Maailman kirjallisuudenhistoria 14 reseptissä

Ruoka on meille välttämättömyys, mutta myö suuri ilon ja mielihyvän lähde. Ilman kirjoja puolestaan olisin varmasti onneton. Kokkaamaan innostavat romaanit tai ne, jotka pakottavat vähintään jääkaapille, ovat suuria suosikkejani. Viisikoistakin muistan parhaiten ne piknikit.

Mark Crick on vienyt kirjojen ja ruoan yhdistelmän astetta pidemmälle. Keittokirjoja pitää minusta nykyään voida lukea kuin tarinoita, Crick kirjoitti reseptitkin proosamuotoon ja väittää samalla kahlanneensa maailman kirjallisuuden historian halki 14 reseptin avulla.

Mark Crick : Kafkan kanssa keittiössä - Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä
Omasta hyllystä #hyllynlämmittäjä 

Riemastuttava tuttavuus kaiken kaikkiaan on kyseessä. Reseptit kun heijastavat kirjan syntyajankohtaa niin sisällöltään kuin kirjoitustavaltaan. Viinikukkoa Gabriel Garcia Marquesin tapaan tai Chaucerin sipulipiirasta, voisi hyvinkin kuvitella tarjottavan kirjojen maailmoissa. Tosin hivenen jäin hämmennyksiin, kun Proustilla ei ollutkaan tarjota madeleine-leivoksia.

Kukin resepti on myös kirjoitettu auki tarinaksi, nimikkokirjailijan tyylillä tietenkin. Suosikeikseni nousivat Jane Austenin naapuruston kutsujen valmistelu sekä juurikin tuo Marquesin vankilakukko.
Alkuun melkein hämmennyin sillä ajattelin reseptien jotenkin tulevan suoraan kirjoista, mutta ehei, ihan keksittyjä tarinoita nuo ovat. Kirjoitettu vain kunkin kirjailijan tyyliä imitoiden, eikä ollenkaan huonosti. Tällainen ei tieteellinen kirjallisuudentuntijakin kykeni tunnistamaan tyylieroja. Kääntäjiäkin oli useampia, joten varmastikin on kiinnitetty huomiota tyylilajien hallintaan.

Tämä kirja kannattaisikin varmaan lukea niin, ettei katsoisi kirjailijoita ensimmäiseksi, koittaisi vain arvata. Ehkä reseptit voisi vaikka lukea kaveri ääneen. Aika hauska illanistujaisten ohjelmanumero ja tarjolla tietysti kirjan reseptien mukaan tehtyjä herkkuja.

Minä päädyn kokeilemaan tällä kertaa John Steinbeckin sienirisottoa. Syy valintaan on kaksijakoinen. Ensinnäkin olen viime aikoina joka kerran tyrinyt jotain risottoa tehdessäni. Koostumus ei vain ole ollut sellainen ihanan valuva, vaan joko keittomainen tai sitten liian tymäkkä. Toivoin kirouksen poistuvan kirjallisuuden voimalla ja niinhän tuo tekikin.

Toinen syy oli yksinkertaisesti mieltymykseni reseptin kirjoitustapaan. Se oli selkeä, mutta tunnelmallinen. Juuri tuollaiselta risoton tekemisen tulisi tuntua. Yksinkertaista, rustiikkia, mutta kertakaikkisen herkullista.

Sienirisotto

Risoton ohje sinänsä on aika yksinkertainen. Tässä salaisuutena on sienien runsaus.

1pkt tuoreita herkkusieniä
20g kuivattuja herkkutatteja (laita kuumaan veteen kuppiin likoamaan vähän ennen kuin aloitat kokkaamisen)

1 iso keltasipuli silputtuna
2 valkosipulinkynttä silputtuna

n. 250g risottoriisiä (Carnaroli tällä kertaa)

lasillien kuivaa valkoviiniä
kuumaa kasvislientä
parmesaania


Siivuta ensin herkkusienet ja paahda niitä sitten reippaasti oliiviöljytilkassa pannulla kunnes pinta ruskistuu ja tulee vähän rapsakaksi. Nosta sivuun.

Purista herkkutateista liika vesi pois ja silppua ne. Älä kaada lientä hukkaan. Lisää pannuun tilkka öljyä ja sienet. Anna kuivahtaa ja kypsyä muutaman minuutin ajan ja nosta sitten herkkusienien kaveriksi.

Lisää oliiviöljyä ja silputtu sipuli ja valkosipuli. Anna sipulien kuullottua hiljalleen kymmenisen minuuttia. Voit lisätä tilkan kasvislientä, jos näyttää alkavan ruskistua.

Kun sipuli on läpikuultavaa, lisää riisi. Sekoittele muutama minuutti reippaasti pannulla, kunnes riisi kiiltää. Lisää joukkoon tattien liotusvesi. Sekoittele ja anna nesteen imeytyä riisiin.

Lisää lasillinen valkoviiniä. Sekoittele ja anna nesteen imeytyä riisiin.

Lisää sitten aina kauhallinen kasvislientä. Muista sekoitella hiljalleen koko ajan. Lisää nestettä kunnes riisi on kypsää vielä pienellä purutuntumalla (meni noin puolisen tuntia).

Sekoita sienet vielä joukkoon (säästä osa koristeeksi) ja raasta päälle parmesaania. Nosta heti tarjolle. Kannattaa nostaa risotto hieman liian löysänä, sillä riisi kyllä imee nestettä vielä pöydässäkin. Kuvissa riisi näyttää vielä hieman turhan nestemäiseltä, mutta muutaman minuutin kuvaussession jälkeen se oli ihan täydellistä.

Itseään toistava historia eli siideriperunat

Ettei tämä blogi nyt menisi liian terveelliseksi, niin laitetaan tähän vielä suosikkini jo vuosien ja vuosien takaa. Kun keli muuttuu kylmemmäksi, tunnen suussani siiderin happamuuden yhdistettynä perunan pehmeyteen. Pekonia vielä pyöristämään ja ollaan unelmien herkun äärellä. Nämä siideriperunat ovat osa itseään melkein pakolla toistavaa historiaa, mutta hyvä niin. Näiden avulla tulee hyvä mieli, eikä kukaan jaksa kinata tai etsiä vihollista.

Alunperin tämä resepti ilmestyi perheemme pöytään, kun olimme vasta nuori opiskelijapariskunta. Turussa toimi silloin(kin?) aktiivinen Cercle francais de Turku, joka järjesti erilaisia tapaamisia. Ruokakurssit olivat niistä suosituimpia. Kerran sitten listalla olivat siiderissä kypsennetyt perunat ja maksapihvit. Loppu on vähintään kerran vuodessa itseään toistavaa historiaa.

Eivätkä nämä ole edes vaikeita tehdä. Kunhan muistaa ostaa oikeasti sellaista kunnolla kuivaa siideriä (mieluiten normandialaista tai bretagnelaista, kun reseptikin kerran on siltä suunnalta).

Siideriperunat 

Leikkaa vähän jauhoisia perunoita kuutioiksi ison pannullisen verran. Leikkaa paketillinen pekonisiivuja palasiksi ja laita korkeareunaiselle pannulle pieneen öljytilkkaan kuumenemaan.

Kun pekonit ovat pikkuisen ruskistuneet ja luopuneet rasvastaan, lisää perunat pannuun, ripottele suolaa ja pippuria ja sekoita.

Kaada sekaan niin paljon siideriä, että perunat peittyvät ja laita kannen alle hiljalleen porisemaan. Anna kypsyä niin kauan, että siideri on imeytynyt perunoihin ja ne ovat hiukan muussaantuneet. 30-60min vähän riippuen perunakuutioiden koosta.

Ripottele pannulle persiljasilppua ja nosta heti tarjolle. Kaveriksi sopii vaikka raikas salaatti tai sitten jauhoissa, suolassa ja pippurissa käytettyjä ja sitten pannulla voissa kypsennettyjä maksasiivuja.

Ruokajuomaksi tietysti sitä samaa siideriä kuin kypsennyksessäkin.

Kaikenlaisia humputuksia ?

Minulla on ongelma. Tiesittekö, että vuorokaudessa on vai 24 tuntia?

Totesin tuossa liikkuvani liian vähän, tarvitsevani pientä tönäisyä. Ostin aktiivisuusrannekkeen. Nyt Polar Loop 2 lähettää pieniä värähdyksiä ja vilkuttaa hälytystä heti, jos en nouse ylös tuntiin. Niin, ja lyö passiivisuusleimoja statistiikkaan tottelemattomalle. Tähän saakka niitä on tullut lennolta Amsterdamiin ja ajaessa Turkuun.

