Oikea lukuromaani (sisältää Barcelonaa ja suklaata)

Suklaajuomaa ja churroja Barcelonassa

Maanantain päätin olevan tämän loman lukupäivä ja vietinkin iltapäivän sohvannurkassa nautiskellen. Hyvä niin.

Loman kaksi viimeistä päivää on nimittäin vietetty sellaisessa seurassa, että lukeminen on jäänyt. Kuopus päätti ryhtyä kehittämään flunssaa... ei sellaista kunnollista - vielä, mutta tarpeeksi vanhempien säikäyttämiseksi. Meidän on ihan pakko molempien päästä töihin torstaina. Ei sitä nyt ensimmäisenä työpäivänä heti oikein voi poiskaan jäädä.

Niinpä meillä on menossa operaatio "flunssan nujerrus" - tavoitteena pitää flunssa vähintäänkin säästöliekillä, jollei sitä saa kokonaan karkotettua ja poika torstaina päiväkotiin.

Toisaalta, tänään on kotona myös kröhivä ja niiskuttava esikoinen eli periaatteessa olisi lastenvahti ilmeisesti tarjolla huomiseksi ihan noin omasta takaa... jollei tuolla suunnalla tapahdu jotain ihmeparantumista.

No, joka tapauksessa, maanantaina luin ja nautiskelin. Pitkästä aikaa käsiini osui oikein perinteinen lukuromaani.

Ai, että mikä? Yhden selityksen voi lukea vaikka täältä, mutta minulle lukuromaani on 

• perusviihdettä hivenen raskaampaa, 
• tarpeeksi pitkä keskittyneeseen lukunautintoon (eli yli parisataasivuinen), 
• tarinallinen ja juonellinen, 
• suhteellisen helppolukuinen ja 
• ennen kaikkea nautittava romaani, joka imaisee mukaansa, eikä ole liian monimutkainen tai vaikea rentouttavaan lukemiseen. 

Care Santos: Suklaan maku 

Kustantajalta luettavaksi 

Rakastan suklaata (kukapa ei) ja viime vuoden 15v häämatkan ansiosta olen myös sydänjuuriani myöten ihastunut Barcelonaan. Kun siis luettavaksi tarjottiin Barcelonaan sijoittuvaa ja suklaateeman ympärille kehitettyä tarinaa historiallisin elementein, en kertakaikkiaan voinut sanoa ei huolimatta pullistelevasta lukulistasta ja isännän täyttyneen kirjahyllyn myötä rypistyneistä kulmakarvoista. 

Alussa vanha suklaakannu on särkynyt ja 

Max haluaa liimata sen takaisin kasaan. Kannu on hänen vaimolleen Saralle merkityksellinen sekä vanhan ystävyyden symbolina että sen kuiskailevien tarinoiden vuoksi.

Kannun myötä myös lukija pääsee seuraamaan kolmen naisen tarinaa. On Sara 1900-luvulla ja hänen kaksi rakkauttaan, on orpo Aurora 1800-luvulla ja 1700-luvun taitava suklaanvalmistaja Marianna. Jokaisella heillä on omat surunsa, murheensa ja rakkautensa.

Nautin kirjan lukemisesta paljon. Jokainen nainen on oma persoonallisuutensa ja myös heidän ympäristönsä ihmiset kuvataan elävästi, aikakauden piirteistä puhumattakaan. Barcelona elää läpi vuosisatojen. Pidin myös kerrontatavan muuttumisesta tarinoiden mukana. Kertoja, "sinä"-muoto ja kirjeet vaihtuivat ja jokainen sopi omalla tavallaan juuri kertomaansa tarinaan. Tosin täytyy myöntää, että "Sinä"-muoto oli välillä vähän hämmentävä.

Kaikkiaan siis ihanan perinteinen lukuromaani pienellä twistillä. Näitä tulee jostain syystä nykyään vastaan ihan liian vähän. Ovatko ne pois muodista vai enkö vain ole osunut kohdalle?

Täyttä pimeyttä Xhafoniin

Loma lähenee loppuaan. Enää yksi päivä ja sitten uusiin haasteisiin. Vähän vatsassa perhostelee, mutta olen oikeastaan aika valmis jo ryhtymään tositoimiin. On tässä jo lusmuiltukin. Se vaan oikeasti jännittää, miten syksyn ensimmäinen flunssa-aalto osuu. Tänäänkin on kuopus kanssani kotona, mutta eihän hän tietenkään aamun jälkeen ole kröhäissyt kertaakaan. Säästää varmaan pahinta flunssaa torstaiaamuksi, kun meidän pitäisi isännän kanssa molempien ehtiä uuteen paikkaan...

No, jos nyt ennen loman loppumista saisi edes heinäkuun luettujen bloggaussuman purettua loppuun saakka. Tämä taitaakin jo olla viimeinen. Sopivasti ennen elokuun loppua. Onneksi olen onnistunut pysymään suurin piirtein tahdissa mukana tässä kuussa.

Taina Haahti: Täyttä pimeyttä Xhafoniin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Jos tuo edellinen oli sopiva yläasteikäiselle niin tämä kiinnostanee muutamaa vuotta nuorempaa. Vauhtia riittää, mutta tarina on yksinkertainen eikä ollenkaan pelottava, vain pikkuriikkisen jännittävä.

Otto ja Peppi ovat parhaat kaverukset. Sarjan ensimmäisessä osassa (jota en itse asiassa ole lukenut) he tutustuivat avaruuskaveri Anteroon. Nyt ei Anterosta ole kuulunut pitkään aikaan mitään.

Sitten alkaa esiintymään outoa muistamattomuutta ja tähtitaivaalle ilmestyy avunpyyntö. Pian Otto ja Peppi huomaavat olevansa matkalla täyttä pimeyttä kohti Xhafonin planeettaa ja seikkailuja, joihin liittyvät polkupyörät ja sotaisa naapuriplaneetta.

Pidin kirjan reippaasta tunntelmasta. Ei sitä oikein muutenkaan voi kuvata. Lapset tarttuvat toimeen, välillä nauretaan ja erityisesti halutaan auttaa ystävää. Kirjassa on kaikki ainekset pieniä koululaisia viihdyttävään tarinaan. Eikä tällainen tätikään päässyt tylsistymään, vaikka pieni yksinkertaistaminen olisi armaan pidemmän päälle alkanut painamaan. Onneksi kirja ei myöskään ole liian pitkä. Siinä kerrotaan olennaiset asiat tarinan kulun osalta eikä jäädä jaarittelemaan.

Pidin myös Otosta ja Pepistä sekä erityisesti kaiken tietävistä Xgronxista ja Föfistä, joiden toilailut koulussa olivat varsin viihdyttäviä. Ystävyys, rehellisyys ja iloinen meininki huolista huolimatta ovat kantavia teemoja, joiden pariin on hyvä ohjata alakoululaisiakin viettämään aikaansa.

Kun rokkari poikabändistä luki

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Luettavaksi kustantajalta S&S

Olen vähän huono tällaisten puhtaasti "nuortenkirjojen" kanssa. Olen itse asiassa aina ollut. Silloinkin, kun saatoin vielä laskea itseni edes nuorehkojen lukijoiden piiriin, vierastin kaikkia "realistisia", nykyaikaan ja (silloisten) nykynuorten maailmaan sijoittuvia kirjoja. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, paitsi ehkä myötähäpeän tuskallisuuden aste. Nyt jo vähän naurattaakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeet siis on kirja nykynuorista. Yhdeksäsluokkalainen Rene on koko yläasteen seurannut isoveljensä ohjetta selvitä koulusta "näkymättömänä", mutta sitten hän päättää räväyttää perustamalla poikabändin. Eikä se tietenkään ihan mene niin kuin Strömsössä.

