoltajaäiti, joka tasapainoilee rankan poliisityön ja perhe-elämän vaatimusten välillä. Häneen voivat samaistua kaikki työelämän ja kotitöiden kurimuksessa taistelevat uraäidit. Paitsi, että Maria Wernin työnä on tosiaankin ratkaista murhia ja muita rikoksia.

Murhan alkemia kertoo siitä, miten 40 vuoden aikaiset tapahtumat saavat karmean päätöksen, kun vanha lasinpuhaltaja katoaa sairaalasta. Vähitellen tapahtuu murhia, jotka kaikki on suunniteltu kammottavan taiteellisesti ja jotka kaikki linkittyvät lasinpuhaltajaan ja hänen nuorena syöpään kuolleeseen vaimoonsa. Vähitellen vyyhti purkautuu ja lukijalle kerrotaan, miten kaukaiset vääryydet saattavat konkretisoitua nykypäivän väkivaltaan.

Tarina on hyvin rakennettu. Marian ja hänen kollegojensa henkilökohtainen elämä linkittyy rikosketjuun mielenkiintoisella tavalla. Vähän ehkä häiritsi se, että satuin hyppäämään tämän myötä keskelle aiemmin lukematonta sarjaa. Tuntui siltä, että osa viittauksista meni vähän ohi.

Mielenkiintoinen, modernin dekkarigenren tuttavuus. Uskoisin Maria Wernin tarinasta olevan pitkäaikaista iloa dekkarisarjoja mielellään seuraaville. Varsinkin, jos osaa aloittaa sarjan alusta. Käsittääkseni ensimmäinen Maria Wern kirja on suomennettuna nimeltään Vaitelias jumala. Siitä lienee hyvä aloittaa.

OLETTEHAN MUUTEN JO KOKEILLEET ELISA KIRJAA JA LADANNEET TUTUSTUMISTARJOUKSEN ILMAISEN KIRJAN ?

Punajuurifanin ohraherkku

 

Tämä ei nyt ehkä ole ihan sellainen ruoka, jota hellekeleillä tekee varsinaisesti mieli. Meillä tätä syötiinkin illalla aika myöhään jo jokin aika sitten - hitusta ennen kuin kesä löi lämmöt päälle täysillä. 

Tämä vaan oli niin tosi hyvää, että pitää kirjata ylös ennen kuin kokonaan unohdan. 

Ideana siis on uunissa kypsennettyjen balsamico-punajuurien yhdistäminen ohrarisottoon. Viljaisen pehmeä maku yhdistyy punajuuren makeuteen ja saa ytyä fetan happamuudesta. Mukaan vielä kevätsipulia niin herkku on valmis. Paitsi, että meillä sattui olemaan vielä Jokihaka kokkaa blogista jo syksyllä bongatun ohjeen mukaan valmistettua uunikanaa. Hyvältä maistuivat kaneli ja muut mausteet näin kesälläkin. 

Minä olen tuohon ohraan tykästynyt viime aikoina oikein tosissaan. Siinä on enemmän makua ja purutuntumaa kuin riisissä, mutta silti se on lohturuokaa parhaimmillaan.  Vielä kun saisi tuon nuorisonkin jakamaan innostuksen. Mutinoita kuuluu yhä.

Punajuurinen ohrarisotto

Kuori punajuuret ja leikkaa halki ristikkäin. Kääri suolalla ripotellut punajuuret folioon yhdessä balsamicotilkan kanssa ja laita uuniin 200 asteeseen 40-60min punajuurien koosta riippuen. Anna jäähtyä vähän aikaa.

Kiehauta tuplasti kasvislientä ohraryynien määrään nähden. Kuullota hienonnettu punasipuli ja pari valkosipulinkynttä voin ja oliiviöljyn sekoituksessa pannulla. Ripottele päälle hiukan suolaa, jotta nesteet irtoavat eivätkä sipulit käristy liikaa. Lisää joukkoon ohraryynit ja kuullota niitä vähän aikaa. Muutaman timjaminoksankin riivittynä voi tiputtaa kaveriksi tässä vaiheessa. Kaada päälle kasvisliemi ja anna poreilla, kunnes se on imeytynyt ryyneihin. Mausta maun mukaan pippurilla ja tarpeen vaatiessa lisäsuolalla.

Pilko punajuuret ja sekoita ne ohraton kanssa. Saat ihanan punaisen seoksen. Ripottele päälle fetaa ja kevätsipulia. Halutessasi voit lisätä vielä paahdettuja pinjansiemeniä. Minä harmikseni unohdin ne kippoon.

Kasvaa niin, että kohisee - ja juostessa korvissa suhisee

Ensimmäiset salaatit jo syötiin !

Pihalla kohisee ja kahisee tällä hetkellä joka puolella. Kasvit suurenevat silmissä - nämäkin pari päivää vanhat kuvat ovat jo ihan perässä. Enkä muista aiempia vuosia, jolloin kesäkuun alussa olisi jo nipsaistu kasvulaatikosta ensimmäiset salaatit ja korianterit.

Kahina taas on puoliksi totta ja puoliksi mielikuvitukseni tuotetta - se on se ääni, joka kuuluu kun etana-armeijat syöksyvät (no joo, tuo on ehkä vähän liioittelua etanoiden kohdalla) kohti kaikkia pihan hyötykasveja. Jostain syystä niille eivät rikkaruohot kelpaa.