Olen myös (ainakin toistaiseksi) saanut itseni paremmin liikkeelle. Kun tavoite näyttää vain 50% illalla, sitä kummasti tiedostaa laiskuutensa ja lähtee ulos kävelemään. Siitä vaan on seurauksena se, että kirjoja olen ehtinyt lukemaan paljon vähemmän eli myös blogi on hiljentynyt.

Pitäisiköhän ruveta fitness-bloggaajaksi? (räkäistä naurua) 

Tuosta nyt ei liene vaaraa toistaiseksi. On kuitenkin ollut kiva nauttia talvisesta kelistä - pakkanen ja lumi saavat hyvälle mielelle! Tosin pääsi taas yllättämään. Lähdin maanantaina Amsterdamiin vesikelillä ja laitoin ylleni vain ohuen sadetakin. Amsterdamissa tihkutti vettä kymmenen asteen lämmössä. Tiistaina Helsinki-Vantaalle laskeuduttaessa mittari näytti -8. Onneksi ei ollut taksijonoa. Kiitos hiihtolomakausi!

Uusi lelu on tietysti aina kiva. Tosin pelkästään käyttöönotto oli jo hankalaa. Hihna pitää leikata oikean mittaiseksi ja laittaa solki uudelleen kiinni. Mikä vika on säädettävissä rannekkeissa?
Sovellus näyttää toimivan ihan hyvin, mutta jostain syystä nukkuessani laite näyttää, ettei olisi käytössä ollenkaan? Mitähän ruumistapoistumisharjoituksiä minä unissani toimitan?

Muuten tällainen mittarifriikki on jo viikon käytön jälkeen ihan koukussa puhelimen ruudulta näkyvään aktiivisuusstatistiikkaan. Kyllä tästä hyvä tulee. Tosin voi olla paikallaan irrottaa ranneke yöksi - saattaa lukeminen nimittäin siirtyä verottamaan ennestäänkin vähäistä uniaikaa. Ei todistusaineistoa.

Ruokakulttuurin päivitys

Mikä kulttuuri? 

Minä en ole opiskellut millään tavalla kulttuurihistoriaa enkä oikeastaan ole ennen tätä edes miettinyt, mitä kulttuurilla oikein voikaan tarkoittaa. Suurimmalla osalla tulee sanasta kulttuuri varmaan mieleen musiikki, kirjallisuus, teatteri, ooppera, pönöttäminen, keski-ikäiset tädit...

Tuo viimeinen sana sopii minuun täysin, mutta kulttuuri lienee jotain huomattavasti laajempaa. Minun ymmärrykseni kulttuurista tarkoittaa ihmisen luomaa ympäristöä, niin henkistä kuin ehkä fyysistäkin - ainakin silloin, kun fyysiset elementit jollain tavalla ilmentävät arvoja, ajattelutapoja tai jotain tietylle "kulttuurille" ominaista. Esim. rakennukset ja ruoka ovat mainioita esimerkkejä jälkimmäisistä.

Vielä huterammalla pohjalla olen osallistuessani #satasuomalaista2017 -haasteeseen. Milläs perusteella sitä oikein listaisi jonkun edustavan suomalaista kulttuuria?

- Suomalaiset kirjailijat ja muut taiteilijat?- Joo
- Suomalaisen suunnittelijan design? - Joo. Siis vaikka se olisi Tallinnan lautalla? - No, joo. 
- Ulkomailta suomeen muuttanut kirjailija, joka kirjoittaa suomeksi? - Joo, kyllä. Eikös vaan? 
- Suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa scifiä englanniksi? - Hmm.... tähän palataan, mutta joo. 
- Suomalaistyylinen ravintola Helsingissa? - ilman muuta! Ranskalainen Bistro Helsingissä? - Kyllä!

Siis ranskalainen bistro Helsingissä? Ranskalainen omistaja/chef, ranskalaistyyppinen ruoka, palvelu ranskaksi ja englanniksi... Silti!

Kulttuurille ehkä vahvin ominaisuus on sen kyky kehittyä ja muuttua, ottaa vaikutteita. Maahanmuuttajat ja muilla mailla oppia saaneet omat kansalaiset ovat kautta aikojen olleet tärkeitä kulttuurin kehittäjiä monella saralla. Ajatelkaapa vain, missä kaikki arvonsa tuntevat taiteilijat kävivät saamassa oppia viime vuosisadan alkupuolella!

Varsinkin ruokakulttuurissa vaikutteet ovat tärkeitä - eikä minua ainakaan harmittaisin rennon, mutta herkullisen bistrokulttuurin (taas tuo sana!) leviäminen laajemmallekin rikastamaan suomalaista ruokaskeneä.

Esimerkiksi vaikka

La Cantine, jota ihastelin jo ennenkin, on palvellut lounastajien riemuksi jo useamman vuoden ja avasi vuoden alussa taas ovensa myös illallista kaipaaville. Niinpä mekin suuntasimme muksujen kanssa nauttimaan rennosta tunnelmasta, taustalla soljuvasta jazzista sekä tietysti herkullisesta, mutta mutkattomasta ruoasta.

Chef hoiti keittiön ja tarjoilun yksinään, mikä on hatunnoston arvoinen suoritus. Homma nimittäin toimi. Toki tarkoitus on itse hakea veitset, haarukat ja lasit pöytään, mutta muuten kaikki kannetaan eteen.

La Cantinessa ei pönötetä, vaan nautitaan. Ruokalista on kapea, mutta joustaa. Kuopukselle löytyi listan ulkopuolelta "erikoishamppari", jota hän oli jo koko viikon odottanut. Keskimmäinen melkein nuoli gnocchi-lautasensa ja isäntä poltti suunsa, kun ei malttanut odottaa moussakansa jäähtymistä. Minä ja esikoinen keskityimme pihviannoksiimme niin, että isäntä jo ihmetteli hetken hiljaisuutta.

Jälkkärinä olivat viimeiset palat chefin tiramisua ja pari crème bruléetä, jotka ovat muuten täydellisimmät Helsingistä löytämäni ja minä olen maistellut erinäisiä. Kuopus jätti jälkkärin väliin, sillä vatsa oli jo pinkeänä hamppariannoksesta. En ole tainnut ikinä nähdä hänen syövän niin paljon kerralla.

Tyyli pitää, chefiä myöten!

Lounaslistan löytää Facebookin sivulta, mutta iltojen menu täytyy joko soittaa tai sitten nauttia yllätyksestä. La Cantinen chef nimittäin miettii vasta samana päivänä raaka-aineiden saatavuuden mukaan, mitä asiakkailleen illalla tarjoaa. Kaikki on hyvää. Vierailumme aikana listalta löytyi mm. foie gras alkuruokana, Bouillabaisse, gnocchit, moussaka, pihvi perunoilla ja taivaallisella kastikkeella... Ajoituksellisesti La Cantine sopii mahtavasti lapsiperheille ja ajoissa kotiin haluaville. Ravintola sulkeutuu yhdeksältä ja laajin menuvalikoima on tarjolla, kun paikalle saapuu kuuden maissa.

La Cantine ei ole konstailevaa fine diningiä, se ei ole hämärä korttelikuppila eikä ruoka houkuttele eksoottisuuden vuoksi. Silti tässä ravintolassa on kumma taika. Ruoka on yksinkertaisesti hyvää, palvelu ystävällistä, tila valoisa ja selkeällä tavalla kaunis, tunnelma kotoisa. Yhdistelmä lienee juuri se yhtälö, jolla bistrokonsepti on Ranskassakin selvinnyt vuosikymmenestä, jollei vuosisadasta toiseen.

Sopii se Suomeenkin!

Kohinaa kirjablogeista

Kirjabloggaajankin pitää voida katsoa itseään peilistä

Ei siitä ole paljonkaan aikaa, kun kirjablogeja syytettiin liian positiivisesta kirjoittamisesta. Meihin kuulemma saa vaikutettua arvostelukappaleita lähettelemällä ja olemme kykenemättömiä kriittiseen ajatteluun lukemiemme kirjojen osalta. Useampi kirjabloggaaja asiaa vähän hämmästeli, sillä aika moni meistä tarttuu nimenomaan kirjoihin, joista voi ainakin olettaa pitävänsä. Harrastajabloggaaja harvemmin haluaa vähäistä vapaa-aikaansa tuhlata huonon tai täysin omaan makuun sopimattoman kirjan lukemiseen, siitä kirjoittamisesta puhumattakaan.