Aluksi ajattelin joutuvani lukemaan kirjaa pienissä pätkissä, jotten väsähdä koulumaailman kauhuihin ja poikien töpeksintään, mutta sitten kirja muuttui. Sävyjä tuli lisää, juoni ja henkilöt monimutkaistuivat ja aikuislukijakin pääsi mukaan juoneen.

Loppujen lopuksi kirja on minusta yksi parhaita lukemiani tyypistään. (Ok, tämän genren osalta lista ei ole hurjan pitkä, mutta kuitenkin)

Sain tuputettua kirjan myös kahdeksannen luokan juuri aloittaneelle esikoiselle, joka sattuu olemaan myös musiikkiluokalla - bändin luomiseen liittyvän kirjan luulisi siis kiinnostavan?

Kuva S&S

Mitä mieltä oli kohderyhmän varsinainen edustaja?

Kiinnostihan kirja ainakin sen verran, että luki sen loppuun. Tosin taitaa olla äitinsä poika ja kallistua hänkin enemmän sinne fantasian kuin realismin puolelle ja totesi genren olevan ehkä vähän vieras. Ihan kuitenkin tykkäsi. Alla muutamia kommentteja :

"Kirja on hyvin kirjoitettu"

"Koulu vaikuttaa realistiselta, mutta kuitenkin erilaiselta kuin meidän koulu. Meillä ei ole tuollaisia kiusaavia ryhmiä" ("Onneksi", hymyili äiti tyytyväisenä tuon kuultuaan.

"Vähän masentava" - lukekaa kirja, niin tiedätte, miksi kaikkeen ehdottomasti suhtautuva ja hetkessä elävä teini näin sanoi. Äidin mielestä taas kirjassa oli toki mustaa, mutta myös valonpilkahduksia.

"Huonoa kirjassa olivat tyyli- ja musiikkireferenssit..." Sanoo rokkari henkeen ja vereen. Muistan elävästi, miten kirja meinasi lentää nurkkaan lopullisesti sivuilta vastaan tulleen Justin Bieberiin liittyvän positiivisen kommentin vuoksi... Pojalla siis. Minua eivät musiikkigenret hetkauta suuntaan tai toiseen. Vaati pientä ylipuhumista saada jatkamaan.

Kaikkiaan varsin suositeltava kirja siis. Pitää varmaan lähettää pojan mukana kouluun, Jos vaikka mahtuisi sielläkin lukulistalle, vaikka opetussuunnitelma kai kovasti rajoittaakin. Voihan sitä tarjota vaikka ylimääräisenä... jos nyt ei muille niin ainakin musiikkiluokkalaisille.

Ei pelkkää ketutusta

Eli olen minä lukenut hyviäkin kirjoja. Tosin täytyy myöntää löytäneeni itsestäni sen pienen kuttumaisen akan, joka lukee kirjan äkkiä loppuun vain päästäkseen siitä eroon ja voidakseen kiukutella siitä blogissa. Kesken ei voi jättää nimenomaan jälkimmäisestä syystä. Hyvää haluaa makustella eikä hosua.

Välillä pitää tietysti hyväkin lukea nopeasti. Vaikka silloin, kun kirjaston Bestseller-hyllystä löytyy se kolmas osa, jota edeltävän juuri luki ja toivoi saavansa jatkon nopeasti käsiinsä. Silloin sen ahmii peläten 2 viikon laina-ajan olevan kuitenkin liian lyhyt. (Tässä kohtaa kuulen jo epäuskoisia hymähdyksiä sieltä ruudun toiselta puolelta. Eikö kaksi viikkoa muka riitä? Mutta koittakaapa itse jongleerata kymmenen kesken olevan opuksen välillä... - Tiedän, tämä on vähän riistäytynyt käsistä)

Paula Havaste: Veden vihat 
Kirjaston Bestseller-hyllystä

Maan vihat loppui sen verran koukuttavasti, että Veden vihat oli hyvä lukea heti perään. Kertte jättää Tukholman ja Arimon taakseen ja purjehtii Osmin mukana eteenpäin.

Osmi lupasi viedä Kerten kotirannoille, mutta vesien henget ovat eri mieltä. Matkaan tulee lisäkierros Koluvanin (Tallinnan) kautta.

Taas kerran kirjan historiakuvaus on aivan mahtavaa ja kaupan keskuksen toimet ja tavat avautuvat lukijalle. Uusia henkilöitä ilmaantuu tarinaan roppakaupalla ja tällä kertaa myös heidän välisensä suhteet heijastelevat jännästi myös nykyajan keskustelua seksuaalivähemmistöistä ja asenteista.

Hivenen Kerten tarina alkaa nyt tuntua pitkältä samojen elementtien (mies, lapsi, matka) toistuessa osasta toiseen. Vaikka kaupunkien elämään tutustuminen 1100-luvulla onkin mielenkiintoista, tarinan kaari alkaa jo vaatia jonkunlaisia ratkaisuja. Ehkä sitten seuraavassa osassa...

Veden vihat on kuitenkin mielenkiintoinen, sujuva ja myöskin helppolukuisena varsin koukuttava kirja. Ei siitä mihinkään pääse, että Kerten tarinaan haluaa jatkoa eli seuraavakin osa tulee ihan varmasti luettua. Toivottavasti vain silloin päästään jo vähän lähemmäksi kotia ja ehkä Larriakin.

Kun nyt kerran alkuun ruvettiin

Kuvittelin lomalla viettäväni aikaa rennosti lukien, mutta kissan viikset! Tässä minä olen painellut kuin pieni aropupu ympäri kaupunkia. Lopputuloksena toki on ollut kivoja retkiä ja tilaisuuksia, herkullisia lounaita ja vaatevarasto ihanasti syksyä varten ihanasti täydennettynä. Paitsi sitten eilen illalla, kun istahdin yhdeksän jälkeen sohvalle selailemaan Maailma on outo -kirjaa. Siinä on muutaman sivun juttuja historian kaikista pienistä omituisista tapahtumista. Ajattelin pikaiseen lukevani muutaman.

Lyhyitä tarinoita vaan on liian helppo lukea aina "vielä se yksi" ja aika monta tarinaa myöhemmin kello olikin jo lähellä puoltayötä. Aamulla taasen heräsin ennen kuutta. Se on kumma, miten voi olla väsynyt, muttei nukuta...

Olotila siis lienee selvä. Seuraavaksi onkin sitten luontevaa jatkaa jo tiistaina aloitettuja mutinoita. Minulla on yleensä lukemistani kirjoista lähinnä positiivista sanottavaa - kukapa sitä nyt ottaisi luettavakseen kirjoja, joista lähtökohtaisesti ei pidä. Nyt olen kuitenkin lukenut peräjälkeen kaksi, joista en ole ollenkaan innostunut. Viimeisimpänä tämän, paljon kehuja ja huomiota saaneen (nuorten)fantasian.

