Tuhat ja yksi - tämä olisi ansainnut huomioni jo aiemmin

Kari Hukkila : Tuhat ja yksi 
Luettavaksi kustantajalta 

Aina välillä tulee tarve saada jokin kirja loppuunkin. Minulla lojuu kesken olevia kirjoja siellä täällä ympäri huushollia ja Kobossakin prosenttiluvut näyttävät etusivulla jotain nollan ja sadan välillä. Olo on irrallinen, eikä lopulta mikään enää kiinnosta. Sivu sieltä, toinen täältä ja taas kirja vaihtuu.

Sitten tartuin Kari Hukkilan kirjaan - ihan väärästä syystä. Se näytti ohuelta. Ehkä saisin sen loppuun vielä viikonlopun aikana. Niin kävi. Luin kirjan loppuun, mutta syynä ei ollut sivujen vähyys, on niitä sentään yli 200), vaan kirjan kyky viedä mukanaan.



Historia toistaa itseään 

"Samalla kun luin kirjaa, ajattelin sitä etiopialaista ja kuinka kohtalo syntyy sukupolven ylittävistä kipujäljistä ja yrityksistä vapautua kaikesta siitä minkä saa taakakseen. Kirjaa lukiessa hämmästyin sitä kuinka ihmiset kuvittelevat elävänsä ainutkertaista aikaa ja ainutkertaista elämää, eivätkä näe että maailma toistaa täsmälleen samanlaisia aivottomia tekoja aina uudestaan,..."

Lainaus kuvaa suoraan myös omia tuntojani, eikä pelkästään tämän kirjan osalta. Viime aikoina olen useamman kerran pohtinut historian kykyä toistaa itseään. On kuin ihminen ei oppisi mitään, vai emmekö me vain muista? Ihmiskunnan kollektiivinen muisti on sen kirjallisuus, mutta kun sekin tavoittaa vain jotkut ja heidätkin aina vain kunkin palasen näkökulman osalta.

Hukkilan kirjassa ympyrä muuttuu loputtomaksi sarjaksi spiraaleja. Yksilöiden ajatukset ja tarinat muodostuvat aikakausiksi ja toistuvat vuosisadoista, vuosikymmenistä toisiin. Lumouduin kirjan rakenteesta, joka nappasi väkisin mukaansa loputtomaan kurimukseen.

Kirjailija lähtee mökille itärajan tuntumaan luomaan kauan odottanutta tekstiä. Järven takana siintää naapuri ja ajatukset kulkeutuvat gulag-kokemuksistaan kirjoittaneeseen toisen aikakauden kirjoittajaan. Ystävä soittaa Roomasta. Hän etsii kohtaamaansa paperitonta pakolaista Etiopiasta ja pyytää kirjailijan avukseen.

Gulag-kirjalija päätyi Napoliin, filosofi etsii kuolemaa tai oivallusta keskellä taistelua ja löytää jotain tärkeää rauhasta vuoren rinteellä, italialaiset pommittavat toisen vuoren juurelle piilotettua Punaisen Ristin avustusleiriä Etiopiassa, etiopialainen pyrkii vuorenrinnettä Sveitsiin, jonka lipussa on punainen risti... Kaikki liittyy kaikkeen toisiinsa lomittuvina kehinä. Jokainen pyrkii pois jostain, jonnekin ja välitilassa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia.


Ajattelun loppu 

"Loppujen lopuksi kaikki ajattelu heitetään jorpakkoon juuri silloin kun sitä eiten tarvittaisiin. Juuri se, että ajattelulla ei enää ole väliä, johtaa siihen, että Kurresta ja hänen kaltaisistaan tehään rikollisia." 

Juuri tältä tuntuu uutisia lukiessa. Populistiset sloganit ohjaavat kansakuntien ajattelua. On minä, me, meidän maa, nyt, vaikka edellisellä ajan kierroksella juuri me olisimme olleet niitä toisia. Kaikki yksipuolistuu ja kolikon toinen puoli häviää jonnekin tyhjyyteen, avaruusnäöstä puhumattakaan.

Hukkilan kirja on kertomus kahden filosofin ajatuksista - tosin toinen hylkäsi filosofian ja toisesta ei lopulta kai sitten oikeaa filosofia edes tullut. Silti ajattelijat ja aikansa kuvaajat kokoavat tarinan kasaan. Wittengstein, Herling, Agge ovat historiallisia henkilöitä, jotka myös kuvasivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan kirjoitetussa muodossa. Heidän tarinansa lomittuvat kirjan kokonaisuuteen ja todellisuuspohja vahvistaa epätodellisuuden tunnelmaa.

Myönnän oman filosofian tuntemukseni olevan suhteellisen hataralla pohjalla, mutta ainakin olen vuosien varrella oppinut esittämään kysymyksiä ja suhtautumaan kaikiin "totuuksiin" hivenen epäluuloisesti. Kun pintaa raaputtaa, löytyy asioista yleensä monta puolta.


Kuin muurahaiset

"Savun tuoksu ilmasta oli kadonnut, mutta kauhu jota yhä tunsin, toi mieleen Rosengrenin kekomuurahaiset, joiden kollektiivinen muisti säilytti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen polut, joita pitkin muurahaiset kulkivat kirvojen luokse." 

Tuhat ja yksi täyttää yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Se pakottaa ajattelemaan olematta vaikea lukea. Filosofiviittaukset ja pohdiskelu eivät tarkoita monimutkaisen vaikeaa kieltä, vaan teksti soljuu eteenpäin kauniisti keinuen. Pidin lauseiden rytmityksestä ja siitä, miten tarina pysyy kasassa kaikista historiallisista harharetkistä huolimatta. Asiat saavat kontekstin, vaikkeivat välttämättä selitystä.

Lauseet ovat pitkiä, mutta jotenkin jännästi seurattavissa. Niiden imussa luin kirjan viikonlopun aikana ja uskallan vauhdista huolimatta väittää muistavani juonen (juonien) koukerot ja linkitykset. Niin napakasti tarinointi on paketoitu. Tykkäsin hurjasti.

Kävin kuuntelemassa kirjailijaa Teoksen bloggaritilaisuudessa Kirjamessujen aikaan ja siitä saakka kirja odotti luettavien pinossa, vaikka sekä kirjailija että teoksensa mielenkiintoisilta vaikuttivatkin. Vähän harmittaa. Tämä olisi ansainnut nopeamman lukemisen ja enemmän myös näkyvyyttä. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja jättäkö tätä odottamaan. Kirjan teemat eivät kai koskaan vanhene, mutta erityisen ajankohtaisia ne ovat juuri nyt.