Nyt tuulee sitten toiselta suunnalta. Kirjailija Taru Väyrysen tekstistä sain sellaisen fiiliksen, ettei kirjabloggaajien pitäisi  laisinkaan julkaista negatiivisia mielipiteitä lukemistaan kirjoista. Voi kuulemma vaikuttaa kyseisen kirjan ja kirjailijan menestymiseen. Ymmärrän pointin, mutta sitten taas toisaalta en yhtään sen paremmin kuin edellistäkään suuntausta.

Taika jo Kirjasfääri-blogissaan ansioituneesti listasi asioita, joiden vuoksi pitää kirjabloggaajankin olla tarkkana kirjoittaessaan (eikä varsinkaan lähteä hymistely-linjalle), joten sieltä voi lukea.  Alla summeeraus siitä, miten tässä blogissa kirjoista kirjoitetaan.

Jos ei miellytä, voi vaihtaa blogia. 


Jonkinlainen manifesti

Minä kirjoita kirjablogia harrastuksenani (ja harrastan muutamaa muutakin juttua, kuten sisällöstä voinee arvata). Kovin moni ei blogiani lue, mutta toisinaan keskustelu leimahtaa ja se on tässä hommassa kaikkein parasta. En koe tekstieni olevan virallisia kritiikkejä, enkä sellaisen kirjoittamiseen kai kykenisikään. Minulle nämä ovat ajatuksiani henkilökohtaisesta lukukokemuksesta, kommentit miellän keskusteluksi ystävieni kanssa. Ihan samoin kun saatan työpaikan lounaspöydässä kehuskella jotain kirjaa tai sitten vastaavasti ilmoittaa, kun jostain en pitänyt (sorry kollegat, jos kirjat eivät kaikkia kiinnosta).

Tunnen kyllä vastuuni ja mietin tapaani ilmaista asioita. Koskaan en tahallani pyri loukkaamaan, mutta koen olevani maailmalle velkaa oman rehellisen mielipiteeni. Se on myös helpompi perustella, jos joku sattuu tarkennuksia kysymään tekstiin jo kirjoittamieni lisäksi.

Pyrin aina löytämään kirjoista myös jotain hyvää, vaikkein itse olisikaan innostunut. En oikeasti ole kai koskaan lukenut kokonaan roskaa. Ne ovat jääneet kesken jo ensimmäisten sivujen jälkeen.

Siis summeerattuna : Luen mielelläni kirjoja, joista pidän,ja pidän hyvin monenlaisista. Kaikki eivät ole minua varten, mutta toinen lukija voi kuulua kohderyhmään. Blogiin kirjoitan mielipiteeni ja kirjan herättämiä ajatuksia, mutten koskaan ole tarkoituksellisesti ilkeä ja pyydän anteeksi, jos tahtomattani loukkaan.


Niin, ja lukijana kiinnostun huomattavasti enemmän ristiriitaisia arvioita saaneista kirjoista kuin yksimielisesti ylistetyistä. Särmikkäät kirjat stimuloivat omiakin ajatuksia ja keskusteluun osallistuminen omalta kantilta virkistää.  

Makkarapullapastaa ja pohdintaa elämän tarkoituksesta

Oma vika? 

Tämä ruokablogitta kirjoittaminen on oikeastaan aika vapauttavaa. Ei tarvitse miettiä, onko resepti ruokabloggaajatasoa vai voiko vaan fiilistellä. Tiedän, itse minä paineeni luon, mutta minkäs teet? Joidenkin aivot vain toimivat niin. Kun elämä on muuten liian mukavaa niin pitää keksiä jotain stressattavaa.


Vai onko kyse siitä, että ihmistä ei ole luotu helppoon olemiseen?

Ajatelkaapa nyt vaikka kaikkia niitä julkkistähtiä, jotka joko sortuvat huumeisiin, rupeavat väkivaltaisiksi tai muuten vaan sotkevat elämänsä. Heillä on aivan kaikkea, mutta homma pitää pilata ja hankkia haasteita. Toinen vaihtoehto näyttää olevan hurahtaminen johonkin "-ismiin", jolloin jonkin aasialaisen filosofian säännöt vaativat ehdotonta kurinalaisuutta ja päällään seisomista, tai ruokavalio edellyttää vähintäänkin puolien ruoka-aineiden pois jättämistä ja loppujen itse keräämistä villistä luonnosta. Haasteita siinäkin, eikös?

Vähemmän julkkiksella tuo tarkoittanee juuri noita itsekeksittyjä "muka ulkoisia" vaatimuksia harrastuksissa, tai töissä kiireen haalimista ja rauhallisen hetken koittaessa stressaamista liian kevyestä tahdista ja vajaasta "arvontuottamisesta".Vielä pienemmässä mittakaavassa voi itselleen tehdä kiusaa vaikka kaatamalla kahvin purkkiin sen mittalusikan päälle. Pääsee taas silmämitalla arvioimaan oikeaa määrää lempparivahvuudelle.

Ei,  elämän tarkoitus ei voi olla ainainen stressi ja muualle yrittäminen, vaikka evoluutio joskus sellaisia piirteitä ihmiseläimessä olisi vahvistanutkin.

Kahvista tuli ihan hyvää ilman mittalusikkaakin ja huolimatta tilanteen tajuamisen aiheuttamista ärräpäistä. Ehkä sama pätisi töissä ja muussakin toiminnassa? Oppisiko sitä ottamaan rennommin? Houkutteleva ajatus ja todennäköisesti elämänkestoinen oppiminen edessä - vanhan koiran opettaminen pois pinttyneistä tavoista ei liene kaikkein kevyin harrastus.

Pitänee silti yrittää? 

Jospa aloittaisi siis makkarapullapastalla

Vaikka ei tämä arki-iltojen oikoteiden käyttäminen ole mitenkään ollut meillä harvinaista ennenkään. Tällaiset tuoremakkarasta puristetut palluratkin olivat meillä suunnitelmissa siitä lähtien, kun idean bongasin jostain telkkarin ruokaohjelmasta - taisi olla Jamie Oliver se, jonka aikoinaan ensimmäisenä näin keinoa käyttävän.

Tämän reseptin onnistumiselle on yksi erittäin tärkeä perusedellytys ja se on hyvälaatuisten tuoremakkaroiden löytyminen. Tähän saakka se on välillä tuottanut pieniä hankaluuksia, mutta Harjun makkaratehtaan tuotteita käyttämällä tulos on takuuvarmasti herkullinen. Testattu on, useammankin kerran. Varsinkin heidän mausteinen lammasmakkaransa on tähän kertakaikkisen sopivaa.

Kasviksiakin saa joukkoon tungettua kukin toiveidensa mukaan, mutta mausteet ja maku tulevat pääasiassa makkaroista. Tosin voisi tätä kai uudeksi Muttisoosiksikin (melkein) tituleerata, kun purkki löytyy aineslistalta.

Näistä lähdettiin ja 5 söi 
(tosin makkarapalluroita olisi voinut olla enemmänkin sattumina, maku kyllä riitti)
 
3(-5) lammasmakkaraa
purkillinen Mutti - kirsikkatomaatteja
kourallinen pikkusipuleita
oreganoa
(kesäkurpitsa, jos muistetaan)

Pastaa syöjien nälän mukaan (ja sen mukaan, miten soosiseksi annoksen haluat)

Silputtiin sipulit ja laitettiin öljytilkkaan kuullottumaan. Sitten vaan puristeltiin makkarasuolista sisus palloiksi pannulle ja annettiin ruskistua.

Laittaessani pastavettä kiehumaan muistin, että piti lisätä kesäkurpitsaakin, joten pilkoin yhden pienemmän ja paiskasin senkin sekaan ja silppusin mukaan oreganoa.

Hetken kierittelyn jälkeen sitten vaan Mutti joukkoon, vähän vettä ja kansi päällä hiljalleen porisemaan siksi aikaa, kun pasta kypsyy. Pastan ollessa melkein kypsää, nostele se reikäkauhalla soosin sekaan ja sekoita. Vie heti tarjolle.

Pöydässä sitten vähän lisää oreganoa ja parmesaaniraastetta. Kelpasi perheessä ihan kaikille - eikä ollut työlästä tai vienyt paljonkaan arki-illasta aikaa.