Victoria Aveyard : Punainen kuningatar 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Ehkä avainsana onkin juuri "nuorten". Minä aivan selkästi olin liian vanha ja monissa fantasialiemissä keitetty lukija, jolloin tarinan yksinkertaisuus ja paremman sanan puutteessa naiivius otti päähän. Olen myös tottunut viime aikoina odottamaan "maailmakuvaukselta" innovatiivisuutta ja mielellään jotain pientä twistiä, jotka tässä jäivät pahasti tuttujen elementtien jalkoihin. Esimerkiksi viihdefantasia avaruusvampyyreista voitti mielenkiintoisuudessaan Punaisen kuningattaren mennen tullen.

Tarinassa siis on punaiset ja hopeiset yhteiskuntaluokat. Hopeiset ovat erityisiä ja punaiset aika lähellä orjan asemaa. Sitten on punainen tyttö Mare, jolta yllättäen löytyykin erityisvoimia ja hän päätyy hopeisten linnaan kuriositeettina ja poliittisena pelinappulana.

Linnasta tietysti löytyy kaksi prinssiä ja kuvioissa pyörii myös yksi lapsuudentoveri. Kaikki rakastuvat Mareen, joka (tietysti) sitten soutaa ja huopaa poikien välillä. Kuulostaako tutulta? Sitten on erilaisia pelejä, joissa testataan voimia ja kapinallisjoukkio ja... Tiedän, tässä on yhdistelmä Nälkäpeliä ja Outolintua. Juoni on myös aika ennalta-arvattava monia samantyylisiä lukeneelle, petoksineen päivineen.

Myös Mare päähenkilönä jää ohueksi. Toki olen vasta lukenut ensimmäisen osan, mutta jos vertaa esim. Celaena Sardothienin monitasoiseen hahmoon, on Mare vain kiukutteleva teinityttö. En oikein jaksanut samaistua ja ympärillä pyörivät pojatkin olivat pääasiassa ärsyttäviä.

Tai sitten minä vain olen keski-ikäinen täti, jonka kyky eläytyä teinien maailmaan on kadonnut kauan sitten. Todennäköisesti näin onkin. Punaisessa kuningattaressa nimittäi on myös paljon hyvää. Teksti on sujuvaa, juoni etenee reippaasti ja siinä on sentään jotain yritystä liiallisen suoraviivaisuuden välttämiseksi. Ihan varmasti kelpo lukemista kohderyhmälleen, kunhan eivät ole vielä liian pitkällä fantasiagenreen tutustumisessa.

Saako sitten haukkua, kun on lukenut loppuun?

Tuossa töiden loppua kohti pinnistin  myös työläältä tuntuneen äänikirjakuuntelun finaaliinsa. Pientä tuskaa tuotti, vaikka äänikirjat ovatkin olleet työmatkojen pelastus (ainakin olivat ennen PokémonGo'ta...) Nyt sitten työmatkani lyhenevät (50min => 10min) ja väline vaihtuu julkisista autoon, joten kuuntelulle pitää keksiä uusia taustapuuhia. En minä silti valita. Yli tunnin ajansäästö päivässä tuntuu päiväkotiarjessa.

Tämä viimeinen työmatkakirja kuitenkin tuntui enemmän työltä kuin huvilta. Jotenkin vaan alkoi ärsyttämään. Vaan pakko oli kuunnella viimeiseen minuuttiin. Eihän kirjaa voi arvostella, eikä varsinkaan haukkua, jos ei ole kahlannut koko opusta? Vai voiko?

Kuva: Otava

Robert Galbraith: Pahan polku
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Jostain luin jo aiemman Cormoran Strike-romaanin kohdalla, että tiedossa saattaa olla venyvää ja vanuvaa dekkaria. Galbraithin (Tiedättehän, Harry Potterien kirjoittajan alter ego) dekkarit ovatkin sellaisia perinteisiä hitaasti eteneviä ja vähitellen käänteensä paljastavia. Minua ei hitaus häiritse ja itse asiassa myös kuuntelen mielelläni tällaista perinteisen tyylistä "kuka sen teki" -pohdiskelua, jossa lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Siinä suhteessa ei ongelmaa siis esiintynyt.

Toisinaan taas lukijan maneerit tai ääni eivät sovi omaan korvaan ja kuuntelu jää siksi kesken, tai ainakin on hidasta. Eero Saarinen on kuitenkin lukijana todella hyvä. Hänen äänensä on miellyttävä kuunnella ja lukutapansa elävä. Jollei lukija olisi ollut näin hyvä, en ikinä olisi päässyt kirjan loppuun.

Myöskään juonessa ei sinänsä ole vikaa, vaikka se onkin kaavaltaan aika perinteinen. Cormoran Striken kollegalle (vai assistentille? Siinä yksi kirjan kysymyksistä, jotka osaltaan vaikuttivat ärsytykseeni) Robinille lähetetään naisen irtileikattu jalka. Pian käy ilmi, että lähettäjä on todennäköisesti joku Striken menneisyydestä ja epäiltyjä listataan kolme. Loppuosa tarinasta sitten tietysti selvitetään, kuka murhaaja mahdollisesti on.

Tarinan kiemuroissa selviää yhtä ja toista niin Cormoranin kuin Robininkin menneisyydestä, Matthewn ja Robinin häitä suunnitellaan ja perutaan. Kaikkiaan siis syvennetään sarjan hahmoja eikä pelkästään juosta sarjamurhaajan perässä. Lisäksi rikoksia ilmaantuu monenlaisia ja niihin syyllisiäkin nipullinen. Siis varsin mielenkiintoisia kuvioita, joiden parissa minun luulisi viihtyvän, mutta...

Mutta, minkä ihmeen takia Robinin pitää olla niin naiivi ja typerä? Minä vielä ehkä nielen (mutisemalla) jonkin keski-ikäisen kirjailijan stereotyyppisen naiskäsityksen, mutta naisen kirjoittama kirja sentään! Antakaahan, kun selitän.

Robin on älykäs, selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja (tietysti) myös haluaa pelastaa niin lapsia kuin mahdollisia muita uhreja. Selvä, tähän asti pysyn messissä, vaikka kuva ehkä vähän kiiltokuvamainen onkin. Sitten särähtää. Kuvaan tulee sellainen perinteinen viba, jossa koko ajan odotetaan sankarittaren puolivahingossa päätyvän pimeän aikaan yksinään autioon kadunkulmaan, jotta pahis pääsee käsiksi. Tiedättehän ne elokuvat, joissa tekisi mieli huutaa: "Älä nyt tyhmä mene sinne yksin!" tai "Älä avaa sitä ovea!".

Koko kirjan ajan odotin, milloin Robin juurikin halussaan tehdä Cormoranii (puhtaasti ammatillinen) vaikutus päätyy tekemään jotain typerää. No, eihän se tietysti ihan niin mennyt, vaikka aika läheltä liippasi, mutta tuo odotus ärsytti minua aivan suunnattomasti. Kuka hullu lähtee ehdoin tahdoin mahdollisen sarjamurhaajan lähelle pitämättä huolta varotoimenpiteistä? Pah!

No, nyt en kyllä rehellisyyden nimissä ihan tiedä, onko kyse tosiaankin kirjassa selkeästi ilmaistusta jutusta, vai olenko jotenkin vain alkuun jotain aavistanut ja sitten nähnyt mörköjä sielläkin, missä niitä ei varsinaisesti ole. Näin se nyt kuitenkin tällä kertaa meni.

