Makkarapullapastaa ja pohdintaa elämän tarkoituksesta

Oma vika? 

Tämä ruokablogitta kirjoittaminen on oikeastaan aika vapauttavaa. Ei tarvitse miettiä, onko resepti ruokabloggaajatasoa vai voiko vaan fiilistellä. Tiedän, itse minä paineeni luon, mutta minkäs teet? Joidenkin aivot vain toimivat niin. Kun elämä on muuten liian mukavaa niin pitää keksiä jotain stressattavaa.


Vai onko kyse siitä, että ihmistä ei ole luotu helppoon olemiseen?

Ajatelkaapa nyt vaikka kaikkia niitä julkkistähtiä, jotka joko sortuvat huumeisiin, rupeavat väkivaltaisiksi tai muuten vaan sotkevat elämänsä. Heillä on aivan kaikkea, mutta homma pitää pilata ja hankkia haasteita. Toinen vaihtoehto näyttää olevan hurahtaminen johonkin "-ismiin", jolloin jonkin aasialaisen filosofian säännöt vaativat ehdotonta kurinalaisuutta ja päällään seisomista, tai ruokavalio edellyttää vähintäänkin puolien ruoka-aineiden pois jättämistä ja loppujen itse keräämistä villistä luonnosta. Haasteita siinäkin, eikös?

Vähemmän julkkiksella tuo tarkoittanee juuri noita itsekeksittyjä "muka ulkoisia" vaatimuksia harrastuksissa, tai töissä kiireen haalimista ja rauhallisen hetken koittaessa stressaamista liian kevyestä tahdista ja vajaasta "arvontuottamisesta".Vielä pienemmässä mittakaavassa voi itselleen tehdä kiusaa vaikka kaatamalla kahvin purkkiin sen mittalusikan päälle. Pääsee taas silmämitalla arvioimaan oikeaa määrää lempparivahvuudelle.

Ei,  elämän tarkoitus ei voi olla ainainen stressi ja muualle yrittäminen, vaikka evoluutio joskus sellaisia piirteitä ihmiseläimessä olisi vahvistanutkin.

Kahvista tuli ihan hyvää ilman mittalusikkaakin ja huolimatta tilanteen tajuamisen aiheuttamista ärräpäistä. Ehkä sama pätisi töissä ja muussakin toiminnassa? Oppisiko sitä ottamaan rennommin? Houkutteleva ajatus ja todennäköisesti elämänkestoinen oppiminen edessä - vanhan koiran opettaminen pois pinttyneistä tavoista ei liene kaikkein kevyin harrastus.

Pitänee silti yrittää? 

Jospa aloittaisi siis makkarapullapastalla

Vaikka ei tämä arki-iltojen oikoteiden käyttäminen ole mitenkään ollut meillä harvinaista ennenkään. Tällaiset tuoremakkarasta puristetut palluratkin olivat meillä suunnitelmissa siitä lähtien, kun idean bongasin jostain telkkarin ruokaohjelmasta - taisi olla Jamie Oliver se, jonka aikoinaan ensimmäisenä näin keinoa käyttävän.

Tämän reseptin onnistumiselle on yksi erittäin tärkeä perusedellytys ja se on hyvälaatuisten tuoremakkaroiden löytyminen. Tähän saakka se on välillä tuottanut pieniä hankaluuksia, mutta Harjun makkaratehtaan tuotteita käyttämällä tulos on takuuvarmasti herkullinen. Testattu on, useammankin kerran. Varsinkin heidän mausteinen lammasmakkaransa on tähän kertakaikkisen sopivaa.

Kasviksiakin saa joukkoon tungettua kukin toiveidensa mukaan, mutta mausteet ja maku tulevat pääasiassa makkaroista. Tosin voisi tätä kai uudeksi Muttisoosiksikin (melkein) tituleerata, kun purkki löytyy aineslistalta.

Näistä lähdettiin ja 5 söi 
(tosin makkarapalluroita olisi voinut olla enemmänkin sattumina, maku kyllä riitti)
 
3(-5) lammasmakkaraa
purkillinen Mutti - kirsikkatomaatteja
kourallinen pikkusipuleita
oreganoa
(kesäkurpitsa, jos muistetaan)

Pastaa syöjien nälän mukaan (ja sen mukaan, miten soosiseksi annoksen haluat)

Silputtiin sipulit ja laitettiin öljytilkkaan kuullottumaan. Sitten vaan puristeltiin makkarasuolista sisus palloiksi pannulle ja annettiin ruskistua.

Laittaessani pastavettä kiehumaan muistin, että piti lisätä kesäkurpitsaakin, joten pilkoin yhden pienemmän ja paiskasin senkin sekaan ja silppusin mukaan oreganoa.

Hetken kierittelyn jälkeen sitten vaan Mutti joukkoon, vähän vettä ja kansi päällä hiljalleen porisemaan siksi aikaa, kun pasta kypsyy. Pastan ollessa melkein kypsää, nostele se reikäkauhalla soosin sekaan ja sekoita. Vie heti tarjolle.

Pöydässä sitten vähän lisää oreganoa ja parmesaaniraastetta. Kelpasi perheessä ihan kaikille - eikä ollut työlästä tai vienyt paljonkaan arki-illasta aikaa.