Odininlapsi

Kun tarttuu monien kehumaan kirjaan, usein vähän hirvittää. Siksi on tainnut Odininlapsikin minulta jäädä näin myöhäiseen. Toinen odotuksen syy on tietysti hyvän tarinan jääminen kesken. Kaltaiselleni kärsimättömälle persoonalle on jatkon ilmestymisen odottaminen välillä melkein ylivoimaista.

Korpinkehät - sarjassa on jo kolme osaa (tai itse asiassa kyseessä kai onkin trilogia) ja juuri lainasin toisen osan luettavakseni. Arvannette siis, mitä mieltä olin ensimmäisestä?

Siri Pettersen : Odininlapsi 
HelMet Ellibs - lainana 

Hirka asuu isänsä kanssa kylässä, erilaisena, mutta kuitenkin muiden joukossa. Häneltä puuttuu jotain, eikä kukaan saa tietää miksi - ei edes Hirka itse. Sitten joku kutsuu sokeat valtakuntaan ja jollain tavalla Hirkan tarina liittyy siihen, miksi kivikehien portti onkin äkkiä avoinna. Joku haluaa tappaa Hirkan vallan tai voiman tai uhrin vuoksi. Kaikki pitää vaarantaa, jotta jotain pelastuu.

Tarinasta ei voi kertoa liikaa, sillä suuri osa sen viehätyksestä syntyy juuri hitaista oivalluksista. Perusasetelma selviää aika nopeasti, mutta sitten mennään eteenpäin ja samalla vilkuillaan taaksepäin.

Pidin kirjasta hurjasti. Jo kansa, jolle ihmiset ovat myyttien pahoja olentoja, on itsessään mielenkiintoinen. Lisäksi maan historia ja sen myötä alueiden jakautuminen, valtataistelut ja samalla asukkaiden tasapainoilu myyttisen vihollisen ja epäuskon välillä luo omat jännitteensä. Lisäksi tarinassa on nuori rakkaustarina, joka jostain kumman syystä tuntuu uskottavammalta kuin monet vastaavat, vaikka tarinassa se onkin kuin vastakohtien vetoa toisiinsa.

Odininlapsi on todellinen fantasia ilman lohikäärmeitäkin. Siinä on todellisuudesta poikkeava maailma, taikuutta, pahuutta, taistelevia hyviksiä... ei kun hetkinen, tuo hyvisten rooli ei ollutkaan ihan niin suoraviivainen. Oikein hyvissä fantasiakirjoissa ei kaikki ole mustaa tai valkoista, vaan harmaan sävyt vaihtelevat tummuusasteiltaan henkilöhahmojen kehittyessä ja tarinan jatkaessa eteenpäin. Sekä hyvään että pahaan kykeneät henkilöhahmot ovat aina enkeleitä ja piruja mielenkiintoisempia.

Viihdyttäessään lukijaa hyvin rakennetulla ja välillä julmuudestaan huolimatta kauniilla tarinalla, ovat teemat kaikkea muita kuin kevyitä. Julmuus ei tässä tarkoita nyt väkivaltaa vaan enemmänkin sitä, miten tavalliset ihmiset voivat uskomuksillaan tuomita jotain vain kuulopuheiden tai legendojen perusteella vastakkaisista todisteista huolimatta. Massojen sokea voima ja vallankäyttäjien kyky käyttää yleistä mielipidettä hyväkseen aina äärimmäiseen petokseen saakka ovat tuttuja monista fiktiivisistä tarinoista (ja toisinaan kummasti myös todellisuudesta).

Seuraava osa Mätä odottaa jo Kobossa, että ehtisin lukemaan. Hivenen hirvittää sillä lainasin senkin kirjastosta ja aika kuluu  nopeasti. Itse asiassa olen lainannut aika monta e-kirjaa viime aikoina kirjastosta.

HelMetin tarjoamat Overdrive- ja Ellibs -palvelut ovat aivan mahtavia.

Ainoa ongelma ovat varauksesta samaan aikaan luettavaksi pelmahtavat useammat kirjat aikana, jolloin lukuaika on muutenkin kortilla ja lukusuma pahempi kuin pitkään aikaan. Tänäänkin siirryn tästä seuraavaksi sohvalle ja vuorossa on Voice of Finland - tänään siellä kisaa entinen kollegani. Pitää mennä jännäämään, kääntyvätkö tuolit!

Vaaleanpunainen hummus eli purppurabataattitaikaa

On ihanaa, miten monenvärisiä hedelmiä ja juureksia löytyy tällä hetkellä kaupoista. Veriappelsiineja, violetteja ja keltaisia porkkanoita, kirjavia kukkakaaleja ja nyt viimeisimpänä nappasin mukaani purppurabataatin, jonka tumma violetti pehmeni ystävänpäiväänkin sopivan vaaleanpunaiseksi hummukseksi.

Salaatilla (lämpimällä!) saa kunnon väriterapiaa pimeään aikaan, Päivisin on ulkona nyt paistanut kirkas aurinko, mutta kotiinpalatessa taivas tummenee nopeammin kuin tämä äiti ehtii saada salaattejaan kuvattavaksi. Keinovalolla siis mennään. Onneksi Frida opetti muutaman kikan, joiden avulla ehkä kestetään pääsiäiseen saakka...

Hummukseen käytin taas Lohturuokaa-kirjan reseptiä ja lisäksi vain matkin kirjan reseptiä sekoittelemalla kukkakaalisiivuja, paprikasuikaleita ja porkkanapuikkoja öljyn, balsamicon ja vaahterasiirapin kanssa. Maustoin suolalla ja pippurilla ja paiskasin uuniin grillivastuksen alle 200 asteeseen ensin 10min, kääntelin ja toiset 5min.

Joka puolella on kauheasti kehuttu paahdettua kukkakaalia herkuksi. Minä tykkään keitetystä kukkakaalista ja nautin suuresti sen kukinnoista raakana, mutta paahdettuna ? - Ei maistunut sitten millään. En tiedä miksi, mutta inhoamani "kaalimaku" tuli kukkakaalista esiin ja syöminen töksähti pahemman kerran. No, makuasioista ei voi kiistellä... 

Joka tapauksessa, salaatin valmistumiseen tarvittiin uunista otettujen kasvisten lisäksi sitten enää kurkkua, tomaatteja ja ananaskirsikoita. Viimeksimainittuja ihan vain siksi, että ne ovat ihanan värisiä ja minä rakastan syödä niitä (ja keskimmäinen ja kuopus - onneksi niitä oli monta).

Tässä siis tämänpäiväinen väriterapia. Toivottavasi koette voimakkaat oranssit ja hampaita särkevän makean vaaleanpunaisen yhtä voimaannuttaviksi kuin minä. Itse koen vaikutuksen melkein samoin kuin illan joogatunnin. Paitsi, että jooga kyllä venytti selkää vähän paremmin kuin tämä koneen vieressä istuminen.

Pirteää ja energistä ystävänpäivää! Kaikille teille ystävät! Ihana, kun olette olemassa. 

Romantiikan kutsu ja kamerasäätöjä

Sain uuden kameran jo vuosi sitten jouluna. Olympus Pen E-PL7 on varsin kompaktin kokoinen ja sillä pitäisi saada otettua suhteellisen tasokkaita kuvia käytössäni olevalla perusobjektiivillakin. Tylsien kuvien vika ei siis ole varsinaisesti välineissä.  Suurin ongelma on löytynyt kameran takaa. Kun on kiire, ei ehdi kunnolla opettelemaan säätöjä ja asetuksia. Sitten mennään vaan vähän sinnepäin.

Tähän ikään mennessä myös muisti näköjään tekee tepposet. En jostain syystä ole kyennyt lukemalla oppimaan säätöjen merkitystä, Kuvittelen jotain osaavani ohjeet sulkiessani, mutta kaikki on kadonnut taivaan tuuliin päästessäni kameraan käsiksi.

Siksi on niin kivaa osallistua kurssille, jonka aikana joku kärsivällisesti selittää ja vähän näyttää ja vieressä on kavereita, jotka tuskailevat samojen kadonneiden asetusnappien kanssa. Kyllä muuten 40+ -naiset saavat kamerastakin kadonneet merkit näkyviin, kun vähäksi aikaa lyövät päänsä yhteen!

Visual Addict ja bloggaajakuvaus 

Hotelli Rantapuisto sai tänään vieraikseen innokkaita valokuvauksen opiskelijoita. Suurin osa meistä oli bloggaajia tai muuten somessa kuvia postaavia, kaikki halusivat päästä paremmin sinuiksi laitteensa kanssa. 