Lisäksi olen vähän ärsyyntynyt Robinin miesasioihin. Matthew osoittautui tässä kirjassa sympaattisemmaksi kuin odotin, eikä Cormoran ole mikään varsinainen "saalis". Miksi ihmeessä on niin vaikea erotella ystävyys, ammattimaisuus ja rakkaus toisistaan?

Noniin, tulipas kiukuteltua. Aika harvoin minä nyt näin hermostun. Olisiko pientä stressinpoikastakin ilmassa? Jännitystä työpaikaanvaihdoksesta? Nyt kuitenkin lomaillaan hetki ja pinossa on monta kirjaa, joista ainakin yksi aiheuttanee vähintäänkin pientä mutinaa blogiin sekin. Kunhan nyt saan sen ensin luettua.

Kirjastohuumaa ja Haudattu jättiläinen

Tein tässä kesällä aivan kertakaikkisen mahtavan havainnon. Lähi-kirjastomme aukioloajat ovat muuttuneet. Sisään nimittäin pääsee kirjastokortilla ja tunnuskoodilla 7-22 JOKA PÄIVÄ. Henkilökuntaa ei tietenkään ole paikalla ihan koko ajan, mutta kirjoja löytyy ja lainaus-/palautuskone toimii. Olen onnesta sykkyrällä. Nyt minäkin ehdin sinne.

Enkä ole ainoa, Siellä tuntuu aina olevan muitakin innokkaita. Onneksi. Vandaalit pysyvät kauempana ja pysykööt. Minä ainakin puolustan kirjastoani, jos jotain outoa siellä huomaan ja niin uskon muidenkin tyytyväisten kävijöiden tekemään. Ollos siis varoitetut ne, joilta ehkä mustia ajatuksia kirjojen suuntaan saattaa löytyä...

Sellainen huono puoli tuossa kirjaston aukiolossa tietysti on, että lukulista sotkeentuu ylenmäärin helposti. Niin kävin nytkin - Tämä kertakaikkiaan vain vilkutteli vastustamattomasti Bestseller-hyllystä, vaikkei minun pitänyt sillä kertaa lainata mitään.

Hyvä, että vilkutteli.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen 
Kirjastosta 

Lukulista siis meni uuteen järjestykseen ja mikäs siinä. Satua on aina ihana lukea. Luokittelin tämän fantasiaksi, mutta jotenkin tästä puuttuu sellainen seikkailun vauhti, jonka yhdistän perinteiseen fantasiaan.

Onhan kirjassa tietysti lohikäärme ja ritari ja demoneja ja keijuja ja... mutta silti. Rytmiltään ja epätodelliselta tunnelmaltaan tämä on kuitenkin satu. Tiedättehän, vaikka fantasiakirjoissa tietysti on paljon satua, niiden kuitenkin kuuluu tuntua todelta ?

Esitänkö asian epäselvästi? Ei minulta löydy nyt selkeämpää selitystä. Tämä on ihan tunnepohjainen juttu. Ehkä minunkin ajatuksiani sotkee naaraslohikäärmeen hengityksestä syntyvä sumu, joka tarinassa himmentää sitä hengittävien muistin.

Axl ja Beatrice ovat vanha pariskunta, joka toteaa unohtaneensa yhteisen elämänsä. He päättävät lähteä matkaan poikansa kylään ja muuttaa tämän luokse. Matka on pitkä ja vaarallinen. Tien päällä he tapaavat muita kulkijoita, jotka kaikki jotenkin ajautuvat heidän kanssaan samaan suuntaan. On Arthurin vanha ritari, nuori poika ja mestarisoturi. On munkkeja, harhailevia naisia ja jopa vuohi. Tarina kehkeytyy auki verkkaisesti kiemurrellen ja eri aikoja ja henkilöitä yhteen kutoen.

Pidin kovasti pariskunnan matkakertomuksesta vähän yli puoleenväliin saakka. Sitten tapahtui jotain ja tarina jäi jotenkin paikalleen junnaamaan.. Kyllähän siinä kovasti tapahtui asioita, mutta jotenkin ne eivät vieneet minnekään. Aivan lopussa sitten taas palattiin polulle ja loppuratkaisu jäi mieleen kummittelemaan ja vaatimaan tulkintaa.

Hahmot ja viittaukset historiaan ja kaikkien tuntemiin tarinnoihin tietysti toivat oman suolansa, mutta minusta kirjan ansiot ovat nimenomaan sen omalaatuisessa, unenomaisessa tunnelmassa. Ehkä pieni kyllästymiseni johtuikin siitä, että tapahtumat jotenkin terävöityivät. En tiedä.

Kaikkiaan mielekiintoinen tuttavuus ja tyylillisesti verkkaisuudessaan juuri sellainen, jonka yhdistän Ishiguroon. En ehkä kuitenkaan ole ihan niin ihastuksissani kuin Pitkän päivän ilta -kirjan luettuani tai nautiskeltuani Yösoittoja - novelleista.

Mistähän muuten johtuu, että noiden kahden jälkeen on kestänyt näin kauan tarttua Ishiguroon uudelleen, vaikka pidin molemmista ihan hurjasti ? Vaatiikohan Ishiguron lukeminen jotenkin aivan tietynlaista mielentilaa?

Kesäyön uni poképaratiisissa

Suomenlinna on aivan mahtava paikka. Sieltä löytyy vaikka mitä. Niin kuin nyt vaikka pokémoneja. Luret olivat päällä sekä rannassa että muutamassa muussakin paikassa ihan koko päivän ajan. Noin ihan vinkkinä kaikille niille, jotka haluaisivat lähteä perheen kanssa päiväretkelle, mutta historia ei jälkikasvua kiinnosta.

Myönnetään, minäkin bongasin pokémonparatiisin pojille houkuttimeksi vähän vahingossa. Kävin nimittäin lauantaina siskon kanssa jo melkein perinteeksi muodostuneella kesäteatterikäynnillä. Suomenlinnan kesäteatteri on miljöönä mahtava. Kivimuurien keskellä riittää tunnelmaa ja meillä on näinä kahtena kertana myös ollut uskomaton tuuri kelin kanssa.  Aurinkoa taivaan täydeltä.

Kun miljööseen, aurinkoon ja kaupungin parhaaseen salaattiin lisää upeaa teatteria, on päivä aika lähellä täydellistä.


Kesäyön uni / Ryhmäteatteri

Olin pikkuisen varuillani teatteria kohti suunnatessani. Viime vuoden Valheet ja viettelijät ei ihan täysin vakuuttanut, vaikka toki näyttävä olikin. Vähän pelotti, miten oma Shakespeare-suosikkini on ehkä kärsinyt Ryhmäteatterin käsissä.

Turhaan pelkäsin. Shakespearesta löytyi juuri se kepeys ja rakkauden ylistys, jota tämän näytelmän kohdalla odottaakin. Kaksi ja puoli tuntia vilahti ohi ihan huomaamatta, vaikka tarina ja teksti minulle tuttua tutumpia ovatkin. Olen jopa itse joskus teininä näytellyt Helenaa kesän teatterileirillä. Harmi, etten koskaan saanut esityksestä tehtyä videota itselleni... tai no, ehkä se on kuitenkin parempi näin...

