Tulisiipi

Tulisiipi on tähän mennessä ainoa lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokas. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, useina vuosina en ole lukenut yhtään ehdokasta ennen niiden julkistamista. Välillä mietin, mitä minä oikein luen, kun en yli sadan kirjan vuosisaldolla osu Finlandiaan millään, mutta syynä lienee lukemieni kirjojen ikä. Aika vähän kuitenkin luen samana vuonna julkaistua.

Siinäkään ei ole mitään ihmeellistä, että luen nimenomaan JP Koskisen kirjan. Olen pitänyt aiemmistakin lukemistani. Koskisella on jotenkin jännä kyky ottaa jo monesti käsitelty aihe ja kiepsauttaa se ihan toisenlaiseksi fokusoimalla johonkin yksilön piirteeseen tai tunteeseen. Tulisiivessä se on päähenkilön halu lentää.

JP Koskinen : Tulisiipi 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Minulla kesti luvattoman kauan tarttua tähän kirjaan ja alku takkuili pahemman kerran. Vika ei ollut kirjassa vaan sen aiheessa. Amerikasta työläisten utopiaan Neuvostoliittoon muuttavien suomalaisten tarina kun ei voi olla iloinen vaan täynnä kurjuutta, enkä oikein nykyään jaksa lukea kurjuudesta - varsinkaan, kun se jotenkin tuntuu itsestäänselvästi odottavan jossain kohtaa tarinaa.

Onneksi kuitenkin sinnittelin eteenpäin. Oliko tarinassa kurjia kohtaloita - no, oli. Ei voi mitään. Ne kuitenkin jotenkin kummallisesti päätyivät taustaksi, kun pienen pojan halu joskus lentää kasvaa aikuisen miehen pakkomielteeksi päästä taivaalle. Mitkään ihmisten tai valtioiden asettamat rajat, säännöt, pakotteet eivät merkitse mitään, jos on mahdollisuus päästä pilvien keskelle.

Charles eli Kaarle Frost on pieni poika tavatessaan Amerikassa Charles Lindberghin. Siitä lähtien hänellä on mielessään vain yksi asia. Tulla lentäjäksi kuten sankarinsa ja päästä pilvien keskelle. Haavetta ei poista edes Frostin perheen muutto Amerikasta Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiisia.

Mehän tiedämme historian kulun. Paratiisia ei kai koskaan voi luoda maan päälle, niin kauan kuin tekijöinä ovat vallasta korruptoituvat ihmiset. Jollain tavalla ja naapurin Lindan (Ludmilan) avulla Kaarle kuitenkin onnistuu pääsemään alkuun, lentämään. Tulisiipi ei kuitenkaan jää Neuvosto-Karjalaan vaan tarina jatkuu pidemmälle, aina ensimmäisten avaruuslentojen aikaan saakka. Koskinen onnistuu luomaan tavallaan tutulta tuntuvan kuvan kommunistisen vallan kiemuroista yhden miehen näkökulmasta, mutta jännästi ohimennen, kuin sivuseikkana.

Tulisiipi on hämmentävä kirja. Minulle se kertoo kaikennielevästä intohimosta, mielen kyvystä sulkea kaikki ympärillä oleva rakkaita ihmisiä, kurjuutta, väkivaltaa, ystäviä myöten ulos kuplasta, jossa vain yhdellä asialla on merkitystä - sillä, että pääsee pilvien keskelle. Samalla tavalla lukija huomaa etääntyneensä kirjan kuvaaman aikakauden ja valtakunnan kauhuista. Ne ovat, ne tietää, mutta Kaarlen tavoin ne ohittaa.

Ehkä yhteen asiaan keskittyminen on toimiva selviytymiskeino ääritilanteissa. Mieli automaatille, kroppa seuraa ja sitten mennään eteenpäin, kun muita vaihtoehtoja ei ole. En tiedä, mutta voin ehkä kuvitella. Ihminen ei kestä määräänsä enempää ja joskus voi kokonaisuuden hahmottaminen olla tuhon alku. Kukin kestää tavallaan. Toiset sulkeutuvat kuplaansa, toiset taas hyödyntävät systeemiä selviytyäkseen.


Muita JP Koskiselta lukemiani 
Kalevanpoikien kronikka
Kuinka sydän pysäytetään
Ystäväni Rasputin