Kurssin piti Visual Addict -blogin Frida S., jonka kuvia ja kurssivalikoimaa pääsee selaamaan blogin yhteydessä. Pisteet Fridalle kärsivällisyydestä ja innostavuudesta välillä kameroihinsa (ja silmiinsä) turhautuvien kurssilaisten kanssa. 

Meillä oli tosi kivaa! 

Paikkana vanha SYPin koulutuskeskus on ihanan 70-lukulainen. Siellä riitti kuvattavia kulmia. Maukas sunnuntaibrunssi piti huolen kurssilaisten jaksamisesta (ja tarjosi osalle kuvausmalleja lautasilla mukaan kannettavaksi). 

Mitä sitten opimme? 

Ensin tutustuttiin Aukkoon eli f-lukuun. Isompi on pienempi ja päinvastoin - got it! - ja f-luvulla saa kontrolloitua myös syväterävvyyttä kuvassa. Siinä kohtaa meinasi iskeä pieni objektiivikateus ja kummasti rupesin laskemaan budjettia. On tämä sittenkin vissiin vähän välineurheilua. 

Valotusajan luvut täytyy pistää tarkkaa muistiin, sillä niillä on suoraan vaikutusta esim. liikkeen pysäyttämiseen. Kuvaan blogimateriaalin lisäksi myös lapsia, joten tämä on oikeasti ihan pakollinen juttu. Nyt osaan sitä jo säätääkin! Mitä suurempi jakaja, sitä tehokkaampi pysäytys. (1/200 kun vilisee, 1/60 standardina muuten - lupaan muistaa!) 

Kolmas aspekti eli ISO-arvo aiheutti juurikin tuota menu-selailua kamerassa. Olivat mokomat tehdasasetuksissa piilottaneet koko asetuksen ja ensin piti keksiä, miten se saadaan näkyviin. Löytyi yhteistyöllä ja parilla (melkein lausutulla) ärräpäällä. Valoherkkyydestä on kyse, joten tätä pitänee vähän testata (tai jättää vielä toistaiseksi automaatille)

Treeniä, treeniä, treeniä

Sitten päästiin miettimään kultaista leikkausta ja tarkennuksia ja korkeuseroja ja... No, kaikkia niitä kokeilun kautta opittavia asioita, joilla kuvista saa aina vain parempia ja parempia.

Siihen tarvitaan aikaa ja sitten vielä vähän lisää aikaa.

Ensinnäkin pitää löytyä aikaa yksittäisten kuvien valmisteluun. Paljon voi suunnitella, mutta lopputulosta on kuitenkin mahdoton kuvitella ennen kuin katsoo kameran linssin läpi. Ruokakuvani taitavat siis jatkossakin olla vähän sinnepäin. Kolmen suden (lue : pojan) odottaessa jaloissa ruoan vapautumista kuvaussesiosta ei kamalasti kuvauskulmia mietitä.

Lisäksi tarvitaan aikaa harjoitteluun. Ainoa tapa todella oppia valokuvausta on kuvata, kuvata ja kuvata. Kyllähän minä sen tiesinkin.

Tällaisista kursseista saa kuitenkin uutta motivaatiota opetteluun. Oikeasti tuntuu siltä, että viimeinkin ymmärrän asetuksia paremmin. Siitä on hyvä jatkaa.

Teorian jälkeen hajaannuimme suorittamaan Fridan antamaa tehtävää. Kolmen kuvan sarja, laajasta yksityiskohtiin erilaisia kuvakulmia hyödyntämällä. Osa kuvasi rakennusta, osa kuvasi ruokaa ja osa sitten leikki rekvisiitan kanssa. Pientä muokkausta harjoiteltiin PicMonkey-ohjelman avulla.

Tämän postauksen kuvituksena on muutama tämän päivän harjoittelukuvani. Kovasti olin näköjään romanttisella tuulella - liekö tiistain ystävänpäivällä jo vaikutusta.


Kiitos Frida ja kurssikaverit! Oli mukava päivä! 

Salaattiterminologiaa

Talvellakin tekee mieli salaatteja, mutta varsinkin pakkaskeleillä kylmä ruoka kauhistaa. Minä ainakin haluan suuhuni ja vatsaani jotain lämmittävää. Onneksi on olemassa lämpimiä salaatteja.

Ai, että niinkuin mitä? Voiko salaatti muka olla lämmintä? Kävimme tästä taannoin ruokapöydässä varsinaisen kielellisen määrittelyväittelyn. Lopputuloksena oli, että pannusta tai vuoasta voi tulla salaatti, kunhan siihen sekoittaa tarpeeksi kypsentämättömiä aineksia. Sekoitus tapahtuu useimmiten erilliseen tarjoiluastiaan, mutta sain luvan mainita salaatiksi myös uunivuokaan tai pannulle luotua sekoitusta. Kunhan sekoitettavien ainesten joukossa on jotain kypsentämätöntä tai muuten kylmää.

Miltäs määritys teistä kuulostaa? Kelpaako?

Ruokaisat salaatit ovat myös oiva keino vähentää lihankulutusta muuttumatta kokonaan kasvissyöjäksi. "Liha + pari vegeä" -yhdistelmä lautasella muuttuu ihan huomaamatta "paljon vegeä ja liha lisukkeena"-vaihtoehdoksi. Sopii meidän perheelle, jossa äidin myötä väitetään ääripäitä ihan kaikessa. Minulla on selkärangasta automaattisesti nouseva kammo kaikkia "ismejä" kohtaan, myös ruoasta puhuttaessa.

No, oli terminä tai ideologiana mikä tahansa, ruokaisat salaatit ovat herkkua kaikissa muodoissaan.   Näitä kahta meillä on syöty viimeisen viikon aikana ja alla vielä linkki muutamaan lisäversioon, jos kiinnostaa.

Kvinoa-kanasalaatti 

2 broilerin rintafilettä + savupaprika, valkosipulia, oliiviöljyä, hunajaa, suolaa, pippuria

Kvinoa 1/2 pkt
Kastike: loraus limemehua ja toinen sitruunamehua, suolaa, pippuria, neutraalia öljyä saman verran kuin happoja

kurkkua ja babypinaattia
fetaa + oliiveja
punasipulia + avokadoa
appelsiini nyljettynä
paahdettuja manteleita

Lorauta uunivuokaan oliiviöljvyä ja laita broilerin rintafileet vuokaan. Mausta ne savupaprikalla, valkosipulilla, suolalla ja pippurilla. Valuta päälle hiukan juoksevaa hunajaa ja lopuksi vielä hieman oliiviöljyä. Kypsennä puoli tuntia uunissa 200 asteessa. Nosta pois ja siivuta.

Keitä broilerin ollessa uunissa kvinoa paketin ohjeen mukaan ja valuta siitä vesi pois. Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja sitten kvinoaan.

Leikkaa kurkku palasiksi ja huuhtele pinaatti. Leikkaa fetaa kuutioiksi. Siivuta sipuli (tai silppua pieneksi), kuutioi avokado ja irrota appelsiinista hedelmäliha ja leikkaa sopiviksi paloiksi.
Sekoita loput ainekset kvinoaan ja ripottele lopuksi päälle paahdettuja manteleita.


Papu-pekonisalaatti 

Myönnetään, tämä on ehkä enemmän pannu kuin salaatti, mutta menköön nyt tässä. Kuvitellaan pinaattia olevan enemmän ja papujen vähän vähemmän muusina.

Sopii muuten ihan sikahyvin lisukkeeksikin, jos lihaa kaipaa pekonia enemmän.

Ainekset: 

Borlottipapuja (puoli pussia kuivia liottettuina ja keitettyinä paketin ohjeen mukaan
1pkt pekonia
1 iso punasipuli
2 valkosipulinkynttä
muutama kourallinen babypinaattia
muutama kourallinen kirsikkatomaatteja
puolikas kasvisliemifondikuutio ja kiehuvaa vettä pari desiä
persiljaa

1rkl  Dijon-sinappia
0,5dl valkoista balsamicoa
suolaa ja pippuria
0,5dl rypsiöljyä

paahtoleipää

Leikkaa pekoni pieniksi paloiksi. Lorauta pannulle hieman oliiviöljyä ja laita pekoni kylmään pannuun. Kuumenna pannua keskilämmöllä kunnes pekoni hieman ruskistuu ja lisää joukkoon sipuli. Sipulin kuullotuttua raasta joukkoon valkosipuli.