Ryhmäteatterin Helena oli myös yksi näytelmän parhaista hahmoista, jonka koomisuus sai palkkiokseen naurua joka kerran lavalle ilmestyessään. Onhan hän vähän surullinenkin hahmo traagisessa rakkaudessaan, mutta senkin voi kertoa naurulla kyyntelten läpi.

"Sekaisin nuo miehet naiset, 

hulluja nuo kuolevaiset"

Miehet ja naiset ovatkin näytelmässä sekaisin useammalla kuin yhdellä tavalla. Gender-leikki lisää omaa sävyään jo muutenkin hyrskyn myrskyn menevien parien sekamelskaan. Oberon ja Titania kinaavat niin kuin pitää, Lysander ja Hermia rakastavat, Demetrius ja Helena juoksevat peräkanaa, työläiset näyttelevät, keijut tanssivat ja kaiken yllä temppujaan tekee Puck...  Aivan mahtava Puck. Ääni, elkeet ja olemus olivat aivan täydelliset. 

Erityismaininnan ansaitsee myös idea esittää Shakespearea... no, melkein räpäten... ihan tosi, uskokaa pois! Siihenkin teksti taipuu, kun näyttelijä hallitsee rytmityksen. Ihan mahtavaa katsottavaa. Itse asiassa tämä esitys on niin runsas kaikkine yksityiskohteineen, että se pitäisi varmaan katsoa useampaan kertaan, jotta bongaisi edes suurimman osan. 

Rakastamani tarina siis säilyy sydämessäni myös Ryhmäteatterin versiona. Teksti elää, mutta lisäksi mukaan tulee niin paljon muuta. Lavastus on yksinkertainen, mutta tehokas. Enempää ei tarvita, sillä puvut toimivat miltei lavasteiden sijaisina. Niin mahtavan värikkäitä ja näyttäviä ne ovat. Keijukaiset lenkkareineen ja hempeine mekkoineen olivat ihan parhaita! (Muutenkin - todella taitavia laulajia ja kaikessa koomisuudessaan ihanasti kesän keveää henkeä ilmentäviä)

Kertakaikkiaan mahtava esitys! Vielä ehtii katsomaan, jos lippuja vain on jäljellä. Kannattaa. 

Teatteriselfie - jo toinen lauantailta

Jos teatteriin ei pääse / ehdi, niin Suomenlinnassa kannattaa silti käydä. On se hieno paikka. Mekin suuntasimme sinne koko porukalla vielä sunnuntaina.

Sieltä löytyi tykkejä...  

Monenlaisia ja monesta paikasta. Riitti katseltavaa ja kiipeiltävää

Maisemista puhumattakaan tietysti. Helteessä varjoisa nurmikko puiden alla kutsui. 

Myös kaikki tunnelit, muurit ja aukot olivat jatkuva ihmetyksen ja kiinnostuksen kohde. 

Pokémoneista tietysti puhumattakaan... niitä parveili pilvin pimein 

Yöjuna Lissaboniin

Kylläpä aika rientää. Huomenna on viimeinen päivä nykyisessä työpaikassa. Vähän on haikea olo, vaikka innoissani uuteen olenkin menossa.
Onneksi ehdin hetken lomailemaankin ennen uusia haasteita. Kirjoja riittää lomalle luettavaksi ja toivottavasti aikaakin, vaikka kummasti tuo kalenteri näyttää täyttyvän.

Pitää siis yrittää purkaa vähän bloggaussumaa ennen kuin se kasvaa vuoren korkuiseksi. Heinäkuussa tuli luettua niin paljon, että kaikkien touhujen keskellä on bloggaaminen aika pahasti jälkijunassa (heh,heh) - Tämänkin kirjan luin jo ennen lukumaratonia...

Pascal Mercier : Yöjuna Lissaboniin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius on aina elänyt hiljaista, tasaista ja rytmiltään rutinoitunutta elämääsä. Sitten hän tapaa naisen, joka puhuu portugalia.

Kuin taikaiskusta Gregorius päättää jättää kaiken ja matkustaa Lissaboniin. Tavallaan hän haluaa etsiä tapaamaansa naista, mutta kummasti kiertäen etsimällä sattumalta käsiinsä päätyneen vaikuttavan kirjan kirjoittajaa. Johtolankoja seuraten Gregorius saapuu tohtori Amadeu de Pradon jalanjäljille.

Lissabonissa tohtorin elämä avautuu pikkuhiljaa hänet tunteneiden ihmisten kautta. Samalla avautuu myös historia - katoamiset, kidutukset, paot ja kapinalliset. Pienen kirjan perässä seuraa kokonainen sarja ihmiselämiä ja historian kudelma.

Minun piti oikein tarkistaa kirjan loppu. En kuollaksenikaan muistanut sitä. Mutta ei tämä kirja kerrokaan lopuista tai ratkaisuista, se kertoo matkasta. Kerroksellinen (ajassa ja eri elämäntarinoissa) tarina kuljettaa lukijaa eteenpäin junan vakaudella. Tärkeintä ei olekaan tietää kaikkea vaan kerätä lisää tarinoita, kulkea eteenpäin kiskojen kolistessa tasaiseen taustalla.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta. Hivenen verkkainen ja melankolinen rytmi rentoutti. Tohtorin tarina itsessään on mielenkiintoinen, vaikka myös jotenkin tuttu. Tehdään jotain vakaumuksen puolesta, kadutaan, muttei tehtäisi kuitenkaan toisin, koitetaan sovittaa tekemällä jotain muuta ja samalla särkyy monta elämää tai ainakin oma. Myös Portugalin historia aukesi ainakin minulle vähän uudella tavalla. Olihan kirjassa tuttuja nimiä (esim. Salazar), mutten ollut koskaan oikein ajatellut asiaa sen enempää. Nyt tekisin mieleni hankkia lisää tietoa. Ehkä vaikka jonkin toisen kirjan muodossa. Ehdotuksia? 

Tämä ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita kaipaavan kirja, mutta pienten tapahtumien kautta esiin purkautuvasta historiasta kiinnostuneen kannattaa napata tämä käsiinsä. Tai hyvää tarinaa kaipaavan. Ei Yöjuna Lissaboniin ehkä ole maailman suurinta klassikkoainesta, mutta ehdottoman luettava kuitenkin.

Poikien pakottamista eli äiti lukee

Joku saattaa vielä muistaa epätoivoiset yritykseni saada teinipoikani houkuteltua kirjojen pariin. No, ne jatkuvat edelleen. Lopputuloksena on ollut äidille lasku kirjoista, pojille uusia väistöliikkeitä repertuaariin ja äidin lukemat nuortenkirjat. Tänä kesänä otin keskimmäiselle Aavetanssin (luki kuulemma pari ensimmäistä sivua eikä sitten ehtinyt enempää) ja esikoiselle fantasian Varismiekka. Molemmat olen lukenut, kumpikaan pojista ei kai kumpaakaan...

En opi sitten millään. Tiedän, ettei pitäisi koittaa pakottaa, mutta aina vain yritän uudelleen ja uudelleen. Ei silti, esikoisen kohdalla näyttää väsytystaktiikka vähitellen tuottavan tulosta. Artemis Fowl on aloitettu, Mike Pohjolan 1827 kuulemma houkuttaa ja arvostelukappaleena saatu nuortenkirja etenee hyvää vauhtia! Tosin rokkarilla meinasi jäädä kirja kokonaan kesken, kun siinä viitattiin Justin Bieberiin postiivisesti... sain sentään puhuttua ympäri vielä jatkamaan.