Tomaatintaimet ja härkäpavut kasvavat silmissä

Kaiken maailman ruohot rehottavatkin vielä kasvulaatikot asukkeja rehevämpinä. Kukahan ehtisi ajamaan nurmikon ja siistimään kukkapenkin ja polkujen reunat ?

Meillä ei ole kesälomasta tietoakaan, paitsi koululaisilla. Tahti sen kun kiihtyy. Vähän pahaa pelkään, että kohta hidastuu blogin päivitystahtikin... Elämme ammattimielessä miehen kanssa yhdessä ja erikseen tosi mielenkiintoisia aikoja - henkilökohtaisella tasollahan meillä on ollut hauskaa yhdessä jo parikymmentä vuotta :-)

No, dekkarithan ne... ensimmäisenä P.D.James ja Cover Her Face / Sally-rukka, kultatukka

P.D.James : Cover Her Face
oma ostos Kobosta

Vinkkasin eilen kesäkuun lukuteemasta. Kysymys taisi olla liiankin helppo, mutta ainakin saatiin ihmeteltyä uutta Reginaa. En taida olla ainoa, jonka mielestä Reginan ostaminen tuo vähän erilaisia mielleyhtymiä kuin kirjallisuuden...

Joka tapauksessa, kesäkuun lukuteemana on nyt sitten dekkarit. Tämä aurinkoinen keli ja jokapäiväiset rantaretket suorastaan pakottavat siihen. Luenhan minä dekkareita tietysti muutenkin aina välillä, mutta nyt ajattelin oikein urakoida kesäkuun aikana. Jonossa on monta tosi jännää dekkaria odottamassa vuoroaan. Ensimmäisenä tartuin jo klassikoksi muodostuneeseen P.D.Jamesin kirjaan Cover Her Face. Kirjassa dekkareiden grand old dame (Agatha Christien lisäksi) esittelee jo legendaksi muodostuneen etsivä Adam Dalglieshin.

Cover Her Face edustaa minun mielessäni perinteistä, vähän Christiemäistä dekkaria, jossa henkilöhahmojen historia, ajatukset ja heidän väliset suhteensa ovat pääasiassa ja kertovat myös miksi jotain tapahtuu. Siksi kirjoissa pysyy jännite koko ajan, vaikka mitään hurjaa toimintaa ei olekaan tiedossa. Lukija arvailee ja koittaa tulkita tapahtumia - yleensä pieleen.

Cover her Face kertoo köyhtyneestä Maxien perheestä, joka yrittää pitää yllä perinteistä elämäntapaa modernin (1950-60 -luku) maailman haasteista huolimatta. Kullakin perheenjäsenistä on omat vaikeutensa. Mrs Maxie toimii kuolinvuoteella makaavan miehensä omaishoitajana, poika tasapainoilee kirurgiksi erikoistumisen ja kotitalon asettamien odotusten välillä, tytär on jäänyt lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi ja etsii elämälleen jotain tarkoitusta. Ystävät ja kylänväki luovat rikkaan taustan perheen tarinalle. Perinteisen lempeä kyläpastori, "vaikeuksiin joutuneiden tyttöjen" - vastaanottotalon johtajatar, rikas sotasankari, rempseä pääri ja monet muut ovat perinteisiä dekkarihahmoja, joiden moitteettoman ulkokuoren takaa löytyy välillä yllättäviäkin salaisuuksia.

Kun taloon saapuu apulaiseksi yksi vastaanottotalon tytöistä lapsensa kanssa, alkaa herkkä tasapaino horjua. Sally toimii katalysaattorina tapahtumille, jotka kulminoituvat murhaan. Adam Dalglieshin tehtävänä on selvittää sotkuinen salattujen motivaatioiden ja tekojen vyyhti. Kirjan alkuperäinen nimi "Peittäkää hänen kasvonsa tai peittää hänen kasvonsa" (suora käännös) on suorastaan nerokas ja viittaa useammankin kirjan henkilöhanmon tapaan kantaa naamiota peittääkseen totuuden ja todellisen olemuksensa.

P.D.James on tehnyt hurjan pitkän uran dekkarikirjailijana, vaikka aloittikin vasta 40-vuotiaana 60-luvulla. En ole lukenut hänen kaikkia kirjojaan, mutta 80-luvulta peräisin oleva The Skull Beneath the Skin (Kalman naamiot) oli elämys, jonka muistan vieläkin melkein 15 vuoden jälkeen. Silloin kuljin paljon lentokoneella Turun ja Brysselin väliä - Ruth Rendellin ja P.D.Jamesin dekkarit riittivät juuri matkan ajaksi. Ostin kirjan Brysselin kentältä ja yleensä luin kiireellä loppuratkaisua samalla kun kone rullasi Turun kentän kiitoradalla.

Lentomatka ei kuitenkaan ollut se lukuelämyksen aiheuttaja. Itse kirjasta minulla jäi vahvasti mieleen vielä Cover Her Facea hienovaraisempi psykologinen ote ja pahuuden kuvaaminen niin vaivihkaisella tavalla, että se oli jo itsessään pelottavaa. En oikeastaan muista juonta tarkasti, mutta kirjan jättämän tunnelman sitten sitäkin paremmin. Suosittelen ehdottomasti luettavaksi, mutten niille, joiden uniin pelottavat tarinat hiipivät mukaan. Uusinta Jamesia lienee Death Comes to Pemberley, joka on P.D.Jamesin kunnianosoitus Jane Austenille.  

Hyvä aloitus dekkarikuulle - tuskin maltan odottaa seuraavia.