Lisää keitetyt pavut pannulle ja sekoita kasvisliemifondi kiehuvaan veteen. Kaada liemi pannulle ja sekoittele papuihin. Lisää tomaatit ja anna kypsyä, kunnes vesi on suurinpiirtein haihtunut.
Lisää lopuksi pinaattia ja persiljaa.

Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja kaada pannulle. Sekoita hyvin. Tarjoile heti paahtoleivän kera.


Muitakin lämpimiä salaatteja meillä kuuluu suosikkilistall, kuten nyt vaikka mausteinen munakoisosalaatti tai lämmin kesäkurpitsa-couscous-salaatti. ja viimeisimpänä lempparikseni noussut bataattihummuspohjalle kasattu herkkukeko. 

Syödäänkö teillä lämpimiä salaatteja ja mitkä ovat suosikkejanne? Aineksia ja reseptilinkkejä kiitos! Näitä vaihtoehtoja ei ole koskaan liikaa!

Pikantit pappilan neidot

Onko kukaan muu kyllästynyt ehkä vähän kipakoihin, mutta hyveellisiin mamselleihin, jotka viattomina etsivät aviomiestä pelastamaan köyhyydestä ja muista elämän karikoista? Myönnän toki, että aina välillä on tuollainen herttainen ja ennalta-arvattava tarina hyvinkin paikoillaan, mutta huokailin minä kuitenkin vähän Kaari Utrion Pappilan neidot -äänikirjaa aloittaessani. Utriollahan noita tyttösiä riittää ja usein he ovat juuri sellaisia siveydensipuleita ja muutenkin vietävissä.

Sitten jossain kohtaa kirjaa piristyin ja huomasin käveleväni ylimääräisiä lenkkejä kuulokkeet korvissa.

Kuva Tammi

Kaari Utrio: Pappilan neidot 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukija: Lis Laviola

Pastori Israel Löfberg on varsinainen kotityranni ja pahemmanlaatuinen egoisti. Vaimo ja 11 lasta elävät köyhyydessä, mutta isäntä vaan tilaa lehtiään. Sitten inhottava kauppias kosiskelee perheen kaunotarta ja sehän tietysti ratkaisisi kaikki taloudelliset ongelmat. Paitsi, että Hedvigillä on varalleen ihan muita suunnitelmia.

Sara saa isän ylhäiseltä tädiltä kutsun Helsinkiin. Varusteet hankitaan, mutta jo matkalla myrkyssä matka muuttuu odotuksista poikkeavaksi, eikä Helsinkikään ole ihan niin kuin kuviteltiin. Sara huomaa itsessäänkin piirteitä, joita hyveellisessä ja hurskaassa pappilan neidossa ei odottaisi löytävänsä. Lovisa puolestaan on piiloutunut keittiöön ja pitää huolta koko pappilan taloudesta. Kaikki vain onnettoman rakkauden vuoksi.

Kunkin tytön kohdalla tarina tietysti etenee tavallaan odotetusti, mutta sankarittarista löytyy hauskasti särmää eivätkä he välttämättä ole ollenkaan ihan niin siloisia kuin voisi pappilan mamselleilta odottaa. Miehet eivät aina olekaan pelastavia sankareita eikä elämän auvo ala avioliitosta. Varsin piristävän pikanteiksi osoittautuivat nämä pappilan neidot.

Muuten kirja on tietysti täynnä taattua Utriota eli rikasta ja elävää kuvausta aikakaudesta. Kirjassa liikutaan sekä Somerniemen suunnalla maaseudulla että Helsingin seurapiireissä. Henkilöitäkin riittää kaikista yhteiskuntaluokista ja rooleista. Utrion historiallisia kuvauksia on aina nautinnollista lukea, tai tässä tapauksessa kuunnella. Lukijakin eli Lis Laviola osasi asiansa ja jotenkin hänen tapansa lukea sopi tähän kirjaan vallan mainiosti.

Pappilan neidot on siis ehdottoman suositeltava vaikka tulevan hiihtoloman huvitukseksi. Mahtaako olla vielä peräti tarjouksessakin? Puhelimeen Elisa Kirjan sovelluksella ladattuna saa äänikirjan luettavakseen kätevästi. On se mahtavaa, miten paljon nykyään on kaikenlaisia sovelluksia ja palveluja tarjolla. Laadukasta ajanvietettä saa ladattua muutamalla klikkauksella.

Ribsit ovat meillä kesäruokaa - onneksi poikkeus vahvistaa säännön

Ribsit ovat meillä yleensä kesäruokaa. Nyt kuitenkin Farangissa saimme maisteltavaksi sen verran herkullisen version, että pakko oli kokeilla kotonakin jotain samantyyppistä. Farangin keittokirjasta ei tietenkään löytynyt juuri tuota reseptiä, mutta sepä ei menoa haitannut. Pari kierrosta Google-kyselyä ja suunnitelma oli kasassa.

Eihän se tietysti ihan nin helposti sujunut, mutta ihan kelpo versio tuli tästäkin. Ensi kerralla annan muhia ainakin pari tuntia kookosmarinadissa uunissa folion alla ja luulenpa lopputuloksen olevan aikalailla yhtä suussa hajoavaa kuin Farangissakin. Jostain syystä nyt oli taas kiire ja ribsit jäivät ehkä hieman kiinteiksi, kun kypsennettiin paahtamalla. Hyviä tosin olivat näinkin.

Kookosribsit

Marinadi
1 prk kookosmaitoa
1 chili
2 valkosipulinkynttä
2tl murskattua inkivääriä
1dl soijakastiketta
1dl fariinisokeria
n.5 kuivattua kaffirlimen lehteä / sitruunankuorta
1-2 punasipulia
1 kukkurallinen rkl maapähkinävoita

Lihaisia ribsejä neljälle

Edellisenä iltana:
Laita marinadin ainekset tehosekoittimeen ja surraa tasaiseksi. Kaada lihojen päälle laakeaan astiaan (tai kannelliseen uunivuokaan) ja pistä jääkaappiin (folio)kannen alle.

Nosta vuoka jääkaapista ja anna lämmetä hetki. Pistä uuniin ja uuni päälle 150 asteeseen. Anna muhia ainakin pari tuntia kannen alla.

Nostele ribsit pois kastikkeesta ja levitä uudelle vuoalle. Pistä uuni 200 asteeseen ja kiertoilmalle. Anna ribsien paahtua, kunnes ne ovat pinnalta kauniin ruskeita. Levittele niille aina välillä marinadia.

Laita sillä välillä marinadi kattilaan ja kiehuta hetken aikaa paksummaksi.  Nosta pöytään tarjolle, mitä valelulta jää.


Lime-riisi 

Laita kattilaan 2 kupillista riisiä ja 4 kupillista kiehuvaa vettä sekä ripaus suolaa. Sekoita vielä joukkoon kourallinen kuivattuja kaffirlime -lehtiä. Anna poreilla hiljalleen kannen alla, kunnes riisi on kypsää ja vesi imeytynyt melkein kokonaan. Nosta pois levyltä.


Hoisin -kasvikset

Wokkaa seuraksi nopeasti haluamiasi kasviksia ('porkkanaa, sokeriherneitä, paksoita jne...) Aloita kypsentäminen kovimmista ja lisää vähitellen. Lopuksi sekoita joukkoon haluamasi määrä (maistele) Hoisin kastiketta ja sitruunamehua.

Mites niiden haasteiden kanssa?

Minun ei pitänyt ottaa tälle vuodelle mitään haasteita. Enemmän töitä eli ei aikaa. Vaan kuinkas sitten kävikään? En pystynyt vastustamaan ja nyt sitten pitäisi ne a) muistaa b) suorittaa ja vielä c) raportoidakin jossain välissä.

Pidetään siis pieni välikatsaus jo tässä vaiheessa vuotta,


#hyllynlämmittäjä

Tähän haasteeseen liittyy tuo kuvakin. Omasta hyllystä poimitaan 12 kirjaa, jotka ovat odottaneet siellä kärsivällisesti lukemista.
Minulla ei itse asiassa ole kovinkaan montaa vanhempaa kirjaa joita en hyllystäni olisi lukenut, mutta kyllä sieltä tavalla tai toisella minulle kulkeutuneita 12 sai kasattua. Toinen mokoma taisi jäädä jäljelle ja Kobossahan lukemattomia riittää sitten enemmänkin. Ne vaan eivät ole hyllyä lämmittämässä.

Aloitin jo yhdellä ja bloggasinkin siitä eli (12) Kari Hukkila Tuhat ja yksi - ihan mahtava kirja!  Haastetahti saavutettu.