Jacob Grey : Varismiekka 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämän luin jo osana lukumaratonia, mutta pojalla taitaa olla vielä kokonaan aloittamatta. Sääli, sillä luulisin tämän miellyttävän. Tarina etenee ja tapahtumia riittää.

Kraa on elänyt jo useamman vuoden varisten kanssa. Hän ymmärtä niiden kieltä ja on rakentanut itselleen majan puuhun. Elämä etenee vaarallisesti mutta tasaisesti Kraan varastaessa ruokansa. Vain kirjat ja kirjasto houkuttavat ihmisten luokse... ja Lydia.

Sitten Kraa kuulee olevansa feral, tietyn eläinlajin kanssa yhteydessä oleva ihminen. Samalla Kraa kuulee myös Seittimiehestä, joka vainoaa kaikkia feraleja. Hänen vikansa on, että Kraa ei elä enää vanhempiensa luona. Nyt Seittimiehen kätyrit ovat palanneet ja etsivät Kraata.

Sinänsä tarinassa ei siis ole mitään yllättävää fantasiakirjojen konkarille, mutta jotenkin Kraan maailma on mielenkiintoinen. Pidin tavallisten ihmisten elämän ja feralien toimien sekoittumisesta niiden erilaisuudesta huolimatta. Pidin myös siitä, että hyvät hahmot eivät ole liian valkoisia, vaikka pahat ovatkin tosissaan mustia. Seikkailussa myös tapahtui koko ajan ja sehän on seikkailuille olennaisen tärkeää.

Mitä ilmeisimmin tämä on ensimmäinen osa sarjasta, mutta toimii onneksi ihan sellaisenaankin itsenäisenä tarinana. Pitänee houkutella poikakin tämän pariin. Sitten kun nuo tällä hetkellä hänen lukulistallaan komeilevat teokset on viimein kahlattu läpi. Voi tietysti olla, että 13v on jo hieman vanha varsinaiseen kohderyhmään nähden. Enemmän tämä ehkä uppoaisi siihen 10-12v ikäluokkaan, mutta tykkäsinhän minäkin kirjasta. Ainakin sille voisi antaa mahdollisuuden.

Edelleen samoissa vuosikymmenissä

Olen jo jonkin aikaa uhonnut, miten minun sotakirjakiintiöni on täynnä. Kuitenkin näyttää lukulistalleni ilmaantuvan tuonne 30- ja 40-luvuille sijoittuvia kirjoja tasaista tahtia. Lempi on tietysti Lempi, eikä sitä sotakirjaksi voi varsinaisesti väittää. Enemmän siinä on kyse sota-ajan mahdollistamista tapahtumista ja kohtaloista. Toinen samalla tavalla sota- muttei kuitenkaan- kirja on lukemani dekkari Liekit Berliinissä.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä
Bloggarikierrosta

Itse asiassa Liekit Berliinissä sijoittuu aikaan ennen sotaa, mutta jotenkin jännästi sota tuntuu olevan läsnä koko ajan. Osin ehkä viittauksina Espanjan sisällissotaan, mutta eniten kai natsi-Saksan kuvauksena ja sodan uhan konkreettisesta tunnusta Berliinin elämässä. Eletään vuotta 1936. Berliinissä on olympialaiset, Hitler on voimissaan, ihmisiä katoaa, mutta kulisseja kiillotetaan.

Bernie Gunther on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Hänellä riittää töitä kadonneiden etsinnässä. Sitten hän saa toimeksiannon mahtavalta teollisuusmogulilta, jonka tyttären talo on palanut. Tytär ja hänen miehensä saivat surmansa tuhopoltossa, mutta palon yhteydessä on myös kadonnut kallis timanttikaulanauha, joka pitäisi löytää ja hankkia takaisin.

Pidin kirjan raadollisesta tavasta kuvata Hitlerin Saksaa. Sellaista se kai on ollut. Toisaalta hieman ärsyynnyin Guntherin idealistiseen kyynisyyteen (voiko sellaista edes olla?). Hän uskaltaa esittää valtaapitävistä poikkeavia mielipiteitään melko tiukoissakin paikoissa, vaikka samalla toteaa katoamisten olevan kuin muotivillitys. "Kaikki harrastavat sitä" Gunther pääseekin ajatuksiaan esittelemään vallan ylimpiin portaisiin asti, sillä tutkimukset vievät hänet elokuvatähtien ja maan johtajien salonkeihin ja toisaalta rikollisjoukkojen loukkoihin ja lopulta myös valtakunnan kurjimpaan mahdolliseen kulmaan.

Juoni on kiemurainen, mutta pysyy juuri ja juuri kasassa. Vasta ihan lopussa totesin tarinan siirtyvän uskomattoman rajoilta sinne uskottavuuden toiselle puolen. No, ehkä kirjassa piti kuvata sitä kaikkein pahintakin. Kaikkiaan kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen ja piristävän erilainen. Sekä ihan kelpo Philip Marlowe-tyyppinen yksityisetsivätarina. Taidanpa lukaista vielä tuon toisenkin osan. Ehkä Kerr on keksinyt jotain lisäkauhuja historian kaapeista Guntherin kommentoitavaksi.

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Rujo, kaunis, tunteikas, vähän jännittäväkin... Siinä kai niitä päällimmäiseksi mieleen tulevia.

Kun edessä on jollain tavalla tutun (vaikka sitten virtuaalisesti) ihmisen kirjoittama kirja, jota kanssabloggaajat ovat kilvan kehuneet, nousee rima kauhean korkealle. Melkein nytkin jätin kirjan vielä (korkeaan) luettavien pinoon odottamaan. Siihen samaan pinoon, josta se on koko kesän minua kurkkinut aina sinnepäin vilkaistessani. En meinannut uskaltaa. Jos en pidäkään kirjasta? Aihealuettakin nykyään vierastan pahemman kerran, vaikka huomaankin sen tulevan vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti.

Onneksi luin.

Ensinnäkin tämä ei ole sotakirja. Sota on enemmänkin vain taustalla, se luo puitteet ja mahdollistaa kohtalot. Kun kukaan ei tiedä, kun kukaan ei etsi ja kun on pakko. Tämä ei myöskään ole rakkaustarina, vaikka kertookin rakkaudesta - leikkisästä, naiivista, pakkomielteisestä, katoavasta.

Jos jotkut kirjat nousevat mieleen kuvina, tämä soi korvissa rytminä ja listana kuvailevia sanoja, jotka jostain syystä jonossa marssivat esiin aivojen syövereistä. Ei, ei aivojen. Lempiä ei lueta aivoilla. Se koetaan sormenpäissä saakka fyysisenä värinänä, pienenä keinumisena, kihelmöintinä.

Kolme kertojaa ja kuitenkin yksi tarina. Lempin tarina, kauniin kauppiaantyttären, jonka ympärille kaikki tuntuu kietoutuvan niin hyvässä kuin pahassa. Miten voikin kevyesti liihotteleva perhonen saada tuulet kieppumaan niin. Kun maailma ja Lappi palavat, ollaan myrskyn silmässä ja sitten sen riepoteltavina.