Jäljellä on vielä 11 eli

(1) Riitta Jalonen : Kirkkaus - tämä on houkuttanut jo jonkin aikaa. Ehkä nyt viimein.

(2) Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa - sama juttu, aloitinkin jo

(3) Hermann Hesse: Kertomuksia - nuoruuden suosikkikirjailijani, mutta tätä en ole lukenut

(4) Peter Mayle: Saaliina Cezanne - siskon varastosta minulle kulkeutunut. Sopisiko Provenceen sijoittuva taidevarkaus vaikka lomakirjaksi?

(5) Aikamatkaajan opas historiaan - jos saisi pojatkin houkuteltua tämän pariin

(6) Karin Armstrong: Holy War - The crusades and their impact on today's world - tämä on ollut minulla kesken jo iät ja ajat. Mielenkiintoinen, mutta pientä tekstiä...

(7) Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä - pokkari eli pientä tekstiä. Jos saisi silmälasien avulla tämän luettua pois hyllystä.

(8) Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin - sama juttu

(9) Margaret Atwood : Herran tarhurit - ja edelleen sama juttu. Mielenkiintoinenkin kirja on jäänyt hyllyyn ikänäön iskettyä.

(10) Mark Crick - Kafkan kanssa keittiössä eli Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä - Tämä haiskahtaa ihan uudelta haasteelta, sieltä ruokajuttujen puolelta. Katsotaan nyt. Jos lukisi ensin, että onko edes mahdollisuuksien rajoissa.

(11) Joonas Konstig: Totuus naisista - tämä on odottanut jo useamman vuoden. Aito hyllynlämmittäjä siis.


Kuukauden teatteri 

Teatterihaaste voi hyvin, vaikka tammikuussa vähän fuskasinkin ja kävi pojan Musiikkiopiston juhlashowssa. Saa nähdä, miten käy helmikuussa. Vielä ei ole kalenterissa mitään, vaikka se täydeltä näyttääkin.


Ja vielä yksi haaste eli

#satasuomalaista2017

Sata postausta jostain suomalaiseen kulttuuriin liittyvästä asiasta. Helppo nakki, tai sitten ei. Alku on lupaavaa. Ollaan helmikuun alussa ja minulla on kasassa jo 9. Osuvat vielä aika mukavasti eri alueille kulttuurin kentässä. Kyllä tästä hyvä tulee.

Kirjat	Kari Hukkila / Tuhat ja yksi
	Ilkka Remes / Kiirastuli
	Karo Hämäläinen / Yksin
	Christine Thorel / Liskon häntä
	Tommi Kinnunen / Lopotti

Ruoka

Farang (kirja ja ravintola)

Teatteri

Mä lehden luin

Design

Megastar & Vertti Kivi

Elokuvat

Kanelia kainaloon - Tatu ja Patu

Lisäksi taidan pistää HelMet-lukuhaasteseen kirjoja muistini ja ahkeruuteni mukaan. 

Siinä nuo. Tai ainakin ne, jotka tällä hetkellä satun muistamaan... 

Palataan asiaan. 

Tuhat ja yksi - tämä olisi ansainnut huomioni jo aiemmin

Kari Hukkila : Tuhat ja yksi 
Luettavaksi kustantajalta 

Aina välillä tulee tarve saada jokin kirja loppuunkin. Minulla lojuu kesken olevia kirjoja siellä täällä ympäri huushollia ja Kobossakin prosenttiluvut näyttävät etusivulla jotain nollan ja sadan välillä. Olo on irrallinen, eikä lopulta mikään enää kiinnosta. Sivu sieltä, toinen täältä ja taas kirja vaihtuu.

Sitten tartuin Kari Hukkilan kirjaan - ihan väärästä syystä. Se näytti ohuelta. Ehkä saisin sen loppuun vielä viikonlopun aikana. Niin kävi. Luin kirjan loppuun, mutta syynä ei ollut sivujen vähyys, on niitä sentään yli 200), vaan kirjan kyky viedä mukanaan.



Historia toistaa itseään 

"Samalla kun luin kirjaa, ajattelin sitä etiopialaista ja kuinka kohtalo syntyy sukupolven ylittävistä kipujäljistä ja yrityksistä vapautua kaikesta siitä minkä saa taakakseen. Kirjaa lukiessa hämmästyin sitä kuinka ihmiset kuvittelevat elävänsä ainutkertaista aikaa ja ainutkertaista elämää, eivätkä näe että maailma toistaa täsmälleen samanlaisia aivottomia tekoja aina uudestaan,..."

Lainaus kuvaa suoraan myös omia tuntojani, eikä pelkästään tämän kirjan osalta. Viime aikoina olen useamman kerran pohtinut historian kykyä toistaa itseään. On kuin ihminen ei oppisi mitään, vai emmekö me vain muista? Ihmiskunnan kollektiivinen muisti on sen kirjallisuus, mutta kun sekin tavoittaa vain jotkut ja heidätkin aina vain kunkin palasen näkökulman osalta.

Hukkilan kirjassa ympyrä muuttuu loputtomaksi sarjaksi spiraaleja. Yksilöiden ajatukset ja tarinat muodostuvat aikakausiksi ja toistuvat vuosisadoista, vuosikymmenistä toisiin. Lumouduin kirjan rakenteesta, joka nappasi väkisin mukaansa loputtomaan kurimukseen.

Kirjailija lähtee mökille itärajan tuntumaan luomaan kauan odottanutta tekstiä. Järven takana siintää naapuri ja ajatukset kulkeutuvat gulag-kokemuksistaan kirjoittaneeseen toisen aikakauden kirjoittajaan. Ystävä soittaa Roomasta. Hän etsii kohtaamaansa paperitonta pakolaista Etiopiasta ja pyytää kirjailijan avukseen.

Gulag-kirjalija päätyi Napoliin, filosofi etsii kuolemaa tai oivallusta keskellä taistelua ja löytää jotain tärkeää rauhasta vuoren rinteellä, italialaiset pommittavat toisen vuoren juurelle piilotettua Punaisen Ristin avustusleiriä Etiopiassa, etiopialainen pyrkii vuorenrinnettä Sveitsiin, jonka lipussa on punainen risti... Kaikki liittyy kaikkeen toisiinsa lomittuvina kehinä. Jokainen pyrkii pois jostain, jonnekin ja välitilassa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia.


Ajattelun loppu 

"Loppujen lopuksi kaikki ajattelu heitetään jorpakkoon juuri silloin kun sitä eiten tarvittaisiin. Juuri se, että ajattelulla ei enää ole väliä, johtaa siihen, että Kurresta ja hänen kaltaisistaan tehään rikollisia." 

Juuri tältä tuntuu uutisia lukiessa. Populistiset sloganit ohjaavat kansakuntien ajattelua. On minä, me, meidän maa, nyt, vaikka edellisellä ajan kierroksella juuri me olisimme olleet niitä toisia. Kaikki yksipuolistuu ja kolikon toinen puoli häviää jonnekin tyhjyyteen, avaruusnäöstä puhumattakaan.

Hukkilan kirja on kertomus kahden filosofin ajatuksista - tosin toinen hylkäsi filosofian ja toisesta ei lopulta kai sitten oikeaa filosofia edes tullut. Silti ajattelijat ja aikansa kuvaajat kokoavat tarinan kasaan. Wittengstein, Herling, Agge ovat historiallisia henkilöitä, jotka myös kuvasivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan kirjoitetussa muodossa. Heidän tarinansa lomittuvat kirjan kokonaisuuteen ja todellisuuspohja vahvistaa epätodellisuuden tunnelmaa.

Myönnän oman filosofian tuntemukseni olevan suhteellisen hataralla pohjalla, mutta ainakin olen vuosien varrella oppinut esittämään kysymyksiä ja suhtautumaan kaikiin "totuuksiin" hivenen epäluuloisesti. Kun pintaa raaputtaa, löytyy asioista yleensä monta puolta.


Kuin muurahaiset

"Savun tuoksu ilmasta oli kadonnut, mutta kauhu jota yhä tunsin, toi mieleen Rosengrenin kekomuurahaiset, joiden kollektiivinen muisti säilytti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen polut, joita pitkin muurahaiset kulkivat kirvojen luokse." 

Tuhat ja yksi täyttää yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Se pakottaa ajattelemaan olematta vaikea lukea. Filosofiviittaukset ja pohdiskelu eivät tarkoita monimutkaisen vaikeaa kieltä, vaan teksti soljuu eteenpäin kauniisti keinuen. Pidin lauseiden rytmityksestä ja siitä, miten tarina pysyy kasassa kaikista historiallisista harharetkistä huolimatta. Asiat saavat kontekstin, vaikkeivat välttämättä selitystä.

Lauseet ovat pitkiä, mutta jotenkin jännästi seurattavissa. Niiden imussa luin kirjan viikonlopun aikana ja uskallan vauhdista huolimatta väittää muistavani juonen (juonien) koukerot ja linkitykset. Niin napakasti tarinointi on paketoitu. Tykkäsin hurjasti.

Kävin kuuntelemassa kirjailijaa Teoksen bloggaritilaisuudessa Kirjamessujen aikaan ja siitä saakka kirja odotti luettavien pinossa, vaikka sekä kirjailija että teoksensa mielenkiintoisilta vaikuttivatkin. Vähän harmittaa. Tämä olisi ansainnut nopeamman lukemisen ja enemmän myös näkyvyyttä. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja jättäkö tätä odottamaan. Kirjan teemat eivät kai koskaan vanhene, mutta erityisen ajankohtaisia ne ovat juuri nyt.

Jospa sitten kirjoittaisi vaikka ruoasta

No, niin... Kun lukujumi tai lukuzappaus vaivaavat, niin ainahan sitä voi kirjoittaa ruoasta. Kun kerran blogin aihemaailmaakin on tarkoitus laajentaa... Eikös niin?

Ei se nyt kuitenkaan ihan niin helppoa ole. Pitää ruoankin kohdalla löytää se näkökulma tai kiinnostava kiemura, joka saa lukijatkin etenemään otsikkoa pidemmälle. Koukun löytäminen ei ole ihan helppoa, vaikka vaihtoehtoja on todella monia.

Ensinnäkin, voi vaikka panostaa kuviin, mikä nyt ei välttämättä ole ehkä minulla se omin alue. Pitäisi edelleen opetella ne kameran asetukset. Tilanne on ihan toinen kuin vaikka Lumo Lifestyle-blogissa, jossa kuvat ovat aina tiptop samoin kuin Liemessä-blogissa tai Jotain maukasta -blogissa.

Lisäksi voi panostaa houkutteleviin resepteihin (eikä kuvissakaan ole näissä mitään vikaa). Beach House Kitchen  ja Kulinaari ovat saaneet aikaiseksi useammankin himotuksen, josta ei ole päässyt eroon kuin pistämällä Copycatin hommiin. Sama koskee mm. Saaran lautasella - blogia. ja tietysti monia muitakin.


Tänään on perjantai - hauskaa perjantaita!

Minä olen jo kotitoimistolla, mikä tarkoittaa edessä olevan vielä useamman puhelinpalaverin ennen viikonloppua. Ruoasta ei tänään(kään) ole vielä mitään tietoa, mutta jotain sellaista helppoa ja maukasta ja mielellään värikästä tekisi mieli.

 Siis jotain sellaista kuin alkuviikosta syömämme veriappelsiini-kanavuoka. Se kun syntyy kerralla uunissa, eikä edes vie kamalasti aikaa.

Veriappelsiini-kanavuoka

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Pilko perunoita haluamasi määrä. Leikkele haluamasi määrä broilerin rintafileitä n. 4-5 palaan. Valuva päälle vähän oliiviöljyä. Laita ne uunivuokaan ja sekoittele joukkoon reilu ripottelu sitä miedompaa savupaprikajauhetta sekä vähän pippuria myllystä.

Joukoon voi vielä siivuttaa punasipulia ja laittaa vaikka edellisen päivän salaatista jääneet kirsikkatomaatit...

"Nylje" veriappelsiineja ja siivuta niin monta, että suurin piirtein perunat ja broileri peittyvät. Valuta päälle vielä oliiviöljyä ja lykkää uuniin puoleksi tunniksi.

Kun broileri ja perunat ovat kypsät, ripottele päälle vielä suolaa, fetaa ja persiljaa. Nosta heti tarjolle.

Kaveriksi voi tarjota vaikka raikasta salaattia, ja muunnoksen voi tehdä lisäämällä perunan kaveriksi porkkanaa tai palsternakkaa.

Tämä ja sen muunnelmat kuuluvat meillä arkiruokien vakioihin.

Edit: Pojat huomauttivat, että heidän suosikkiversiossaan on vielä pepperoni-makkaran siivuja silputtuna. Eli ne vain leikellään palasiksi ja ripotellaan vuokaan noin 5min ennen uunista ottamista. 

Tammikuun luetut eli peräti yksitoista

Oli tammikussa vähän talvisenkin näköistä... 

Olipas lukuisa kuukausi. Tosin täytyy  myöntää, että taisi mennä aika kevyellä linjalla. Määrä ei aina vastaa laatua. En minä silti mitenkään väitä, että viihdefantasia olisi klassikoita huonompaa luettavaa, kunhan nopeampaa ja vähemmän aivoja vaativaa.

Mitäpä tuo kertoo kuukaudesta? Voisi kuvitella, että töissä on ollut kamalan kiire, mutta ei se nyt kyllä ihan pidä paikkaansa. Stressiä oli, mutta tuossa välissä ehkä enemmänkin työn hiljaisuuden vuoksi, kun odoteltiin fiskaalin päättymistä ja budjetointeja. Nyt on sitten hommia ihan tarpeeksi ja tarpeen ylikin. Mistähän se johtuu, että kaikki menee aina jotenkin aalloissa?


Peräti yksitoista kirjaa tuli luettua

Aika huikea määrä. Vuosi alkoi tosi mahtavasti myös erilaisten hankkeiden osalta, sillä heti alussa olin mukana julkaisemassa ensimmäisiä artikkeleita Kirjojen Suomi -hankkeessa. Ilkka Remeksen Kiirastuli herätti kovasti ajatuksia mm. somevaikuttamisesta, vaikkei suoranaisesti lempigenreäni edustakaan.

Pitkästä aikaa kuuntelin myös äänikirjan eli sain loppuun Karo Hämäläisen Paavo Nurmen elämää kuvaavan Yksin-romaanin. Dekkarigenreä edusti tällä kertaa vähän kevyempi, mutta kirjojen ystäville täsmäkohjus eli The Bookclub Murders. Kuukauden keittokirja puolestaan oli vähän vanhempaa kaartia oleva Farang, joka inspiroi myös lähtemään ravintolaan Loppu olikin sitten pelkkää fantasiaa - niin, ja HelMet Overdrivea.

Jos Kirjojen Suomi aloitti kuukauden juhlallisesti, niin jatkuipa tammikuu muutenkin kirjauutisten parissa. Pääsin nimittään suosittelemaan HelMet Overdriven lukijoille suosikkejani äänikirjoista ja minua oikein haastateltiinkin. Hauskaa!

Vahvasti oli HelMet Overdrive myös edustettuna lukulistallani eli englanniksi luin pääsääntöisesti Vain 3/11 oli suomeksi (eikä yhtään ranskaksi - taaskaan). Kaikki fantasiat oli lainattu Overdrivesta.

Luin vihdoin ja viimein Miss Peregrinen eriskummallisista lapsista - Se oli varsin mielnenkiintoinen. Loput fantasiat olivatkin sitten enemmän tai vähemmän viihteellisiä.


Lukuzapping

Helmikuu onkin sitten alkanut vähän erilaisena lukukuukautena. Minulla on kesken ihan järkyttävä määrä kirjoja ja huomaan hyppiväni tarinasta toiseen niin, että kohta varmaan luen avaruusaluksia pappilan neitojen viestinviejäkorppien kulkuvälineinä...

Arvasitteko, mitä kirjoja tällä hetkellä on kesken? Lisävihjeiksi vielä
1) vanhan kollegan kirjoittama - myönnetään, tätä ette kai edes voi tietää, paitsi te... juuri te...  
2) historiallista romanttista
3) kirjabloggaajien suosikkitrilogiasta 

Noh, arvauksia?


Ja muita muuttujia

Kuukauden teatteri meni pojan touhuissa (ihan mahtavia nuoria taiteilijoita!) ja muutenkin ovat tuulet puhaltaneet blogielämässäni. Pistin ruokablogini telakalle ja sen seurauksena sitten täällä alkavat aihepiirit laajentua.

Ihanasti te kaikki kannustitte vaan rohkeasti muuttumaan, joten tästä se lähtee. Uusi vuosi, uudet kujeet - niin sitä kai sanotaan. Jännä nähdä, mitä kaikkea tämä sitten tuo muassaan.
Toivottavasti pysytte messissä!