Viljami saa vaimokseen kaunottaren, tuo ylioppilaan ja passaukseen tottuneen tilan emännäksi. Avuksi hankitaan Elli, aputyttö, joka haluaa, mitä ei suoraan voi saada. Lempin sisar taas heittää elämänsä yhden kortin varaan ja lähtee saksalaisen upseerin matkaan, vaikka käsivarsissa jo lähteissä pakottavat mustat jäljet.

Taisitte jo arvata, että Lempi kietoi minutkin pauloihinsa. Rytisalon kieli on kaunista ja tarina kehkeytyy kiemuraisesti päämääräänsä kohti, koskaan eksymättä, koskaan kadottamatta maalia. Hatunnosto. Tällaista kirjaa sitä kai voisi odottaa kokeneelta konkarilta, mutta esikoiskirjana se pääsee vähän yllättämään. Itse asiassa näin eheää kirjaa eivät kirjoita usein kokeneemmatkaan. Tässä ei ole mitään turhia kommervenkkejä, vaikka yksinkertaisuus on kaukana.

Ei tarvinnut miettiä uskaltaako postausta kirjoittaa. Lähinnä harmittaa, että niin moni on ehtinyt kehumaan jo ennen. En minä kopioinut. Omat ovat kokemukseni kirjasta ja sen tuoma innostukseni. Lukekaa vaikka itse ja todetkaa, miten jäätte Lempin lumoihin.

Tähtiä ja pokémoneita

Näkyykö tähtiä? Tai Pokémoneita?

Heinäkuussa perheemme valtasi villitys. Neljään puhelimeen ladattiin jokaiseen PokémonGo-peli ja sitten mentiin.

Virtuaaliötököistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin olemme perheen kanssa juosseet lähiympäristössä enemmän kuin aikaisemmin. Ensin jahtasimme otuksia pojat omalla suunnallaan ja me aikuiset (kuopuksen kanssa) vähän ohimennen toisella, mutta nyt... Nyt lähdetään tiiviinä yksikkönä valtaamaan saleja... ja meillä on kivaa!

Ei yhtään hullumpi villitys tämä!

Silti ehdin heinäkuussa loman aikana lukea enemmän kuin pitkään aikaan. Koneen vieressä olenkin sitten istunut vähän vähemmän, joten pientä blogattavien sumaa on ilmassa.

Tällä kertaa jatketaan edelleen avaruuden parissa ja edelleen viihdytään. Kirjan luin jo lukumaratonilla ja tässä nyt viimein bloggauskin.

Shimo Suntila : Tähtiviima
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Shimo Suntila on taitava kuvittelemaan ja kirjaamaan kuvitelmansa sitten kompakteiksi ja viihdyttäviksi tarinoiksi, joissa jokaisessa on joku puun takaa silmille loikkaava käänne. Ihastuin tosissani hänen kirjoittamiinsa raapaleisiin, eivätkä nämä avaruusnovellit ole yhtään huonompia.

Novelleissa liikutaan tähtien keskellä. Pidin niistä oikeastaan kaikista, mutta parhaiten taisi mieleeni jäädä tarina Janus. Siinä avaruusalus on eksynyt asteroidiparveen, tilanne on paha ja aluksen keskustietokone tekee, mitä keskustietokoneen pitää tehdä. Toinen ajatuksiini kiertelemään jäänyt kertomus salamatkustuksen vaaroisa on Avaruustrippi, jonka kerroksellisuus viehättää.

Toki kirjassa on monia muitakin mielenkiintoisia, viihdyttäviä ja välillä ajatuksia herättäviä tarinoita. Pidin siitä, miten tarinat ovat niin erilaisia ja kuitenkin avaruus ja tähdet pysyvät. Calypson perillinen-novellin ekologis-avaruudellis-futuristinen kiemura on mielenkiintoinen. Chudakovin aaveet kertovat juurikin niistä, aaveista. Tähtivaeltajat varoittaa tutkimusmatkailijan maineenhimon vaaroista ja Steelen ruukki puolestaan varoittelee uskomasta suurten yritysten lupauksiin. Lisäksi on tarina aikaulottuvuuksien kaartuvuuden yllätyksellisyydestä, jossa nuoruuden petollisuus saavuttaa aikaisemmin, mutta myöhemmin kuin voisi olettaa. (Sharan henkäys). Yhden olin näköjään ihan unohtanut... sen vielä suosikiksi listaamattoman. Ilmeisesti se meni minulta jotenkin vähän ohi.

Kokoelma on ihanan tasainen sillä huolimatta tarinoiden erilaisuudesta, mikään niistä ei ole huono. Minä en taida oikein olla pätevä arvioimaan kieltä tai kielioppia, mutta tarinallisesti nämä pitävät kutinsa. Jos olisin antanut itselleni periksi, olisin ahminut kirjan vieläkin nopeammin. Onneksi oli lukumaratonin lupakin antaa sivujen soljua.

Tähtiviima vie tosiaan matkalle avaruuteen ja ainakin minä viihdyin tarinoiden parissa hurjan hyvin. Viihdyttävää, rikasta, muttei liian heppoista. Me likes.

Kuten aina, Osuuskumman kirjat eivät myöskään ole hinnalla pilatut. Tämänkin saa ilokseen e-kirjana Elisa Kirjasta alle kympillä.

Huh heinäkuun hellettä...

Arvaattekos mitä tässä tehdään? Ollaan matkalla kesäteatteriin ja... 

Vaikka ei heinäkuussa nyt varsinaisesti kelin puolesta niin kauhean kuuma ollut. Enemmänkin tuo otsikko viittaa kirjarintamalla tapahtuneeseen "kuumentumiseen". Kuukausi nimittäin oli aktiivisin pitkiin aikoihin, monessakin mielessä.

Ensinnäkin, erilaisia tapahtumia ja teemajuttuja oli melkein stressiin saakka! Oli lukumaraton, jonka tänä vuonna emännöin. (Kiitos vielä kerran osallistujille, oli ihan mahtavaa! - koosteeseen pääsee tästä) Osallistujamäärä ylitti odotukset, huimia määriä luettiin, ja se kirjalista! Mutta kurkatkaa itse.

Sitten oli naistenviikko ja kuun lopussa vielä kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon myönnän osallistuneeni hieman heppoisesti. Ehdin nopeasti lukemaan Maria Jotunin näytelmän Miehen kylkiluu (josta muuten  pidin aika lailla).

Meille rantautui myös PokémonGo... ensin yhteen puhelimeen, sitten toiseen ja nyt se löytyy jo neljästä... eikä meillä enempää puhelimenhaltijoita sitten huushollissa vielä olekaan.

Kaiken lomassa testilin myös uusia kuulokkeita, jotka ovat edelleen käytössä. Kokeilin jopa jotain aivan uutta, eli kuuntelin äänikirjaa samalla kun olin salilla stepperillä. Toimii.

Iso pino kirjoja

Kesäloma ja kaikki aktiviteetit tietysti avittivat siihen, että kirjoja tuli määrällisesti luettua loppuun tämän vuoden ennätysmäärä eli peräti 14. Itse asiassa pitää mennä vuoteen 2014 saakka, jos aion löytää yhtä runsaan kirjakuukauden. Nautin siis lukemisesta täysin rinnoin.

Kirjoista 2 on äänikirjoja, 4 painettuja ja peräti 8 e-kirjoja. Joukossa on siis yksi näytelmä. Fantasia/SciFi on lomalla vahvasti edustettuna, mikä ei liene yllätys. Jollain lailla genreen luokiteltavia on peräti 5. Nuorten kohderyhmään asettuu kaksi eli Jacob Greyn Varismiekka ja Taina Haahtin Täyttä pimeyttä Xhafoniin. Pidin molemmista ja kumpikin on vielä bloggaamatta. Kunhan ehdin...

Englanninkielistä viihdefantasiaa tuli heinäkuussa luettua nautinnolla. Queen of Shadows ja Clean Sweep edustavat kahta täysin erityyppistä, mutta kuitenkin niin samanlaista tyyliä. Molemmista nautin suunnattomasti. Clean Sweep sekoittaa hauskasti perinteisen fantasian hahmoja ja SciFin elementtejä, mikä teki siitä raikkaasti erilaisen luettavan. Aika puhdasta avaruustarinaa sitten edustaa Shimo Suntilan Tähtiviima. Se on täynnä lyhyitä tarinoita siitä, mitä avaruusmatkoilla ja planeetoilla voisikaan tapahtua.

Lyhyitä tarinoita sisälsi myös naistenviikon ensimmäisen artikkelin kirja eli Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Toisessa mentiin sitten vahvojen naisten matkassa, kuten esim. Paula Havasteen Kerten, jonka tarinan toisen osan, Maan vihat tulin lukeneeksi. Sitten oli ihan pakko lukaista myös se kolmas osa, kun se kirjaston hyllyllä huhuili. Päätöspostaus olikin sitten jotain ihan muuta, eli kuukauden teatteria...

Mitäs listalta vielä puuttuukaan? No, ainakin toinen äänikirja eli Drew Barrymoren itsensä kirjoittama ja lukema omaelämäkerrallinen kokoelma lyhyitä kohtauksia eli Wildflower. Se oli varsin mielenkiintoinen. Niin, ja sitten tietysti Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin. Sekin on edelleen bloggaamatta, vaikka varmasti onkin tekstin arvoinen. No, ehkä tätä sumaa on paras purkaa vähitellen.

Sitten ovat jäljellä vielä kuukauden dekkarit ja yksi dekkarihko kirja. Vera Valan Milanon nukkemestari oli lukumaratonin ja koko lukukuukauden yksi nautinnollisimpia kirjoja. Ihan mahtava. Vala näköjään vaan kiristää tahtia sarjan edetessä. Toisesta dekkarista olin vähemmän innostunut. Kåre Halldenin Cavakuningas ei oikein vakuuttanut.

Sofi Oksasen Norma paikkasi aukon sivistyksessäni (eli oli ensimmäinen Oksaseni). Dekkarihko satu sopi lomalukemiseksi lukumaratonille varsin hyvin ja pidin siitä, vaikken valtavasti vaikuttunutkaan. Ehkä sitä voisi kokeilla muutakin Oksasta.

Mitäs sitten? 

No, sitten on elokuu. Luettavien kirjojen pino hipoo kohta kattoa, Kobon uusista e-kirjoista puhumattakaan. Asiaa ei oikeastaan auta yhtään se, että tajusin lähikirjastomme olevan itsepalvelumoodissa auki joka ilta kymmeneen. Sisään pääsee kirjastokortilla, vaikkei henkilökuntaa olisikaan paikalla. Ihan mahtavaa! Vaikkei tuo kyllä yhtään auta tähän lukusumaan.

Lisäksi olen ilmoittautunut kuntoklubille, edessä on viimeiset kaksi viikkoa nykyisessä työpaikassa, lyhyt loma osa II ja 1.9. uusiin haasteisiin. Ihan mahtava syksy tiedossa siis.

Nyt nautitaan vielä loppukesän auringosta ja herkuista, kuten vaikka  tästä mascarpone-marjakakusta, joka lienee aika tehokas vastaisku aloitetuille kuntosalikäynneille, vaan mitäs siitä. Pitäähän sitä elämän maistua makealta joka kantilta.

Vampyyrejä ulkoavaruudesta

Ihan kuin avaruusssankari!

Minun piti kirjoittaa tänään heinäkuun summeeraus, mutta se tuntuu perjantai-iltaan ylivoimaiselta tehtävältä. Heinäkuu oli mahtava lukukuukausi - täynnä kirjoja, kirjoihin liittyviä tapahtumia ja muuten vaan kaikenlaista mielenkiintoista. Siihen pitää keskittyä ja muistaa. Ehkä viikonloppuna...

Siispä ajattelin ihastella viime päivien löytöäni. Tai no, myönnetään, siskon löytöä. Olen nimittäin nautiskellut fantasiagenreä piristävästä, ainakin minulle uudesta asetelmasta. Muistattehan tummat ja vaaralliset vampyyrit, kuuta ulvovat ihmissudet ja taikasauvojaan heiluttavat noidat, joka legendoina vaanivat tummasta metsästä historian havinan keskeltä? No, nyt on kyse ihan jostain muusta.

Eivät vampyyrit ja ihmissudet ole ollenkaan mitään keskiaikaan liittyvää, kyseessä ovat intergalaktiset eri planeetoilla asuvat kansat, jotka matkustavat maahan incognito. Tarvittaessa Maassa heidät ottaa vastaan kunkin paikan majatalonpitäjä, jonka tehtävänä on pitää vieraat turvassa, tyytyväisinä ja ennen kaikkea salaisina maan muilta asukkailta.

Herkullisen erilaista vai mitä? Luin nopeasti peräperää kaksi osaa sarjasta

Ilona Andrews: Innkeeper Chronicles Clean Sweep & Sweep in peace 
E-kirjat + netti

Dina siis on majatalonpitäjä. Hänen majatalonsa on vanha, mutta huonosti arvioitu Maan majatalojen katalogissa. Siksi Dinan täytyy tehdä ylimääräistä työtä saadakseen asiat rullaamaan.

Sitten naapurustossa joku tappaa koiria... Dinan ei pitäisi sekaantua majatalon ulkopuolisiin asioihin, mutta yksi asia johtaa toiseen ja lopulta tarinassa ovat mukana ihmissusi, vampyyri-ritari ja tuhoa kylvävä ulkoavaruuden hirviö (ei, vampyyri ei ole se pahin).

Viihdyin niin hyvin joustavasti etenevän tarinan ja kutkuttavasti erilaisen asetelman parissa, että pari kirjaa tuli ahmaistua peräkkäin. Sitten ryhdyin tarkastelemaan kolmannen osan tilannetta. Se on julkaistu, ei kun ei ole... äh, ota tuosta nyt selvä. Sitten tajusin kyseessä olevan ilmaiseksi netissa kappale kerrallaan julkaistavasta jatkokertomuksesta. Cool.

Ilona Andrews -nimen takana on tuottelias pariskunta. Inkeeper Chronicles on vain yksi heidän kirjasarjansa. Kolmas osa on jo kappaleessa 9. Taidanpa jatkaa lukemista netissä. Vähän epäilen, saanko seurattua tarinaa viikottain, yleensä haluan pidemmät pätkät kerralla, mutta kaikkea on kokeiltava. Siispä tätäkin.

Innkeeper Chronicles: One Fell Sweep